KAHDESKOLMATTA LUKU

Ja-don kerää joukkonsa

Tarzan ja Jane kiersivät Jad-bal-lulin rantaa ja menivät joen yli järven päässä. He liikkuivat verkalleen ja pitäen silmällä mukavuutta ja turvallisuutta, sillä puolisonsa löydettyään oli apinamies päättänyt olla uhittelematta mitään vaaraa, jotka voisivat heidät jälleen erottaa toisistaan, viivyttää heitä tai ehkäistä heidän pakoretkensä Pal-ul-donista. Miten he jälleen pääsisivät rämeen yli, se ei häntä vielä paljon huolestuttanut — oli aikaa miettiä asiaa sitten kun urakka oli välittömästi edessä. Heidän päivänsä kuluivat onnessa ja jälleenyhtymisen tuottamassa tyytyväisyydessä, pitkän eron jälkeen; heillä oli paljon kerrottavaa, kun kumpainenkin oli kokenut kovaa monet vaiheet ja kummalliset seikkailut, eikä mikään tärkeä hetki saanut jäädä selostamatta siitä ajasta asti, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Tarzanin aikomuksena oli suunnata tiensä A-lurin ja sen alapuolella sijaitsevien hajallisten ho-donilaiskylien yläpuolitse niiden ja vuorten keskitse, siten välttääkseen, mikäli mahdollista, sekä ho-donit että waz-donit, koska täällä oli puolueeton alue, jolla ei asunut kumpaakaan kansaa. Näin hän vaelteli luoteisessa suunnassa, kunnes Kor-ul-jan kohdalla poikkeaisi tervehtimään Om-atia, samalla kertoakseen gundille Pan-at-lista ja suunnitelmasta, joka hänellä oli tytön palauttamiseksi turvallisesti kansansa luo.

Oli heidän matkansa kolmas päivä, ja he olivat melkein ehtineet A-lurin läpi juoksevan joen varrelle, kun Jane äkkiä tarttui Tarzanin käsivarteen ja osoitti eteenpäin kohti metsän syrjää, jota he olivat lähenemässä. Puun siimeksessä häämöitti iso möhkäle, jonka apinamies heti tunsi.

"Mikä se on?" kuiskasi Jane.

"Gryf", vastasi apinamies, "ja me olemme tavanneet sen mahdollisimman pahassa paikassa. Kolmanneskilometrin matkalla ei ole isoa puuta, paitsi ne, joiden juurella se seisoo. Tule, meidän täytyy kääntyä takaisin, Jane; sinun kerallasi en voi uskaltautua sen ulottuviin. Täytyy vain toivoa, että se ei meitä huomaa."

"Mutta entä jos se huomaa?"

"Sitten minun täytyy uskaltautua."

"Uskaltautua mihin?"

"Yritykseen sen taltuttamiseksi, niinkuin taltutin erään sen tovereista", vastasi Tarzan. "Kerroinhan sinulle — etkö muista?"

"Kyllä, mutta en kuvitellut sitä noin kamalan isoksi otukseksi. Kah, John, sehän on sotalaivan kokoinen."

Apinamies nauroi. "Ei nyt sentään, vaikka myönnänkin, että se hyökätessään näyttää aivan yhtä hirvittävältä."

He siirtyivät verkalleen poispäin, jotteivät herättäisi pedon huomiota.

"Luulenpa, että tästä selviämmekin", kuiskasi Jane, ja hänen äänessään värähti hillitty kiihtymys. Silloin jyrähti metsästä kuin etäinen ukkosen jylinä. Tarzan pudisti päätänsä.

"'Suuri näytös alkaa pääteltassa'", lausui hän irvistäen.

Hän tempasi naisen äkkiä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "En voi tietää, Jane", sanoi hän. "Teemme parhaamme — siinä kaikki, mitä voimme tehdä. Anna minulle keihääsi — äläkä juokse. Ainoa toivomme on hirviön pienissä aivoissa pikemmin kuin meissä itsessämme. Kunpa voisin niitä hallita… no, saamme nähdä!"

Otus oli tullut esille metsästä ja katseli ympärilleen heikoilla silmillään, ilmeisesti etsien heitä. Tarzan korotti äänensä tor-o-donien huudon inhaan säveleeseen, "Vhi-uu, vhi-uu, vhi-uu!" Hetkisen seisoi iso peto liikkumattomana, huomio kiinnitettynä huutoon. Apinamies astui suoraan sitä kohti, Jane Clayton taempana hänen kyynärpäänsä kohdalla. "Vhi-uu!" huikkasi hän jälleen käskevästä. Matala mörinä vastasi gryfin luolamaisesta rinnasta, ja hirviö läheni heitä verkalleen.

"Mainiota!" huudahti Tarzan. "Asema on kääntymässä meidän eduksemme. Voitko pysyä levollisena? — mutta eihän minun sitä tarvitse kysyäkään."

"En tunne pelkoa Apinain Tarzanin seurassa", vastasi vaimo hiljaisesti, ja toinen tunsi hänen pehmeiden sormiensa puristuksen käsivarressaan.

Ja näin he molemmat lähestyivät unohtuneen maailmankauden jättiläiseläintä, kunnes seisoivat ihan sen mahtavan hartian varjossa.

"Vhi-uu!" kirkaisi Tarzan ja iski kamalaan kuonoon keihään varrella. Vihainen sivunäykkäisy, joka ei osunut maaliin — eikä nähtävästi ollut osumaan tarkoitettukaan — oli toivottuna vastakaikuna.

"Tule", virkkoi Tarzan, tarttuen Janea käsivarresta ja kiertäen hänen kanssaan hirviön taakse, missä he leveää pyrstöä myöten nousivat sarviharjaiselle selälle. "Nyt me ratsastamme yhtä muhkeasti kuin ammoin eläneet esi-isämme, ja tämän kyydin rinnalla nykyinen kuninkaiden saattokulkue hupenee mitättömäksi markkinakoreiluksi. Huvittaisiko sinua karauttaa Hyde-puiston läpi tällaisella ratsulla?"

"Pelkään, että kypäräniekat siellä paheksuisivat ratsastuspukujamme, John", huomautti Jane nauraen.

Tarzan ohjasi gryfiä haluamaansa suuntaan. Jyrkät rantaäyräät ja joet eivät olleet tälle koljolle minään vastuksena.

"Esihistoriallinen tankki tämä", sanoi Jane, ja nauraen ja rupatellen he jatkoivat matkaansa. Kerran he tapasivat kymmenkunnan ho-donilaissoturia, kun gryf äkkiä ilmestyi pienelle aukeamalle. Miehet loikoivat yksinäisen puun siimeksessä. Hirviön ilmestyessä he hypähtivät hätääntyneinä pystyyn, ja heidän huudoistaan ärtyneenä gryf päästi kamalan haastemylvähdyksen ja ryntäsi kohti. Soturit pakenivat kaikkiin suuntiin, Tarzanin takoessa eläimen kuonoa keihäällään, hillitäkseen sitä, ja vihdoin se hänelle onnistuikin, juuri kun gryf oli saavuttamaisillaan erään poloisen, jonka näkyi erikoisesti valinneen saaliikseen. Vihaisesti mörähtäen gryf pysähtyi, ja nopeasti vilkaistuaan taaksensa kauhusta valkein kasvoin hävisi ho-don viidakkoon, jonne oli pyrkinyt.

Apinamies riemastui. Hän oli epäillyt voivansa hallita elukkaa, jos sen päähän pistäisi hyökätä uhrin kimppuun, ja oli aikonut jättää sen ennenkuin pääsisivät Kor-ul-jaan. Nyt hän muutti suunnitelmaansa — he ratsastaisivat gryfillä ihan Om-atin kylään, jotta kor-ul-jat saisivat puheenaihetta monen sukupolven ajaksi. Eikä pelkkä näytelmällinen vaisto apinamiestä tähän tuumaan kehoittanut. Hän ajatteli samalla Janen turvallisuutta, tietäen että tätä ei uhannut mikään vaara ihmisten tai eläinten taholta niin kauan kuin hän ratsasti Pal-ul-donin peloittavimman luontokappaleen selässä.

Heidän edetessään hiljalleen Kor-ul-lulia kohti, sillä gryfin luonnollinen käynti oli varsin verkkaista, saapui kourallinen säikähtyneitä sotureita läähättäen A-luriin, ja he levittivät aaveellista kertomusta Dor-ul-Othosta, vaikka kukaan ei tohtinut ääneen nimittää häntä Dor-ul-Othoksi. Sensijaan he puhuivat Tarzan-jad-gurusta, kertoen tavanneensa hänet ratsastamassa gryfillä sen kauniin muukalaisnaisen kanssa, josta Ko-tan oli aikonut tehdä Pal-ul-donin kuningattaren. Kun tarina ehti Lu-donin korviin, kutsutti hän soturit luokseen ja kyseli heiltä tiukasti, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että he puhuivat totta. Ja kun he olivat maininneet, minne päin nuo kaksi olivat matkalla, päätteli Lu-don, että he olivat menossa Ja-luriin, liittyäkseen Ja-doniin — ja se hänen oli koetettava ehkäistä hinnalla millä tahansa. Hän kutsui Pan-satin neuvottelemaan kanssaan kuten hänen tapansa oli tiukassa käänteessä, ja pitkän aikaa nuo kaksi istuivat suljetussa kammiossa. Kun he lähtivät sieltä, oli suunnitelma valmis. Pan-sat meni heti omaan asuntoonsa, jossa riisui papillisen päähineensä ja muut virkansa merkit, pukeutuen soturin asuun. Sitten hän palasi Lu-donin luo.

"Hyvä!" huudahti tämä nähdessään haarniskoidun ja aseistetun miehen. "Eivät edes pappistoverisi tai orjat, jotka sinua joka päivä palvelevat, voisi sinua nyt tuntea. Älä hukkaa aikaa, Pan-sat, sillä kaikki riippuu nopeudestasi, ja — muista: tapa mies, jos voit; mutta tuo nainen joka tapauksessa elävänä tänne. Ymmärräthän?"

"Kyllä, mestari", vastasi pappi; ja niin lähti yksinäinen soturi A-lurista luoteiselle suunnalle, Ja-luria kohti.

Lähin rotko Kor-ul-jan yläpuolella oli asumaton, ja sinne oli ovela Ja-don alkanut kerätä armeijaansa, marssittaakseen sen A-luria vastaan. Hän oli tällöin ensiksikin ottanut lukuun, että varustautumisen säilyminen salassa antaisi hänelle tilaisuuden yllätyshyökkäykseen Lu-donin voimia vastaan suunnalta, jolta nämä eivät sitä odottaisi, ja toisekseen hän saattoi tällävälin pitää miehensä erillään kaupunkien juoruista, kun jo liikkui kummallisia huhuja, että Jad-ben-Otho muka oli omassa persoonassaan ilmestynyt ylimmäisen papin avuksi tämän taistelussa Ja-donia vastaan. Vaadittiin rohkeita ja uskollisia sydämiä niiltä, jotka eivät välittäneet näihin kertomuksiin sisältyvistä jumalallisen koston uhkauksista. Muutamia oli hänen riveistään jo karannutkin, ja Ja-donin asia näkyi kallistuvan häviöön päin.

Sellainen oli asema, kun törmälle rotkon suulle asetettu vartija ilmoitti havainneensa alhaalla laaksossa jotakin, mikä matkan päästä näytti ihan siltä kuin olisi kaksi henkilöä ratsastanut gryfin selässä. Hän sanoi vilahdukselta nähneensä heidät pari kertaa, kun he matkallaan sattuivat aukeille paikoille, ja arveli heidän matkaavan jokivartta ylöspäin Kor-ul-jaa kohti.

Ja-don oli alussa taipuvainen epäilemään kertojan puhetta. Mutta kaikki etevät päälliköt ottavat täyden selvyyden näköjään perättömistäkin ilmoituksista, ja niinpä hän päätti itse käydä törmällä tarkastamassa, mitä vartija oli säikkynyt. Tuskin oli hän seisahtanut vartiopaikalle, kun mies kosketti hänen käsivarttaan ja osoitti laaksoon. "Ne ovat nyt lähempänä", kuskasi hän; "voitte nähdä heidät selvästi." Ja tosiaankin, tuskin kolmanneskilometrin päässä keksi Ja-don ilmestyksen, jollaista hän pitkän elämänsä varrella ei ollut Pal-ul-donissa koskaan nähnyt — kaksi ihmistä ratsastamassa gryfin leveällä selällä.

Ensin hän ei kyennyt uskomaan omien silmiensäkään todistusta, mutta pian hänelle selvisi, että olennot tuolla alhaalla eivät voineet olla mitään muuta kuin miltä ne näyttivät, ja sitten hän tunsi miehen ja nousi pystyyn, kajauttaen äänekkään huikkauksen.

"Se on hän!" huusi hän tovereilleen. "Se on Dor-ul-Otho itse."

Gryf ja ratsastaja kuulivat huudon, vaikka eivät erottaneet sanoja. Edellinen mylvähti kauheasti ja ryntäsi törmää kohti; mutta muutamien pelottomimpien soturiensa seuraamana riensi Ja-don heitä vastaan. Tarzan, joka ei halunnut tarpeetonta riitaa, koetti kääntää eläintä; mutta kun se oli varsin uppiniskainen, kesti aina muutamia minuutteja ennenkuin isäntä sai sen taivutetuksi tottelemaan tahtoansa, ja niinpä oltiinkin jo hyvin lähellä toisiaan ennenkuin apinamiehen onnistui pidättää raivokkaan ratsunsa hurja hyökkäys.

Ja-don sotureineen oli tällävälin huomannut, että valtava rumilas ryntäsi heitä kohti häijyin elkein, ja sallien viisauden varoittaa rohkeutta olivat he siis kiivenneet puihin. Näiden alla Tarzan vihdoin sai gryfin pysähdytetyksi, Ja-don huusi alas hänelle.

"Me olemme ystäviä", selitti hän. "Minä olen Ja-don, Ja-lurin päällikkö. Minä ja soturini kosketamme otsallamme Dor-ul-Othon jalkoja ja rukoilemme häntä auttamaan meitä taistelussa oikean asian puolesta Lu-donia, ylimmäistä pappia vastaan."

"Etkö ole vielä suoriutunut hänestä?" kysyi Tarzan. "Minä luulin, että olit jo kauan sitten päässyt Pal-ul-donin kuninkaaksi."

"Ei", vastasi Ja-don. "Kansa pelkää ylimmäistä pappia, ja kun hänellä nyt on temppelissä sellainen, jota väittää Jad-ben-Othoksi, ovat monet sotilaistani säikähdyksissä. Kunpa he vain tietäisivät, että Dor-ul-Otho on palannut ja siunannut Ja-donin asian, niin olen varma, että voitto olisi meidän."

Tarzan mietti tuokion. "Ja-don", sanoi hän sitten, "oli niitä harvoja, jotka uskoivat minuun ja halusivat suoda minulle kunnollista kohtelua. Minulla on velka maksettavana Ja-donilk ja vastalasku esitettävänä Lu-donille, ei ainoastaan itseni, vaan etupäässä puolisoni tähden. Minä lähden kanssasi, Ja-don, rankaisemaan Lu-donia hänen ansaitsemallaan tavalla. Sano minulle, päällikkö, kuinka Dor-ul-Otho voi parhaiten palvella isänsä kansaa?"

"Tulemalla minun kanssani Ja-luriin ja välikyliin", vastasi Ja-don nopeasti, "jotta kansa näkee, että hän on todella Dor-ul-Otho ja että hän hymyilee Ja-donin asialle."

"Luuletko, että he uskovat minuun nyt enemmän kuin ennen?" kysyi apinamies.

"Ken tohtisi epäillä mahtavalla gryfillä ratsastavan jumaluutta?" vastasi vanha päällikkö.

"Entä jos lähden kanssasi A-luriin taistelemaan", tiedusti Tarzan, "voitko vastata puolisoni turvallisuudesta minun poissaollessani?"

"Hän jää Ja-luriin prinsessa O-lo-an ja omien naisteni seuraan", vastasi Ja-don. "Siellä hän on turvassa, sillä minä jätän luotettavia sotureita heitä suojelemaan. Sano, että tulet, oi Dor-ul-Otho, niin onneni malja on täysi, sillä poikanikin, Ta-den, marssii A-luria kohti sotajoukon kanssa luoteiselta suunnalta, ja jos me Dor-ul-Othon ollessa johtajanamme voimme tehdä rynnäkön koillisesta, täytyy voiton tulla meille."

"Tapahtukoon mielesi mukaan, Ja-don", vastasi apinamies; "mutta ensin tulee sinun hankkia lihaa gryfilleni."

"Ylhäällä leirissä on monta ruhoa", vastasi Ja-don, "sillä metsästys on miesteni melkein ainoana työnä."

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Käske noutaa ne heti."

Kun lihat oli tuotu ja läjätty jonkun matkan päähän, luisui apinamies kamalan juhtansa selästä ja ruokki sitä omin käsin.

"Pidä huolta, että sillä on aina runsaasti lihaa", sanoi hän Ja-donille, sillä hän arvasi, että hänen herruutensa olisi lyhytaikainen, jos häijy peto kävisi kovin nälkäiseksi.

Vasta aamulla he saattoivat lähteä matkalle Ja-luria köhii, mutta Tarzan tapasi gryfin makuulla samassa paikassa, johon oli sen edellisenä iltana jättänyt kahden kauriinruhon ja yhden leijonanraadon viereen. Mutta: nyt ei siinä ollut muuta kuin gryf.

"Paleontologit väittävät sen olleen kasvinsyöjän", hymähti Tarzan, kun hän ja Jane lähestyivät elukkaa.

Matka Ja-luriin suunnattiin hajallaan sijaitsevien kylien kautta, joissa Ja-don toivoi voivansa herättää vilkkaampaa innostusta asiaansa. Muutamia sotilaita asteli Tarzanin edellä, jotta kansaa asianmukaisesti valmistettaisiin ei ainoastaan gryfin näkemiseen, vaan myöskin vastaanottamaan Dor-ul-Otho hänen korkeaan asemaansa sopivalla tavalla. Tulokset vastasivat täydellisesti Ja-donin toiveita, eikä missään kylässä, jonka läpi he marssivat, ainoakaan epäillyt apinamiehen jumaluutta.

Heidän lähestyessään Ja-luria yhtyi heihin vieras soturi, jota ainoakaan Ja-donin seuralaisista ei tuntenut. Hän sanoi saapuvansa eräästä kylästä etelän puolelta ja kertoi jonkun Lu-donin päälliköistä kohdelleen häntä kunnottomasti. Siitä syystä hän oli hylännyt ylimmäisen papin puolueen ja tullut pohjoiseen, toivoen löytävänsä kodin Ja-lurissa. Koska jokainen lisä vanhan päällikön joukkoihin oli tervetullut, salli hän tulokkaan liittyä seuraan, ja niin saapui tämä Ja-luriin heidän kanssaan.

Nyt nousi kysymys siitä, mitä oli tehtävä gryfille sillä välin kun he viipyivät kaupungissa. Vaivoin oli Tarzanin onnistunut estää villi elukka hyökkäämästä kaikkien kimppuun, jotka tulivat sitä lähelle heidän ensin saapuessaan Ja-donin leiriin Kor-ul-jan läheisessä asumattomassa rotkossa, mutta matkalla Ja-luriin se oli näkynyt tottuvan ho-donien läsnäoloon. Viimemainitut eivät kuitenkaan tuottaneet sille mitään kiusaa, koska pysyttelivät siitä mahdollisimman kaukana; ja kun se huojui kaupungin kaduilla, katseltiin sitä korkeiden ikkunain ja kattojen turvista. Niin mukautuvaiseksi kuin se näytti tulleenkin, ei kukaan olisi innostunut puoltamaan esitystä, että se laskettaisiin vapaaksi kaupungille. Lopuksi ehdotettiin, että se pantaisiin muureilla ympäröityyn aitaukseen palatsin alueelle, ja niin tehtiinkin. Tarzan ajoi sen sinne, sitten kun Jane oli kavunnut alas sen selästä. Sille heitettiin lisää ruokaa, ja peto jäi omiin hoteisiinsa, kun palatsin säikähtyneet asukkaat eivät edes tohtineet kiivetä muureille sitä katselemaan.

Ja-don vei Tarzanin ja Janen prinsessa O-lo-an asuntoon. Heti kun tämä näki apinamiehen, heittäytyi hän maahan ja kosketti otsallaan hänen jalkojansa. Pan-at-li oli prinsessan luona ja näytti hänkin onnelliselta nähdessään jälleen Tarzan-jad-gurun. Kun saatiin tietää, että Jane oli hänen puolisonsa, katseltiin viimemainittua samanlaisella pelonsekaisella kunnioituksella, koska epäuskoisimmankin Ja-donin sotilaista täytyi nyt tulla vakuutetuksi, että Ja-lurin kaupungissa kestittiin vieraina jumalaa ja jumalatarta, joten Ja-donin asia näiden kahden mahtavan henkilön avulla pian saatettaisiin voittoon ja vanha leijonamies korotettaisiin Pal-ul-donin valtaistuimelle.

O-lo-alta sai Tarzan kuulla, että Ta-den oli palannut ja että heidät yhdistettäisiin avioliittoon heidän uskontonsa omituisten loitsumenojen ja kansan tavan mukaan heti kun Ta-den palaisi A-lurin taistelusta.

Tarjokkaita keräytyi nyt kaupunkiin, ja päätettiin, että Ja-don ja Tarzan seuraavana päivänä palaisivat pääjoukon luo, kätkettyyn leiriin; heti senjälkeen tehtäisiin kaikin miehin yöllinen hyökkäys Lu-donin joukkoja vastaan. Tästä lähetettiin sana Ta-denille, joka odotti sotureineen Jad-ben-lulin pohjoispuolella vain moniaan kilometrin päässä A-lurista.

Näiden suunnitelmien toimeenpanemiseksi oli välttämätöntä jättää Jane Ja-donin palatsiin Ja-luriin, mutta O-lo-a seuranaisineen oli hänen kanssaan ja monta soturia heitä vartioimassa, joten Tarzan sanoi vaimolleen jäähyväiset, olematta laisinkaan huolissaan hänen turvallisuudestaan, ja nousten jälleen gryfin selkään riensi kaupungista Ja-donin ja tämän soturien kanssa.

Rotkon suulla hylkäsi apinamies jättiläisratsunsa, koska se oli tehnyt tehtävänsä eikä siitä voinut olla hänelle hyötyä hyökkäyksessä A-luria vastaan, joka oli suoritettava juuri ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna. Kun viholliset eivät olisi voineet häntä nähdä, olisi hänen saapumisensa kaupunkiin gryfin selässä jäänyt erityistä vaikutusta vaille. Pari nasevaa iskua keihäänvarrella lähetti elukan mylvien ja möristen Kor-ul-gryfin suuntaan, eikä apinamies ollut pahoillaan sen lähdöstä, koska hän ei ollut milloinkaan voinut tietää, millä hetkellä se äkkipikaisuudessaan ja kyllästymättömässä ruokahalussaan olisi saattanut hyökätä jonkun hänen toverinsa kimppuun. Heti kun he olivat ehtineet rotkoon, alkoi marssi A-luria kohti.