GEORGES RODENBACH:

Kuollut Brügge.

Suomalainen käännöskirjallisuus potee ja on aina potenut eräänlaista aktuaalisuuden puutetta: ulkomaiset teokset tulevat usein kieleemme joko liian myöhään tai liian varhain. Edellinen tapaus sattuu, jos teos käännetään silloin kun se jo europpalaisessa kirjallisuudessa on elänyt yli-ikäiseksi, siirtynyt ohi polttopisteensä, jälkimäinen tapaus, kun vieraskielinen kirja suomennetaan ennen kuin sille vielä on olemassa maaperää kotoisissa oloissamme. Vika ei ole helposti korjattavissa. Europpalaisen päivän-kirjallisuuden samanaikainen kääntäminen — mikä vielä Skandinavian maissa huomattavimpiin teoksiin nähden voi kutakuinkin käydä päinsä — edellyttäisi yleisöltä paljon vilkkaampaa vuorovaikutusta suurten sivistyskansain henkielämän kanssa kuin mitä meillä vielä on olemassa. Kirjallisuutta seuraavan yleisön harvalukuisuus panee myöskin rajansa yksityisten suomentajain ja kustantajain yritteliäisyydelle tässä suhteessa. Mikään kirja ei meillä saa olla "blot til lyst", mikään ei myöskään saa etsiä yleisöään kirjallisessa suhteessa vain kaikkein valikoidumman kymmenkunnan keskuudesta, mikä on vielä mahdollista suuremmissa oloissa. On luonnollisesti aivan asianmukaista, että tavaran kysynnän ja tuotannon tulee olla järkevässä suhteessa toisiinsa — seikka, joka ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että monessa yksityistapauksessa olisi kustantajan ja suomentajan vaali myöskin tässä suhteessa voinut sattua onnellisemmin.

On nim. siten, että kirjat, joilla ei ole mitään elimellistä yhteyttä siihen aikaan ja ympäristöön, jossa elämme, unohtuvat pian. Ne — tai niiden käännökset — eivät ole syntyneet mistään sisäisestä tarpeesta ja ne jäävät sentähden muukalaisiksi, ikäänkuin kutsumattomiksi kuokkavieraiksi, kirjallisuudessa. Mutta toisinkin voi joskus käydä: voi sattua, että näennäisesti aivan vierashenkinen, epäaktuaalinen teos sisäisillä, yleisinhimillisillä ominaisuuksillaan valloittaa lukijansa — aivan kuten kuokkavieraskin voidaan joskus keksiä hauskaksi ja rattoisaksi ja viedä kutsuvieraiden pöytään.

Mikä näistä kohtaloista tulee Rodenbachin "Kuolleen Brüggen" osaksi, sitä on ehkä vaarallista mennä sanomaan. Eräissä suhteissa on tämän kirjan ilmestyminen suomenkielellä varhainen, eräissä suhteissa myöhäinen. Meillä on tuskin vielä tarpeellista kaikupohjaa tämän teoksen riutuvalle, ylihienostuneelle, väsyneelle lyriikalle — ja toiselta puolen ei tämän kirjan aihe enää Europan kirjallisuudessa ole tuore eikä uusi. Brüggen runollisuutta on nim. viimeisen parin vuosikymmenen aikana pasunoitu joka ilmansuuntaan.

Georges Rodenbachin "Kuollut Brügge" on kirjallisuuden syyskukkia. Se on vanhan sivistyksen tuote, kulttuurin, joka jo on sivuuttanut keväänsä ja kesänsä ja jonka henkisessä elämässä tuntuu syysauringon niukka, säästeliäs lämpö ja luomiskyky. Ei ole vaikeaa huomata jo talven kuuraa tämän syyskukkasen terälehdillä.

Rodenbach oli syntynyt Tournaissa, Belgiassa v. 1855. Kuten niin monet muut runoilijat, tuli hän lakikirjojen äärestä runouteen. Hänen mietiskelevä, lyyrillisen kaihomielinen, hento ja väsynyt laatunsa on mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa sen runouden kanssa, jota kerran kutsuttiin "vuosisadan lopun" kirjallisuudeksi. Hänen runoutensa kasvaa esiin raunioista ja muistoista kuin muratti. Se etsii ravintonsa kaikesta, mikä on jo elänyt aikansa, kaikesta hiutuvasta ja kuolevasta, unista, jotka taiteilija vuosisatoja sitten on ikuistanut kiveen ja kankaalle, hiljaisista kaupungeista, joiden historia kerran on ollut suuri ja loistava. Hän on perinyt jotain maanmiehensä Memlingin, Pyhän Ursulan maalarin, elämää-kieltävästä mielenlaadusta ja katolilaisesta hartaudesta. Rodenbachin runous on kuin hautakappeli tummien sypressien varjossa. Sen goottilaisten holvien alle ei eksy yksikään ääni kuumeisesta, pauhaavasta, arkisesta elämästä. Ainoa tunne, joka sitoo Rodenbachin runouden elämään, on eräänlainen aistillinen nautinnonhimo, mikä sekin pukeutuu usein varsin epäluonnollisiin muotoihin.

Rodenbachin pääteosten "Le carilionneur'in" ("Kellonsoittajan") ja "Bruges-lamorte'in" ("Kuolleen Brüggen") varsinaisena aiheena on läntisen Flanderin vanha pääkaupunki Brügge, sen historialliset muistot, sen rakennus- ja maalaustaide, sen kuolleet kadut ja kanavat, koko se tunnelma-arvo, mikä voi sisältyä muinaiseen, loistavaan elämänkeskustaan, joka olosuhteiden takia on joutunut unohduksiin ja varjoon. Rodenbachin kellonsoittaja hirttää itsensä Brüggen Beffroi'n suureen malmikelloon, ja sama kellotorni varjostaa myöskin sitä tragediaa, jota Rodenbach kuvaa "Kuolleessa Brüggessä". Näiden molempien romaanien kertova aines on ikäänkuin koottu siitä tunnelmasta, minkä Brügge kaikkine historiallisine ja taiteellisine muistomerkkeineen voi herättää lyyrillisesti vastaanottavassa mielessä.

Hugues Viane, kertoelman päähenkilö, on, kuten niin monet muut hänen jälkeensä, tullut Brüggeen hautaamaan elämänsä surua: nuoren vaimonsa menetystä. Brüggen hiljaiset kadut ja torit, kanavat liikkumattomine vesineen, ankarat beguiniläisnunnat, vakavat kirkolliset kulkueet — kaikki tämä yksitoikkoinen, elämää vierova hartaus on soinnuttanut Hugues'in surun hiljaiseksi, rauhalliseksi kaihoksi. Hänelle ovat tulleet omat tapansa, joita hän päivä päivältä noudattaa tässä surunsa jumalanpalveluksessa. Silloin sattuu, viiden vuoden päästä, hänen tielleen nainen, joka siinä määrässä muistuttaa hänen, kuolluttaan, että tämä yhdennäköisyys järkyttää hänen mielensä ja saattaa hänet koko kaipuunsa voimalla tavottamaan tätä tuntematonta. Heidän välilleen syntyy suhde, jota Hugues'in puolelta yhä ylläpitää naisen erehdyttävä ulkonainen yhdennäköisyys hänen vaimonsa kanssa. Nainen, näyttelijätär, on kuitenkin sielultaan kaivatun kuolleen täysi vastakohta, mikä pian paljastuu Hugues'ille koko pelottavassa todellisuudessaan. Näyttelijättären sielun raakuus repii kaikki unen kudokset Hugues'in surun ympäriltä. Tämän sairaalloisen harhakuvan särkyminen muodostaa romaanin tragiikan. Aste asteelta elää Hugues kauniin surunsa alennuksen ja häpeän, kunnes hänen raivonsa puhkeaa väkivallan tekoon ja hän kuristaa näyttelijättären. Kuolemassa muistuttaa nainen taasen Hugues'in vaimovainajaa. Murhatyön yli soittavat Brüggen kellot väsyneitä, laahustavia sointujaan, siroittaen kaupunkiin ikäänkuin "rautaisia ruusuja".

Rodenbachin kuollutta Brüggeä, sellaisena kuin hän sen näki ja kuvasi, ei enää ole olemassa. Hiljaisuuteen, jota ennen katkaisivat vain kellojen äänet, viiltävät nyt raitiovaunujen rämistykset ja kirjavien matkailijalaumojen ihmettelyhuudot. Uudistunut on myöskin vanhan Brüggen veri. Kukaan Brüggen porvareista ei tunnustaisi Rodenbachin kaupunkia omakseen. Niinpä voi sattua, että matkailija, joka kuljeskelee Brüggen kaduilla ja poikkeaa kirjakauppaan, tapaa siellä hyvin lajitellun varaston maailmankirjallisuutta — mutta Rodenbachin "Bruges-la-morte" on huolellisesti kätketty matkailijan silmiltä.