KUUDES LUKU

Gryfin satimessa

Pan-at-li nukkui — ruumiillisen ja hermoston uupumuksen kiusaantunutta unta, kummallisten näkyjen täyttämää. Hän oli makaavinaan suuren puun alla Kor-ul-gryfin pohjalla, ja sikäläinen kammottava peto oli hiipailemassa hänen kimppuunsa, mutta hän ei kyennyt avaamaan silmiänsä eikä liikkumaan. Hän yritti huutaa, mutta mitään ääntä ei lähtenyt hänen huuliltaan. Hän tunsi olion koskettavan hänen kaulaansa, rintaansa, käsivarttaan, ja siihen hän tiukensi otteensa, tuntuen laahaavan häntä luokseen. Yli-inhimillisellä tahdon ponnistuksella hän avasi silmänsä. Samassa hetkessä hän tiesi, että hän näki unta ja että se erhe pian haipuisi pois — siten oli hänelle tapahtunut monta kertaa ennen. Mutta se pysyi. Pimeään suojamaan tunkeutuvassa himmeässä valossa hän näki vieressään hahmon, tunsi karvaiset sormet ja takkuisen rinnan, jota vasten häntä vedettiin. Jad-ben-Otho, tämä ei ollut mitään unta! Ja sitten hän kirkaisi ja koetti torjua olentoa luontansa, mutta hänen kirkaisuunsa vastasi kumea mörähdys, ja toinen karvainen käsi tarttui hänen tukkaansa. Peto nousi nyt takajaloilleen ja laahasi hänet luolasta kuutamoiselle kuistille, ja samassa näki hän ikäänkuin jonkin ho-donin kohottautumassa komeron ulkoreunan yli.

Peto näki sen myös ja murisi pahaenteisesti, mutta ei hellittänyt otettansa hänen tukastaan. Se kyyristyi ikäänkuin odottaen hyökkäystä ja mörähteli yhä kiivaammin, kunnes nuo kamalat äänet jumisivat kautta rotkon, hukuttaen alapuolella kiertelevien petojenkin voimakkaat mylvähdykset, jotka korkealta luolasta kuulunut äkillinen hälinä oli saanut uudestaan kajahtelemaan yössä. Hänen pitelijänsä kyyristyi ja sitä vastaan ilmestynyt olento kyyristyi myöskin ja mörisi — yhtä kamalasti kuin toinenkin. Pan-at-li vapisi. Tämä ei ollut mikään ho-don, ja vaikka hän pelkäsi ho-doneja, pelkäsi hän vielä enemmän tätä kissamaista väijyntää ja vimmaista murahtelua. Hän oli hukassa — sen tiesi Pan-at-li. Nuo kaksi oliota saattoivat taistella hänestä, mutta voittipa kumpainen hyvänsä, oli hän hukassa. Kenties hän taistelun aikana, jos siihen jouduttaisiin, saisi tilaisuuden heittäytyä alas Kor-ul-gryfiin.

Pitelijänsä hän oli nyt tuntenut tor-o-doniksi, mutta myöhemmin tullutta hän ei osannut sijoittaa, vaikka se kuunvalossa näkyikin hyvin selvästi. Se oli hännätön. Hän näki sen kädet ja jalat, ne eivät olleet Pal-ul-donin rotujen. Se oli verkkaisesti käymässä tor-o-donin kimppuun, toisessa kädessään pidellen välkkyvää veistä. Nyt se puhui, ja Pan-at-lin kauhuun liittyi yhtä suuri hämmästys.

"Kun hän hellittää sinusta", sanoi se, "niinkuin sen piankin täytyy puolustautuakseen, niin juokse nopeasti taakseni, Pan-at-li, ja mene siihen luolaan, joka on kallionharjalle johtavia nappuloita lähinnä. Pidä silmällä sieltä. Jos minä joudun häviölle, niin ehdit paeta tätä hituria; jos jään voittajaksi, niin tulen luoksesi sinne. Olen Om-atin ystävä ja sinun."

Viime sanat lievensivät Pan-at-lin kauhua; mutta hän ei ymmärtänyt. Miten tämä ihmeellinen olento tiesi hänen nimensä! Miten se tiesi, että hän oli laskeutunut alas nappuloita erään määrätyn luolan kautta? Sen oli siis täytynyt olla täällä hänen tullessaan. Pan-at-li oli ymmällä.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän; "ja mistä tulet?"

"Olen Tarzan", vastasi hän, "ja juuri nyt tulen Om-atin, Kor-ul-jan gundin luota etsimään sinua."

Om-atin, Kor-ul-jan gundin! Mitä mieletöntä puhetta tämä oli? Hän olisi tiedustellut mieheltä edelleen, mutta tämä läheni nyt tor-o-donia ja jälkimmäinen kiljui ja murisi niin vimmatusti, että hänen äänensä ei siinä kuulunut. Ja sitten se teki mitä outo olento oli ennustanut — hellitti otteensa hänen hiuksistaan, valmistautuessaan ryntäämään. Se teki hyökkäyksensä, ja noin ahtaassa paikassa ei ollut tilaa otollisempien asentojen tavoittamiseen väistelyllä. Oitis kietoutuivat nuo kaksi petoa kuolettavaan syleilyyn, kumpikin tapaillen toisensa kurkkua. Pan-at-li tarkkaili ottelua, käyttämättä hyväkseen pakenemisen tilaisuutta, jonka tämä rynnistely hänelle antoi. Hän tarkkaili ja odotti, sillä hänen villit pikku aivonsa olivat päättäneet luovuttaa hänen luottamuksensa tälle ihmeelliselle olennolle, joka oli avannut hänen sydämensä noilla kolmella sanalla: "Olen Om-atin ystävä!" Ja niin hän odotti, veitsi paljastettuna, tilaisuutta oman osuutensa suorittamiseen tor-o-donin nujertamisessa. Hän tiesi hyvin, että tulokas ei mitenkään voinut selviytyä ilman avutta, sillä eiäinmiehet olivat tavattomia reutojia. Niitä ei ollut Pal-ul-donissa paljon, mutta ne olivat waz-donien ja ho-donien keskuudessa eritoten naisten kammona.

Tor-o-don tavoitti hännällään Tarzanin nilkkaa, sai sen kierukkaansa ja kampitti hänet nurin. Nuo kaksi kaatuivat raskaasti, mutta niin ketterä oli apinamies ja niin nopeat hänen voimakkaat lihaksensa, että hän kaatuessaankin väännälsi pedon alleen; Tarzan tuiskahti päällimmäiseksi, ja nyt häntä, joka oli häneltä jalansijan temmannut, pyrki kiertymään hänen kaulaansa niinkuin äsken kor-ul-lul In-tanin. Kaatumisen hetkenä ponnistaessaan vastustajansa ruumiin allensa oli Tarzanin täytynyt luopua puukostaan, kyetäkseen tarttumaan villaiseen ruumiiseen molemmin käsin, ja nyt oli ase tapaamattomissa ihan komeron reunalla. Hänen täytyi nyt kumpaisellakin kädellä torjua harovia sormia, jotka yrittivät tarttua häneen ja kiskoa hänen kurkkunsa vihollisen pelottavien torahampaiden ulottuville, ja samalla tavoitteli häntä kuolettavaa otettaan.

Pan-at-li häilyi ympärillä jännitystään pidätellen, tikari valmiina, mutta sen käytölle ei ilmennyt tilaisuutta, joka ei olisi saattanut vaaraan Tarzania, niin alinomaa vaihtoivat kaksintaistelijat asentoansa. Tarzan tunsi hännän hitaasti mutta varmasti pujottautuvan kaulaansa, vaikka hän oli vetänyt päänsä alas hartialihaksien väliin suojellakseen tätä arkaa kohtaa. Nujakka tuntui olevan kääntymässä häntä vastaan, sillä jättiläispeto, jonka kanssa hän rynnisteli, olisi painoltaan ja voimiltaan ollut pätevä Bolgani-gorillan vastus. Ja tämän tietäen hän äkkiä kimpausi yli-inhimilliseen ponnistukseen, survaisi jättiläiskourat kauas erilleen ja nopsana kuin iskevä käärme upotti hampaansa tor-o-donin kaulavaltimoon. Samassa kietoutui hänen omaan kurkkuunsa otuksen häntä, ja silloin alkoi vimma käännähtely ja kiemurtelu, kun kumpainenkin yritti irroittaa toisen kohtalokasta otetta; mutta apinamiehen liikkeitä ohjasivat inhimilliset aivot, ja niinpä kieriskelevät ruumiit kierivät Tarzanin haluamalle suunnalle — komeron reunalle.

Kuristava häntä oli sulkenut ilman hänen keuhkoistaan, hän tiesi huohottavien huultensa ammottavan ja kielensä tunkeutuneen ulos, ja nyt hänen aivojaan huimasi ja näköään sumensi, mutta samalla hän oli jo ehtinyt päämäärään ja nopea käsi sujahtanut sieppaamaan veitsen, joka nyt oli ulottuvissa, kun nuo kaksi ruumista hoippuivat vaarallisesti kuilun partaalla.

Kaikella jäljelläolevalla voimallaan apinamies survaisi puukon — kerran, toisen, kolmannen, ja sitten kaikki musteni hänen tuntiessaan suistuvansa alas kaltaalta yhä tor-o-donin puserruksessa.

Oli Tarzanin onni, että Pan-at-li ei ollut noudattanut hänen neuvoaan pelastautuakseen rynnistelyn aikana, sillä tätä seikkaa hän sai kiittää hengestään. Vetäytyneenä taistelijain likelle tuon kauhistavan loppukohdan lyhyiksi hetkiksi, hän täydesti oivalsi, mitä vaaraa se ratkaisu tuotti Tarzanille, ja nähdessään noiden kahden kierähtävän komeron ulkoreunalta hän tarttui apinamiehen nilkkaan, samalla heittäytyen pitkäkseen kivipermannolle. Tor-o-donin lihakset höllenivät kuolemassa Tarzanin puukon viimeisestä survaisusta, ja otteensa irtautuessa apinamiehestä se sinkosi pois näkyvistä alas rotkoon.

Äärettömän työläästi sai Pan-at-li pidetyksi kiinni suojelijansa nilkasta, mutta hän onnistui siinä ja yritti sitten verkalleen kiskoa kuollutta painoa takaisin komeron turvaan. Tämä kuitenkin kävi yli hänen voimiensa ja hän kykeni vain pitelemään tiukasti, toivoen jotakin keksivänsä ennenkuin hänen kestävyytensä raukeisi. Hän ihmetteli, oliko olento lopultakin jo hengetön, mutta sitä hän ei saanut uskotuksi — ja kuinka kauan kestäisi ennenkuin hän pääsisi tajulleen, jos hän oli hengissä. Jos hän ei tointuisi pian, niin sitä ei tapahtuisi koskaan, sen tiesi tyttö, sillä hän tunsi sormiensa puutuvan pingoituksesta ja hitaasti, hitaasti luisuvan otteestaan. Siiloin Tarzanin tajunta palasi. Hän ei voinut tietää, mikä voima häntä kannatteli, mutta hän tunsi sen pidättelyn vitkallisesti heltiävän nilkastaan. Hänen käsiensä ulottuvissa oli kaksi nappulaa, ja näihin hän tarttui juuri kun Pan-at-lin sormet kirposivat.

Näinkin hän oli vähällä suistua rotkoon — vain hänen suuri voimakkuutensa pelasti hänet. Hän oli nyt pystyssä, ja hänen jalkansa tapasivat muita nappuloita. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli vihollinen. Missä se oli? Odottelemassa ylhäällä lopettaakseen hänet? Tarzan kohotti katseensa juuri kun Pan-at-lin säikähtyneet kasvot ilmestyivät esiin kuistin reunalta.

"Sinä elät?" huudahti tyttö.

"Niin", vastasi Tarzan. "Missä se villainen otus on?."

Pan-at-li osoitti alas. "Tuolla", hän sanoi, "kuolleena."

"Hyvä!" huudahti apinamies kavuten hänen vierelleen, "Olet vahingoittumaton?" hän kysyi.

"Tulit juuri ajoissa", vastasi Pan-at-li. "Mutta kuka olet sinä ja mistä sinä tulet ja mitä tarkoitit sanoessasi Om-atia gundiksi?"

"Odota, odota", tokaisi Tarzan, "yksi kerrallaan, voi hyväinen, te olette kaikki samanlaisia — Kertshakin heimon naaraat, Englannin vallasnaiset ja heidän pal-ul-donilaiset sisarensa. Ole maltillinen, niin koetan kertoa sinulle kaikki mitä haluat tietää. Meitä läksi neljä Om-atin kanssa Kor-ul-jasta etsimään sinua. Kor-ul-lulit hyökkäsivät kimppuumme, ja me jouduimme erillemme. Minut otettiin vangiksi, mutta pääsin pakoon. Osuin uudestaan ladullesi ja seurasin sitä, saapuen tämän kallion laelle juuri kun villaotus kiipesi ylös sinua tavoittamaan. Olin tulossa tutkimaan luolia, kun kuulin kirkaisusi — lopun tiedät."

"Mutta sinä sanoit Om-atia Kor-ul-jan gundiksi", huomautti tyttö jälleen. "Es-sat on gund."

"Es-sat on kuollut", selitti apinamies. "Om-at surmasi hänet, ja nyt Om-at on gund. Om-at tuli takaisin puhuttelemaan sinua. Hän löysi Es-satin luolastasi ja kävi hänen kanssaan taisteluun."

"Niin", kertoi tyttö, "Es-sat tuli luolaani ja minä iskin hänet pökerryksiin kultaisilla rintakilvilläni ja pakenin."

"Ja leijona ajoi sinua takaa", jatkoi Tarzan, "ja sinä hyppäsit kalliolta Kor-ul-luliin; mutta kuinka sinä et menettänyt henkeäsi, siitä en ole selvillä."

"Onko mitään, mistä sinä et ole selvillä?" huudahti Pan-at-li. "Miten saatoit tietää, että leijona hätyytti minua ja että minä hyppäsin kalliolta, mutta olla tietämätön siitä, että syvä vesiallikko alhaalla pelasti minua?"

"Senkin olisin tiennyt, jolleivät kor-ul-lulit olisi silloin ilmestyneet estämään minua latusi seuraamisesta. Mutta nyt tahtoisin minä kysyä sinulta jotakin — miksi te nimitätte otusta, jonka kanssa äsken tappelin?"

"Se oli tor-o-don", vastasi tyttö. "Olen nähnyt ennen vain yhden. Ne ovat kamalia eläviä, ovelia kuin ihmiset ja julmia kuin pahimmat pedot. Suuri täytyy tosiaan olla soturin, joka surmaa sellaisen yksinään." Hän tuijotti pelastajaansa ihailuaan salaamatta.

"Ja nyt", sanoi Tarzan, "sinun pitää nukkua, sillä huomenna me palaamme Kor-ul-jaan ja Om-atin luo, ja tuskinpa olet näinä kahtena yönä paljoakaan levännyt."

Turvallisuuden tunteen viihdyttämänä Pan-at-li nukkui rauhallisesti aamuun asti, Tarzanin loikoessa komeron kovalla permannolla hänen suojamansa edessä.

Aurinko oli korkealla, kun hän heräsi; kaksi tuntia se oli katsellut toista sankarillista olentoa penikulmien päässä — jumalaisen näköistä miestä, ponnistelemassa sen kamalan rämeikön yli, joka lokaisen vallikaivannon tavoin suojelee Pal-ul-donia ulomman maailman eläjiltä. Milloin vyötäisiä myöten painuneena imevään hetteeseen, milloin inhoittavien matelijoiden uhkaamana, eteni mies vain herkulesmaisilla ponnistuksilla päästen tuuma tuumalta eteenpäin mutkittelevalla tolalla, joka hänen oli valittava vähimmän täpärän jalansijan tavoittelussa. Rämeen keskimailla oli avointa vettä — limaista, vihreäkimalteista vettä. Hän pääsi vihdoin sen äärelle, käytettyään runsaasti kaksi tuntia sellaiseen punnerrukseen, että tavallinen mies olisi siihen nääntynyt jääden sitkeään liejuun kuolemaan; kuitenkin hän oli vasta puolivälissä. Loasta ja mudasta niljakkaana oli hänen sileä ruskea ihonsa, ja kuran ryvettämä oli niinikään hänen rakas enfieldinsä, joka oli nousevan auringon ensimmäisissä säteissä paistanut niin kirkkaasti.

Hän pysähtyi avoimen veden reunalle tuokioksi ja sitten heittäytyen eteenpäin läksi uimaan yli. Hänen pitkät, keveät, voimakkaat vetäisynsä olivat harkitut vähemmin vauhtia kuin kestävyyttä varten, sillä hänen oli etusijassa varattava jälkimmäistä, koska avoimen veden takana oli jälleenkin pari tuntia tai enemmän ponnisteltava haparoiden sen ja lujan maankamaran välillä. Hän oli päässyt kenties puolitiehen ylitse ja onnitteli itseään tämän taipaleen helppoudesta, kun syvyyksistä nousi suoraan hänen tolalleen iljettävä matelija, joka leuat ammolla syöksähti häntä kohti kimeästi sihisten.

* * * * *

Tarzan nousi ja ojentausi, pullisti leveää rintaansa ja henkäili syvään raikasta aamuilmaa. Hänen kirkkaat silmänsä tähystelivät edessä leviävän maiseman ihmeellisiä kauneuksia. Suoraan alapuolella oli Kor-ul-gryf sankkana, tummana hiljaisesti huojuvien puunlatvojen vihannuutena. Tarzanille se ei ollut kolkko eikä vastenmielinen — se oli viidakkoa, rakasta viidakkoa.

Taaskin Tarzan katsoi alas Kor-ul-gryfiin. Siellä oli viidakko! Saattoiko olla viidakkoa, joka ei elättäisi Tarzania. Apinamies hymyili ja alkoi laskeutua rotkoon.

Kallion juurelta hän asteli tiheikköön ja pysähtyi siellä, terävät silmät ja korvat valppaina ja virkkuina, herkät sieraimet etsien riistan hajulatua jokaisesta vaihtuvasta ilmavirrasta. Hän eteni taas syvemmälle metsään, keveän astuntansa synnyttämättä mitään ääntä, jousi ja nuolet valmiina. Hiljainen aamutuulahdus puhalteli rotkon ylävarrelta, ja sinne päin hän suuntasi askeleensa.

Ja sitten hän äkkiä selvästi erotti Bara-kauriin voimakkaan, suloisen tuoksun. Jos vatsa ääntelisi, niin Tarzanin olisi päästänyt ilon huudahduksen, sillä se rakasti Baran lihaa. Apinamies liikkui joutuisasti mutta varovasti eteenpäin. Saalis ei ollut kaukana, ja lähetessään metsästäjä hiljaisesti siirtyi puihin.

Ja liikkuen äänettömästi Tarzan sai nyt näkyviinsä Baran juomassa allikosta, jossa Kor-ul-gryfiä vesittävä joki solui aukeaman poikki viidakosta. Kauris oli liian kaukana lähimmästä puusta, jotta olisi kannattanut yrittää rynnäkköä, ja apinamiehen täytyi luottaa ensimmäisen nuolensa täsmällisyyteen ja voimaan, sen kun piti kaataa kauris siihen paikkaan, tai koko hanke raukesi. Kauas taakse vetäytyi oikea käsi, ja kaari, jota te tai minä emme olisi kyenneet jännittämään, taipui helposti metsäjumalan lihaksien pingoittamana. Kuului laulava soinnahdus, ja hypähtäen korkealle ilmaan Bara lyyhistyi maahan, sydän nuolen lävistämänä. Tarzan pudottautui alas ja juoksi saaliinsa luo, jotta eläin ei vieläkään nousisi ja pakenisi; mutta Bara oli turvallisesti hengetön. Tarzanin kumartuessa; kohottamaan sitä hartioilleen kajahti hänen korviinsa jyrisevä mylvintä, joka kuulosti tulevan melkein hänen oikean kyynärpäänsä ääreltä, ja hänen silmiensä käännähtäessä sille suunnalle tuiskahti hänen näkyviinsä sellainen olento kuin muinaisuuden tutkijat ovat uneksineet mahdollisesti elelleen maapallon hämärimmässä lapsuudessa — jättiläismäinen rumilas, joka mylvien ja hullusta raivosta vapisten ryntäisi hänen kimppuunsa.

Herätessään Pan-at-li katsahti kuistille Tarzania etsien. Hän ei ollut siellä. Tyttö hyppäsi jalkeille ja ryntäsi ulos; hän katsoi alas Kor-ul-gryfiin, arvaten hänen menneen tavoittamaan riistaa, ja siellä hän vilahdukselta näki hänet katoamassa metsään. Hetkiseksi Pan-at-li säikähtyi. Hän tiesi, että mies oli muukalainen Pal-ul-donissa eikä niin ollen kenties tajunnut, mitä vaaroja siinä kauhun paikassa piili. Minkätähden hän ei kutsunut menijää takaisin? Te tai minä olisimme voineet sen tehdä, mutta ei yksikään pal-ul-donilainen, sillä he tuntevat gryfien tavat — että niillä on heikot silmät ja tarkat korvat ja että ne tulevat ihmisäänen hälyttäminä. Huhuaminen Tarzanille olisi senvuoksi vain ollut onnettomuuden houkutusta, ja niinpä hän ei huutanut. Sensijaan hän pelokkaanakin laskeusi rotkoon saavuttaakseen Tarzanin ja kuiskaamalla varoittaakseen häntä vaarasta. Se oli urheata, tapahtuessaan epälukuisilta ajanjaksoilta periytyneen kammon uhalla, jota nuo otukset täällä tyyssijallaan herättivät. Miehille on annettu mitaleja vähemmästä.

Pitkästä metsästäjien sarjasta polveutuneena oletti Pan-at-li, että Tarzan liikkuisi päin tuulta, ja siltä suunnalta hän etsi muukalaisen jälkiä, jotka hän piankin löysi hyvin selvinä, kun toinen ei ollut yrittänytkään niitä salata. Tyttö eteni joutuisasti, kunnes saapui siihen missä Tarzan oli siirtynyt puihin. Luonnollisesti hän tiesi mitä oli tapahtunut, koska hänen oma kansansa oli puolittain kiipijöitä; mutta hän ei kyennyt vainuamaan etsittäväänsä puissa, hänellä kun ei ollut niin erikoisesti kehittynyttä hajuaistia kuin Tarzanilla.

Hän saattoi vain toivoa, että Tarzan oli edelleenkin kulkenut päin tuulta, ja siihen suuntaan hän jatkoi etenemistään, sydän takoen kauhusta kylkiluita vasten ja silmät pälyen puolelta toiselle. Hän oli tullut pikku ahon laitaan, kun tapahtui kaksi asiaa — hän näki Tarzanin kumartuneena surmatun kauriin yli ja samassa kuului huumaava karjunta melkein tähystäjän viereltä. Se hirmustutti häntä määrättömästi, mutta pelko ei herpaissut häntä. Se päinvastoin elähdytti hänet heti toimintaan, sillä tuloksella, että Pan-at-li seuraavana hetkenä keikkui lähimmän puun kaikkein ylimmällä oksalla, joka kannatti hänen painonsa. Sitten hän katsoi alas.

Otus, jonka Tarzan näki hyökkäävän kimppuunsa, varoittavan mylvinnän kääntäessä puoleensa hänen oudoksuvat silmänsä, kohousi tyrmistyttävän ylettömänä hänen eteensä — ylettömänä ja kammoa herättävänä; mutta se ei säikäyttänyt Tarzania, vaan ainoastaan suututti häntä, sillä hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä taisteluun, hänkään, ja se merkitsi, että hänen oli nälästään huolimatta kai luovuttava saaliistaan. Jos hän ei tahtonut jäädä ja tuhoutua, niin oli ainoana vaihtoehtona pako — siekailematon ja joutuisa. Ja Tarzan pakeni, mutta hän kaappasi Baran ruhon mukaansa. Hänellä oli vain kymmenkunta askelta etumatkaa, mutta paljon enempää ei ollut lähimmälle puullekaan. Suurimmaksi vaarakseen hän katsoi takaa-ajavan eläimen tavattoman korkeuden, koska hänen oli puullekin saapuessaan ehdittävä kapuamaan varsin ylhäälle uskomattoman lyhyessä ajassa, sillä ensi silmäyksellä arvostellen kykeni otus kuroittautumaan ja tempaamaan hänet alas miltä hyvänsä oksalta, joka ei ollut kolmeakymmentä jalkaa korkeammalla maasta, vieläpä kenties viidenkymmenen jalan korkeudelta, jos se kimposi takaraajoilleen.

Mutta Tarzan ei ollut mikään hidastelija, ja vaikka gryf suunnattomasta jyhkeydestään huolimatta oli peräti nopsa, ei se pätenyt Tarzanille, ja kiipeämisessä tuijottivat pikkuapinatkin kateellisina apinamiehen kunnostautumiseen. Ja niinpä mylvivä gryf joutui nolostuneena pysähtymään puuntyvelle, ja vaikka se nousikin pystyyn ja yritti siepata saalistaan oksien joukosta, niinkuin Tarzan oli arvellut mahdolliseksi, ei se onnistunut tässäkään. Ja sitten turvallisesti päästyään ulottuvilta Tarzan pysähtyi, ja sielläpä hän juuri yläpuolellaan näki Pan-at-lin istuvan suurisilmäisenä ja vapisevana.

"Kuinka sinä tänne tulit?" kysyi hän.

Tyttö kertoi.

"Tulit varoittamaan minua!" sanoi Tarzan. "Se oli hyvin urhoollista ja uhrautuvaista. Minua kiusaannuttaa, että jouduin siten yllätetyksi. Otus oli päällä tuulen, enkä kuitenkaan aistinut sen läheisyyttä ennenkuin se hyökkäsi. En ymmärrä sitä."

"Se ei ole kummallista", selitti Pan-at-li. "Se on gryfin omituisuuksia — sanotaan, että ihminen ei milloinkaan tiedä sen läsnäolosta ennen kuin se on kimpussa — niin hiljaisesti se liikkuu suuresta koostaan huolimatta."

"Mutta minun olisi pitänyt haistaa se", huudahti Tarzan tyytymättömästi.

"Haistaa!" kertasi Pan-at-li. "Haistaa?"

"Niin tietenkin. Miten olisin muuten löytänyt tämän kauriin niin pian?" Tarzan lakkasi äkkiä puhumasta ja katseli heidän alapuolellaan mylvähtelevää petoa — hänen sieraimensa värähtelivät kuin etsien hajua. "Kah!" äännähti hän. "Nyt käsitän!"

"Mitä niin?" kysyi Pan-at-li.

"Minua eksytti se, että tästä eläimestä ei lähde suorastaan mitään tuoksua", selitti apinamies. "Pan-at-li, oletko koskaan kuullut triceratopsista? Et? No, tämä teidän gryfinne on triceratops, ja se on ollut satojatuhansia vuosia sukupuuttoon kuolleena. Olen nähnyt Lontoon museossa sen luurangon ja hahmoitellun jäljennöksen. Olen aina luullut, että sellaiseen työhön ryhtyneet tiedemiehet ovat pääasiassa luottaneet liian vilkkaaseen mielikuvitukseen, mutta huomaan olleeni väärässä. Tämä elävä olio ei aivan täsmällisesti vastaa silloin näkemääni rakennelmaa; mutta samanlaisuus on helposti tunnettavissa, ja onhan lisäksi muistettava, että niiden ajanjaksojen kuluessa, joita on vierinyt paleontologien tunteman näytteen elinkaudesta, on voinut kehittyä moniakin muutoksia elävään sukuhaaraan, joka näin ilmeisesti on jatkanut olemassaoloaan Pal-ul-donissa."

"Triceratops, Lontoo, paleo— en tiedä, mistä puhutkaan", huudahti Pan-at-li.

Tarzan hymyili ja paiskasi kiukkuiselle elukalle päin naamaa kaarnankappaleen. Niskassa oleva suuri luinen hytyrä kohosi heti pystyyn, ja jättiläisruumiista kiiri vimmainen mylvintä ylöspäin. Täysin kaksikymmentä jalkaa korkeana lavan kohdalta otus siinä seisoi, likaisen harmaansinisenä väriltään, paitsi että kasvot olivat keltaiset, siniset kehät silmiä reunustamassa, hytyrä punainen ja sen sisäpinta keltainen kuten vatsakin. Värikkyyttä tuottivat ruumiille lisäksi selän kolme yhdensuuntaista luumuhkujen riviä, joista selkärangan juovaa noudattava oli punainen, mutta kumpaisellakin sivulla kulkevat keltaisia. Muinaisten sarvellisten dinosaurien viisi- ja kolmivarpaiset kaviot olivat gryfillä muuttuneet kynsiksi, mutta kolme sarvea olivat säilyneet kautta kaikkien aikojen, kaksi isoa silmien yläpuolella ja keskulainen sarvi kuonon päällä. Niin inha ja kammostuttava kuin sen ulkomuoto olikin, ei Tarzan voinut olla ihailematta alapuolellaan valtavana kohoavaa olentoa; sen viisikahdeksatta jalkaa pituutta edusti majesteettisesti niitä avuja, joita apinamies oli kaiken ikänsä ihastellut — urheutta ja voimaa. Yksistään tuossa jykevässä hännässä oli norsun voimakkuus.

Ilkeät pienet silmät katsoivat ylös häneen, ja sarveisnokka avautui paljastaen täydet vankat hampaat.

"Kasviensyöjä!" mutisi apinamies. "Esi-isäsi lienevät olleet, mutta et sinä", ja sitten Pan-at-lille: "Lähtekäämme nyt. Luolassa haukkaamme kauriin lihaa ja sitten — takaisin Kor-ul-jaan ja Om-atin luo."

Tyttö vavahti. "Takaisin?" toisti hän. "Me emme milloinkaan lähde täältä."

"Kuinka niin?" kysyi Tarzan.

Vastaukseksi hän viittasi gryfiin.

"Joutavia!" huudahti mies. "Se ei pysty kiipeämään. Voimme päästä kallioille puiden kautta, ja takaisin luolaan ennen kuin se tietää mihin olemme joutuneet."

"Et tunne gryfiä", vastasi Pan-at-li synkästi. "Minne hyvänsä menemmekin se seuraa mukana, ja aina on se valmiina jokaisen puun juurella, kun tahtoisimme laskeutua alas. Se ei milloinkaan hellitä meitä."

"Voimme elellä puissa pitkän ajan, jos käy tarpeelliseksi", huomautti Tarzan, "ja kerran tuo otus heittää sikseen."

Tyttö pudisti päätänsä. "Ei koskaan", sanoi hän. "ja on tor-o-donit. Ne tulevat ja tappavat meidät ja hiukan syötyään viskaavat loput gryfille — gryfit ja tor-o-donit ovat ystäviä, syystä, että tor-o-donit jakavat ruokansa gryfien kanssa."

"Saatat olla oikeassa", tuumi Tarzan, "mutta niinkään ollen en aio odotella täällä, kunnes joku tulee syömään minusta osan ja ruokkimaan lopulla tuota alhaalla kärttävää elukkaa. Jollen pääse pois tästä paikasta ehjänä, niin se ei ole minun vikani. Tulehan nyt, niin teemme yrityksen", ja niin sanoen hän läksi liikkeelle puunlatvojen kautta, Pan-at-li kintereillään. Heidän alapuolellaan asteli maassa sarvellinen dinosauri, ja kun he saapuivat metsän laitaan, missä oli viisikymmentä metriä avointa maata samottavana kallion juurelle, oli se siellä samalla kertaa kuin hekin, puunjuurella odottamassa.

Tarzan katseli pahoittelevasti alas ja raapi päätänsä.