SEITSEMÄS LUKU
Väinö Hämeen-Anttila translation
Ihmeeilisellä kyydillä
Tovin kuluttua hän katsahti Pan-at-liin. "Kykenetkö hyvin joutuisasti taivaltamaan rotkon poikki puiden kautta?" tiedusti hän.
"Yksin?" kysyi tyttö.
"Ei", vastasi Tarzan.
"Jaksan seurata minne hyvänsä sinä kykenet johtamaan", vakuutti tyttö silloin.
"Poikitse ja taas takaisin?"
"Niin."
"Tule siis, ja tee täsmälleen niinkuin sanon." Hän läksi takaisin puiden kautta, joutuisasti, heilahdellen apinamaisesti oksalta oksalle ja noudattaen polvittelevaa tolaa, jonka hän yritti valita pitäen silmällä sen vaikeuksia alhaalla; missä alakasvullisuus oli tiheintä ja kaatuneet puut kasautuivat ryteiköksi, sinne hän johti elukan askeleet. Mutta se ei auttanut. Heidän ehtiessään rotkon vastapäiselle puolelle oli gryf heidän mukanaan.
"Takaisin taas", sanoi Tarzan, ja kääntyen nuo kaksi peräytyivät ilmavalla taipaleellaan Kor-ul-gryfin ikivanhan metsän ylätasanteiden kautta. Mutta tulos oli sama — ei, ei aivan; se oli pahempi, sillä toinen gryf oli liittynyt edelliseen, ja nyt odotti kaksi sen puun juurella, johon he olivat pysähtyneet.
Korkealla heidän yläpuolellaan kohoava kallio epälukuisine luolansuineen näytti viittovan heille ja pilkkaavan heitä. Se oli niin likellä, ja kuitenkin ammotti ikuisuus välillä. Tor-o-donin raato virui kallion juurella, johon oli pudonnut. Se oli selvästi noiden kahden puussaolijan näkyvissä. Toinen gryf asteli haistamaan sitä, mutta ei yrittänytkään käydä sitä ahmimaan. Tarzan oli ohimennen silmännyt sitä aikaisemmin aamulla. Hän arveli sen edustavan joko hyvin korkeata apinan tai perin matalaa ihmisen luokkaa — kenties se oli jotakin sukua Jaava-ihmiselle, oikeampana pithecanthropuksien eli apinaihmisten näytteenä kuin ho-donit tai waz-donit, mahdollisesti niiden molempien edelläkävijänä. Hänen silmiensä harhaillessa joutilaina alapuolella esiintyvän kohtauksen yli pohtivat hänen toimeliaat aivonsa sen suunnitelman yksityiskohtia, jonka hän oli miettinyt saadakseen Pan-at-lin pelastetuksi rotkosta. Hänen ajatuksensa keskeytyivät kummalliseen huuteluun, joka kuului rotkon ylävarrelta.
"Vhi-uu! Vhi-uu!" huhuttiin yhä lähempää.
Alhaalla vaanivat gryfit kohottivat päätänsä ja katsoivat häiriön suunnalle. Toisen kurkusta jumisi kumeata örinää. Se ei ollut mylvähdys eikä ilmaissut suuttumusta. "Vhi-uu!" vastattiin heti. Gryfit toistivat örinän, ja useaan kertaan uudistui lähestyvä "vhi-uu!"
Tarzan katsahti Pan-at-liin. "Mikä se on?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi waz-don. "Kenties outo lintu tai jälleen jokin hirveä peto, joka asustaa tässä kauheassa paikassa."
"Kas, tuolla se onkin", huudahti Tarzan. "Katsohan!"
Pan-at-lilta pääsi epätoivon parahdus. "Tor-o-don!"
Kävellen pystyssä ja sauva toisessa kädessä lähestyi olento verkkaisesti laahustaen. Se tuli suoraan gryfejä kohti, jotka vetäysivät likitysten ikäänkuin peloissaan. Tarzan tarkkaili tiukasti. Tor-o-don oli nyt ihan lähellä toista triceratopsia. Se heilautti päätänsä ja näykkäisi häneen, päin kiukkuisesti. Tor-o-don hypähti heti rusikoimaan valtavan pedon naamaa sauvallaan. Apinamiehen hämmästykseksi gryf, joka olisi silmänräpäyksessä kyennyt tuhoamaan kymmeneenkin tapaan verrattain pienikokoisen tor-o-donin, luimisteli kuin piesty rakki.
"Vhi-uu! Vhi-uu!" luikkasi tor-o-don, ja gryf astui verkalleen häntä kohti. Sivallus keskisarveen sai sen seisahtumaan. Sitten tor-o-don käveli sen taakse, kapusi ylös häntää myöten ja istuutui jyhkeään selkään hajareisin. "Vhi-uu!" kiljaisi hän survaisten elukkaa sauvansa terävällä kärjellä. Gryf alkoi tallustaa pois.
Kohtaus oli siinä määrin vallannut Tarzanin huomion, että hän ei ollut ajatellutkaan pakenemista, sillä hän tajusi, että aika oli näinä lyhyinä hetkinä hänelle ja Pan-at-lille kääntynyt takaisin epälukuisia ikäkausia, levittääkseen heidän silmiensä eteen sivun hämärää ja etäistä muinaisuutta. He kaksi olivat saaneet katsella alkuihmistä ja hänen alkeellisia juhtiaan.
Mutta ratsastettu gryf pysähtyi nyt ja katsoi ylös heihin mylvien. Se riitti. Otus oli varoittanut isäntäänsä heidän läsnäolostaan. Tor-o-don ajoi elukan heti puun alle, jossa he oleskelivat, ja hypähti seisomaan selän hammasharjalla. Tarzan näki eläimelliset kasvot, isot torahampaat, mahtavat lihakset. Tuollaisista kaiketikin oli ihmisrotu saanut alkunsa, sillä ainoastaan tämänlaiset olennot olivat voineet säilyä muinaisuuden kamalissa vaaroissa.
Tor-o-don takoi rintaansa ja murisi hirveästi — kauhistavana, petomaisena rumilaana. Tarzan nousi huojuvalla oksalla täyteen mittaansa — suorana ja kauniina kuin puolijumala, sivistyksen varjopuolista pilautumattomana, täydellisenä näytteenä siitä, mitä ihmisrotu olisi saattanut olla, jolleivät ihmisten lait olisi haitanneet luonnonlakeja.
Ja Nykyisyys sovitti nuolen jouseensa ja veti varren kauas taaksepäin. Raakaan voimaan nojautuva Menneisyys pyrki tavoittamaan toista, kiskoakseen hänet alas; mutta kimpoava nuoli upposi syvälle villiin sydämeen, ja Menneisyys vaipui takaisin unohdukseen, joka oli hänen lajinsa perinnyt.
"Tarzan-jad-guru!" jupisi Pan-at-li, ihailunsa ylenpalttisuudessa antaen tietämättään hänelle saman nimityksen, jonka hän oli waz-donilaisilta sotureilta saanut.
Apinamies kääntyi häneen. "Pan-at-li", hän virkkoi, "nämä pedot voisivat pidätellä meitä puissa kuinka kauan hyvänsä. Epäilen, tokko kykenisimme pelastautumaan yhdessä, mutta minulla on suunnitelma. Sinä jäät tänne lehvistön kätköön, minun livistäessäni takaisin rotkon poikki niiden näkyvistä ja hälyttäessä niiden huomiota huudoillani. Ellei niillä ole enemmän tajua kuin aavistelen, seuraavat ne minua kumpikin. Niiden mentyä sinä riennät kalliolle. Odottele minua luolassa, mutta älä tätä päivää pitemmälle. Jollen tule huomisen auringon noustessa, on sinun lähdettävä takaisin Kor-ul-jaan yksinäsi. Tässä on sinulle kauriinlapa." Hän oli leikannut kauriilta takakoiven ja ojensi sen tytölle.
"En voi hylätä sinua", kieltäysi tyttö yksinkertaisesti; "kansani tapana ei ole jättää pulaan ystävää ja liittolaista. Om-at ei ikinä antaisi minulle anteeksi."
"Sano Om-atille, että minä käskin sinun lähteä", vastasi Tarzan.
"Onko se käsky?" kysyi tyttö.
"On! Hyvästi, Pan-at-li. Kiirehdi takaisin Om-atin luo — sinä olet sovelias elämänkumppani kor-ul-jain päällikölle." Hän läksi hitaasti liikkeelle puissa.
"Hyvästi, Tarzan-jad-guru!" huusi tyttö hänen jälkeensä. "Onnellisia ovat Om-atini ja hänen Pan-at-linsa omistaessaan sellaisen ystävän."
Äänekkäästi hoilaten Tarzan jatkoi matkaansa, ja hänen huutojensa houkuttelemina seurasivat valtavat gryfit alhaalla. Hänen juonensa oli ilmeisesti menestymässä, ja häntä riemastutti johtaessaan mylviviä petoja loitommaksi ja loitommaksi Pan-at-lista.
Useaan kertaan Tarzan tällä taivalluksellaan rotkon poikki yritti puijata kiihkeitä takaa-ajajiansa, mutta se oli aivan hyödytöntä. Vaikka hän kuinkakin poikkeili, ei hän saanut harhaannutetuksi niitä tolaltaan, vaan ne osasivat muuttaa suuntaansa hänen jokaisen käänteensä mukaan. Metsän laidassa rotkon kaakkoissyrjällä hän etsi jotakin kohtaa, missä puut koskettaisivat luoksepäästävää kallion-osaa, mutta siirtyessään ylös ja alas rotkon reunaa pitkin ei hän kyennyt havaitsemaan mitään sellaista mukavaa pelastustietä. Apinamies alkoi lopulta ajatella asemaansa toivottomaksi ja täydesti tajuta, minkätähden Pal-ul-donin rodut olivat jo ammoin niin kerrassaan asettuneet eroon Kor-ul-gryfin syvänteestä.
Yö teki tuloaan, ja vaikka oli aikaisesta aamusta asti uutterasti etsinyt pääsyä umpikujastaan, ei hän ollut lähempänä vapautta kuin sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen mylvivä peto hänen kumartuessaan saaliinsa yli oli karannut hänen kimppuunsa; mutta yön saapuminen elvytti jälleen toivoa, sillä Tarzan oli isojen kissaeläinten tavoin jossakin määrin yöeläjä.
Mutta jälleenkin hänen esteekseen sattui tärkeä puute — hän ei tuntenut gryfiä, ja ennenkuin yö oli kulunut loppuun ihmetteli hän, nukkuivatko nuo oliot milloinkaan, sillä minne hyvänsä hän siirtyi, pysyivät ne mukana, aina sulkien häneltä tien vapauteen. Lopulta, juuri ennen päivän koittoa, hän täksi kertaa luopui yrittämästä ja etsi lepoa ystävällisestä puunhaarukasta keskitasanteen turvallisesta korkeudesta.
Taaskin oli aurinko korkealla Tarzanin herätessä levänneenä ja virkistyneenä. Tarkoin muistaen aseman välttämättömyydet hän ei yrittänytkään ottaa selville vartijainsa olosijaa, jotta ei tulisi siinä ilmaisseeksi niille liikkeitään. Sensijaan hän koetti varovasti ja ääneti sulautua pois puiden lehvistön sekaan. Hänen ensimmäistä liikahdustansa tervehti kuitenkin rämeä toitotus alhaalta.
Niihin lukuisiin sivistyksen hienouksiin, joita Tarzan ei ollut omaksunut, kuului sadattelu, jonka sentään täytyy myöntää aivan erikoisissa olosuhteissa tuottavan edes huojennusta jännittyneelle mielenliikutukselle. Ja kenties Tarzan toisinaan häätyikin sadattelemaan, jos voi olla ruumiillista kuten äänteellistäkin noitumista, koskapa hän heti kun mylvähdys julisti hänen toiveittensa taas menneen myttyyn kääntyi nopsasti ja nähdessään gryfin ilettävät kasvot allansa sieppasi likeisestä oksasta ison hedelmän ja sinkautti sen tuimasti elukan sarvekkaaseen kuonoon. Ammus osui suoraan silmien väliin, tehden ihmetyttävän vaikutuksen; se ei sydännyttänyt elukkaa kostonhimon raivoon kuten Tarzan oli odottanut ja toivonut, vaan tämä vain näykkäsi vihaisesti kallostaan kimmahtavaa hedelmää kohti ja kääntyi sitten ynseästi pois, kävellen muutaman askeleen päähän.
Se esiintyminen johdatti heti Tarzanin mieleen samanlaisen kohtauksen edelliseltä päivältä, jolloin tor-o-don oli läimäyttänyt tuollaista otusta sauvallaan naamaan, ja samassa johtui älykkäihin ja miehuullisiin aivoihin pakosuunnitelma, joka olisi voinut vaalentaa sankarillisimmankin miehen poskea.
Kuitenkin hän hymyili valmistellessaan suurinta leikkiä, mitä ihminen voi elämisen pelistä tehdä; eikä hänen käyttäytymisessään ilmennyt merkkiäkään kiireisyydestä, kiihtymyksestä tai hermostuksesta.
Ensin hän valitsi pitkän, suoran oksan, joka oli tyveltään noin kaksi tuumaa paksu. Hän leikkasi sen irti puusta puukollaan ja karsi oksat, kunnes hänellä oli kymmenisen jalkaa pitkä salko. Tämän hän teroitti pienemmästä päästä. Saatuaan sauvan mielensä mukaiseksi hän katsoi alas triceratopsiin. "Vhi-uu!" luikkasi hän.
Eläimet kohottivat heti päänsä ja katsoivat häneen. Toisen kurkusta kuului heikosti kumeata örinää.
"Vhi-uu!" toisti Tarzan ja paiskasi kauriinruhon jäännökset niille.
Kiihkeästi mylvähdellen tarttuivat gryfit siihen heti, toisen yrittäessä temmata sitä kokonaan itsellensä; mutta toinenkin sai pian hampaansa isketyksi kiinni, ja tuokiossa oli se revitty kappaleiksi ja ahnaasti nielty. Taaskin ne katsoivat ylös apinamieheen, ja tällä kertaa ne näkivät hänen laskeutuvan maahan.
Toinen peto säntäsi häntä kohti. Tarzan kiljaisi taas tor-o-donin kummallisen huudon. Gryf pysähtyi rutosti, näköjään ymmällä, Tarzanin luisuessa keveästi maahan ja lähestyessä likeisempää elukkaa, salko uhkaavasti koholla ja alkuihmisen huuto huulillaan.
Vastaisiko huutoon kuormajuhdan hiljainen mörinä vai ihmissyöjän vimmainen mylvähdys? Tämän kysymyksen vastauksesta riippui apinamiehen kohtalo.
* * * * *
Kiihkeästi kuunteli Pan-at-li loittonevien gryfien ääniä Tarzanin viekkaasti johdattaessa ne pois hänen lähettyviltään, ja varmistuttuaan, että ne olivat kyllin kaukana hänen kyetäkseen turvallisesti peräytymään, pudottausi hän nopeasti oksilta maahan ja vilisti kuin säikytetty kauris aukeaman poikki kallion juurelle, astui tor-o-donin ruumiin yli ja oli pian joutuisasti kapuamassa ylös aution kalliokylän ikivanhoja kivinappuloita. Erään luolan suulla lähellä sitä, jossa hän oli viettänyt yönsä, sytytti hän tulen ja paistoi Tarzanilta saamansa riistankappaleen, ja pitkin seinämää noruvasta vesijuovasta hän sai sammutetuksi janonsa.
Kaiken päivää hän odotteli, kuullen etäältä ja toisinaan läheltäkin gryfien mylvintää, näiden hätyyttäessä sitä outoa olentoa, joka oli niin ihmeellisesti ilmestynyt hänen elämäänsä.
Hän odotti sen päivän ja yön, toivoen hänen palaavan, jotta he yhdessä lähtisivät takaisin Om-atin luo, sillä hänen kokemuksensa oli hänelle opettanut, että vaaran kohdatessa on kahdella parempi mahdollisuus kuin yhdellä. Mutta Tarzan-jad-gurua ei ollut kuulunut, ja niinpä Pan-at-li seuraavana aamuna läksi paluumatkalle Kor-ul-jaan.
Hän saapui vastuksitta Kor-ul-lulille, ja laskeuduttuaan sen louhikkoista eteläistä seinämää alas näkemättä vilahdukseltakaan kansansa perinnäisiä vihollisia hän sai uutta luottamusta, melkeinpä suoranaisen varmuuden, että hänen yrityksensä päättyisi hyvällä menestyksellä ja hän pääsisi esteettömästä kansansa ja rakastajansa luo, jota häh ei ollut nähnyt monen pitkän ja ikävän kuunvaiheen aikana.
Hän oli nyt ehtinyt melkein rotkon poikitse ja liikkui vähääkään hellittämättä varovaisuudestaan, niin hyvään luottamukseen kuin olikin tullut, sillä varominen on alkutilan vaistomainen piirre, jota ei voi hetkellisestikään jättää sikseen, jos tahtoo pysyä elossa. Ja niin hän saapui ladulle, joka seuraa Kor-ul-lulin mutkittelua sen ylävarsilta alas Jad-ben-Othon laajaan ja hedelmälliseen laaksoon asti.
Hänen astahtaessaan ladulle kohosi kumpaiseltakin puolelta polun varren pensaikosta ikäänkuin ilmasta ruumiillistuneina parikymmentä kookasta, valkoista ho-donilaista soturia. Niinkuin säikäytetty kauris loi Pan-at-li yhden ainoan hätääntyneen silmäyksen näihin vapautensa uhkaajiin ja hypähti pensaita kohti, pelastumista ajatellen; mutta soturit olivat liian likellä. He saarsivat hänet joka puolelta, ja silloin hän puukkonsa paljastaen kääntyi vastarintaan, pelon ja vihan kiihtymyksen muuttamana säikkyneestä kauriista raivoavaksi tiikeriksi. He eivät pyrkineet surmaamaan häntä, vaan nujertamaan ja vangitsemaan; ja niinpä useakin ho-donilainen soturi sai tuntea hänen aseensa terää lihassaan ennenkuin heidän oli onnistunut lukumäärällään lannistaa hänet. Ja hän tappeli ja kynsi ja puri yhä heidän otettuaan häneltä veitsen, kunnes kävi pakolliseksi sitoa häneltä kädet ja kiinnittää puukapula hampaiden väliin pään taitse kietaistuilla nahkanauhoilla.
Ensimmältä hän kieltäysi kävelemästä heidän lähtiessään pois laakson suunnalle; mutta kun kaksi heistä oli tarttunut hänen tukkaansa ja laahannut häntä jonkun matkaa, harkitsi hän alkuperäistä päätöstänsä uudestaan ja tuli heidän mukanaan, vaikka yhä niin uhmailevana kuin kytketyt ranteet ja tukittu suu sallivat.
Heidän yhdyttyään toiseen joukkueeseen samosi koko parvi laaksoon, ja kiinniottajiensa keskustelusta sai Pan-at-li piankin tietää olevansa matkalla A-luriin, Valon kaupunkiin, Silläaikaa kun Om-at, kor-ul-jain päällikkö, esi-isiensä luolassa murehti sekä ystävänsä että lupautuneen elämänkumppaninsa menettämistä.