YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Aavistamaton kohtaus

Jane oli kaatanut ensimmäisen otuksen ja oli siitä hyvin ylpeä. Se ei ollut varsin pelottava eläin — ainoastaan jänis; mutta se merkitsi käännekohtaa hänen elämässään. Aivan kuin ensimmäinen metsästäjä hämärässä muinaisuudessa oli viitoittanut ihmiskunnan kohtalot, tuntui hänestäkin, että tämä tapaus saattoi kehitellä hänen kohtalonsa uudelle tasolle. Hän ei ollut enää ylläpidokseen riippuvainen metsän hedelmistä ja kasviksista. Nyt hän saattoi hankkia lihaa, saadakseen sitä voimaa ja kestävyyttä, jota tarvittiin hänen voidakseen menestyksellisesti suoriutua alkuperäisen olotilansa välttämättömistä ponnistuksista.

Seuraava askel oli tulensaanti. Voisihan hän oppia syömään raakaa lihaa, kuten hänen herransa ja mestarinsa, mutta sitä hän kavahti. Pelkkä ajatuskin oli hänelle vastenmielinen. Hänellä oli kuitenkin suunnitelma tulen hankkimiseksi. Hän oli sitä miettinyt, mutta hänellä oli ollut liian paljon hommaa pannakseen tuumansa täytäntöön, niin kauan kun hän ei tulta suoranaisesti tarvinnut. Nyt oli asianlaita toinen — hänellä oli jotakin kypsennettävää, ja hänelle tuli vesi suuhun, kun hän ajatteli riistansa lihaa. Hän käristäisi sen hehkuvilla hiilillä. Jane riensi puuhunsa. Joen uomasta kerättyjen aarteiden joukossa oli muutamia kappaleita kristallikirkasta vulkaanista lasia. Hän etsi, kunnes löysi haluamansa, joka oli mykevä. Sitten hän riensi maahan ja keräsi pienen kasan hyvin kuivaa jauhoksi murentunutta kaarnaa ja muutamia kuivia lehtiä ja kulokorsia, jotka olivat kauan olleet kuumassa päivänpaisteessa. Lähettyville hän pinosi varaston risuja — pieniä ja isoja oksia.

Mielenliikutuksesta väristen hän piti lasinsirua taulan päällä, liikutellen sitä verkalleen, kunnes oli keskittänyt auringonsäteet pieneen polttopisteeseen. Hän odotti henkeään pidätellen. Kuinka hitaasti se kävi! Olivatko hänen suuret toiveensa tuomitut raukeamaan kaikesta hänen taitavasta suunnittelustaan huolimatta? Eivät! Ohut savurihma kohosi sirosti tyyneen ilmaan. Jo kyti taula ja leimahti äkkiä liekkiin. Jane risti kätensä leukansa alla, päästäen pienen, korahtavan riemuhuudahduksen. Hän oli saanut tulta!

Hän latoi sen päälle varpuja ja sitten isompia oksia; ja vihdoin hän laahasi nuotiolleen pienen pölkyn ja työnsi sen pään tuleen, joka räiskyi iloisesti. Se oli suloisin ääni, mitä hän oli kuullut moneen kuukauteen. Mutta hän ei malttanut odottaa hiillosta, joka tarvittiin jäniksen paistamiseen. Mahdollisimman vikkelästi hän nylki ja perkasi otuksen, haudaten nahan ja sisälmykset. Sen hän oli oppinut Tarzanilta. Se oli tarpeellinen kahdesta syystä: ensiksikin sen vuoksi, että leiri pysyi terveellisenä, ja toiseksi kaiken verenhajun poistamiseksi, joka nopeasti viettelisi ihmisille vaarallisia petoja paikalle.

Sitten hän pisti ruhon läpi kepin ja piteli sitä lieskan yläpuolella. Usein sitä kääntämällä hän esti paistin palamasta ja samalla kypsensi sen kauttaaltaan. Kun se oli valmis, kapusi hän puunsa turviin tyynesti ja rauhassa nauttimaan ateriasta. Lady Greystokesta ei hänen huultensa välitse ollut koskaan mennyt mitään herkullisempaa. Hän silitti hellästi keihästään. Se oli toimittanut hänelle tämän makupalan ja samalla herättänyt hänessä suurempaa luottamusta ja turvallisuudentunnetta kuin hänellä oli ollut siitä kauheasta päivästä saakka, jona hän ja Obergatz olivat ampuneet viimeisen panoksensa.

Hänen päivänsä kuluivat täydessä touhussa, ja vuorokauden valoisat hetket tuntuivat liian lyhyiltä hänen suorittaakseen kaikki ne monet hommat, jotka oli tehtäväkseen miettinyt sitten kun oli päättänyt, että tässä oli niin ihanteellinen olinpaikkaa kuin hän suinkin saattoi keksiä, kunnes oli ehtinyt valmistaa itselleen kaikki ne aseet, joita piti lihan hankkimiseksi ja itsepuolustukseen välttämättöminä. Hän käsitti, että hänellä, paitsi hyvää keihästä, täytyi olla veitsi, jousi ja nuolia. Kenties hän nämä hankittuaan voisi vakavasti ajatella yritystä ponnistella johonkin sivistyksen lähimpään etuvartiopaikkaan. Sillä välin oli välttämätöntä rakentaa jonkinlainen suoja, jossa saattoi viettää yönsä turvallisemmin, sillä hän tiesi, että hän jonakuna yönä voisi saada vieraakseen pyydystelevän pantterin, vaikkei hän vielä ollut sellaista petoa laakson tällä puolella nähnyt. Tätä vaaraa lukuunottamatta hän tunsi itsensä jokseenkin taatuksi korkealla sijaitsevassa suojapaikassaan.

Asumukseen tarvittavien pitkien riukujen hakkaamiseen kuluivat kaikki ne päivänhetket, jotka eivät menneet ruuan etsintään. Nämä riu'ut hän kuljetti korkealle puuhunsa ja rakensi niistä lattian kahden tukevan emäoksan varaan, sitomalla riu'ut toisiinsa ja myöskin oksiin kuiduilla, joita yltä kyllin sai joen lähettyvillä kasvavista pensastavista heinäkasveista. Samaten hän rakensi seinät ja katon, kattaen viimemainitun isoilla lehdillä, moniksi kerroksiksi limitettyinä. Puukangilla teljettävien ikkunain ja ovien muovaaminen oli perin tähdellinen ja tarkkaa huomiota kysyvä toimitus. Ikkunat, joita oli kaksi, olivat avarat ja pysyväisillä sulkukangilla suojatut; mutta ovi oli pieni, sen aukko juuri niin laaja, että hän helposti saattoi siitä kontata läpi, mikä teki sen tukkimisen helpommaksi. Hän unohti laskea päivät, jotka hökkelin rakentaminen hänelle maksoi; mutta aika oli halpaa — sitä oli hänellä enemmän kuin mitään muuta.

Hän läksi nyt hakemaan ruokaa etäämmältä. Tähän asti hän oli keihäällään saanut kaadetuksi ainoastaan jyrsijöitä, mutta hän halusi antilooppia, koska sen lihan lisäksi saisi siitä taljan, joka olisi arvaamaton aarre sadekauden jälkeen tulevalla kylmemmällä säällä — sikäläiset ilmastosuhteethan hän kyllä tunsi, — ja suolia jousenjänteiksi. Hän oli vilahdukselta nähnyt näitä varovaisia eläimiä ja tiesi niiden aina kahlaavan eräästä kohdasta hänen leirinsä yläpuolelta joen yli. Sinne hän siis meni niitä metsästämään. Viekkaasti ja äänettömästi kuin pantteri hiipi hän varovaisena metsän läpi, kaarroksilla vältellen joutumasta tuulen puolelle kaalamosta ja usein pysähtyen tähystämään ja kuuntelemaan, olisiko mitään uhkana, ollen itsekin kuin ajettu kauris. Nyt hän hiljaa pääsi valitsemallensa paikalle. Mikä onni! Komea kauris oli juomassa virrasta. Jane pujottausi lähemmäksi. Nyt hän lojui vatsallaan pienen pensaan takana heittomatkan päässä saaliista. Hänen täytyi nousta täyteen mittaansa ja sinkauttaa keihäänsä melkein samassa silmänräpäyksessä — sinkauttaa se voimakkaasti ja ehdottoman tarkasti. Hän värähteli hetken kiihtymyksestä, mutta silti olivat hänen nopsat lihaksensa levolliset ja horjumattomat, kun heittoase lennähti. Tuskin sormen leveydeltä sivuutti kärki kohdan, johon se oli tähdätty. Kauris ponnahti korkealle, putosi joen partaalle ja oikaisi koipensa. Jane Clayton riensi kaatonsa luo.

"Mainiota!" Englanninkieltä haastava miehenään! kuului pensaikosta puron toiselta puolen. Jane Clayton pysähtyi kuin naulittu — hämmästyksestä melkein pökertyneenä. Ja sitten astui omituinen, siistimätön miehenhahmo näkyviin. Aluksi Jane ei tuntenut häntä, mutta tunnettuaan astahti vaistomaisesti taaksepäin.

"Luutnantti Obergatz!" huudahti hän. "Onko mahdollista!"

"Mahdollista ja todellista", vastasi saksalainen. "Epäilemättä olen kummallinen kuvatus, mutta minä silti olen Erich Obergatz. Entä te? Olette tekin muuttunut, eikö totta?"

Mies katseli hänen alastomia raajojaan ja kultaisia rintalevyjään, jaton taljasta laitettua lannevaatetta, noita varustuksia ja koruja, jotka ovat ho-donilaisnaisten pukuna. Niillä oli Lu-don hänet somistellut, sikäli kuin hänen intohimonsa muukalaista kohtaan kasvoi. Ei edes Ko-tanin tyttärellä ollut hienompia helyjä.

"Mutta miksi olette täällä?" tiedusteli Jane. "Olin luullut teidän tähän mennessä jo päässeen turvallisesti sivistysihmisten pariin, mikäli vielä olitte elossa."

"Gott!" huudahti hän. "Enpä tiedä, miksi yhä elän. Olen rukoillut kuolemaa ja kuitenkin riipun yhä elämässä. Ei ole mitään toivoa. Olemme tuomitut jäämään tähän kauheaan maahan, kunnes loppumme tulee. Räme! Hirvittävä räme! Olen tutkinut sen ääriä, ylimenopaikkaa etsien, kunnes olen kokonaan kiertänyt tämän kamalan seudun. Hyvinkin helposti tänne saavuimme; mutta sitten tulivat sateet, eikä nyt voisi yksikään ihminen kahlata sen limaisen ja nälkäisiä matelijoita kuhisevan liejumeren halki. Enkö minä ole sitä yrittänyt! Ja pedot, joita samoilee tässä kirotussa maassa! Ne ahdistelevat minua yöt päivät."

"Mutta kuinka sitten olette niiltä säilynyt?" kysyi Jane.

"Enpä tiedä", vastasi mies synkästi. "Olen paennut ja paennut ja paennut. Olen kyyrötellyt puunlatvoissa nälissäni ja janoissani monet vuorokaudet yhteen mittaan. Olen valmistanut aseita — nuijia ja keihäitä — ja oppinut niitä käyttämään. Olen tappanut leijonan nuijallani. Pureehan ahdistettu rottakin puolestaan; ja mitä me muuta olemme kuin rottia tässä suunnattomien vaarojen maassa, te ja minä. Mutta kertokaahan minulle itsestänne."

Jane kertoi hänelle lyhyeen ja tuumi samalla, millä tavoin pääsisi eroon hänestä. Lady Greystoke ei voinut sietää ajatusta jatkuvasta oleskelusta tuon miehen kanssa, ainoana toverinaan. Parempi, tuhatkertaisesi parempi olla yksin, kun yhteisellä oleskelulla ei ollut enää entistä päämäärää ja mies nyt erityisesti herätti epämääräistä pelkoa; hänen silmissään oli nyt outo kiilto, jota ei ollut silloin kun Jane hänet viimeksi näki. Jane ei osannut sitä selittää, hän tiesi vain, että se herätti hänessä pelontunnetta — nimetöntä kauhua.

"Te oleskelitte siis kauan A-lurin kaupungissa?" sanoi Obergatz, puhuen Pal-ul-donin kieltä.

"Olette oppinut tämän kielen?" ihmetteli Jane. "Millä tavoin?"

"Kohtasin joukon äpäräkansaa", vastasi toinen; "se hyljitty sekarotu asuu kallioiden reunustamassa solassa, jonka läpi laakson pääjoki laskee suohon. Heitä nimitetään waz-ho-doneiksi ja heidän kylänsä käsittää osaksi luola-asuntoja ja osaksi pehmeään kiveen kallion juurelle hakattuja suojia. He ovat hyvin tietämättömiä ja taikauskoisia, ja ensi kertaa nähdessään minut, huomatessaan, että minulla ei ollut häntää ja että käteni ja jalkani olivat erilaiset kuin heidän, pelkäsivät he minua. Luulivat minua joko jumalaksi tai paholaiseksi. Kun minulla ei ollut mahdollisuutta paeta eikä puolustautuakaan, esiinnyin uhmaavan rohkeana, ja minun onnistui vaikuttaa heihin siinä määrin, että he veivät minut kaupunkiinsa, jota nimittävät Bu-luriksi; ja siellä he ruokkivat minua ja kohtelivat ystävällisesti. Opittuani heidän kielensä koetin yhä enemmän vakiinnuttaa heidän otaksumaansa, että olin jumala, ja se minulle onnistuikin, kunnes muuan vanha lurjus, jonkunlainen pappi tai poppamies heidän keskuudestaan, alkoi kadehtia kasvavaa valtaani. Se oli lopun alkuna, ja vähältä piti, ettei silloin todellakin tullut loppu. Hän selitti heille, että jos olin jumala, ei minusta vuotaisi verta, jos pistettäisiin veitsi ruumiiseeni — mutta; jos minusta tulisi verta, olisi se ratkaiseva todistus, etten ollut jumala. Minun tietämättäni hän järjesti tehtäväksi kokeen koko kylän nähden eräänä iltana. Se oli niitä lukuisia tilaisuuksia, joissa he syövät ja juovat Jad-ben-Othon, pakanallisen jumalansa, kunniaksi. Viheliäisen väkijuomansa huumaamina he olisivat olleet valmiit jokaiseen verenhimoiseen suunnitelmaan, minkä poppamies vain olisi keksinyt. Muuan vaimoista ilmaisi minulle hankkeen — ei ollenkaan varoittaakseen vaarasta, vaan pelkästä naisellisesta uteliaisuudesta, tahtoessaan saada selville, vuotaisiko minusta verta vai ei, jos minua pistettäisiin tikarilla. Hän ei näkynyt malttavan odottaa kokeen virallista toimeenpanoa — hän halusi tietää heti, ja kun minä sain hänet kiinni yrityksestään, hänen ollessaan sohaisemassa veitsen kylkeeni, ja kyselin häneltä, selitti hän koko asiaa mitä yksinkertaisemman avomielisesti. Soturit olivat jo aloittaneet juominkinsa, ja olisi ollut turhaa koettaa millään tavoin vedota joko heidän järkeensä tai taikauskoonsa. Oli vain yksi vaihtoehto kuoleman ohella, ja se oli pako. Sanoin naiselle, että minua suuresti loukkasi ja suututti tämä jumaluuteni epäileminen ja että epäsuosioni merkkinä suoraa päätä jättäisin heidät oman onnensa nojaan.

"— 'Minä palaan heti taivaaseen!' huudahdin,

"— Nainen aikoi viipyä luonani nähdäkseen minun menevän, mutta minä sanoin hänelle, että hänen silmänsä sokeutuisivat lähtöäni ympäröivästä tulesta ja että hänen täytyi viipymättä lähteä ja ettei ollut vähintään tunnin aikaan palaamista sille paikalle. Ilmoitin hänelle myöskin, että jos joku tällä ajalla saapuisi siihen kylän kolkkaan, eivät ainoastaan he vaan vaimo itsekin syttyisi liekkiin ja palaisi tuhaksi.

"— Hän hätääntyi suuresti sanojeni vaikutuksesta ja riensi silmänräpäyksessä tiehensä, huutaen jälkeensä, että jos minä todellakin olin tunnin kuluttua poissa, tietäisivät hän ja koko kylä, että minä en ole ollut mikään vähäisempi kuin Jad-ben-Otho itse; ja sellaiseksi täytyy heidän nyt minua luulla, sillä voin vakuuttaa teille, että olin poistunut paljon lyhyemmässäkin ajassa. Enkä senjälkeen ole uskaltautunut Bu-lurin kaupungin lähistölle", lisäsi hän nauraen kotkottavaa naurua, joka pani kylmät väreet karmimaan Janen selkäpiitä.

Obergatzin puhuessa oli hän vetänyt ulos keihäänsä antiloopin ruumiista ja alkanut puuhailla nahan nylkemisessä. Mies ei yrittänyt häntä auttaa, seisoi vain vieressä, haastellen ja katsellen, samalla kun hän alati työnsi likaiset sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa olivat likakerroksen peitossa, ja hän oli alasti, rikkinäistä ja tahraista; lannetaljaa lukuunottamatta. Hänen aseinaan oli waz-donilainen nuija ja puukko, jotka hän oli kähveltänyt Bu-lurin kaupungista; mutta paljon enemmän kuin hänen likaisuutensa ja aseistuksensa hirvitti Janea hänen kotkottava naurunsa ja silmien outo ilme.

Hän jatkoi kuitenkin työtään, eroittaen ne osat kauriin ruhosta, jotka halusi, ja ottaen vain niin paljon lihaa kuin saattoi käyttää ennenkuin se pilaantuisi, koska hän ei ollut siinä määrin oikea viidakkoeläin, että se olisi vielä pahentuneenakin ollut hänestä herkkua. Ja sitten hän suoristausi ja katsoi miestä vasten kasvoja.

"Luutnantti Obergatz", sanoi hän, "pelkkä sattuma on meidät jälleen tuonut yhteen. Varmaankaan ette olisi etsinyt tätä kohtausta enempää kuin minäkään. Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin ne tunteet, jotka saattavat aiheutua luonnollisesta vastenmielisyydestäni ja epäluulostani teitä kohtaan, ja kun olette sen kurjuuden ja murheen aiheuttajia, joita olen kärsinyt monet pitkät kuukaudet. Tämä pienoinen maailmankolkka on löytäjän ja haltuunottajan oikeudella minun. Menkää siis ja jättäkää minut tänne nauttimaan rauhaa, jos voin."

Mies tuijotti häneen hetkisen sumeilla silmillään, ja sitten kajahti hänen huuliltaan ilottoman naurun remahdus.

"Menisinkö pois! Jättäisin teidät yksiksenne!" huudahti hän. "Minä olen löytänyt teidät. Meistä tulee hyvät ystävät, jouduttuamme lopullisesti eroon kaikesta muusta maailmasta, — ja te pyydätte minua menemään tieheni ja elämään yksinäni tässä kirotussa erämaassa." Jälleen hän nauroi, vaikka hänen silmälihaksensa ja suunsa eivät värähdelleet minkäänlaisesta ilosta, — se oli vain onttoa, naurua matkivaa ääntä. "Ei, ei! Minä en mene pois. Jään suojelemaan teitä."

"En tarvitse suojelustanne", väitti toinen. "Olette jo nähnyt, että osaan käyttää keihästä."

"Kyllä", myönsi mies, "mutta ei olisi oikein jättää teitä tänne yksiksenne — olettehan vain nainen. Ei, ei; olen keisarin upseeri enkä voi heittää teitä oman onnenne nojaan." Taaskin hän nauroi. "Voisimme elää hyvin onnellisina täällä yhdessä", lisäsi hän.

Jane ei kyennyt ehkäisemään puistatusta eikä yrittänyt vastenmielisyyttään salatakaan.

"Te ette pidä minusta?" kysyi mies. "Se on surullista. Mutta muuttuneissa olosuhteissamme se asia kyllä paranee." Ja taas tuo kamala nauru.

Jane oli kietonut antiloopinlihoista valitsemansa kappaleet taljaan, jonka heitti olalleen. Toisessa kädessään hän piti keihästä ja katsoi saksalaista suoraan silmiin.

"Lähtekää!" käski hän. "Olemme tuhlanneet jo liiaksikin sanoja. Tämä on minun maani, ja minä puolustan sitä. Jos näen teidät vielä, niin tapan teidät. Ymmärrättekö?"

Obergatzin kasvot vääntyivät raivonilmeestä. Hän kohotti nuijansa ja hyökkäsi Janea kohti.

"Seis!" komensi tämä, tempaisten keihästä pitelevän kätensä taaksepäin heittoasentoon. "Näitte minun kaatavan tämän kauriin, ja te sanoitte aivan oikein, että olemme täällä erossa kaikesta muusta maailmasta. Laskekaa ne kaksi tosiasiaa yhteen ja tehkää johtopäätöksenne ennenkuin astutte askeltakaan lähemmäksi!"

Mies pysähtyi, ja hänen nuijansa putosi sivulle. "Noh", pyysi hän mielestään lepyttelevällä äänellä. "Olkaamme ystäviä, lady Greystoke. Voisimme olla suureksi avuksi toisillemme."

"Nyt minä lähden", vastasi Jane lujasti, "älkää vain seuratko minua! Niin pitkälle kuin voitte päivässä kävellä tältä kohdalta johonkin suuntaan, on teidän katsottava alueeni ulottuvan. Jos konsaan näen teidät tämän kehän sisäpuolella, niin surmaan teidät."

Ei voinut olla epäilystäkään, että hän tarkoitti mitä sanoi; ja mies näytti vakuutetulta, sillä hän seisoi vain jurosti katsellen Janea, kun tämä peräytyi heidän kohtauspaikaltaan eläinpolun mutkaan ja siinä hävisi metsään.