YHDESKOLMATTA LUKU

Tarzan löytää Janen

Viimeisen kangen, joka oli poistettava hänen mahtuakseen aukosta, oli Tarzan irroittanut kuullessaan sotilaiden kuiskailevan vankilansa kivioven takana. Kauan sitten oli nahkaköysi jo valmiiksi punottu. Sen toisen pään sitominen vartavasten jätettyyn kankeen oli silmänräpäyksen työ, ja sotilaiden yhä neuvotellessa ulkopuolella livahti apinamiehen ruskea ruumis pienestä aukosta, häviten ikkunanreunan alapuolelle.

Päästyään pakenemaan vankikopista oli Tarzan yhä palatsin ja temppelirakennusten suojamuurin ympäröimällä alueella. Hän oli parhaansa mukaan tähystellyt ikkunasta, sitten kun oli poistanut kyllin monta tankoa voidakseen työntää päänsä aukosta, joten hän tiesi, mitä oli aivan hänen edessään, nimittäin mutkikas ja tavallisesti autio puistikkotie, joka vei palatsialueelta kaupunkiin avautuville ulkoportaille.

Pimeys auttaisi hänen pakoaan. Hän voisi kenties aivan ilmitulematta pujahtaa palatsista ja kaupungistakin. Jos hän välttäisi palatsinportin vartijain valppauden, olisi loppu helppoa. Hän astui rohkeasti eteenpäin, osoittamatta mitään ilmitulon pelkoa, sillä siten arveli hän parhaiten välttävänsä epäluulot. Pimeässä hänet hyvinkin voitaisiin luulla ho-doniksi; ja vaikka hän autiolta puistikkokujalta tultuaan sivuutti useita, ei häntä tosiaan kukaan tullut puhuttelemaan tai pidättänyt, ja niin hän viimein pääsi palatsinportille, missä tapasi kuusimiehisen vartioston. Sen hän yritti sivuuttaa yhtä häikäilemättömästi, ja olisi siinä kai onnistunutkin, jollei joku olisi tullut temppelistä päin, huutaen: "Älkää päästäkö ketään portista! Vanki on karannut Pal-ul-jasta!"

Heti sulki soturi häneltä tien ja samalla tunsi hänet. "Ksottor!" huudahti hän. "Tässä hän onkin. Karatkaa hänen kimppuunsa! Karatkaa hänen kimppuunsa! Takaisin! Takaisin ennenkuin tapan sinut!"

Toiset tulivat esille. Ei voi sanoa, että he ryntäsivät eteenpäin. Jos heillä olikin halua karata hänen kimppuunsa, puuttui heiltä melkoisesti innostusta muuhun kuin muiden yllyttämiseen muukalaisen kiinniottajiksi. Hänen taistelijamaineensa oli liian kauan ollut puheenaiheena ja vaikuttanut hyvän opetuksena Mo-sarin sotilaihin. Oli turvallisempaa seisoa loitolla ja sinkauttaa nuijansa, kuten he tekivätkin.

Ja nyt pantiin koetukselle se, mitä Tarzan oli oppinut Om-atilta ja Ta-denilta. Hänen elinikäisen välttämättömyyden kouluttamat silmänsä ja lihaksensa toimivat uskomattoman nopeasti, hänen aivonsa elivät niin kaamean ripeästi, että niiden päätökset usein tuntuivat ennakkotietämykseltä, ja se kaikki korvasi enemmän kuin täydesti hänen puutteellisen kokemuksensa sotanuijan käyttelyssä, jota hän kuitenkin hoiteli varsin ketterästi. Aseen toisensa jälkeen hän torjui, ja siinä liikehtimisessä hänellä oli aina ajatuksena päästä jonkun vastustajansa ulottuville. Mutta nämä olivat varovaisia, sillä he pelkäsivät tätä outoa jättiläistä, jolle moni heistä taikauskoisen pelokkaasti kuvitteli jumaluusolennon ihmeellisiä kykyjä. He saivat pysytellyksi Tarzanin ja portin välillä, kaiken aikaa huudellen apuvoimia. Apinamies käsitti aseman käyvän hänelle ylivoimaiseksi, jos lisäväkeä ehti paikalle ajoissa, ja siksi hän ponnisteli yhä hurjemmin, pannakseen tuumansa täytäntöön.

Täsmällistä menettelyään noudattaen kierteli pari, kolme sotilasta aina Tarzanin takana keräämässä heitettyjä nuijia, sillä välin kun tämän huomio oli kääntynyt toisaalle. Hän itse sieppasi niistä muutamia ja paiskasi ne niin murhaavan nasevasti, että kaksi vastustajista kellistyi; mutta nyt hän kuuli sotureita tömistelevän paikalle ja huutoja, joilla koetettiin yllyttää toverien urhoollisuutta ja säikähdyttää vihollista.

Ei ollut aikaa hukata. Tarzan piti nuijaa kummassakin kädessään ja heiluttaen toista niistä sinkautti sen edessään olevaa soturia kohti; miehen väistäessä hän hyökkäsi käsiksi soturiin, samalla heittäen toisen nuijansa toista vastustajaa kohti. Ho-don, jonka kanssa hän rynnisteli, yritti temmata puukkonsa, mutta apinamies tarttui hänen ranteeseensa. Äkillinen nykäys, joku napsahti poikki, kuului tuskallinen parahdus, sitten soturi kohotettiin ilmaan, ja apinamies piteli häntä kilpenä toista vastaan, samalla kun itse peräytyi portista ulos. Tarzanin vieressä paloi se ainoa tulisoihtu, joka valaisi palatsin alueelle vievää käytävää. Soturit riensivät toveriensa avuksi, mutta apinamies nosti vankinsa korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi hänet vasten lähimmän hätyyttäjänsä naamaa. Mies kaatui ja kaksi hänen takanaan rientänyttä tuupertui päistikkaa toveriensa yli. Samassa apinamies tarttui tulisoihtuun ja viskasi sen palatsin alueelle, missä se sammui ryntäävän apujoukon johtajiin.

Syntyneessä pimeydessä Tarzan hävisi Tu-lurin kaduille. Jonkun aikaa hän kuuli takaa-ajajien melua, mutta äänet heikkenivät ja haipuivat Jad-in-lulin suuntaan. Hän oli arvannut heidän etsivän häntä väärältä taholta, kun vasiten kääntyi Tu-lurista eteläänpäin, eksyttääkseen heidät järjiltään. Kaupungin ulkolaitojen tuolla puolen hän poikkesi suoraan luoteeseen, A-luriin päin.

Hän tiesi, että hänen tolallaan oli Jad-bal-lul, jonka rannat hänen oli kierrettävä, ja sitten oli mentävä joen yli sen ison järven alapuolella, jonka rannalla A-lur sijaitsi. Muitakin esteitä saattoi osua tielle, mutta hän arveli ehtivänsä pikemmin jalkaisin kuin yrittämällä siepata ruuhen ja pyrkiä vastavirtaan yhdellä ainoalla melalla. Hän halusi päästä mahdollisimman etäälle Tu-lurista, ennenkuin menisi levolle, sillä hän oli varma, ettei Mo-sar helposti suostuisi häntä menettämään, vaan aamun valjetessa tai kenties jo aikaisemminkin lähettäisi sotureita häntä etsimään.

Parin kilometrin päässä kaupungista hän tuli metsään, ja täällä hänet valtasi sellainen turvallisuudentunne, jota hänellä ei koskaan ollut avoimilla paikoilla tai kaupungeissa. Metsään ja viidakkoon oli hänellä esikoisoikeus. Mikään nelijalkainen maakamaralla liikkuja, mikään puussa kiipeilevä tai vatsallaan ryömivä eläin ei ollut paremmalla puolella apinamiestä tämän kotitanhuilla. Mirhamia ja suitsutusta olivat lahoavan kasvullisuuden nihkeät huurut suuren tarmanganin sieraimille. Hän suoristi leveät hartiansa ja täytti keuhkonsa tällä ilmalla, jota hän enimmin rakasti. Troopillisten kukkien raskas tuoksu sekaantuneena viidakon epälukuisiin hajuihin nousi hänen päähänsä suloisena ja paljon voimakkaampana päihtymyksenä kuin sivistysmaiden vanhimpain viinitarhain nesteet synnyttävät.

Hän alkoi nyt liikkua puissa, ei pakosta, vaan pelkästään viehättyneenä villiin vapauteen, joka oli ollut häneltä niin kauan riistettynä. Vaikka oli pimeä ja metsä outoa, liikkui hän kuitenkin niin varmasti ja ketterästi, että se pikemmin todisti selittämätöntä vaistomaista kuin ihmeellistä taitoa. Hän kuuli jan vonkuvan jossakin edessään ja pöllön huhuavan surumielisesti oikealla puolellaan. Ne olivat vanhastaan tuttuja ääniä, jotka eivät kuulostaneet hänestä millään tavoin kolkoilta, niinkuin ne kai olisivat teistä tai minusta tuntuneet, vaan päinvastoin toverillisilta, sillä ne todistivat, että hänellä oli viidakossa kaltaisiansa — ja olivatko ne ystäviä tai vihamiehiä, se oli apinamiehestä samantekevää.

Hän saapui vihdoin pienelle joelle — sellaiselle kohdalle, missä puiden oksat eivät yläpuolella kaartuneet vastakkain, joten hänen täytyi astua maahan ja kahlata veden poikki. Mutta toisella rannalla hän pysähtyi niinkuin hänen jumalainen ruumiinsa olisi äkkiä muuttunut lihasta marmoriksi. Ainoastaan avartuvat sieraimet ilmaisivat hänen pulppuavaa elintarmoaan. Pitkän tovin hän seisoi sitten ja lähti senjälkeen nopeasti liikkumaan eteenpäin, mutta hänelle luontaista varovaisuutta ja äänettömyyttä noudattaen. Ja nyt ilmeni uutta intoa koko hänen olemuksessaan. Sileän, ruskean nahan alla pehmeästi venähteleväin teräslihasten jokaisessa liikkeessä kuvastui määrätietoinen ja hallitseva tarkoitus. Hän eteni nyt tiettyä päämäärää kohti, joka ilmeisesti haltioitti häntä paljon enemmän kuin mahdollinen palaaminen A-luriin.

Näin hän viimein päätyi puun juurelle, pysähtyi ja katseli yläpuolelleen lehviin, missä nelikulmaisuutta tavoittelevan esineen hämärät ääriviivat tummasti häämöittivät. Tarzanin kurkussa oli tukahduttava tunne, kun hän hiljaa kohottausi oksien varaan. Oli kuin hänen sydämensä olisi paisunut suuresta onnesta tai suuresta pelosta.

Oksien keskelle kyhätyn kömpelön suojan eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisäpuolelta tunki hänen herkkiin sieraimiinsa sama hieno tuoksu, joka oli kiinnittänyt hänen hartaan huomionsa purolla runsaan kilometrin päässä täältä. Hän kyyristyi oksalle pienen oven lähelle.

"Jane, rakkaani", virkkoi hän. "minä täällä olen!"

Sisältä ei kuulunut muuta vastausta kuin äkillinen hengähdys, puolittain oihkaisuna ja puolittain huokauksena, ja sitten jysähti jotakin lattialle. Kiireesti Tarzan yritti päästää ovea kiinnittäviä nahkahihnoja, mutta ne olivat solmitut sisäpuolelta, ja vihdoin hän kärsimättömänä ja enempää viivytystä välttääkseen tarttui jättiläiskouralla heikkoon suojavarustukseen ja tempasi sen yhdellä nykäyksellä kokonaan pois. Hän ryömi sisälle ja tapasi puolisonsa ruumiin näköjään hengettömänä virumassa lattialla.

Tarzan otti hänet syliinsä; sydän sykki vielä, hengitys ei ollut tauonnut, ja pian hän huomasi, että Jane-raukka oli vain mennyt tainnoksiin.

Tajuihinsa palatessaan Jane Clayton tunsi olevansa kahden voimakkaan käsivarren tiukassa syleilyssä ja päänsä nojaavan leveää olkapäätä vasten, missä niin usein ennenkin hänen pelkonsa oli tyynnytelty ja surut lohduteltu. Alussa hän ei ollut varma, oliko valveilla vai näkikö ainoastaan unta. Arasti hänen kätensä hiipi miehen poskelle.

"John", kuiskasi hän, "sano minulle, oletko sinä todellakin tässä?"

Vastaukseksi Tarzan veti hänet lähemmäksi poveaan. "Minä se olen", virkkoi hän. "Mutta kurkussani on jotakin", hän lisäsi tavoitellen, "mikä tekee puhumisen minulle vaikeaksi."

Jane hymyili ja puristui kiinteämmin häntä vasten. "Jumala on ollut meille laupias, Apinain Tarzan", sanoi hän.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut. Heille riitti, että olivat jälleen yhdessä ja tiesivät toisensa olevan elossa ja turvassa. Mutta vihdoin he saivat äänensä vakaaksi, ja auringon noustessa he juttelivat yhä, sillä niin paljon oli kummallakin toiselleen kerrottavaa, niin monta kysymystä tehtävänä, niin monta vastausta annettavana.

"Entä Jack", tiedusti Jane, "missä hän on?"

"En tiedä", vastasi Tarzan. "Viimeksi kuulin hänestä Argonnen rintamalta."

"Ah, sitten ei onnemme ole aivan täydellinen", lausui Jane, pieni surunsävel äänessään värähtävänä.

"Ei", vastasi Tarzan, "mutta samoin on laita nykyään lukemattomissa muissa kodeissa, ja ylpeys oppii niissä korvaamaan onnen."

Jane pudisti päätänsä. "Minä tahdon poikani", sanoi hän.

"Niin minäkin", säesti Tarzan, "ja kyllä hänet vielä saammekin. Hän oli terve ja haavoittumattomana, kun hänestä viimeksi kuulin. Ja nyt", lisäsi hän, "meidän on suunniteltava paluutamme. Tahtoisitko, että rakennamme uudestaan afrikkalaisen talomme ja keräämme yhteen waziriemme jäännökset, vai palaisitko mieluummin Lontooseen?"

"Vain Jackia etsiäkseni", sanoi toinen. "Uneksin aina kartanostamme enkä koskaan kaupungista; mutta, John, me saatamme ainoastaan uneksia, sillä Obergatz kertoi kiertäneensä koko tämän laajan seudun löytämättä paikkaa, mistä voisi päästä rämeen yli."

"Minä en ole Obergatz", huomautti Tarzan hymyillen. "Me lepäämme tänään, ja huomenna lähdemme pohjoista kohti. Se on villiä seutua, mutta olemme jo kerran sen yli kulkeneet ja voimme tehdä sen jälleen."

Ja niinpä tarmangani seuraavana aamuna lähti puolisonsa kanssa matkalleen Jad-ben-Othon laakson poikki, ja heidän edessään oli villi-ihmisiä, vaarallisia petoja ja Pal-ul-donin korkeat vuoret. Vuorten takana oli matelijoita kihisevä räme ja sen toisella puolen kuiva ohdakkeinen aro ja toisia julmia petoja ja villi-ihmisiä sekä väsyttävät monen penikulman taipaleet uhkaavaa, polutonta erämaata heidän ja heidän kotinsa raunioiden välillä.

* * * * *

Luutnantti Erich Obergatz konttasi nelinkontin ruohikossa ja jätti jälkeensä verijuovan Janen keihään tekemästä haavasta, jonka seurauksena hän oli pudota jymähtänyt tantereeseen puun juurelle. Hän ei päästänyt muuta ääntä sen vihlovan parahduksen jälkeen, jolla oli tunnustanut vammansa vakavuuden. Hän oli ääneti kovan pelon vuoksi, joka oli hiipinyt hänen sekaviin aivoihinsa, — tuo naaraspaholainen ajaisi häntä takaa ja tappaisi hänet. Ja niin hän ryömi pois kuin raatelueläin, etsien tiheikköä, johon voisi laskeutua lepäämään ja kätkeytyä.

Hän luuli kuolevansa, mutta ei kuollut; ja uuden päivän valjetessa hän huomasi, että haava oli vain lihavihle. Tylsähkö laavakivellä kärjistetty keihäs oli työntynyt hänen kylkilihaksiinsa oikean olkavarren alapuolelta, tuottaen tuskallisen, mutta vaarattoman haavan. Kun hän sen totesi, heräsi hänessä uusi halu päästä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän Jane Claytonista. Hän liikkui yhä konttaamalla, koska joku sitkeä harhakäsitys vihjaisi hänelle, että hän siten välttäisi ilmitulon. Mutta vaikka hän pakeni, liikkui hänen mielikuvituksensa yhä määrätyssä keskustoivomuksessa. Janen luota paetessaan hän yhä suunnitteli tämän ahdistamista ja hänen omistuksenhalunsa lisäksi oli tullut kostonhimo. Janen oli maksettava kärsimys, joka oli hänelle tuotettu. Janen tuli maksaa, että oli työntänyt hänet pois, mutta jostakin syystä, jota hän ei yrittänyt itselleen selittää, hän oli ryömimässä piiloon. Hän tulisi kuitenkin takaisin. Hän tulisi takaisin, ja päästyään tarkoituksensa perille hän ottaisi tuon sileän kaulan molempain kämmeniensä väliin ja puristaisi hänestä hengen.

Obergatz hoki tätä itselleen tavan takaa, ja sitten hän alkoi nauraa ääneensä, samaa kotkottavaa, kamalaa naurua, joka oli Janea pelottanut. Sitten hän huomasi polvistaan vuotavan verta ja tunsi niissä kipua. Hän vilkaisi varovasti taakseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Hän kuunteli, mutta ei voinut erottaa mitään merkkejä takaa-ajosta, ja niin hän nousi pystyyn ja jatkoi matkaansa surkean näköisenä — lian ja veren peittämänä, parta ja tukka takkuisena ja täynnä takkiaisia, kuivunutta liejua ja muuta törkyä. Hän ei pannut merkille ajankulua. Hän söi hedelmiä ja marjoja ja juurimukuloita, joita kaivoi sormillaan maasta. Hän seurasi järven ja joen rantaa, ollakseen lähellä vettä, ja kun ja karjui tai vonkui, kiipesi hän väristen puuhun ja lymysi sen latvaan. Aikaa myöten hän täten pääsi Jad-ben-lulin etelärannalle, kunnes leveä joki pysähdytti hänet. Sinisen veden yli kimalteli valkoinen kaupunki auringossa. Hän katseli sitä pitkän aikaa vilkutellen silmiään kuin tarhapöllö. Vähitellen hänen sekaviin aivoihinsa tunkeutui muistelmia. Tämä oli A-lur, Valon kaupunki. Ajatusyhtymä toi hänen mieleensä Bu-lurin ja waz-ho-donit. He olivat nimittäneet häntä Jad-ben-Othoksi. Hän alkoi nauraa ääneen, suoristausi täyteen mittaansa ja harppaili edestakaisin rannalla. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Minä olen mahtava jumala! A-lurissa on minun temppelini ja ylimmäinen pappini. Mitä Jad-ben-Otholla on tehtävää täällä yksinään viidakossa?"

Hän astui veteen ja korottaen äänensä kirkaista kimautti A-luria kohti. "Minä olen Jad-ben-Otho!" huusi hän. "Tulkaa tänne, orjat, tulkaa noutamaan jumalanne hänen temppeliinsä!" Mutta välimatka oli liian pitkä, siellä ei kuultu hänen hihkaisuaan, eikä ketään tullut; ja hourailevat aivot kiintyivät muihin asioihin — ilmassa lentävään lintuun tai hänen jalkainsa ympärillä uiskentelevaan parveen pikkukaloja. Hän syöksyi niitä kohti, yrittäen niitä kaapata, langeten polvilleen ja ryömien veden läpi, mutta turhaan hän tavoitteli noita vikkeliä eläimiä.

Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän oli merileijona. Hän unohti kalat, laskeutui vatsalleen ja yritti uida käännäyttämällä jalkojaan vedessä ikäänkuin ne olisivat olleet pyrstö. Ponnistukset, kauhut, levon ja muutamina viime viikkoina kunnollisen ravinnonkin puute olivat tehneet Erich Obergatzista lepertelevän hourupään, — tuskin hän enää muuta oli. Vesikäärme sukelsi esiin järven pinnalla, ja mies ajoi sitä takaa, ryömien käsillään ja polvillaan. Käärme ui rantaa kohti juuri joen suuhun, missä kasvoi tiheästi pitkiä ruokoja, ja Obergatz seurasi röhähdellen. Käärme livahti häneltä ruovistoon, mutta hän tapasi jotakin muuta — äyrään lähelle kätketyn ruuhen. Hän tarkkasi sitä nauraa kotkottaen. Siinä oli kaksi melaa, jotka hän otti ja paiskasi joen vuolteeseen. Hän tarkkasi niitä hetkisen, ja sitten hän istahti ruuhen viereen ja loiskutteli kättään vedessä. Veden loiskina kuulosti hänestä hauskalta, ja häntä huvitti nähdä noita pieniä kuohahtelevia roiskeita. Hän hieroi oikealla kämmenellään vasempaa kyynärvarttaan, niin että lika irtautui jättäen valkoisen täplän, joka kiinnitti hänen huomionsa. Hän hiersi jälleen ruumistaan peittävää verta ja lokaa, joka nyt oli täydellisesti lionnut. Hän ei yrittänyt peseytyä; häntä vain huvitti nuo kummalliset tulokset. "Minä muutun valkoiseksi", huudahti hän. Hänen katseensa kääntyi ihopinnasta, josta lika ja veri oli nyt kokonaan hivunnut pois, ja sattui jälleen auringonsäteissä kimaltelevaan valkoiseen kaupunkiin.

"A-lur — Valon kaupunki!" kirkaisi hän, ja se muistutti hänelle jälleen Tu-lurista, ja saman ajatusyhtymän vaikutuksesta, joka oli sen hänelle jo aikaisemmin tuottanut, muisti hän, että waz-ho-donit olivat pitäneet häntä Jad-ben-Othona.

"Minä olen Jad-ben-Otho!" huikkasi hän, ja sitten hänen silmänsä taas osuivat ruuheen. Hän sai uuden ja pysyvän mielteen. Hän vilkaisi itseensä, tarkastaen ruumistaan, ja nähdessään likaisen lannetaljansa, nyttemmin veden liottaman ja entistä tahraisemman, repäisi hän sen vyöltään ja paiskasi järveen. "Jumalat eivät käytä likaisia rääsyjä", virkkoi hän ääneen. "He eivät verhoudu muuhun kuin seppeleihin ja kukkakiehkuroihin; ja minähän olen jumala — minä olen Jad-ben-Otho ja menen juhla-asussa pyhään kaupunkiin, A-luriin."

Hän tunki sormensa takkuiseen tukkaansa ja partaansa. Vesi oli pehmentänyt takkiaiset, mutta ei ollut karistanut niitä. Mies pudisti päätänsä. Hänen tukkansa ja partansa eivät oikein sopineet yhteen hänen muiden jumalaisten ominaisuuksiensa kanssa. Hän alkoi nyt ajatella selvemmin, sillä tuo suuri miete oli vallannut hänen hämmentyneen tajuntansa ja keskittänyt sen yhteen ainoaan pyrkimykseen, mutta hän oli silti hullu. Ainoa erotus oli siinä, että tällä hullulla nyt oli määrätty mielijohde ja tarkoitus. Hän nousi rannalle, keräsi kukkia ja saniaisia ja pujotteli ne partaansa ja tukkaansa — kukat loistelivat heleän kirjavina, vihreät saniaiset roikkuivat korville tai kohosivat uljaasti ylöspäin kuin sulat naisen hatussa.

Päästyään varmuuteen, että hänen ulkonäkönsä saisi aivan tilapäisenkin katselijan vakuutetuksi hänen ilmeisestä jumaluudestaan, palasi hän ruuhen luo, työnsi sen rannasta ja virta vei sitä järveä kohti. Alaston mies seisoi suorana pienen aluksensa keskellä, käsivarret ristissä rinnalla. Hän kirkaisi sanomansa äänekkäästi kaupungille. "Minä olen Jad-ben-Otho! Tulkoon ylimmäinen pappi alipappeineen minua palvelemaan!"

Kun järven vesi oli hajoittanut vuolteen voiman, joutui hän aluksineen tuulen valtaan, joka kuljetti häntä rivakasti eteenpäin. Hän milloin ajelehti seisoen selin A-luriin, milloin kasvot käännettyinä sitä kohti, ja tuon tuostakin hän kirkui sanomaansa ja käskyjään. Hän oli vielä keskijärvellä, kun joku äkkäsi hänet palatsin muurilta; ja hänen lipuessaan lähemmäksi oli joukko sotureita, naisia ja lapsia keräytynyt häntä katselemaan, ja temppelin muureilla oli paljon pappeja, niiden joukossa ylimmäinen pappi Lu-don. Veneen ajauduttua niin lähelle, että he saattoivat erottaa siinä seisovan eriskummaisen olennon ja tajuta hänen sanojensa merkityksen, Lu-donin viekkaat silmät kapenivat. Ylimmäinen pappi oli kuullut Tarzanin paosta ja pelkäsi, että jos tämä yhtyisi Ja-donin joukkoihin, kuten näytti luultavalta, vetäisi hän puoleensa paljon uusia kannattajia, jotka ehkä vielä uskoivat häneen; ja Dor-ul-Otho, vaikkapa vääräkin, joka asettui vihollisen puolelle, saattoi helposti tuhota Lu-donin suunnitelmat.

Rannasta juokseva virta olisi jo piankin tavoittanut miehen mukaansa ja kuljettanut hänet jokeen, jota myöten Jad-ben-lulin vedet laskivat Jad-bal-luliin. Alipapit katsoivat Lu-doniin, odottaen määräyksiä.

"Tuokaa hänet tänne!" käski tämä. "Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä minä hänet tunnen."

Papit riensivät palatsin alueelle kutsumaan sotilaita. "Menkää tuomaan muukalainen Lu-donille. Jos hän on Jad-ben-Otho, niin kyllä me hänet tunnemme."

Niin tuotiin luutnantti Erich Obergatz A-lurin ylimmäisen papin eteen. Lu-don katseli tarkoin alastonta miestä, joka esiintyi haaveellisissa pääkoristuksissa. "Mistä sinä olet tullut?" kysyi hän.

"Minä olen Jad-ben-Otho", vastasi saksalainen. "Minä tulin taivaasta. Missä on ylimmäinen pappini?"

"Minä olen ylimmäinen pappi", vastasi Lu-don.

Obergatz taputti käsiään. "Käske huuhdella jalkani ja tuoda minulle ruokaa", komensi hän.

Lu-donin silmät kapenivat pelkiksi ovelan viekkauden rakosiksi. Hän kumarsi syvään, kunnes otsa kosketti muukalaisen jalkoja. Monien pappien ja palatsin soturien nähden hän sen teki.

"Hei, orjat", huusi hän nousten, "tuokaa vettä ja ruokaa suurelle jumalalle!"

Täten ylimmäinen pappi tunnusti kansansa edessä luutnantti Obergatzin jumaluuden, eikä kestänyt kauan ennenkuin huhu levisi kulovalkean tavoin läpi palatsin ja ulos kaupungille, vieläpä loitommaksikin, A-lurin ja Tu-lurin välillä sijaitseviin pikkukyliin.

Oikea jumala — Jad-ben-Otho itse — oli ilmestynyt ja liittynyt ylipappi Lu-donin puolelle. Mo-sar asettui viipymättä Lu-donin käytettäväksi eikä hiiskunut mitään valtaistuimen vaatimisesta. Mo-sar ajatteli, että hän saisi pitää itseään onnellisena, jos hänen sallittaisiin jäädä rauhallisesti hoitamaan päällikkyytensä Tu-lurissa, eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään.

Mutta Lu-don saattoi vielä häntä käyttää, ja siksi hän antoi hänen elää ja kutsui hänet saapumaan A-luriin kaikkine sotureineen, koska huhuttiin, että Ja-don keräsi suurta armeijaa pohjoisessa ja ehkä piankin marssisi Valon kaupunkia vastaan.

Obergatzista oli jumalana oleminen erinomaisen hauskaa. Runsas ravinto, mielenrauha ja lepo palauttivat hänelle osittain järjen, joka niin nopeasti oli häneltä haihtunut; mutta yhdessä suhteessa hän oli entistä hullumpi, sillä nyt ei mikään mahti maailmassa voinut vieroittaa häntä vakaumuksesta, että hän oli jumala. Orjia asetettiin hänen käytettäväkseen, ja niitä hän komenteli varsin karskisti. Se sävy herätti vastakaikua Lu-donin sydämessä, joten nuo kaksi näyttivät aina olevan hyvässä sovussa. Ylipappi näki muukalaisessa mahtavan voiman, jonka avulla hän saattoi ainiaaksi vakiinnuttaa valtansa koko Pal-ul-donissa, ja näin oli Obergatzin tulevaisuus turvattu niin kauan kuin hän viitsi esittää jumalan osaa A-lurin ylimmäisen papin toiveitten mukaisesti. Pystytettiin valtaistuin temppelin pääpihalle itäisen alttarin eteen. Sillä sai Jad-ben-Otho istua itse saapuvilla katselemassa uhrauksia, joita siellä hänelle toimitettiin joka päivä auringon laskiessa. Niin suuresti nauttivat hänen puolihullut aivonsa näistä näytelmistä, että hän toisinaan tahtoi itsekin käytellä uhriveistä, ja sellaisissa tapauksissa lankesivat papit ja kansa kunnioittavasta pelosta kasvoilleen tämän ankaran jumalan eteen.

Jollei Obergatz heissä herättänytkään entistä suurempaa rakkautta heidän jumalaansa, opetti hän heitä toki sitä pelkäämään enemmän kuin ennen, niin että Jad-den-Othon nimeä kuiskailtiin kaupungilla ja pelkällä sen mainitsemisella peloitettiin pikkulapsia tottelevaisuuteen. Pappien ja orjainsa välityksellä Lu-don levitti tietoa, että Jad-ben-Otho oli käskenyt kaikkien uskollisten seuralaistensa keräytyä A-lurin ylimmäisen papin lipun alle ja että kaikki muut olivat kiroissa, varsinkin Ja-don ja se kurja petturi, joka oli tekeytynyt Dor-ul-Othoksi. Kirot ilmenisivät varhaisena kuolemana kauheiden kärsimysten yhteydessä, ja Lu-don julistutti kaikkialla, että hänelle oli ilmoitettava jokaisen soturin nimi, joka valitti jotakin kipua, sillä sellaisia saattoi syystä pitää epäluulon alaisina, koska kirojen ensimmäisenä oireena olisi jumalan pahastuttajia kohtaava vähäinen kivistys tai pahoinvointi. Hän kehoitti niitä, jotka tunsivat kipua, huolellisesti tutkimaan uskollisuuttaan. Tulos oli merkillinen ja välitön — puolet kansasta oli kaikesta kivusta vapaa, ja miehiä tulvi A-luriin tarjotakseen palveluksiaan Lu-donille, salaisesti toivoen, että pieni särky, jota olivat tunteneet käsivarressa tai sääressä, tai vähäinen vatsanpuru ei uudistuisi pahempana.