KAHDESKYMMENES LUKU

Menetetty rauha

A-lurissa olivat kaupungin kohtalot siirtyneet kädestä käteen. Ja-donille uskollisten soturien ryhmä, jonka Tarzan oli vienyt kohtauspaikalle salakäytävän suulle palatsin portin alapuolelle, oli joutunut pahoin tappiolle. Heidän ensimmäinen ryntäyksensä oli otettu vastaan pappien maireilla sanoilla. Heitä oli kehoitettu puolustamaan isäinsä uskontoa herjaajilta. Ja-don kuvailtiin heille temppelin häväisijäksi, ja Jad-ben-Othon vihaa ennustettiin häneen liittyville. Papit väittivät, että Lu-donin ainoana pyrkimyksenä oli ehkäistä Ja-don anastamasta valtaistuinta, kunnes uusi kuningas oli valittu ho-donien lakien mukaan.

Seurauksena oli, että monet palatsin sotureista yhtyivät kaupungista kerääntyneihin tovereihinsa, ja kun papit näkivät, että niitä, joihin heillä oli vaikutusvaltaa, oli enemmän kuin palatsille uskollisia, yllyttivät he edelliset hyökkäämään jälkimmäisten kimppuun. Monta kaatui, ja ainoastaan kourallisen onnistui päästä turvaan palatsin porttien sisäpuolelle, jotka he nopeasti telkesivät.

Papit johtivat joukkonsa salakäytävää pitkin temppeliin. Silläaikaa kun jotkut uskolliset etsivät Ja-donin ja kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Juhlasalissa alkanut taistelu oli levinnyt laajalle palatsin piiriin ja johtanut Ja-donin vastustajain tilapäiseen tappioon. Alipappien yllyttämä ja Lu-donin vartavasten lähettämä joukko oli vetäytynyt temppelin alueelle, niin että tulos nyt oli selvästi havaittavissa Ja-donin ja Lu-donin joukkojen välisestä kamppailusta.

Edelliselle oli ilmoitettu kaikki, mitä oli tapahtunut prinsessa O-lo-an luona, jonka turvallisuudesta hän oli ensi tilassa huolehtinut; ja hän oli myöskin kuullut, mitä osaa Tarzan oli näytellyt johtamalla hänen miehensä Lu-donin soturien kokoukseen.

Nämä seikat olivat luonnollisesti lisänneet vanhan urhon ystävällisiä tunteita apinamiestä kohtaan, ja nyt hän pahoitteli, että tämä oli lähtenyt kaupungista.

Ja-don ja monet muut soturit olivat jo ennestään olleet yhä taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, ja O-lo-an ja Pan-at-lin todistus vahvisti tätä kantaa, kunnes palatsipuolueessa piankin esiintyi ilmeistä halua tehdä Dor-ul-Othosta sen riidan pääaihe, joka heillä alkujaan oli Lu-donin kanssa. Vaikeata olisi päättää, oliko tämä luonnollisena seurauksena apinamiehen urotöiden jatkuvasta ja yhä tehostuvasta kertoilusta, joka sai Lu-donin vihamielisyyden häntä vastaan näyttämään aina vain nurjemmalta, vai johtuiko se jonkun Ja-donin kaltaisen vanhan ovelan soturin viekkaasta suunnitelmasta saada innostava uskonnollinen aihe liitetyksi maalliseen. Tosiasiaksi jää, että ylimmäisen papin katkera esiintyminen Tarzania kohtaan herätti Ja-donin puoltajissa yltyvää kiukkua Lu-donin puoluelaisia vastaan.

Kovaksi onneksi ei Tarzan ollut saapuvilla innoittamassa Ja-donin seuraajia sillä pyhällä kiihkolla, joka olisi voinut nopeasti ratkaista kiistan vanhan päällikön eduksi. Hän oli penikulmain päässä, ja kun hänen uutta ilmestymistään oli turhaan rukoiltu, alkoivat heikommat sielut heidän joukossaan epäillä, että asialla olikaan jumalallista suosiota. Oli toinenkin voimakas syy Ja-donin rivien heikontumiseen. Se oli lähtöisin kaupungista, jossa palatsin soturien ystävät ja sukulaiset, suurelta osalta myöskin Lu-donin sotilaiden ystävinä ja sukulaisina, keksivät papiston kannustamina keinoja levittääkseen turmiollista kiihoitusta kautta palatsin.

Siitä johtui, että Lu-donin mahti kasvoi, Ja-donin vaikutusvallan heikentyessä. Sitten tehtiin temppelistä hyökkäys, joka tuotti palatsin joukoille tappion; ja vaikka nämä kykenivätkin peräytymään hyvässä järjestyksessä, peräytyivät he kuitenkin jättäen palatsin Lu-donille, joka nyt oli tositeossa Pal-ul-donin hallitsija.

Ottaen mukaansa prinsessan seuranaisineen ja orjattarineen, niiden joukossa Pan-at-lin, samoin kuin omien uskollisten seuralaistensa vaimot ja lapset, peräytyi Ja-don koko A-lurin kaupungistakin ja siirtyi omaan kaupunkiinsa Ja-luriin. Siellä hän viipyi keräten väkeä ympäristön pohjoisista kylistä, jotka sijaiten etäällä A-lurin papiston vaikutuksesta innokkaasti kannattivat jokaista vanhan päällikkönsä puoltamaa asiaa, kun vuosikausia olivat kunnioittaneet häntä ystävänään ja suojelijanaan.

Ja sillä välin kun valtaistuintaistelua täten kehiteltiin pohjoisessa, virui Tarzan-jad-guru Tu-lurin leijonakuopassa, ja lähettejä kulki edestakaisin Mo-sarin ja Lu-donin välillä, näiden kumpaisenkin kärkkyessä Pal-ul-donin valtaistuinta. Mo-sar oli kyllin ovela käsittääkseen, että jos hänen ja ylimmäisen papin välit julkisesti rikkoutuisivat, saattaisi hän käyttää vankia omaksi edukseen, sillä hän oli kuullut omankin kansansa keskuudesta kuiskailuja, että monet olivat melkoisen taipuvaisia uskomaan muukalaisen jumaluuteen, pitämään häntä todellakin Dor-ul-Othona. Lu-don halusi Tarzania itseään. Hän tahtoi omakätisesti uhrata hänet itäisellä alttarilla suuren kansanjoukon nähden, koska häneltä ei puuttunut todisteita siitä, että rohkean ja sankarillisesti esiintyvän muukalaisen julkeat väitökset olivat heikontaneet hänen omaa asemaansa ja arvovaltaansa.

Menetelmä, jota Tu-lurin ylimmäinen pappi oli käyttänyt Tarzanin pyydystämiseksi satimeen, oli jättänyt Tarzanille hänen aseensa, vaikka näyttikin vähän luultavalta, että hänellä niistä olisi mitään hyötyä. Hänellä oli myös reppunsa, siihen sullottuna kaikenlaista kamaa, niinkuin sitä kertyy kaikkiin säilyihin kultarenkaisesta käsilaukusta ullakkosuojaan asti. Siellä oli nuolia varten valittuja laavalasin palasia ja sulkia, muutamia piikiven siruja ja pari teräksen kappaletta, vanha puukko, jykevä luuneula ja kuivattuja suolenpätkiä. Tuskin mitään teille tai minulle hyödyllistä, mutta ei mitään apinamiehen villissä elämässä tarpeetonta.

Huomatessaan joutuneensa ovelasti viritettyyn ansaan, Tarzan oli jännittyneesti odottanut leijonaa ilmestyväksi, sillä vaikka jan haju olikin vanhaa, piti hän varmana, että ennemmin tai myöhemmin päästettäisiin peto hänen kimppuunsa. Hänen ensimmäisenä huolenaan oli läpikotaisin tutkia vankilansa. Hän oli havainnut taljoilla peitetyt ikkunat, ja ne hän heti paljasti, päästäen sisälle valoa; silloin hänelle selvisi, että vaikka kammio oli syvällä temppelisalien permannon alapuolella, oli se kuitenkin monta jalkaa ylempänä sen kallion juurta, johon temppeli oli hakattu. Ikkunoissa oli niin tiheät kanget, että hän ei voinut nähdä paksun muurinsyrjän yli, tarkastaakseen, mitä aivan hänen alapuolellaan oli. Pienen matkan päässä välkkyi Jad-in-lulin sininen ulappa, sen takana vihannoi etäisempi ranta, ja vielä kauempana kohosivat vuoret.

Ikkunoista tulvi riittävästi valoa, jotta Tarzan saattoi nähdä koko sisustan. Huone oli jokseenkin avara, ja sen kummassakin päässä oli ovi — iso ovi ihmisille ja pienempi leijonia varten. Kumpikin oli suljettu raskailla paasilla, jotka olivat ovenpieliin koverretuissa kouruissa siirrettäviä. Molemmat ikkunat olivat pienet, ja niiden likekkäiset vankat kanget olivat ensimmäistä rautaa, mitä Tarzan oli Pal-ul-donissa nähnyt. Kiskot upposivat kivikehyksen reikiin, ja kaikki oli niin lujasti ja näppärästi soviteltua, että pako näytti mahdottomalta. Mutta muutaman minuutin vankilassa oltuaan oli Tarzan jo alkanut valmistella pakoa. Hän otti repustaan vanhan puukon ja alkoi verkalleen raappia ja veistellä pois kiveä toisen ikkunan tankojen ympäriltä. Se oli hidasta työtä, mutta Tarzanilla oli täydellisen terveyden kärsivällisyyttä.

Joka päivä hänelle tuotiin ruokaa ja vettä; annokset työnnettiin nopeasti pienemmän oven alitse, jota kohotettiin juuri sen verran, että kivikulhot mahtuivat sisälle. Vanki alkoi uskoa, että häntä säästettiin johonkin muuhun tarkoitukseen kuin leijonalle. Mutta sillä ei ollut väliä. Kunhan he vain pysyisivät erossa vielä muutaman päivän, saisivat he määrätä hänelle minkä kohtalon tahansa, — hän ei enää olisi tavattavissa, kun sitä tultaisiin hänelle ilmoittamaan.

Sitten eräänä päivänä ilmestyi Tu-luriin Pan-sat, Lu-donin pääkätyri. Näennäisesti hän toi Mo-sarille vilpittömän tiedonannon A-lurin ylimmäiseltä papilta. Lu-don oli muka päättänyt, että Mo-sarista tulisi kuningas, ja hän kutsui Mo-saria heti saapumaan A-luriin. Mutta esitettyään sanomansa Pan-sat pyysi päästä Tu-lurin temppeliin rukoilemaan, ja sieltä hän etsi Tu-lurin ylipapin, jolle Lu-donin oikea tiedonanto oli osoitettu. He sulkeutuivat kahden kesken pieneen kammioon, ja Pan-sat kuiskaili ylimmäisen papin korvaan.

"Mo-sar pyrkii kuninkaaksi", sanoi hän, "ja Lu-don pyrkii kuninkaaksi. Mo-sar tahtoo pitää muukalaisen, joka väittää olevansa Dor-ul-Otho, ja Lu-don haluaa hänet tappaa. Ja nyt" — hän kumartui vielä lähemmäksi Tu-lurin ylipapin korvaa — "jos sinä haluat A-lurin ylimmäiseksi papiksi, on se sinun vallassasi."

Pan-sat lakkasi puhumasta ja odotti toisen vastausta. Ehdotus teki ylipappiin ilmeisen vaikutuksen. Päästä A-lurin ylimmäiseksi papiksi! Se olisi melkein yhtä hyvä kuin olla koko Pal-ul-donin kuninkaana, sillä suuret olivat sen valtuudet, joka toimitti uhraukset A-lurin alttarilla.

"Miten?" kuiskasi ylimmäinen pappi. "Millä tavoin voin tulla A-lurin ylipapiksi?"

Pan-sat kumartui jälleen lähemmäksi: "Tappamalla toisen ja tuomalla toisen A-luriin", vastasi hän. Sitten hän nousi ja lähti tietäen, että mies oli niellyt syötin ja varmasti tekisi mitä tahansa tarvittiin suuren palkinnon saavuttamiseksi.

Eikä Pan-sat erehtynytkään, paitsi eräässä pikku seikassa. Ylimmäinen pappi oli kylläkin valmis murhaamaan ja kavaltamaan, saadakseen A-lurin korkeimman viran; mutta hän oli ymmärtänyt väärin, kumpi uhreista oli surmattava ja kumpi tuotava Lu-donille. Pan-sat, joka itse tiesi Lu-donin suunnitelmien kaikki yksityiskohdat, oli aivan luonnollisesti hairahtunut otaksumaan toisen täydellisesti käsittävän, että A-lurin ylimmäinen pappi saattoi ainoastaan julkisesti uhraamalla Dor-ul-Othoksi tekeytyneen valehtelijan kohottaa vähentyvää mahtiansa ja että Mo-sarin, vallantavoittelijan, salamurha poistaisi Lu-donin omasta leiristä ainoan esteen, hänen yhdistääkseen ylimmäisen papin ja kuninkaan virat. Tu-lurin ylimmäinen pappi luuli, että hänen oli määrä tappaa Tarzan ja tuoda Mo-sar A-luriin. Hän luuli myös, että hänet sen tehtyään nimitettäisiin A-lurin ylimmäiseksi papiksi; mutta hän ei tiennyt, että oli jo valittu pappi surmaamaan hänet itsensä samalla hetkellä kun hän saapuisi A-luriin, eikä myöskään, että salainen hauta oli hänelle kaivettu maanalaisen kammion permantoon juuri samassa temppelissä, jota hän uneksi pääsevänsä hallitsemaan.

Ja niinpä hän silloin, kun hänen olisi tullut järjestää päällikkönsä murhaaminen, johtikin tusinan runsaasti lahjottuja sotureita pimeiden käytävien kautta temppelin alla olevaan leijonakuoppaan Tarzania tappamaan. Oli tullut yö. Yksi ainoa tuohus valaisi murhaajien askeleita heidän hiipiessään hiljaa pahalla polullaan, sillä he tiesivät olevansa ryhtymässä tekoon, jonka heidän päällikkönsä tuomitsi, ja heidän rikollinen omatuntonsa kehoitti heitä varovaisuuteen.

Vankikoppinsa pimeydessä ahersi apinamies näköjään loppumattomassa vuolemisessaan ja nakuttelussaan. Hänen terävät korvansa erottivat askeleita ulkopuolelta käytävästä — askeleita, jotka lähenivät isompaa ovea. Tähän asti olivat askeleet aina saapuneet pienemmälle ovelle. Mutta nyt kuului monen miehen poljentaa, ja tähän aikaan yöstä se herätti hänessä kolkon aavistuksen.

Tarzan jatkoi näpertelyään. Hän kuuli miesten pysähtyvän oven taakse. Kaikki oli hiljaa: äänettömyyttä häiritsi ainoastaan apinamiehen väsymättömän veitsenterän kitinä.

Ulkopuolella olevat kuulivat sen, tarkkasivat ja koettivat selittää syytä. Hiljaa kuiskaillen he tekivät suunnitelmiaan: kaksi heistä nostaisi nopeasti oven ja toiset ryntäisivät sisälle ja sinkauttaisivat nuijansa vankia kohti. He eivät halunneet antautua mihinkään vaaraan, sillä A-lurissa kierrelleet huhut olivat ehtineet Tu-luriinkin — kertomukset Tarzan-jad-gurun suuresta voimasta ja ihmeellisestä urhoollisuudesta; ja ne saivat hien kihoamaan soturien otsalle, vaikka kosteassa käytävässä oli viileä ja heitä oli kaksitoista yhtä vastaan.

Sitten ylimmäinen pappi antoi merkin. Ovi kohosi ylös. ja kymmenen soturia harppasi huoneeseen nuijat ojossa. Kolme näistä raskaista aseista lensi huoneen poikki vastapäisen seinän pimennossa kuvastuvaa tummempaa varjoa kohti. Sitten papin pitelemä soihtu valaisi huoneen sisustan, ja he näkivät, että tähdätty tumma hahmo oli kasa ikkunoista riuhtaistuja nahkoja. Suojamassa ei ollut vankia.

Muuan riensi ikkunaan. Ainoastaan yksi sen kangista oli jäljellä, ja siihen oli sidottu nahkaisista ikkunaverhoista leikeltyjen hihnojen punonnalla saadun köyden toinen pää.

* * * * *

Jane Claytonin elämän luonnollisten vaarojen lisäksi tuli nyt Obergatzin tapaamisesta johtunut uhka. Leijonat ja pantterit olivat tuottaneet hänelle vähemmän syytä levottomuuteen kuin jo ennestään arastellun ja katkeria muistoja ylläpitäneen upseerin palaaminen, kun mies nyt oli kummallisesti muuttunutkin. Siistimätön ja likainen asu, takkuinen tukka ja parta, omituinen, iloton nauru ja muutenkin luonnoton esiintyminen herättivät outoa pelkoa; entinen luutnantti oli tullut jonkin nimettömän kauhun ruumiillistumaksi. Ulkoilmassa vietetty terveellinen elämänlaatu oli vahvistanut ja karaissut hänen hermostonsa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, kun hän sitä mahdollisuutta ajatteli, että jos tuo mies vain koskisikin häneen, hän parkaisisi ja mahdollisesti pyörtyisikin.

Heidän odottamatonta kohtaustaan seuranneena päivänä hän tuon tuostakin soimasi itseään siitä, ettei ollut tappanut häntä, niinkuin olisi tappanut jan tai jaton tai minkä muun hänen elämäänsä tai turvallisuuttaan uhkaavan petoeläimen tahansa. Hän ei yrittänyt puolustella näitä kaameita mietteitään — ne eivät kaivanneet puolustelua. Perusteet, joiden mukaan teidän tai minun tekojamme tuomitaan, eivät olleet häneen sovellutettavissa. Meillä on tilaisuus turvautua ystäviemme tai sukulaistemme suojeluun tai kutsua avuksemme järjestysvalta, joka pitää yllä lain majesteettia ja johon heikot ja viattomat voivat vedota voimakkaita väärintekijöitä vastaan. Mutta: tässä saattoi viattomuus ja heikkous suojeluksekseen vedota ainoastaan omaan toimintaan. Hänestä ei luutnantti Erich Obergatz siis ollut leijonasta eroava ilmiö muutoin kuin että hän edellistä piti vaarallisempana vaanijana. Ja niin hän päätti, että jos Obergatz uhmaisi hänen varoitustaan, ei hänen sopisi heidän seuraavassa kohtauksessaan epäröidä, vaan sama nopea keihäs, joka viuhahtaisi hyökkäävää jataa vastaan, lävistäisi saksalaisenkin.

Sinä yönä ei hänen korkealle -isoon puuhun rakennettu pesänsä tuntunut hänestä samalta pyhätöltä kuin ennen. Mikä voisi vastustaa saalistavan pantterin verenhimoisia aikeita, ei olisi suurena esteenä ihmiselle, ja sen ajatuksen vallassa hän nukkui huonommin kuin ennen. Pieninkin rasahdus, joka katkaisi viidakon öiden yksitoikkoisen huminan, havahdutti hänet valppaana ja tarkoin korvin kuuntelemaan ja yrittämään ottaa selkoa häiriön aiheesta, ja kerran hän täten heräsi ääneen, joka tuntui johtuvan liikehtimisestä hänen puussaan. Hän kuunteli jännittyneesti — henkeään pidätellen. Se kuului jälleen. Jotakin rahinaa puun kovaa kuorta vasten. Jane kurotti kätensä pimeään ja tarttui keihääseensä. Nyt hän tunsi yhden hökkeliään kannattavista oksista hiukan notkistuvan ikäänkuin olento, mikä sitten lienee ollutkin, olisi verkalleen kohottautunut oksan varaan. Se tuli lähemmäksi. Jane luuli jo erottavansa sen hengityksen. Se oli ovella. Hän kuuli sen hapuilevan heikkoa suojalaitetta. Mikähän siellä oli? Ei kuulunut mitään sellaista ääntä, josta olisi voinut jotakin päätellä. Hän kohottausi käsiensä ja polviensa varaan ja konttasi hiljaa keihäs tiukasti kädessään. Vaanija yritti ilmeisesti päästä sisälle häntä herättämättä. Se oli ihan sen pienen, vaivaisen, hennoista oksista kyhätyn, korsilla kokoonnivotun sulun takana, jota hän nimitti oveksi. Vain muutama tuuma oli hänen ja olennon välillä.

Nousten polvilleen hän kurotti vasemman kätensä ja tunnusteli, kunnes löysi paikan, jossa käyrä oksa oli jättänyt parin tuuman levyisen aukon melkein keskelle ovea. Siihen hän pisti keihäänsä kärjen. Olento oli varmaankin kuullut hänen liikkeensä sisäpuolelta, sillä äkkiä se luopui hiipimisyrityksestään ja ravisti kiukkuisesti estettä. Samalla hetkellä Jane survaisi keihäänsä kaikin voimin eteenpäin. Hän tunsi sen uppoavan lihaan. Ulkopuolelta kuului kiljahdus ja kirous, ja sitten jotakin pudota rysähti oksien ja lehvien välitse maahan. Keihäs oli hellitä Janen käsistä, mutta hän piti siitä kuitenkin kiinni, kunnes se luiskahti irti lävistämästään ruumiista.

Siellä oli Obergatz. Sadatuksesta se oli hänelle selvinnyt. Alhaalta ei kuulunut mitään enempää ääntä. Oliko hän siis surmannut miehen? Hän rukoili, että niin olisi käynyt, — kaikesta sydämestään hän sitä rukoili. Oli todella helpottavaa vapautua salaperäisen puistattavaksi käyneen olennon uhasta. Lopun yötä hän virui valveilla kuunnellen. Alapuolellaan hän kuvitteli näkevänsä kuolleen miehen, jonka kamalia kasvoja kylmä kuutamo valeli, makaamassa siinä selällään ja tuijottamassa ylös häneen.

Hän toivoi, että ja, leijona, tulisi raahaamaan ruumiin pois; mutta yökauden kuluessa loppuun hän ei kuullut mitään muuta ääntä kuin viidakon unisen huminan. Hän oli iloinen miehen kuolemasta, mutta häntä kauhistutti tuskallinen velvollisuus, joka häntä aamulla odotti, sillä hänen täytyi haudata Obergatzin maalliset jäännökset ja sitten elää surmaamansa miehen matalaan kaivetun haudan äärellä.

Hän soimasi itseään heikoksi, toistellen moneen kertaan, että oli tappanut itsepuolustuksessa ja että hänen tekonsa oli oikeutettu; mutta hän oli edelleenkin nykyaikainen nainen, ja hänet kasvattaneen yhteiskunnan rautaiset säädökset kieltoineen ja taikauskoineen painoivat hänen mieltänsä.

Vihdoin valkeni kauan viipynyt aamu. Verkalleen kohoava aurinko kultasi Jad-in-lulin takana häämöittäviä etäisiä vuoria. Ja kuitenkin hän epäröitsi irroittaa ovensa kiinnikkeitä ja katsahtaa alhaalla viruvaan ruumiiseen. Mutta se oli välttämätöntä. Hän terästi hermonsa ja päästi irti vuodasta leikatun hihnan, jolla suojalaite oli köytetty. Hän vilkaisi alas, mutta vain ruoho ja kukkaset hivelivät hänen silmiänsä. Hän tuli suojastaan ja tarkasteli maata puun toisella sivulla; mutta sielläkään ei ollut mitään ruumista, eikä missään, niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä. Hitaasti hän astui alas, silmä valppaana ja korva tarkkana pienimmänkin vaaran varalta.

Puun juurella oli verilätäkkö ja ruohikossa pieni pirskejuova punaisia pisaroita; se etääntyi yhdensuuntaisesti Jad-bal-lulin rantajuovan kanssa. Hän ei siis ollutkaan vihollistaan tappanut! Hän tunsi jotakin kummallista ja epämääräistä, samalla kertaa sekä helpotusta että pahoittelua. Nyt hänen täytyi aina olla epätietoisena. Mies saattoi palata; mutta hänen ei toki tarvinnut asua hänen haudallaan.

Sinä päivänä hän hätkähti hermostuneesti jokaista äkillistä rasahdusta; edellisenä päivänä hän olisi sanonut hermojaan rautaisiksi, mutta ei tänään. Nyt hän tunsi kokemansa järkytyksen ja tiesi, että tämä oli vastavaikutus. Huomenna saattoi olla toisin, mutta jokin ääni vihjaisi hänelle, että hänen pieni suojansa ja se metsän ja viidakon tilkku, jota hän nimitti omakseen, eivät enää koskaan olisi samat kuin ennen. Hänen ylitseen leijaili aina uhka tuon miehen taholta. Hän ei enää viettäisi lepoa tuottavia öitä syvän unen helmassa. Hänen pienen maailmansa rauha oli iäksi häiritty.

Sinä iltana hän varusti ovensa kaksin verroin, käyttäen kauriin taljasta leikkaamiaan hihnoja. Hän oli kovin väsyksissä, valvottuaan suuren osan edellisestä yöstä; mutta pitkän ajan hän virui valveilla, silmät auki tuijottaen pimentoon. Mitä hän siellä näki? Näkyjä, jotka hersyttivät kyyneleet noihin rohkeihin ja kauniisiin silmiin — maakartanon hajallaan sijaitsevine ulkorakennuksineen, joka oli ollut hänen kotinsa eikä sitä enää ollut; näki sen saman julman voiman hävittämänä, joka vainosi häntä tälläkin etäisellä, kartoittamattomalla maankolkalla; näki voimakkaan miehen, jonka suojeleva käsivarsi ei häntä enää milloinkaan puristaisi, pitkän, ryhdikkään pojan, joka katseli häntä palvovan rakastavasti rohkeilla, hymyilevillä, isästä muistuttavilla silmillään. Aina palasi hänen sielunsa silmien eteen tuo yksinkertainen, järeärakenteinen maatalo, eivätkä ne komeat salit, joissa oli viettänyt yhtä suuren osan elämästään. Hänen ritarinsa oli rakastanut enimmän maakartanoa laajoine tiluksineen ja vainioinensa, ja siksi oli Janekin tullut siihen lähimmin kiintyneeksi.

Vihdoin hän nukahti — äärimmäisen uupumuksen uneen. Hän ei tiennyt, kuinka kauan sitä oli kestänyt; mutta äkkiä hän heräsi jälleen aivan valveille, ja jälleen hän kuuli jonkun, hipaisevan puunsa kuorta, tunsi oksan jälleen taipuvan raskaasta painosta. Obergatz oli palannut! Kylmä väre pöyristytti häntä, hän vapisi kuin vilutautinen. Oliko siellä saksalainen vai — hyvä Jumala! — oliko hän silloin tappanut hänet ja oliko tämä…? Hän koetti,karkoittaa kamalaa ajatusta mielestään, sillä hän tiesi, että siinä oli järki vaarassa.

Ja jälleen hän hiipi ovelle, sillä olento oli sen ulkopuolella niinkuin oli ollut viime yönäkin, Janen kädet vapisivat, kun hän työnsi keihäänsä kärjen reiästä ulos. — Kiljaiseekohan se pudotessaan? — tuumi hän.