KYMMENES LUKU

Kavallettu

Lu-don vaaleni. "Se on pyhyydenloukkausta", huusi hän; "ammoisista ajoista ovat suuren jumalan papit joka ilta uhranneet yhden elämän Jad-ben-Othon hengelle sen palatessa läntisen näköpiirin alapuolella herransa luo, eikä suuri jumala ole milloinkaan antanut merkkiä pahastumisestaan."

"Seis!" käski Tarzan. "Papiston sokeus vain on ehkäissyt sitä lukemasta jumalansa sanomia. Sotureitanne kaatuu waz-donien puukoista ja nuijista; sekä ja että jato sieppaavat metsästäjiänne; päivääkään ei kulu muutamien tai monien suistumatta kuolemaan ho-donien kylissä, ja yksi kuolema kunakin päivänä kuolevia kohti on se vero, jonka Jad-ben-Otho on säätänyt teidän itäisellä alttarilla tapahtuvasta teurastuksestanne. Mitä suurempaa pahastuksen merkkiä voisit vaatia, tyhmä pappi?"

Lu-don oli ääneti. Hänessä riehui ankaraan taisteluun joutuneina pelko, että tämä saattoi todella olla jumalan poika, ja toivo, että hän ei ollut; mutta hänen pelkonsa voitti, ja hän kumarsi. "Jad-ben-Othon poika on puhunut!" hän sanoi ja erääseen alempaan pappiin kääntyen: "Avatkaa salvat ja palauttakaa nuo ihmiset sinne mistä tulivat."

Puhuteltu teki työtä käskettyä, ja salpojen kalahtaessa alas vangit tunkeutuivat eteenpäin kaikki nyt täydesti käsittäen, mikä ihme heidät oli pelastanut: heittäytyen polvilleen Tarzanin eteen he hokivat äänekkäitä kiitoksia.

Ko-tan oli melkein yhtä suuresti tyrmistyksissään kuin ylipappikin tästä ikivanhan uskonnollisen menon häikäilemättömästä kumoamisesta. "Mutta mitä me saatamme tehdä Jad-ben-Othon silmissä mieluisaa?" huudahti hän luoden hämmentynyttä huolestusta kuvastavan katseen apinamieheen.

"Jos tahdotte miellyttää jumalaanne", vastasi tämä, "niin asettakaa alttarillenne sellaisia ravinnon ja vaatetuksen lahjoja, jotka ovat kansanne kaupungissa mieluisimpia. Niitä siunaa Jad-ben-Otho, jolloin saatte jakaa ne enimmin tarvitsevien kaupunkilaisten kesken. Sellaista tavaraa ovat varastohuoneenne täynnä, niinkuin olen nähnyt omin silmin, ja lisää lahjoja tuodaan, kun pappinne selittävät ihmisille, että he tällä tavoin saavuttavat jumalansa suosiollisuutta", ja Tarzan kääntyi ilmaisten merkillä, että hän tahtoi poistua temppelistä.

Heidän lähtiessään pyhältä alueelta huomasi apinamies pienen, mutta jokseenkin koristeellisesti suunnitellun rakennuksen, joka oli aivan erillään toisista ikäänkuin se olisi hakattu pienestä syrjemmällä kohonneesta kalkkikiven huipusta. Tarkkaavan katseensa siirtyessä siihen hän huomasi, että sen ovea ja ikkunoita sulkivat ristikot.

"Mihin tarkoitukseen tuota rakennusta käytetään?" tiedusti hän Lu-donilta. "Ketä te siellä pidätte vankina?"

"Se ei ole mitään", vastasi ylipappi hermostuneesti, "siellä ei ole ketään. Paikka on tyhjillään. Sitä on käytetty aikoinaan, mutta ei nyt vuosikausiin", ja hän eteni portille, joka johti takaisin palatsiin. Täällä hän ja pappi pysähtyivät, Tarzanin lähtiessä temppelialueelta Ko-tanin ja hänen soturiensa kanssa.

Tarzan ei ollut rohjennut esittää sitä yhtä kysymystä, joka hänellä erityisesti oli sydämellään, sillä hän tiesi, että monetkin salaisesti hieman epäilivät hänen esiintymistään; mutta hän päätti ennen makuullemenoaan tiedustaa sitä Ko-tanilta joko suoraan tai kautta rantain — oliko A-lurin kaupunginmuurien sisäpuolella tai oliko äskettäin ollut hänen rotuunsa kuuluvaa naista.

Kun heille Ko-tanin palatsin kemusalissa tarjoili illallista osasto siitä mustien orjien armeijasta, jonka hartioilla oli kaupungin kaikkien raskaiden ja alhaisten askareitten taakka, huomasi Tarzan, että erään orjan silmiin näköjään tuli hämmästyneen tuntemisen ilme, hänen ensi kertaa katsahtaessaan apinamieheen kemusalissa. Ja sitten myöhemmin hän näki miehen kuiskaavan toiselle orjalle ja nyökäyttävän päätänsä häntä kohti. Apinamies ei muistanut nähneensä tätä waz-donia milloinkaan ennen; hän ei osannut ajatella, mitenkä miehen mielenkiinto niin erityisesti kohdistui häneen, ja piankin se havainto oli melkein unohtunut.

Ko-tania ihmetytti ja sisäisesti sisutti huomio, että hänen jumalaisella vieraallaan ei ollut mitään halua mässätä runsailla ruokavaroilla ja että hän ei edes maistellut ho-donien karmivaa olutta. Tarzanille nämä kemut olivat ikävä ja väsyttävä tilaisuus, kun vieraat niin hartaasti antautuivat ahmimiseen, että heillä ei ollut aikaa keskusteluun; ainoana ääntelynä oli alinomainen röhähtely, muistuttaen heidän pöytätapojensa ohella käynnistä, jonka hän oli kerran tehnyt hänen korkeutensa Westminsterin herttuan kuuluisaan berkshireläiseen sikotarhaan Woodhousessa, Chesterin kreivikunnassa.

Yksitellen nujertuivat juhlijat juoman pökerryttävään vaikutukseen; röhähtely vaihtui kuorsaukseksi, ja lopulta Tarzan ja orjat olivat ainoat tajulliset olennot kemusalissa.

Apinamies nousi kääntyen kookkaan mustan puoleen, joka seisoi hänen takanaan. "Tahdon nukkua", sanoi hän; "osoita minut huoneeseeni."

Miehen johtaessa hänet salista alkoi se orja, joka aikaisemmin illalla oli kummastunut hänet nähdessään, puhella pitkään eräälle toverilleen. Jälkimmäinen loi puolittain säikähtyneen silmäyksen poistuvan apinamiehen jälkeen. "Jos olet oikeassa", sanoi hän, "niin heidän pitäisi palkita meitä vapaudellamme; mutta jos erehdyt, niin — Jad-ben-Otho! — mikä tuleekaan kohtaloksemme?"

"Mutta minä en erehdy!" väitti toinen kiihkeästi.

"Sitten on vain yksi, jolle tämä on kerrottava, sillä minä kuulin hänen näyttäneen happamelta tämän Dor-ul-Othon ilmestyessä temppeliin, ja niin sanottu Jad-ben-Othon poika antoi hänelle siellä kaikkea pelon ja vihan aihetta. Tarkoitan Lu-donia, ylipappia."

"Tunnetko hänet?" kysyi toinen orja.

"Olen työskennellyt temppelissä", vastasi hänen kumppaninsa.

"Mene sitten heti kertomaan hänelle, mutta hanki ensin lupaus, että saamme siitä todistuksesta vapautemme."

Niinpä saapui temppelin portille musta waz-don ja pyysi saada tavata ylipappia hyvin tärkeällä asialla, ja hetken myöhäisyydestä huolimatta Lu-don otti hänet puheilleen ja hänen tarinansa kuultuaan lupasi hänelle ja hänen ystävilleen sekä vapauden että monia lahjoja, jos he kykenivät todistamaan väitteensä oikeaksi.

Ja orjan puhellessa A-lurin temppelin ylipapin kanssa hapuili miehen hahmo tietänsä Past-ul-vedin hartian ympäri, ja kuunvalo heijastui paljaaseen selkään ripustetun Enfieldkiväärin kirkkaasta piipusta, ja messinkiset patruunat kimaltelivat pienoisina sädekimppuina kiilloitetuissa koteloissaan riippuen leveiden ruskeiden olkapäiden ja solakan uuman poikitse kiertyvissä vöissä.

Tarzanin opas vei hänet sinisen järven puolella olevaan huoneeseen; siellä hän tapasi samanlaisen vuoteen kuin oli nähnyt waz-donien kylissä, pelkästään kivikorokkeen, jolle oli läjätty suuret määrät taljoja. Ja niin hän laskeusi levolle, suuri kysymyksensä yhä esittämättömänä ja vastaamattomana.

Uuden päivän tullen hän oli hereillä ja kiertelemässä pitkin palatsia ja sen aluetta ennenkuin näkyi merkkiäkään muista asukkaista kuin orjista; sitten hän melkein palatsialueen keskustassa osui aitaukselle, jonka ympärysmuuri kannusti apinamiehen uteliaisuutta, hän kun oli päättänyt mahdollisimman täydellisesti tutkia jokaisen kohdan palatsia ja ympäristöä.

Tämä paikka, mikä lieneekin ollut, oli näköjään oveton ja ikkunaton, ja aivan selvästi se oli ainakin osittain vailla kattoa, koska muurinharjan yli hänen lähellään pistäysi puun huojuvia oksia. Mitään muuta pääsykeinoa keksimättä apinamies kiehitti köytensä vyyhdeltä ja heittäen sen ulkonevaan oksaan, kapusi pian harjalle keveästi kuin apina.

Siellä hän huomasi muurin ympäröivän umpinaista puutarhaa, jossa puut ja pensaat ja kukkakasvit rehoittivat ylen upeina. Malttamatta ottaa selville, oliko puutarha tyhjillään tai liikuskeliko siellä ho-doneja, waz-doneja taikka villejä petoja, Tarzan pudottausi notkeasti ruohikolle ja alkoi siekailematta tarkastella aitausta järjestelmällisesti.

Hänen uteliaisuuttaan herätti se perin ilmeinen seikka, että paikka ei ollut varattu yleiseen käytäntöön niillekään, joilla oli vapaa pääsy muualle palatsialueella, ja niinpä sen luontaisiin kauneuksiin liittyi ihmisten poissaolo, joka saattoi sen tutkistelun sitä houkuttelevammaksi Tarzanille, antaessaan aihetta oletukseen, että hän voisi toivoa sellaisesta paikasta löytävänsä, mitä oli niin kauan ja työläästi etsinyt.

Puutarhassa oli herttaisia keinotekoisia puroja ja pikku vesilammikoita, kukkivien pensaiden reunustamia, ikäänkuin jonkun puutarhurimestarin taitava käsi olisi sen kaiken sommitellut — niin uskollisesti se pienoiskaavassa osoitti luonnon viehätystä ja yleispiirteitä.

Muurin sisäpinta oli muovailtu edustamaan Pal-ul-donin valkoisia kallioita, ja sitä keskeyttivät tuolloin tällöin pikku jäljennökset alkuperäisten vehmaista rotkoista.

Ihailun vallassa ja täydesti nauttien jokaisesta näyttämön tarjoamasta uudesta inmeestä liikkui Tarzan verkkaisesti pitkin puutarhaa, ja hänen kiertelynsä oli äänetöntä kuten aina. Hienoisen metsän läpi hän joutui vähäiselle kukkasien kirjavoittamalle nurmikolle ja näki samalla edessään ensimmäisen ho-donittaren, mitä on saanut katsella palatsiin tultuaan. Nuori ja kaunis nainen seisoi pikku aukion keskellä, toisella kädellään pidellen kultaista rintakilpeään vasten lintua, jonka päätä hän silitteli, Apinamies näki hänen kasvonsa ja tunnusti itsekseen, että häntä olisi missä tahansa maassa arvostettu harvinaisen viehkeäksi. Hänen jalkojensa juuressa istui ruohikossa selin Tarzaniin naispuolinen waz-doniiainen orja. Nähdessään, että hänen etsimänsä ei ollut siellä ja peläten ilmitulon hälytystä vetäytyi Tarzan taaksepäin, kätkeytyäkseen lehvistöön; mutta ennenkuin hän oli päässyt näkyvistä, käännähti ho-donilainen tyttö häntä kohti ikäänkuin jonkin nimettömän aistin vaikutuksesta, jonka ilmaukset ovat enemmän tai vähemmän tunnettuja meille kaikille.

Huomatessaan hänet kuvastivat kaunottaren silmät ainoastaan ihmetystä; ne eivät ilmaisseet mitään säikähdystä, hän ei kirkaissut eikä edes kohottanut kaunissointuista ääntänsä puhutellessaan häntä.

"Kuka sinä olet", hän kysyi, "joka noin rohkeasti astut Kiellettyyn puutarhaan?"

Valtiattaren äänen kuullessaan kääntyi orjaneito nopeasti, nousten seisaalle. "Tarzan-jad-guru!" huudahti hän, äänessään hämmästystä ja huojennusta.

"Sinä tunnet hänet?" tiedusti hänen valtiattarensa kääntyen orjattareen ja suoden Tarzanille tilaisuuden kohottaa varoittavan sormen huulilleen, jotta Pan-at-li ei enemmälti kavaltaisi häntä, sillä Pan-at-li hänen edessään todellakin seisoi, ei vähäisempänä ihmetyksen aiheena hänelle kuin hänen läsnäolonsa oli ollut tytölle.

Siten emäntänsä kuulusteltavana ja samanaikaisesti Tarzanin kehoittamana vaikenemaan jäi Pan-at-li ensin äänettömäksi ja alkoi sitten soperrellen hapuilla pääsyä pulastaan. "Ajattelin…" tankkasi hän, "mutta ei, minä erehdyin — luulin häntä erääksi, jonka olin ennen nähnyt lähellä Kor-ul-gryfiä."

Ho-donitar katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen, silmissään epäilevä ja kysyvä ilme. "Mutta sinä et vastannut minulle, muukalainen", jatkoi hän tovin kuluttua "kuka sinä olet?"

"Et siis ole kuullut", virkkoi Tarzan, "vieraasta, joka eilen saapui kuninkaanne hoviin?"

"Tarkoitat", huudahti hän, "että sinä olet Dor-ul-Otho?" Ja vastikään epäilevät silmät kuvastivat pelkkää pelonsekaista kunnioitusta.

"Minä olen hän", vastasi Tarzan; "entä sinä?"

"Minä olen O-lo-a, Ko-tanin, kuninkaan tytär", ilmoitti neito.

Tämä siis oli O-lo-a, jota rakastaakseen Ta-den oli mieluummin valinnut maanpaon kuin pappiuden, Tarzan oli astunut lähemmäksi raakalaisprinsessaa. "Ko-tanin tytär", vakuutti hän. "Jad-ben-Otho on sinusta hyvillään, ja suosiollisuutensa osoitukseksi hän on monien vaarojen kautta säilyttänyt sinulle sen, jota rakastat."

"Minä en ymmärrä", virkkoi tyttö, mutta hänen poskiinsa kohonnut puna ajoi sanat valheeksi. "Bu-lot on vieraana isäni palatsissa. En tiedä hänen kohdanneen mitään vaaraa. Bu-lotille minut on kihlattu."

"Mutta Bu-lotia sinä et rakasta", huomautti Tarzan.

Taas punehdus, ja tyttö käänsi kasvonsa puolittain poispäin. "Olenko siis pahastuttanut suurta jumalaa?" kysyi hän.

"Et", vastasi Tarzan; "niinkuin sinulle sanoin, hän on hyvin tyytyväinen, ja sinun tähtesi hän on säästänyt sinulle Ta-denin."

"Jad-ben-Otho tietää kaikki", kuiskasi tyttö, "ja hänen poikansa on osallinen hänen suuresta tietämyksestään."

"Ei", kiirehti Tarzan oikaisemaan, jotta kaikkitietäväisyyden maine ei kenties ilmenisi kiusalliseksi. "Minä tiedän ainoastaan, mitä Jad-ben-Otho haluaa minun tietävän."

"Mutta sano minulle", tokaisi prinsessa, "tuleehan Ta-denista ja minusta pari? Varmasti Jumalan poika voi lukea tulevaisuutta."

Apinamies oli hyvillään, että oli jättänyt itselleen pakoreiän. "En tiedä tulevaisuudesta muuta kuin mitä Jad-ben-Otho minulle sanoo", vastasi hän. "Mutta luullakseni sinun ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, jos pysyt uskollisena Ta-denille ja Ta-denin ystäville."

"Oletko nähnyt hänet?" kysyi O-lo-a. "Sano minulle, missä hän on?"

"Kyllä", myönsi# Tarzan, "olen nähnyt hänet. Hän oli Om-atin, Kor-ul-jan gundin luona."

"Waz-donien vankina?" keskeytti tyttö.

"Ei vankina, vaan kunnioitettuna vieraana", selitti apinamies. "Odota", huudahti hän, kohottaen kasvonsa taivasta kohti; "älä puhu. Saan juuri sanoman Jad-ben-Otholta, isältäni."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen oli ääneti pelon vavahduttelemana ajatellen suuren jumalan kammostuttavaa läheisyyttä. Tuokion kuluttua Tarzan kosketti O-lo-an olkapäätä.

"Nouse", sanoi hän. "Jad-ben-Otho on puhunut. Hän on ilmoittanut minulle, että tämä orjatyttö on Kor-ul-jan heimosta, jonka parissa Ta-den on, ja että hän on heidän päällikkönsä Om-atin morsian. Hänen nimensä on Pan-at-li."

O-lo-a kääntyi kysyvästi Pan-at-lin puoleen. Jälkimmäinen nyökkäsi yksinkertaisessa mielessään kykenemättömänä päättämään, olivatko hän ja hänen valtiattarensa suunnattoman huijauksen uhreja vai eivätkö. "Niin on kuin hän sanoo", kuiskasi hän.

Prinsessa vaipui jälleen polvilleen ja kosketti otsallaan Tarzanin jalkaa. "Suuri on kunnia, jonka Jad-ben-Otho on suonut hänen halvalle palvelijattarelleen", huudahti hän. "Vie hänelle nöyrät kiitokseni onnellisuudesta, jonka hän on suonut O-lo-alle."

"Isääni miellyttäisi", ilmoitti Tarzan, "jos toimittaisit Pan-at-lin turvallisesti palautetuksi kansansa kylään."

"Mitä Jad-ben-Otho välittää tuollaisista?" kysyi O-lo-a, hieman korskeutta sävyssään.

"On vain yksi jumala", selitti Tarzan, "ja hän on waz-donien jumala yhtä hyvin kuin ho-donien; lintujen ja petojen ja kukkasien ja kaiken, mitä kasvaa maan päällä tai vetten alla. Jos Pan-at-li tekee oikein, niin hän on Jad-ben-Othon silmissä suurempi kuin olisi Ko-tanin tytär tehdessään väärin."

"Jad-ben-Othon tahto tapahtukoon", sanoi O-lo-a sävyisästi, "jos se on minun vallassani. Mutta olisi parasta, oi Dor-ul-Otho, ilmoittaa isäsi toivomus suoraan kuninkaalle."

"Pidä hänet siis luonasi", kehoitti Tarzan, "ja katso ettei hänelle tapahdu mitään vahinkoa."

O-lo-a silmäsi Pan-at-lia kaihoksuen. "Hänet tuotiin minulle vasta eilen", lausui hän, "ja milloinkaan ei minulla ole ollut orjanaista, joka olisi paremmin miellyttänyt minua. Käy ikäväksi erota hänestä."

"Mutta on toisia", muistutti Tarzan.

"Niin", myönsi O-lo-a, "on toisia, mutta vain yksi Pan-at-li."

"Tuodaanhan kaupunkiin paljon orjia?" kysyi Tarzan.

"Kyllä", vastasi prinsessa.

"Ja muukalaisia toisista maistakin?" jatkoi toinen.

O-lo-a pudisti päätänsä kieltävästi. "Ainoastaan Jad-ben-Othon laakson toisella puolella asuvia ho-doneja", sanoi hän, "eivätkä he ole muukalaisia."

"Olenko minä siis ensimmäinen A-luriin saapunut muukalainen?" tiedusti Tarzan.

"Onko mahdollista", väisti prinsessa, "että Jad-ben-Othon pojan tarvitsee kuulustella sellaista tietämätöntä kuolevaisparkaa kuin O-lo-aa?"

"Kuten jo sanoin", huomautti Tarzan, "ainoastaan Jad-ben-Otho on kaikkitietävä."

"Jos hän siis haluaisi, että sinä tietäisit tämän seikan", muistutti O-lo-a kerkeästi, "niin sinä tietäisit sen."

Sisällisesti apinamies hymyili tämän pikku pakanan oveluudelle, joka tuotti hänelle tappion hänen omassa pelissään; kuitenkin saattoi tuo kysymyksen välttely olla tavallaan sen vastauksena. "Täällä on siis ollut muita muukalaisia äskettäin?" pitkitti hän itsepintaisesti.

"En kykene sanomaan sinulle mitä en tiedä", vastasi prinsessa.. "Isäni palatsi on täynnä huhuja, mutta mistä saattaa palatsin nainen tietää, minkä verran niissä on totta ja minkä verran kuvittelua?"

"On siis sellaistakin puhuttu?" tutkisteli Tarzan.

"Se oli vain huhua, joka ulottui Kiellettyyn puutarhaan", tunnusti O-lo-a.

"Se kuvasi kenties toisen rodun naista?" Esittäessään tämän kysymyksen ja odottaessaan tytön vastausta hän luuli sydämensä sykinnän taukoavan, niin paljon merkitsi hänelle mahdollinen ratkaisu.

Tyttö epäröitsi. "Ei", hän sitten kieltäysi, "minä en voi puhua tästä asiasta, sillä jos se on kyllin tärkeä herättämään jumalien mielenkiintoa, joutuisin todella kokemaan isäni raivostusta siihen kajoamisesta."

"Jad-ben-Othon nimessä käsken sinua puhumaan", vaati Tarzan. "Jad-ben-Othon, jonka käsissä on Ta-denin kohtalo!"

Tyttö vaaleni. "Ole armollinen" huudahti hän, "ja Ta-denin tähden kerron sinulle kaikki mitä tiedän."

"Kerrot mitä?" tiukkasi ankara ääni pensastosta heidän takaansa. Kääntyessään nuo kolme näkivät Ko-tanin pistäytyvän esille lehvien seasta. Kuninkaalliset kasvonpiirteet olivat vääntyneet vihaiseen rypistykseen, mutta hänen nähdessään Tarzanin se vaihtui pelonsekaisen ihmetyksen ilmeeksi. "Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "En tiennyt, että se olit sinä", ja sitten hän sanoi kohottaen päänsä ja suoristaen hartiansa: "mutta on paikkoja, missä suuren jumalankaan poika älköön käyskennelkö, ja tämä, Ko-tanin Kielletty puutarha, on sellainen."

Se oli haaste, mutta kuninkaan rohkeasta sävystä huolimatta ilmeni siinä puolustelua, osoittaen että hänen taikauskoisessa mielessään vallitsi ihmisten luontaista pelkoa luojaansa kohtaan. "Tule, Dor-ul-Otho", jatkoi hän, "en tiedä mitä kaikkea tämä hupsu lapsi lienee sinulle laverrellut, mutta mitä tahansa halunnet tietää, siitä antaa Ko-tan sinulle täyden selvyyden. O-lo-a, mene heti huoneisiisi", ja hän viittasi ankaralla sormella puutarhan perälle.

Prinsessa kääntyi heti ja jätti heidät Pan-at-lin seuraamana.

"Menemme tätä kautta", sanoi Ko-tan ja käyden edellä johti Tarzanin toiselle suunnalle. Lähellä sitä muurin osaa, jota he lähestyivät, huomasi Tarzan pienoiskalliossa luolan, jonka aukosta Ko-tan opasti hänet alas kiviportaita synkkään käytävään; tämän toinen pää avautui varsinaiseen palatsiin. Kaksi aseistettua soturia seisoi tällä Kielletyn puutarhan pääsyovella, osoittaen kuinka tarkoin palatsin pyhää aluetta vartioitiin.

Äänettömänä Ko-tan asteli edellä omaan palatsihuoneistoonsa. Suuri sali juuri sen huoneen edessä, johon Ko-tan oli viemässä vieraansa, oli täynnä päälliköitä ja sotureita, jotka odottelivat hallitsijansa määräyksiä. Noiden kahden astuessa sisälle muodostettiin heille pitkin koko suojaman pituutta kuja, jota myöten he sanattomina astelivat.

Lähellä taempaa ovea ja hänen edessään seisovien soturien puolittain kätkemänä oli ylipappi Lu-don. Tarzan huomasi hänet vain vilahdukselta, mutta siinä lyhyessä hetkisessä hän näki julmilla kasvoilla viekkaan ja pahanilkisen ilmeen, jonka hän piilotajuisesti käsitti itselleen pahaenteiseksi, ja sitten hän Ko-tanin seurassa siirtyi viereiseen huoneeseen, ja oviverhot putosivat paikoilleen.

Samassa ilmestyi ulomman huoneen ovelle erään alipapin ruma päälaite. Sen omistaja pysähtyi pikaisesti silmäilemään ympärilleen ja sitten keksittyään etsimänsä astui nopeasti Lu-donin luo. He keskustelivat kuiskaten, kunnes ylipappi lopetti neuvottelun.

"Lähde heti takaisin prinsessan huoneisiin", sanoi hän, "ja toimita se orjatar viipymättä lähetetyksi luokseni temppeliin." Alipappi kääntyi ja läksi asialleen, samalla kun myöskin Lu-don suuntasi askeleensa sitä pyhää aluetta kohti, jota hän hallitsi.

Puolen tunnin kuluttua osoitettiin Ko-tanin puheille muuan soturi. "Ylipappi Lu-don haluaa kuninkaan läsnäoloa temppelissä", ilmoitti hän, "ja hänen toivomuksenaan on, että kuningas tulisi yksin."

Ko-tan nyökkäsi ilmaistakseen, että hän oli ottanut vastaan käskyn, jota kuninkaan oli toteltava. "Tulen pian takaisin, Dor-ul-Otho", sanoi hän Tarzanille, "ja sillävälin ovat soturini ja orjani käytettävissäsi."