OTTO LUDWIG:
Reading edition
Taivaan ja maan välillä.
Kuinka tuoreena onkaan Otto Ludwigin romaani "Taivaan ja maan välillä" säilynyt! Olenpa varma, että moni, joka sen nyt, uuden suomennoksen ilmestyttyä, lukee toiseen tai kolmanteen kertaan, on huomaava sen olevan niitä kirjoja, joista eivät vuodet voi meitä vieroittaa. Tässä romaanissa on kuolleita sivuja (esim. aivan alussa), teknillisiä virheitä ja luonnottoman draamallisia episoodeja, mutta siitä huolimatta ympäröi sitä elämän ja runouden ilmakehä. Vaikkemme tietäisikään, että Otto Ludwig oli suuri Shakespearen ihailija, tulee "Kuningas Learin" ja "Hamletin" tekijän nimi vaistomaisesti huulille Otto Ludwigin romaania lukiessa. Gottfried Kelleriä on sanottu novellin Shakespeareksi — Otto Ludwig tekee tällä kertomuksellaan kunnian kiistanalaiseksi. Keller on eepillisempi ja rehevämpi, hänen luomistyönsä välittömämpi ja helpompi, Ludwig on karumpi ja yksiviivaisempi, mutta draamallisempi ja keskitetympi. Heidän rinnallaan on hiukan vanhemmasta saksalaisesta kirjallisuudesta mainittava Kleistin raju nero, joka niinikään sekä draaman että kertovan runouden alalla etsi ilmaisua alkuvoimaiselle mielikuvitukselleen. Heidän ohitseen ei myöhempi saksalainen kertomataide ole päässyt. Nykypäiväin saksalaisen romaanin parhaat edustajat, sellaiset kuin Frenssen ja Mann, eivät ole saaneet yhtä valtavaa otetta aiheisiinsa kuin Kleist, Keller ja Ludwig. Heissä on usein etualalla kirjantekijä, kirjailija, kun jälkimäisissä vallitsee näkijä ja runoilija.
Tuskin on mitään epäkiitollisempaa kuin valittaa aikojen huononemista, mutta kertomataiteeseen nähden tekisi mieli langeta tähän vanhaan nuottiin. On kuin oikea suuri epiikka olisi katoamassa, aivan kuin musiikkimiehet väittävät eräiden lauluäänten käyvän yhä harvinaisemmiksi. Hiukan liioitellen voi sanoa, että nykyaikaisella romaanilla on yhteiset hyveet sanomalehtikoserian kanssa: kyky jutella kaikesta mahdollisesta, uskonnosta, filosofiasta, sosialismista, naisasiasta, lastenkasvatuksesta, isänmaallisuudesta, sodasta, kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta, pakanalähetyksestä ja muista hyödyllisistä ja mieltäkiinnittävistä asioista. Nykyhetken romaani kilpailee sanomalehtien kanssa päivän polttavien käsittelemisessä, se on muuttunut agitatsionivälikappaleeksi ja pienellä tottumuksella voi sitä lukija käyttää uutislehtenäkin esim. siihen nähden, mitä se tietää asianomaisen kirjailijan ja hänen läheisen piirinsä kuulumisista. Jos kirjailija on älykäs, tietorikas, sukkela, jos hän omistaa keveän, vaivattoman sanonnan, jos hänessä on makua ja kulttuuria, voi hän tällaisestakin romaanista tehdä luettavan ja nautittavan kirjan. Sellainen romaanintekijä on esim. Anatole France, kaikkien dilettanttien epäjumala. Koskettaa kaikkea vain pinnalta, olla antautumatta millekään, epäillä kaikkea, liidellä mielipiteestä toiseen, niinkuin perhonen liitelee kukasta kukkaan, nähdä ihmisissä vain automaatteja ja elämässä nukketeatteri, omistaa hitunen itse-ivaa, joka koteloi kaikki mieskohtaiset tunnelmat — kas siinä yleisesti käytetty romaaniresepti. Varsinainen juoni saa olla alkuaan kuinka laiha tahansa, sitä voidaan paisuttaa vilkkailla mietelmillä ja kaikkinaisilla sivuaiheilla, niin että varsin vaatimattomallakin kirjailijalla voi olla — kun rivit sitä paitsi nykyään ladotaan harvemmin — takanaan, kuin milläkin Dickensillä, monen sadan sivun romaaneja.
Jos kysymme, mikä lopultakin tekee Otto Ludwigin kertomataiteen niin tehoisaksi, ei vastausta ole aivan helppo antaa. Ehkä on Ludwigin kertomatyylin sisin salaisuus hänen syvässä myötätuntemisessaan kuvaamiensa henkilöiden kanssa. Hänen sankariensa ja sankarittariensa ilot ja kärsimykset tapaavat varmaan sentähden lukijassa niin runsaan kaikupohjan, että runoilija on itse ne kerran tuntenut omassa lihassaan. Ludwig on tavallaan realisti, mutta sielullinen todellisuus kulkee hänellä aina ulkopuolisen aineellisen todellisuuden edellä. Hänen luonteensa ovat jonkun verran yksiviivaisia, mutta silti inhimillisiä ja elävästi nähtyjä. Kun lukija tutustuu siihen katonkattajan kotiin, joka muodostaa Ludwigin kertomuksen paikallisuuden, tuntee hän kohta ympärillään sen salaisen jännityksen, joka syntyy, kun eriluontoiset ihmiset joutuvat elämään toistensa läheisyydessä. Ludwigin kertomus kulkee huipulta huipulle, se avaa meille kuvattavien henkilöjen elämän sellaisissa silmänräpäyksissä, missä se on paljaimpana edessämme. Kaikki väsyttävä pikkurealismi on siitä kaukana. Nettenmairen veljesten Apolloniuksen ja Fritzin kaksinkamppailun päättyessä ylhäällä kirkonkatolla kasvaa kertomus melkein jumalaistarustoa muistuttavaan vertauskuvallisuuteen, menettämättä silti inhimillisiä suhteitaan.
Kaikki suuri kertomataide — siitä puhuu meille Ludwiginkin romaani selvää kieltä — on yhtä paljon sydämen kuin pään tuote. Se ei ole vain havainnontekoa, erittelyä, harkintaa, se on kaiken inhimillisen myötäelämistä omassa itsessään. Ensiluokkaisia kertomateoksia ei ilmaannu usein, mutta milloin niitä syntyy, voivat ne keskittää itseensä pienoiskuvan koko siitä ympäristöstä ja kansasta, josta ne nousevat. Niinpä on helppo huomata Ludwiginkin romaanissa tulleen lihaksi ja vereksi paljon siitä, mikä on saksalaiselle siveysihanteelle ominaista. Tällöin ajattelee etenkin sitä tapaa millä Otto Ludwig on kuvannut katonkattaja Apolloniuksen hänen suhteessaan veljeensä ja kälyynsä ja hänen harjoittaessaan vaarallista ammattiaan "taivaan ja maan välillä".