MARTIN LAMM:

Svedenborg.

Sota, suuri koulumestari, on opettanut meille taloudenpitoa myöskin kirjallisuuden alalla. Vain perin säästeliäästi on kirjakauppoihimme saapunut lähetyksiä ulkomailta, ja se, mikä on tullut esim. Ranskasta ja Englannista, on supistunut suurelta osalta siihen kirjallisuuden lajiin, joka välillisesti tai välittömästi käsittelee sotaa. Skandinavian maiden aseellinen puolueettomuus on sensijaan ollut kirjallisesti hedelmällisempää. Sieltäpäin tuli vanhan Georg Brandesin Goethe-elämäkerta — kirja, jossa sisällön viisaus kilpailee muodon taiteellisuuden kanssa — ja useita muita kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisia sekä myöskin kaunokirjallisia teoksia. Näyttääpä melkein siltä kuin runottarista nuorin (ja epävirallisin), kritiikin runotar olisi tuntenut vähimmin tarvetta noudattaa Skandinaviassa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka kehoittaa runottaria vaikenemaan aseiden keskellä. Ruotsissa ilmestyi viime talvena m.m. lukuisia kirjallisia essee-kokoelmia sekä myöskin suurempia kirjallishistoriallisia tutkielmia. Jälkimäisten joukossa ansaitsee huomiota Upsalan yliopiston dosentin Martin Lammin suuri Svedenborg-teos, joka lienee luettava kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi, mutta joka samalla sivuaa kaikkia rajatieteitä aina teologiaan ja psykiatriaan saakka. Tämä oppinut, hiukan raskaasti luettava kirja omituisesta ruotsalaisesta luonnontieteilijästä, teosoofista ja henkiennäkijästä 1700-luvulta, antaa verraten suppealla tilalla elävän kuvan Svedenborgin opeista ja niiden kehityksestä ja voinee sitä sentähden suositella niille, ehkei aivan harvoille, jotka eivät tunne rohkeutta eivätkä tarvetta käydä Svedenborgin latinan kimppuun. Ei sovi nim. unohtaa, että Svedenborgin teokset, julkaisemattomia käsikirjoituksia lukuunottamatta, käsittävät sievoiset puolisataa nidettä.

Tunnetuin esitys Svedenborgista lienee Emersonin v. 1849 julkaisema lyhyt tutkielma kokoelmassa "Ihmiskunnan edustajia" (suomeksi 1909). Tässä henkisiä näköaloja aukaisevassa, mutta hiukan papillisen kaunopuheisessa teoksessa asettaa amerikkalainen filosoofi Svedenborgin tavallaan kunniasijalle, ihmiskunnan suurimpien joukkoon: Platonin, Shakespearen, Goethen, Napoleonin ja Montaignen rinnalle. Svedenborgille antaa Emerson määräyssanan "mystikko" samassa mielessä kuin hän antaa Platonille määräyssanan "filosoofi". Eroa filosoofin ja mystikon välillä kuvaa Emerson erään arabialaisen tarinan avulla, missä edellinen sanoo: "kaiken minkä hän näkee, tiedän minä" ja jälkimäinen: "kaiken minkä hän tietää, näen minä". Emersonille on Svedenborg viimeinen kirkkoisä, "jolla todennäköisesti ei enää ole seuraajaa", hän tuo luonnon seurakuntaan ja antaa sanalle uuden sisällön ja tehon. Ja vaikka Emerson ei suinkaan kannata Svedenborgin jumaluusopillisia järjestelmiä — hän käy vastoin tapaansa suorastaan ivalliseksi niitä kosketellessaan — katsoo hän hänen tälläkin alalla tehneen ihmiskunnalle palveluksia. Vielä kunnioittavammin puhuu hän Svedenborgin näkijäkyvystä anatomian, astronomian, kemian ja fysiikan alalla, missä ruotsalainen mystikko on aavistanut paljon sellaista, josta vasta yhdeksännentoista vuosisadan tiede on päässyt selville.

Se, mikä maallikossa — maallikossa sanan joka merkityksessä — enimmän herättää mielenkiintoa Svedenborgin persoonaa kohtaan, on epäilemättä hänen omituinen sielullinen rakenteensa. Mies, joka näkee, olkoonpa vaikka sisäisillä silmillään, enkeleitä, ja väittelee vainajien kanssa, ei kuulu tavallisuuksiin. Jokapäiväisenä ei voi myöskään pitää kykyä nähdä Göteborgista Tukholmassa tapahtuvaa tulipaloa, muista yhtäläisistä tapauksista puhumatta. Kun lisäksi tiedämme, että sama mies suoritti Kaarle XII:lle loistavia insinööritöitä, torjui luotaan hänelle tarjotun matematiikan professorintoimen, aavisti vielä keksimättömien kiertotähtien olemassaolon, suunnitteli lentokonetta ja vedenalaista venettä, niin on luonnollista, että vaistomaisesti herää halu tutustua lähemmin tähän omituiseen olentoon, joka kaikkeutta syleilevässä monipuolisuudessa tuntuu kuuluvan itse Goethen ja Leonardo da Vincin ylhäiseen sukuun.

Martin Lammin teos tuo meidät lähemmäs tätä sielullista probleemia. Hän koettaa osottaa m.m., mitä Svedenborg on perinyt piispallisesta kodistaan, mitä hänen mekanistis-matemaattisessa maailmankuvassaan on yhteistä ajan muiden luonnontieteilijäin kanssa ja mitä hän on oppinut lukuisilla jo nuoruudessa tehdyillä ulkomaamatkoillaan (hän istui m.m. Newtonin luennoilla). Svedenborg näki luonnon suurena mekanismina, joka liikkui ikuisessa kierteessä "rattain, jotka eivät koskaan kuivuneet, akselin ympäri, joka ei koskaan kitissyt". Tätä koneellista maailmankuvaansa sovitti hän luonnontieteellisenä kautenaan arkailematta myöskin sielunelämän alalle. Ihmissielullakin oli tässä järjestelmässä paikallista ulottuvaisuutta. Svedenborgilla oli yhtä kehittynyt kyky kuin Rudbeckillä, "Atlantican" tekijällä, käyttää hyväkseen ja järjestellä mielensä mukaan tosiasioita ja keksiä vertauskuvallisia tarkoituksia vanhojen kirjailijain ja raamatun tekstissä. Samoin kuin Rudbeckissä yhdistyy hänessä tavattomaan oppineisuuteen käytännöllinen järjestelykyky sekä suuri loogillinen todistelutaito. He olivat molemmat ennen kaikkea aikansa lapsia, 1600- ja 1700-luvun vaihteen, jolloin luonnontieteet alkoivat nostaa päätään, jolloin mielikuvitus ja keksimisinto avasi ihmishengelle aina uusia houkuttelevia näköaloja.

Edelleen saamme Martin Lammin esityksessä seurata, miten tämän materialistisen luonnontieteilijän kehitys vähitellen vie teosofiaan ja mystiikkaan. Murroskaudella, joka sattuu samoihin aikoihin kuin Svedenborgin ensimäiset haltio-tilat, lienee Svedenborg saanut voimakkaita vaikutelmia samanaikaisista Ruotsissa puhjenneista hengellisistä liikkeistä, jotka saivat usein omituisia kiihkeitä muotoja. Vastoin useiden oikeauskoisten svedenborgilaisten väitteitä, koettaa Lamm niinikään todistaa, että ulkomaiden mystillisten kirjailijain lukemisella on runsas osansa Svedenborgin teologiassa. Tässä ei ole mahdollista lähemmin kosketella Svedenborgin jumaluusopillisia haaveita, hänen raamatuntulkintaansa ja hänen uutta filosoofista järjestelmäänsä. Viimemainitussa kääntää hän luonnontieteellisen kautensa monismin henkiseksi: koko maailmankaikkeus on hänelle nyt henkeä ja kaikki ruumiillinen on vain vertauskuva jostakin henkisestä. Kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävää on, että Lammin on onnistunut osottaa Svedenborgin saaneen teoloogiseen oppirunoelmaansa "De cultu et amore Dei" (Jumalan palveluksesta ja rakkaudesta) voimakkaita ja sangen syvälle meneviä vaikutelmia Miltonin suuresta eepoksesta "Kadotettu paratiisi", siis samasta teoksesta, joka on hedelmöittänyt niin monta runoilijamielikuvitusta (m.m., kuten tunnettu, meidän Linnankoskemme). Lukuisilla näytteillä Miltonin runoelmasta osottaa Lamm aivan yksityiskohtaisiakin vastaavaisuuksia englantilaisen runoilijan ja ruotsalaisen mystikon välillä. Suurin merkitys näyttää Miltonilla kuitenkin olleen Svedenborgiin siinä, että viimemainittu häneltä oppi vapaasti käsittelemään raamatun tekstiä ja ottamaan vaaria sen runollisista arvoista. Ja varmaan on juuri heijastusta "Kadotetun paratiisin" runoilijasta kaikessa siinä kauneudessa, jonka Atterbom on nähnyt "De cultu et amore Dei"-teoksessa ja joka on saanut hänen romanttisen mielensä kuohahtamaan seuraaviin innostuneihin sanoihin: "siinä on niin paljon runollista inspiratsionia, että se, jaettuna tusinan runoilijan osalle, riittäisi kiinnittämään heidät kaikki ensi luokan tähtinä runouden taivaalle." Kuten näkyy, ei romantiikan päivinä säästetty voimakkaita värejä enemmän arvostelussa kuin runoudessakaan.

Edellämainittu teos ilmestyi v. 1745 ja muodostaa se tavallaan käännekohdan tekijänsä tuotannossa. Kaikki mitä Svedenborg sen jälkeen eli noin 57:stä ikävuodestaan lähtien kirjoitti, kuuluu hänen mystikkoja henkiennäkijäkauteensa. Hän tuntee tästä lähtien vain puolittain kuuluvansa tähän maailmaan. Hän uskoi saaneensa jumalallisen ilmoituksen raamatun opin oikein selittämiseksi, mutta suoranaisesti ei hän toimi perustaakseen seurakuntaa ja hankkiakseen itselleen kannattajia. Hän antaa teoksensa vaikuttaa omalla tehollaan. Eläessään näyttääkin hän herättäneen enemmän uteliaisuutta ja ihmettelyä kuin kannatusta. Hän elää erakkoelämää pienen puutarhansa keskellä, ravitsee itseään pääasiassa leivällä, maidolla ja kahvilla, paneutuu levolle säännöllisesti seitsemän aikaan illalla. Hänen vastustajansakin myöntävät, että hän puhui mitä erilaisimmista käytännöllisistä harrastuksista erinomaisen viisaasti — että hänen järkensä uskon asioissa oli sokaistu, siitä olivat he luonnollisesti yksimieliset — ja että hänen persoonallisuutensa teki miellyttävän, puhtaan, lapsimaisen uneksivan vaikutuksen. Svedenborgin päiväkirjoissa ilmenevä voimakas sukupuolitunne on antanut aiheen sille jotenkin yleiselle otaksumalle, että Svedenborg olisi voimansa päivinä ollut suuri hurjistelija ja että hänen vanhuutensa olisi saanut maksaa nuoruusvuosien synnit. Tälle otaksumalle ei Lamm löydä mitään pätevämpää tukea. Asettaapa hän hyvin kylmään ja verraten epäromanttiseen valoon myöskin Svedenborgin niinikään paljon puhutun rakkauden Polhemin tyttäreen.

Lempeämmin ei Lamm kohtele myöskään erästä juttua Svedenborgin seurustelusta henkien kanssa, muuatta pientä kuvaelmaa, jossa m.m. eräs suomalainen — eikä kukaan vähempi kuin Porthan — on tullut osalliseksi roolien jaossa. Koska juttu ainakin Suomessa on yleisesti levinnyt, mainittakoon se tässäkin, mutta näytteenä siitä, minkälaisia Svedenborgin henki-seurustelut eivät olleet. Tarina on luettavana Atterbomin teoksessa "Svenska siare och skalder". Tämän kertomuksen mukaan sai Porthan kerran, käydessään Svedenborgin luona, odottaa häntä vierashuoneessa, samalla kun hän kuuli sisähuoneesta Svedenborgin keskustelevan helisevällä latinalla jonkun kuvitellun olennon kanssa "Rooman muinaismuistoista", henkilön, jonka hän jonkun ajan kuluttua, innokkaasti kumarrellen, saattoi vierashuoneen läpi. Tätä tehdessä nyökäytti hän sivumennen päätään Porthanille. Kun hän vielä uudistuvin kumarruksin oli saattanut näkymättömän vieraansa ovelle, kääntyi hän Porthanin puoleen ja ilmoitti tälle, että Vergilius juuri oli ollut hänen vieraanaan — muutoin "kerrassaan mukava mies". Tämä romantikon pikkujuttu on, kuten Lamm osottaa, valitettavasti täydelleen epähistoriallinen. Svedenborg ei kuvitellut henkiä todella ympäristössään liikkuviksi, vielä vähemmin olisi hänen mieleensä juolahtanut kehoittaa niitä istuutumaan hänen tuoleilleen y.m.s. Uskomatonta on myöskin, että hän samalla kertaa kuin hänellä oli tällainen henkinäkemys, olisi voinut tuntea suomalaisen vieraansa ja tervehtiä tätä. Svedenborg oli henkien kanssa seurustellessaan, kuten yleensä kaikki hänen kaltaisensa näkijät, eräänlaisessa haltio-tilassa, mikä sulki hänen aistimensa kokonaan ulkomaailmalta. Hän ei myöskään paikallistuttanut näkemyksiään ruumiillisiin silmiinsä, vaan olivat ne hänelle sisäistä laatua.

Martin Lammin teos Svedenborgin kehityksestä on tavallaan tutkielma intuitsionin, sisäisen näkemyksen, anastamasta herruudesta järjen, logiikan yli. Se sisältää samalla kertaa taiteilijan, henkiennäkijän ja uskonnonperustajan psykologiaa, s.o. sielullisia havaintoja siitä mitä näille kaikille on yhteistä: usko että on olemassa joku välittömämpi tie olemisen tuntemiseen kuin järki ja aistimin saatu kokemus. Tämä runollinen usko Svedenborgissa onkin maallikolle ehkä ainoa auringonsäde, joka lankee Svedenborgin teoloogisten järjestelmien jäiseen aavikkoon.

Tämä ruotsalaisen kirjallisuushistorioitsijan tutkielma on syntynyt, kuten tekijä itse esipuheessaan lausuu, tarpeesta etsiä romantiikan juuria 1700-luvun mystillisestä kirjallisuudesta. Tekijä on niin ollen pitänyt silmällä pääasiassa kirjallis-filosoofista puolta aiheessaan, jättäen mikäli mahdollista syrjään m.m. varsinaiset elämäkerralliset ainekset. Viimemainituista on jokunen vuosi sitten Helsingissä pitämissään esitelmissä ruotsalainen kirkkohistorian professori Hj. Fr. Holmquist antanut seikkaperäisen ja mitä mieltäkiinnittävimmän kuvan. Ne luonteenominaisuudet ja se persoonallisuus, joka Martin Lamminkin niukoista Svedenborgin henkilöllisyyttä ja elämää kuvaavista piirteistä käy ilmi, valaisevat välähdyksittäin myöskin eräitä muita arvoituksellisia runoilijoita Skandinavian myöhemmässä kirjallisuudessa. Sangen usein tulee Martin Lammin Svedenborg-esitystä lukiessa mieleen m.m. kolme toisistaan varsin kaukana olevaa kirjailijaa, jotka tuntuvat kukin perineen ikäänkuin kipinän Svedenborgin hengestä: Kierkegaard, Stagnelius, Strindberg.