YHDESTOISTA LUKU

Jumalan haastajat

Mutta kului tunti ennenkuin kuningas palasi huoneeseen, ja sen ajan oli apinamies tarkastellut seinäveistoksia ja lukuisia pal-ul-donilaisen käsiteollisuuden näytteitä, jotka yhdessä antoivat suojamalle rikkauden ja ylellisyyden tunnun.

Hänen ollessaan siinä mieluisassa puuhassa ilmestyi Ko-tan jälleen saapuville. Kun Tarzan oviverhojen häilähdyksen johdosta kääntyi häntä kohti, tunsi hän melkein tyrmistystä kuninkaan katsannon merkillisestä muuttumisesta. Hänen kasvonsa olivat harmaat; kädet vapisivat kuin halvautuneina, ja laajentuneet silmät näyttivät kuvastavan säikähdystä. Hänen ulkomuotonsa osoitti sekä kalvavaa kiukkua että herpaisevaa pelkoa. Tarzan katseli häntä kysyvästi.

"Olet saanut pahoja sanomia, Ko-tan?" tiedusti hän.

Kuningas mutisi käsittämättömän vastauksen. Hänen takanaan tunkeusi huoneeseen niin suuri joukko sotureita, että ne tukkesivat koko oviaukon. Kuningas pälyi huolestuneesti oikealle ja vasemmalle. Hän loi kauhistuneita katseita apinamieheen ja sitten kohottaen silmänsä ylöspäin huusi: "Jad-ben-Otho olkoon todistajani, että minä en tee tätä omasta tahdostani." Syntyi tovin äänettömyys, jonka jälkeen Ko-tan keskeytti. "Ottakaa hänet kiinni", huusi hän ympärillään seisoville sotureille, "sillä ylipappi Lu-don vannoo, että hän on petturi."

Aseelliseen vastarintaan ryhtyminen tämän soturijoukon saartamana ja heidän kuninkaansa palatsin keskessä olisi ollut perin kohtalokasta. Tarzan oli älykkyydellään jo päässyt pitkälle, ja kun hän jo nyt oli O-lo-an epämääräisestä myöntelystä saanut toiveensa ja epäilynsä osittain vahvistetuksi, tajusi hän välttämättömäksi olla haastamatta vastaan mitään kuoleman uskallusta, jota suinkin kykeni väistämään.

"Seis!" kielsi hän kohottaen kämmenensä heihin päin. "Mitä tämä merkitsee?"

"Lu-don väittää saaneensa todistuksia, että sinä et ole Jad-ben-Othon poika", vastasi Ko-tan. "Hän vaatii sinua tuotavaksi valtaistuinsaliin syyttäjiesi eteen. Jos olet mikä väität olevasi, niin ei kukaan tiedä paremmin kuin sinä, että sinulla ei ole mitään pelättävänä hänen vaatimukseensa suostuessasi: mutta muista aina, että sellaisissa asioissa ylipappi käskee kuningasta ja että minä ainoastaan olen sen määräyksen välittäjä enkä antaja."

Tarzan näki, että Ko-tan ei ollut täydesti vakuutettu hänen osansa valheellisuudesta, kuten selvästi osoitti hänen asettumisensa eroon kaikesta vastuusta.

"Älkööt soturisi tarttuko minuun", sanoi hän Ko-tanille, "jotta Jad-ben-Otho ei erehtyisi heidän tarkoituksestaan ja iskisi heitä kuoliaaksi." Hänen sanoillaan oli heti tehonsa eturivissä seisoviin; kukin näistä näytti äkkiä tuntevan uutta ujostelua, joka pakotti hänet vetäytymään näkyvistä takanaan olijain selkäpuolelle — ja se vaatimattomuus kävi joutuisasti tarttuvaksi.

Apinamies hymyili. "Älkää pelätkö", virkkoi hän, "menen omasta halustani puhuttelusaliin kohtaamaan herjaajia, jotka syyttävät minua."

Avaraan valtaistuinsaliin tultaessa ilmeni uusi pulmallisuus. Ko-tan ei tahtonut tunnustaa Lu-donin oikeutta esiintyä pyramidin huipulla eikä Lu-don suostua alempaan asemaan, Tarzanin puolestaan pysyessä korkean osansa kannalla ja vaatiessa, että yksikään ei saisi seistä hänen yläpuolellaan. Mutta ainoastaan apinamies oivalsi tilanteen huvittavuuden.

Aseman huojentamiseksi esitti Ja-don, että he kolmisin asettuisivat valtaistuimelle, mutta sen kehoituksen hylkäsi Ko-tan huomauttaen, että yksikään muu kuolevainen kuin Pal-ul-donin kuningas ei milloinkaan ollut istunut tällä ylhäisellä sijalla ja että siinä sitäpaitsi ei ollut tilaakaan kolmelle.

"Mutta kuka", kysyi Tarzan, "on syyttäjäni ja kuka on tuomarini?"

"Lu-don on syyttäjäsi", selitti Ko-tan.

"Ja Lu-don on tuomarisi", huusi ylipappi.

"Joudun siis syyttäjän tuomittavaksi", virkkoi Tarzan. "Näin ollen olisikin parempi jättää sikseen kaikki muodollisuudet ja pyytää Lu-donia julistamaan päätöksensä." Hänen sävynsä oli ivallinen, ja ylipapin silmiin suoraan tähdätty pilkallinen katse sai jälkimmäisen vihan vain kiehumaan yhä kiivaammin.

Oli ilmeistä, että Ko-tan ja hänen soturinsa näkivät oikeutetuksi vastalauseen, jonka Tarzan vihjaisi tästä kohtuuttomasta oikeudenkäytön järjestyksestä. "Ainoastaan Ko-tan voi tuomita palatsinsa valtaistuinsalissa", huomautti Ja-don; "kuulkoon hän Lu-donin syytöksiä ja hänen todistajiensa lausuntoja, ja olkoon sitten Ko-tanin päätös lopullinen."

Ko-tania ei kuitenkaan erityisesti innostuttanut ajatus, että hän saisi tuomitakseen olennon, joka silti hyvinkin saattoi olla hänen jumalansa poika, ja niinpä hän teki verukkeita, etsien pääsyä pulasta. "Se on pelkästään uskonnollinen asia", muistutti hän, "ja perinnäisen käytännön mukaan eivät Pal-ul-donin kuninkaat sekaannu kirkon kysymyksiin."

"Pidettäköön tutkinto siis temppelissä", huusi muuan päällikkö, sillä soturit olivat yhtä halukkaita kuin kuningaskin vapautumaan kaikesta vastuunalaisuudesta. Ja se ehdotus oli perin mieluinen ylipapille, joka sisällisesti soimasi itseään siitä, ettei ennen ollut sitä ajatellut.

"Se on totta", myönsi hän, "tämän miehen synti on tapahtunut temppeliä vastaan. Laahattakoon hänet siis sinne tuomittavaksi."

"Jad-ben-Othon poikaa ei laahata minnekään", huusi Tarzan. "Mutta tämän tutkinnon päätyttyä on mahdollista, että ylipappi Lu-donin ruumis laahataan sen jumalan temppelistä, jota hän tahtoo häväistä. Ajattele siis hyvin, Lu-don, ennenkuin teet sen hupsuuden."

Hänen sanansa olivat tarkoitetut säikäyttämään ylipappia hänen varmasta esiintymisestään, mutta niillä ei ollut vähäisintäkään vaikutusta. Lu-don ei osoittanut mitään kammostumista apinamiehen viittauksesta.

— Tässä on mies, — ajatteli Tarzan, — joka tietäen uskonnostaan enemmän kuin yksikään muu kansalaisensa tajuaa täydellisesti minun vaatimusteni hataruuden niinkuin saarnaamansa uskon paikkansapitämättömyyden.

Hän oivalsi kuitenkin, että hänen ainoana toivonaan oli näennäinen välinpitämättömyys syytöksistä. Ko-taniin ja sotureihin tehosi vielä äskeisen uskomuksen luomus, ja tähän seikkaan täytyi hänen turvautua Lu-donin valmisteleman draaman loppunäytöksessä, pelastuakseen kateelliselta papilta, jonka hän tiesi jo itsekseen tuominneen hänet.

Olkapäitänsä kohauttaen hän siirtyi alas pyramiidin astuimia. "Dor-ul-Otholle ei ole väliä", sanoi hän, "missä Lu-don raivostuttaa jumalaansa, sillä Jad-ben-Otho ylettää yhtä helposti temppelin suojamiin kuin temppelin valtaistuinsaliin."

Suunnattomasti huojentuneina tästä ongelmansa mukavasta ratkaisusta parveilivat kuningas ja soturit juhlasalista temppelialuetta kohti, ja Tarzanin huoleton sävy lisäsi heidän luottamustansa häneen. Lu-don johti heidät isoimmalle alttaripihalle.

Asettuen läntisen alttarin taakse hän viittasi Ko-tania menemään alttarin vasemmalla puolella olevalle korokkeelle ja Tarzania samanlaiselle paikalle oikealle.

Tarzanin noustessa korokkeelle supistuivat hänen silmäteränsä suuttumuksesta sen näyn takia, joka niitä kohtasi. Alttarin yläpintaan koverrettu allas oli täynnä vettä, jossa kellui vastasyntyneen lapsen alaston ruumis. "Mitä tämä merkitsee?" ärähti hän kääntyen Lu-doniin.

Jälkimmäinen hymyili ilkeästi. "Että sinä et tiedä", vastasi hän, "se on vain lisätodistus vaatimuksesi perusteettomuudesta. Jumalan poikana esiintyvä ei tiennyt, että laskevan auringon viimeisten säteitten tulviessa temppelin itäiselle alttarille punaa sen valkoista kiveä täysikasvuisen sydänveri Jad-ben-Othon suostutteluksi ja että aurinko jälleen noustessaan luojansa ruumista katsoo ensin tälle läntiselle alttarille ja iloitsee kunakin päivänä vastasyntyneen lapsen kuolemasta, jonka henki saattelee sitä taivaitten poikki päivisin niinkuin täysikasvuisen henki palajaa sen kanssa Jad-ben-Othon luo iltaisin.

"— Ho-donien pienet lapsetkin tuntevat nämä asiat, mutta Jad-ben-Othon pojaksi ilmoittautunut ei niistä tiedä; ja jos tämä ei riitä todistukseksi, niin on tulossa lisää. Tule, waz-don", huusi hän viitaten kookkaalle orjalle, joka seisoi muiden mustien ja pappien ryhmässä temppelin permannolla alttarin vasemmalla puolella.

Mies astui esiin pelokkaasti. "Kerro meille mitä tiedät tästä oliosta", käski Lu-don, osoittaen Tarzania.

"Olen nähnyt hänet ennen", sanoi waz-don. "Minä olen Kor-ul-lulin heimoa, ja eräänä päivänä äskettäin kohtasi osasto, johon kuuluin, muutamia Kor-ul-jan sotureita kyliämme eroittavalla vuorenharjalla. Vihollisten joukossa oli tämä kummallinen olento, jota he nimittivät Tarzan-jad-guruksi; ja kauhea hän tosiaan olikin, taistellen monen miehen voimalla, niin että meitä tarvittiin kaksikymmentä nujertamaan hänet. Mutta hän ei toki taistellut niinkuin jumala taistelee, vaan vaipui tunnottomana maahan kuin tavallinen kuolevainen, saadessaan nuijaniskun päähänsä.

"— Me kannoimme hänet vankina kyläämme, mutta hän pääsi pakenemaan katkaistuaan vartijaksi jätetyltä soturilta pään, jonka vei mukanaan rotkoon ja sitoi puunoksaan sen toiselle puolelle."

"Orjan sana jumalan sanaa vastaan!" huudahti Ja-don, joka jo aikaisemmin oli valejumalaa kohtaan osoittanut suopeata mielenkiintoa.

"Tämä on vain askel totuutta kohti", tokaisi Lu-don. "Kenties Ko-tanin suvun ainoan prinsessan todistus on pohjolan suuresta päälliköstä painavampi, vaikka hän onkin isä pojalle, joka pakeni pyhän pappisviran tarjousta, eikä siis kerkein korvin kuuntele todistusta toista jumalanherjaajaa vastaan."

Ja-donin käsi kouraisi puukkoa, mutta vieruskumppanit laskivat pidättävästi sormensa hänen käsivarsilleen. "Sinä olet Jad-ben-Othon temppelissä, Ja-don", varoittivat he, ja mahtavan päällikön täytyi niellä Lu-donin loukkaus, vaikka se jättikin hänen sydämeensä katkeran vihan ylipappia kohtaan.

Ja nyt Ko-tan kääntyi Lu-doniin päin. "Mitä tyttäreni tietää tästä asiasta?" hän kysyi. "Ethän tuone sukuni prinsessaa näin julkisesti todistamaan?"

"En", vastasi Lu-don, "en henkilökohtaisesti, mutta minulla on täällä muuan, joka todistaa hänen edestään." Hän viittasi eräälle alipapille. "Tuo prinsessan orjatar tänne", käski hän.

Pappi, jonka eriskummainen päähine loi näytelmään hitusen kaameutta, astahti eteenpäin, laahaten vastahakoista Pan-at-lia ranteesta.

"Prinsessa O-lo-a oli yksinään Kielletyssä puutarhassa tämän ainoan orjattaren kanssa", selitti pappi, "kun läheisestä lehvistöstä äkkiä ilmestyi tämä olento, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho. Hänet nähdessään orjatar prinsessan kertomuksen mukaan parahti, ja tuntien hänet puhutteli olentoa nimeltä — Tarzan-jad-guruksi. Se oli sama nimitys, jonka Kor-ul-lulin orja hänestä mainitsi. Tämä nainen ei ole Kor-ul-lulista, vaan Kor-ul-jasta, juuri siitä heimosta, jonka kanssa kor-ul-lul sanoo olennon seurustelleen, kun hän sen ensi kertaa näki. Vielä sanoi prinsessa, että kun tämä nainen, nimeltään Pan-at-li, eilen tuotiin hänen luokseen, kertoi hän kummallisen tarinan, kuinka hänet Kor-ul-gryfissä pelasti erään tor-o-donin käsistä tämänlaatuinen otus, jota hän silloin mainitsi Tarzan-jad-guruksi, — kuinka heitä molempia rotkossa ahdisti kaksi kamalaa gryfiä ja kuinka mies houkutteli ne toisaanne perässään, jolloin Pan-at-li pujahti pakoon, vain joutuakseen vangiksi tänne, yrittäessään palata oman heimonsa luo."

"Eikö ole selvää nyt", huudahti Lu-don, "että tämä olento ei ole jumala? Kertoiko hän sinulle olevansa jumalan poika?" sanoi hän melkein kirkaisten, kääntyessään äkkiä Pan-at-lia kohti.

Tyttö peräytyi pelästyneenä. "Vastaa minulle, orja!" huusi ylipappi.

"Hän näkyi olevan enemmän kuin kuolevainen", vastasi Pan-at-li vältellen.

"Sanoiko hän sinulle, että hän oli jumalan poika? Vastaa kysymykseeni!" tiukkasi Lu-don.

"Ei", myönsi tyttö matalalla äänellä, luoden anteeksipyynnön silmäyksen Tarzaniin, joka vastasi rohkaisevalla ja ystävällisellä hymyllä.

"Tuo ei todista, että hän ei ole jumalan poika", huusi Ja-don. "Luuletko, että Jad-ben-Otho kulkee ympäriinsä huudellen: 'minä olen jumala, minä olen jumala!' Oletko koskaan häntä kuullut, Lu-don? Et, et ole. Miksi hänen poikansa tekisi sellaista, mitä ei isäkään tee?"

"Riittää!" keskeytti Lu-don. "Todistus on selvä. Olento on pettäjä, ja minä Jad-ben-Othon pääpappi A-lurin kaupungista tuomitsen hänet kuolemaan." Seurasi hetken äänettömyys, jolla Lu-don ilmeisesti valmisteli sanojensa huippukohdan dramaattista vaikutusta. "Ja jos olen väärässä, lävistäköön Jad-ben-Otho rintani salamoillaan minun seisoessani tässä teidän kaikkien edessä."

Järven laineiden liplatus palatsinmuurin juurella kuultiin selvästi siinä äärimmäisessä, melkein huoahduksettomassa hiljaisuudessa, joka nyt kivetytti kuulijakunnan. Lu-don seisoi kasvot käännettyinä taivasta kohden ja käsivarret ojennettuina ikäänkuin paljastaen rintansa murhamiehen tikarille. Pyhään pihaan keräytyneet soturit, papit ja orjat odottivat jumalansa tuhoavaa kostoa.

Tarzan katkaisi äänettömyyden. "Jumalasi ei välitä sinusta, Lu-don", härnäsi hän ja koetti irvistyksellä vielä kiihottaa ylipapin kiukkua; "hän ei välitä sinusta, ja minä voin todistaa sen pappiesi ja kansasi nähden."

"Todistaa, herjaaja! Miten voit sen todistaa?"

"Sinä olet nimittänyt minua herjaajaksi", vastasi Tarzan, "sinä olet omaksi varmistukseksesi todistanut, että olen petturi, että olen tavallisena kuolevaisena tekeytynyt jumalan pojaksi. Pyydä siis Jad-ben-Othoa julistamaan jumaluutensa ja pappiensa arvo, lähettämällä kuluttava tulensa minun omaan poveeni."

Jälleen seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana katselijat odottivat, että Lu-don esitettyyn tapaan toimittaisi täytäntöön häikäilemättömän pettäjän tuhoutumisen.

"Sinä et uskalla", ilkkui Tarzan "koska tiedät, että minua ei isketä kuoliaaksi ennen sinua."

"Sinä valehtelet", huudahti Lu-don, "ja minä tekisin sen, jollen olisi saanut juuri ilmoitusta Jad-ben-Otholta, joka määrää sinulle toisenlaisen kohtalon."

Moni ihaileva ja kunnioittava "ah!" kuului kuorossa pappien ryhmästä. Ko-tan ja hänen soturinsa olivat sielullisesti hämmennyksissä. Salaisesti he pelkäsivät ja vihasivat Lu-donia, mutta niin juurtunut oli heidän kunnioituksensa ylipapin virkaa kohtaan, että kukaan ei rohjennut korottaa ääntänsä häntä vastaan.

Eikö kukaan? No, kyllä sentään Ja-don, vanha peloton leijonamies pohjoisesta. "Ehdotus oli paikallaan", huudahti hän. "Manaa Jad-ben-Othon salamat tämän miehen surmaksi, jos laisinkaan mielit vakuuttaa meitä hänen syyllisyydestään."

"Jo riittää", ärähti Lu-don. "Milloin on Ja-donista tehty ylipappi? Tarttukaa vankiin", huusi hän papeille ja sotureille, "ja huomenna hän kuolee Jad-ben-Othon määräämällä tavalla."

Sotureista ei yksikään heti liikahtanut totellakseen ylimmäisen papin käskyä, mutta uskonkiihkoisen rohkeuden innoittamat alemmat papit sensijaan juoksivat alttiisti esille ikäänkuin parvi häijyjä harpyijoja, tarttuakseen saaliiseensa.

Peli oli lopussa. Sen Tarzan tiesi. Viekkaus ja valtioviisaus eivät enää kelvanneet niiden puolustusaseiden sijalle, joita hän enimmin rakasti. Kun siis ensimmäinen kamala pappi hyppäsi korokkeelle, ei hän kohdannut lempeää taivaan lähettilästä, vaan julman, hurjan pedon, jonka luonne pikemminkin muistutti hornanhenkeä.

Alttari oli läntisen pihamuurin lähellä. Niiden välissä oli juuri tilaa ylipapin seisoa uhrimenojen aikana, ja ainoastaan Lu-don seisoi siinä nyt Tarzanin takana, samalla kun hänen edessään oli ehkä kaksisataa soturia ja pappia.

Se julkimus, joka tavoitti kunniaa saada ensimmäisenä käydä käsiksi herjaavaan valejumalaan, hyökkäsi käsi ojolla tarttumaan apinamieheen. Mutta häneen itseensäpä tartuttiinkin, tartuttiin terässormilla, jotka sieppasivat hänet kuin olkinuken, iskien kiinni raajaan ja selkähihnoihin, ja sitten jättiläiskäsivarret kohottivat hänet korkealle alttarin yläpuolelle. Hänen kintereillään oli toisia valmiina käymään käsiksi petturiin ja raastamaan hänet maahan, ja alttarin takaa astui Lu-don paljastettu veitsi kädessä häntä kohti.

Ei ollut silmänräpäystäkään menetettävänä, eikä ollut apinamiehen tapaistakaan kuluttaa kalliita hetkiä myöhästyneen päätöksen epävarmuuteen. Ennenkuin Lu-don tai kukaan muu saattoi arvata, mitä tuomitun mielessä liikkui, Tarzan vahvain lihastensa täydellä voimalla paiskasi parkuvan papin vasten esimiehensä kasvoja ja ikäänkuin nuo kaksi liikettä olisivat olleet vain yksi — niin vikkelästi hän toimi —, hyppäsi hän alttarille ja siitä ylöspäin, saaden kädellään kiinni temppelin muurin harjasta. Saadessaan sieltä jalansijaa hän kääntyi katsomaan alhaalla seisovia.

"Kuka rohkenee uskoa", huusi hän, "että Jad-ben-Otho hylkäisi poikansa?" Ja sitten hän pudottausi heidän näkyvistään toiselle puolelle.

Aitaukseen jääneiden joukossa oli ainakin kaksi, joiden sydän vastustamattomasti hypähti riemusta, kun he näkivät apinamiehen onnistuneen tempun; ja toinen heistä hymyili avoimesti. Tämä toinen oli Ja-don, ja se toinen oli Pan-at-li.

Lu-donin päätä kohti paiskatun miehen aivot olivat mäiskähtäneet temppelin seinää vasten, kun taas ylipappi itse oli suoriutunut vain muutamilla naarmuilla, tuupertuessaan kovalle kiveykselle. Nopeasti kompuroiden pystyyn hän pelokkaasti vilkaisi ympärilleen, ensin kauhuissaan ja sitten hämmentyen, sillä hän ei ollut huomannut apinamiehen pakoa. "Tarttukaa häneen", huusi hän, "ottakaa herjaaja kiinni", ja hän etsi yhä katseillaan uhriansa niin naurettavin ja hämmästynein ilmein, että useankin soturin täytyi hymyä salatakseen peittää kämmenellään suunsa.

Papit juoksivat hurjina sinne tänne, kehoittaen sotureita pakolaisen takaa-ajoon, mutta nämä odottivat hölmistyneinä kuninkaansa tai ylipapin käskyä. Ko-tan, joka enemmän tai vähemmän salaisesti riemuitsi Lu-donin nolostumisesta, odotti kärsivällisesti tuon arvon miehen välttämättömiä ohjeita, jotka tämä kohta antoikin, kun muuan hänen apureistaan kiihtyneesti selitti hänelle, millä tavoin Tarzan oli kadonnut.

Heti huudettiin tarpeelliset määräykset, ja papit ja soturit riensivät temppelin ovelle lähteäkseen ajamaan apinamiestä takaa. Temppelin seinän harjalta kajahtaneet hyvästelysanat olivat jokseenkin tehottomia vakuuttamaan enemmistölle, että Lu-don ei ollut todistanut hänen väitöksiään vääriksi; mutta soturit ihailivat sydämessään urhoollista miestä, ja moni heistä tunsi samaa syntistä tyydytystä Lu-donin nolaamisesta kuin heidän päällikkönsäkin oli tuntenut.