JOHANNES LINNANKOSKI:

Kootut Teokset.

Kun kirjailija kuolee, suremme joko etupäässä taiteilijaa tai etupäässä ihmistä, persoonallisuutta. Jälkimäisessä tapauksessa on menetyksemme korvaamattomampi.

Linnankosken kirjallinen tuotanto oli hänen persoonallisuutensa peilikuva. Me luimme hänen kirjoistaan koko hänen ihmisyytensä, hänen taistelunsa mieskohtaisten eetillisten ihanteiden hyväksi, hänen pyrkimyksensä selvittää itselleen omia ja kansansa elämänkysymyksiä, hänen rajun kamppailunsa usein hiukan vastahakoisten kirjallisten ilmaisukeinojen kanssa — sanalla sanoen, me tapasimme joka sivulla hänen kirjoissaan määrätyn persoonallisuuden, keskittyneen kokonaisuuden, pienoismaailman, joka seurasi omia ratojaan. Sen tähden tunsimme menettäessämme Johannes Linnankosken, kirjailijan, menettäneemme ennen kaikkea persoonallisuuden, ihmisen. Niille, jotka mieskohtaisesti tunsivat Linnankosken, merkitsi hänen poismenonsa varsinkin Vihtori Peltosen menetystä.

Johannes Linnankoski — Vihtori Peltonen!

Kun ajattelen näitä nimiä, joista toinen on julkisen henkilön, toinen yksityisen, en voi olla panematta merkille, että vaikka edellinen on "Ikuisen taistelun" ilmestymisestä lähtien kaikunut korvissani, jälkimäinen siitä huolimatta sanoo minulle enemmän. Selitän tämän itselleni siten, että Linnankoski-Peltosessa persoonallisuus oli suurempi taiteilijaa. Ilmaisukeinot kävivät usein riittämättömiksi sille voimakkaalle siveelliselle tahdolle, jonka kaikki sisällytämme käsitteeseen Johannes Linnankoski. "Ikuisen taistelun", "Simsonin ja Delilan" ja "Pakolaisten" tekijään voi syyllä sovittaa sen usein väärinkäytetyn lauselman, että hän oli siveellisen tahtonsa ja pyrkimystensä suurpiirteisyyden puolesta päätään yläpuolella omia kirjallisia saavutuksiaan.

Linnankoski tuli kirjallisuuteen omia teitään: elämän käytännön kautta. Hän oli mahdollisimman kaukana siitä kirjailijatyypistä, joka koulupenkillä tulee tietoiseksi runollisesta kutsumuksestaan ja jonka kirjallinen esikoinen syntyy kuumeisimpien kehitysvuosien sähköisessä, levottomassa ilmastossa. Linnankoski tuli kansanvalistus- ja sanomalehtityöstä kirjallisuuteen. Kun Johannes Linnankoski v. 1903 "Ikuisella taistelulla" käänsi yleisön huomion uuteen kirjailija-yksilöllisyyteen, oli Vihtori Peltosella jo takanaan pitkä ja monipuolinen päivätyö Uudenmaan suomalaisen kansan herättäjänä. Kielsikö Vihtori Peltonen vanhat jumalansa astuessaan runottaren palvelukseen? Kaukana siitä. Se on huonosti lukenut Linnankosken teoksia, joka ei niissä ole tavannut Vihtori Peltosta. Siirtyminen paikallisesta sanomalehti- ja kansanvalistustyöstä vapaaseen kirjalliseen toimintaan tiesi toiselta puolen sitä, että probleemit olivat syventyneet, muuttuneet mieskohtaisemmiksi, toiselta puolen, että ne vaativat laveampaa kaikupohjaa kuin Porvoon seudun ja Uudenmaan yleisö. Yleisen herätystyön harrastaja antoi tilaa kirjailija-yksilöllisyydelle ja Porvoon ja Uudenmaan sijalle tuli Suomen kansa.

Linnankosken kirjallisesti tuottava kausi muodostui ennenaikaisen kuoleman takia odottamattoman lyhyeksi — se käsittää vain noin kymmenen vuotta eli suunnilleen yhtä paljon kuin Aleksis Kiven. Tämä vuosikymmenen aika — "Ikuisen taistelun" syksystä "Sirpaleiden" kevääseen (1903-1913) — ei varmaankaan ollut kyllin pitkä vakiintuneen arvioinnin syntymiseen Linnankosken tuotannosta. Yhtä yksimielinen kuin kirjallinen arvostelu oli ollut korottaessaan "Ikuisen taistelun" merkkiteokseksi suomalaisessa kirjallisuudessa, yhtä erimielinen se oli hänen myöhempiin kirjoihinsa nähden, kuitenkin "Pakolaisia" ja "Taistelua Heikkilän talosta" lukuunottamatta, jotka molemmat teokset muistaakseni otettiin kiitoksella vastaan joka taholla. Useimmiten sisälsivät moitteet huomautuksia tyylivirheistä, joskus teoksen koko rakennetta koskevista, mutta tavallisesti vain yksityisiin lauseihin kohdistuvista. Linnankosken pateettinen, intomielinen, kirjailijalaatu ei punninnut aina sanojaan kulta-vaa'alla ja hänen lausetyylinsä antoikin usein oikeutettua aihetta yksityiskohtaiseen muotokritiikkiin. Mutta toiselta puolen olen vakuutettu siitä, että tyylitarkastelun tietä ei koskaan päästy eikä päästä Linnankosken ominaisimman, persoonallisimman sanottavan perille. Luonnollisemman tien löydämme varmaan, jos koetamme tarkastaa niitä probleemeja, joita Linnankoski on kirjoissaan käsitellyt.

Linnankoski oli ennen kaikkea moralisti. Kysymys hyvästä ja pahasta kaikkine niine muotoineen, joissa tämä ikuinen ongelma voi esiintyä, oli hänen tuotantonsa ydin. Tämän keskustan ympäri kasvoivat kaikki hänen teoksensa, lainaten aiheita milloin mielikuvituksesta, milloin todellisuudesta, sukeltaen sekä yksilön- että kansansieluun, etsien itselleen draamallisen, eepillisen tai lyyrillisen muodon, esiintyen ikuisesti samana ja aina uutena: sfinksinä, jonka silmistä voi lukea monta vastausta. Yksinkertaisimmassa, niin sanoakseni filosoofisimmassa muodossaan esiintyy tämä siveellinen probleemi Linnankosken esikoisteoksessa.

Ei mikään ole Linnankoskelle kuvaavampaa kuin että hän ensimäiseksi kaunokirjalliseksi aiheekseen valitsi juuri Genesis-kirjan neljännen luvun, murhenäytelmän. Ihmiskunnan ensimäinen veljesmurha tarjosi Linnankoskelle hyvän ja pahan kysymyksen alkuperäisimmässä muodossaan. Mistä on synti tullut maailmaan? Onko edistyksen henki myöskin pahan henki? Onko ihminen oikeassa, kun, hän seuraa sisäistä ääntään, vai onko hän oikeassa silloin, kun hän kieltää itsensä? Onko elämä vain sattuman synkkien voimien leikkikalu vai ohjaavatko sitä määrätyt lait ja onko sillä määrätty tarkoitus? Kysymykset ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta — vastaukset niinikään. Mitä ovat nekään "vastaukset", joita Linnankoski johtelee Kainin ja Aabelin, Aadan ja Sillan kohtaloista, muuta kuin uusia kysymyksiä! Kun Mikael ja Lusifer näytelmän lopussa vakuuttavat toisilleen, että taistelu hyvän ja pahan välillä on iankaikkinen, olemme oikeastaan tulleet takaisin samaan pisteeseen, mistä näytelmän juoni alkaakin. Linnankosken persoonallisimman vastauksen näihin kysymyksiin luulen voitavan parhaiten lukea Kainin vuorosanoista hänen paetessaan korpeen: "Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää — vain juosta, juosta!"

Linnankosken esikoisteos oli aiheeltaan kokonaan yleisinhimillinen. Hänen toinen kirjansa "Laulu tulipunaisesta kukasta" käsitteli yksilö-psykoloogisempaa kysymystä, samalla kun se paikallisuutensa puolesta oli sijoitettu suomalaiseen ympäristöön. "Ikuinen taistelu" oli suurelta osaltaan käsitteellinen, vertauskuvallinen, "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli tai tahtoi olla elävästä elämästä lainattu tapaus. Romaanin "tulipunainen kukka" on rakkaus ja sen ydinkysymys Don Juan-probleemi. Olavin syyllisyys on siinä, että hän rakastaa monta naista, hänen sovituksensa on uhrautuvassa työssä (uutisraivauksessa) perheen ja yhteiskunnan hyväksi.

Kolmannessa teoksessa, "Kiroissa", vetää Linnankosken probleemi-runous hänet taasen todellisuudesta sadun ja mielikuvituksen maille. Tekijä kutsuu itse tätä näytelmäänsä "unelmaksi", mutta niinkuin Hamletin hulluudessa voi tässä Linnankosken "unessa" sanoa olevan järjestelmää: kuten tunnettua, ei "Kirot" sisällä enempää eikä vähempää kuin psykoloogisen selityskokeen yhteiskunnallis-valtiollisista riidoistamme n.k. routavuosien aikana. Se paha, jonka juuria Linnankoski tässä kirjassa etsii, sisältyy sanoihin: "kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulkoapäinkään." Tässä kirjassaan esiintyy Linnankoski kiireestä kantapäähän yhteiskunnallisena runoilijana, hänen "merviensä" ja "veeniensä" taistelut muodostavat tavallaan vain kuin runollisen kuvituksen niille sanomalehtikirjoitelmille y.m. suoranaisille kehoitus- ja varoitushuudoille, joilla Linnankoski tulkitsi käsitystään ajan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa ristiriidoissa. On selvää, että hän tällä näytelmällään tahtoi saada suomalaiset unohtamaan pienet erimielisyydet suuren yhteisen asian vuoksi.

Kautta Linnankosken koko kirjallisen tuotannon, teos teokselta, voimme seurata hänen valppaan, väsymättömän siveellisen mielenkiintonsa jälkiä. "Simsonissa ja Delilassa" risteilee aiheita sekä "Tulipunaisesta kukasta" että "Kiroista". Don Juan-Olavi on naisten perikato, Delila miesten tai oikeastaan miehen, Simsonin, jonka elämäntehtävän (tässä kansallisen) tielle hän tulee. Hienoimpina kulkevat tämän siveellisen probleemi-runouden langat "Pakolaisissa", jossa Linnankoski muun ohella on luonut elävimmän ihmistyyppinsä Juha Uutelan.

"Pakolaisten" Juha Uutelan, lähes 70:n vuotiaan hämäläisisännän sieluntaistelu, jonka alkusyy on hänen nuoren vaimonsa uskottomuudessa, on syvästi yksilöllinen ja inhimillinen. Se tapa, millä Linnankoski kuvaa Juhan itsensäkieltämistä, aste asteelta, kunnes hän kuolinvuoteellaan vielä voittaa itsensä, on luonut eräitä kirjallisuutemme ikuisimpia sivuja. Juha Uutelan siveellinen voitto, joka ostetaan tuskalla ja kuolemalla, on nähdäkseni Linnankosken syvin ja ominaisin vastaus kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Siinä vastauksessa on kaikua Kainin epätoivosta — "kivet leikkaa, okaat repii" — mutta siinä on myöskin jotain traagillisuuden sovituksesta. Välimatka Kainista Juha Uutelaan sisältää kokonaisen elämän kokemukset ja opetukset. —

Werner Söderström Osakeyhtiö, jolla, kuten tunnettu, on ollut suuret ansiot Linnankosken ymmärtäjänä ja tukijana, on kiitettävän nopeasti toimittanut yleisön käteen hänen Kootut Teoksensa. Tämä neliniteinen julkaisu muodostaa yhden uusimman kirjallisuutemme kulmakivistä. Linnankoski oli ennen kaikkea aikansa lapsi. Suurten siveellisten probleemien rinnalla tapaamme hänen kirjoissaan melkein kaikki ne ajankysymykset, jotka viime vuosina ovat liikkuneet jokaisen mielessä. Hän oli myöskin ennen kaikkea suomalainen ja lisäksi hämäläinen. Hänen mietiskelevällä, hiukan sulkeutuneella luonteellaan on syvät juurensa kansansielussa. Hänen elämän suurimpia kysymyksiä pohtiva, väsymätön, hellittämätön laatunsa on sukua, ehkäkin kaukaista, niille ei aivan harvinaisille kansanmiehille, joita voi tavata mietiskelemässä filosofian viimeisiä perusteita tai suunnittelemassa ikiliikkujaa. Linnankoskella oli erinomaisen kehittynyt oikeudentunto ja hän saattoi olla kiivas asian puolesta, josta hän oli tullut vakuutetuksi. Hänen olennossaan oli jotain yksinäistä, seuraa karttelevaa — sekin suomalainen piirre. Niinikään pisti hänessä silmiin eräänlainen huumorin puute, kuten hänen teoksissaankin. Kirjailijan ammatti oli hänelle vakava kuin uhritoimitus.

Tämä luonteen pohjainen vakavuus leimaa kaikki mitä Linnankoski on kirjoittanut. Hänen teoksensa ovat mieterunoutta tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Kuvaus kuvauksen tähden, tunnelma tunnelman tähden — tai sanokaamme taide taiteen tähden — oli hänelle vieraampaa kuin ehkä kenellekään nykyisistä kirjailijoistamme. Probleemi, kysymys oli hänelle lähtökohta. Kuinka pitkälle hän olisi päässyt tässä lajissaan, jollei ennenaikainen kuolema olisi katkaissut hänen rataansa, on vaikea sanoa. Varmaa on, että "Ikuisen taistelun" ja "Pakolaisten" välillä on pitkä kehitystie ja että Linnankoski vuosien kuluessa keksi yhä persoonallisemman — ja, kuten olisimme taipuvaiset sanomaan, syvemmän — vastauksen niihin elämänkysymyksiin, jotka antoivat ensi sysäyksen hänen kirjalliselle luomistyölleen.