KAHDEKSAS LUKU

Valon kaupungissa

Sihisevän mateliaan rynnätessä Pal-ul-donin rajaseudun rämeikön keskimailla lammikossa uivaa muukalaista vastaan näytti miehestä siltä, että tämän täytyi tosiaan olla vaivaloisen ja alituisia vaaroja tuottaneen retken viheliäinen loppu.

Vaikka hänen eloonjäämisensä mahdollisuus tuntui vähäiseltä ja toivo painui heikoksi, ei hän silti aikonut heittää sikseen vastustuksetta. Hän tempasi väkipuukkonsa ja odotti hyökkäävää mateliasta. Peto ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä elollista, vaikka se muutamissa suhteissa oli mahdollisesti enemmän krokotiilin kuin minkään muun hänen tuntemansa kaltainen.

Kun tämä jonkun muinaisen ja sukupuuttoon kuolleen lajin hirvittävä eloonjäänyt edustaja karkasi hänen kimppuunsa leuat ammollaan, oivalsi mies äkkiä täydesti, kuinka perin turhaa oli yrittää pysähdyttää tätä mieletöntä ryntäystä tai pienellä veitsellä puhkaista nahkapanssaria. Otus oli nyt melkein tarttumaisillaan häneen, ja mitä tahansa puolustusta hän ajatteli, oli hänen tehtävä heti päätös. Seuraavassa silmänräpäyksessä iskevälle kuolemalle näytti olevan vain yksi vaihtoehto, ja tämän hän valitsi melkein samassa kuin suuri matelias kallistui suoraan hänen ylitseen.

Vinhasti kuin hylje syöksähti hän pää edellä tuon päällekarkaavan ruumiin alle ja kääntyen samalla selälleen työnsi puukkonsa niljakkaan ruumiin pehmeään, kylmään pintaan, vavahtelevan mateliaan vauhdin viedessä sitä nopeasti hänen ylitseen; ja sitten hän voimakkailla vetäisyillä ui pinnan alla kymmenkunta metriä ennen kuin kohosi. Vilkaistessaan hän näki ratkotun hirviön kiemurtelevan hurjasti tuskassa ja raivossa veden pinnalla takanaan. Se vääntelehti kuolemankouristuksissa, siitä päättäen että se ei yrittänyt ajaa häntä takaa. Ja menehtyvän kummituksen kimakasti kirkuessa mies viimein pääsi vedenselän toiseen laitaan, jälleen ryhtyäkseen melkein yli-inhimilliseen pungastukseen, samoamiseen viimeisen lietetaipaleen yli, joka erotti hänet Pal-ul-donin lujasta maakamarasta.

Runsaasti kaksi tuntia kesti hänen laahata nyt uuvuksiin rimpuillutta ruumista sitkeässä, haisevassa liejussa, mutta lopulta hän ryvettyneenä ja näännyksissä kiskoi itsensä äyrään pehmeälle ruohikolle. Sadan metrin päässä oli joki, joka etäisiltä vuorilta alas polveilleena tyhjentyi rämeeseen, ja lyhyen aikaa levähdettyään hän meni sen partaalle, etsi tyynen suvannon, otti kylvyn ja pesi mudan ja liman aseistaan, varusteistaan ja lannevaatteestaan. Toinen tunti kului kuuman auringon paisteessa enfieldin pyyhkimiseen, kiilloittamiseen ja öljyämiseen, vaikka sen kuivaamiseen ei ollut käytettävissä juuri muuta kuin heinätukkoja. Oli ehtoopäivä ennenkuin hän oli varmentunut, että hänen kallisarvoinen aseensa oli turvattu likaantumisen ja kosteuden haitoilta, ja silloin hän nousi ja kävi jälleen etsimään jälkiä, joita oli seurannut rämeen vastapäiselle laidalle.

Löytäisikö hän uudestaan ladun, joka hänet rämeelle johdettuaan oli siellä kadonnut hänenkin harjaantuneilta aisteiltaan? Jollei hän löytäisi sitä uudestaan melkein läpipääsemättömän sulkualueen tällä puolella, täytyi hänen katsoa pitkän retkensä päättyneen tuloksettomaksi. Ja niinpä hän haeskeli pitkin seisovan veden sammalpeitteistä rajaa vanhan ladun merkkejä, jotka olisivat olleet näkymättömiä teidän tai minun silmiltämme, vaikkapa olisimme välittömästi seuranneet tekijänsä kintereillä.

* * * * *

Astuessaan gryfien luo Tarzan jäljitteli niin tarkoin kuin kykeni muistamaan tor-o-donin menetelmää ja esiintymistä, mutta siihen silmänräpäykseen asti, jolloin hän seisoi tuollaisen valtavan petojättiläisen vieressä, käsitti hän kohtalonsa yhä epätietoiseksi, sillä elukka ei antanut mitään merkkiä, uhkaavaa tai muuta. Se vain seisoi siinä tarkkaillen häntä kylmillä matelijansilmillään, ja sitten Tarzan kohotti sauvansa ja komentaen tuimasti "vhi-uu!" huitasi gryfiä nasevasti kasvojen poikitse.

Olento näykkäsi syrjään hänen taholleen, suorastaan tavoittamaan häntä, ja kääntyi sitten ynseästi pois aivan niinkuin ollessaan tor-o-donin holhottavana. Kiertäen sen taakse niinkuin oli nähnyt alkuihmisen tekevän juoksi Tarzan ylös pitkin leveätä häntää, istuutui selkäharjanteelle ja jälleenkin matkien tor-o-donia survaisi sitä sauvansa teroitetulla kärjellä. Siten kannustaen sitä eteenpäin ja ohjaten kumpaiseltakin puolelta annetuilla iskuilla hän pani sen astelemaan alas rotkoa laaksoon päin.

Ensimmältä oli hänen mielessään vain ollut saada selville, kykenikö hän millään tavoin alistamaan noita isoja hirviöitä tahdolleen, oivaltaen että tähän mahdollisuuteen perustui hänen ainoa toivonsa päästä piakkoin pakoon vangitsijoiltaan. Mutta kerran istuessaan ylettömän ratsun selässä tunsi apinamies uutta elähdystä; se muistutti hänelle siitä lapsuuden päivästä, jolloin hän oli ensimmäisen kerran kavunnut Tantor-norsun leveälle päälaelle, ja tämä sekä se herruuden aistimus, joka aina oli herkkua viidakon valtiaalle, sai hänet päättämään panna vastahankitun mahtinsa hyödylliseen käytäntöön.

Pan-at-li oli tietenkin jo päässyt turvaan tai suistunut surmaan. Ainakaan ei hän enää kyennyt tekemään tytölle mitään palvelusta, kun taasen Kor-ul-gryfin alapuolella oli pehmoisenvehmaassa laaksossa A-lur, Valon kaupunki, joka oli ollut hänen pyrkimyksenään ja päämääränään siitä asti kun hän oli katsellut sitä Pastar-ul-vedin hartialta.

Säilyttivätkö sen hohtavat muurit hänen menetetyn puolisonsa salaisuutta, ei hän voinut edes arvailla; mutta jos Jane laisinkaan eleli Pal-ul-donin rajojen sisäpuolella, täytyi hänen olla ho-donien huostassa, koska tämän unohtuneen maailman mustat miehet eivät ottaneet vankeja. Ja A-luriin hän siis lähtisi, ja mitenkäpä tehoisammin kuin tämän kolkon ja hirvittävän jättiläisotuksen selässä, jota Pal-ul-donin rodut niin kunnioittavasti kammoksuivat?

Seutu, jonka kautta hän matkasi, hohteli troopillisen vihannuuden rehottavaa kauneutta. Paksua, mehevää ruohoa kasvoi korkeana molemmin puolin latua, ja väliin osui tielle avointa puistomaista metsää tai pikku taival tiheää viidakkoakin, jossa puut kaartuivat tien yli ja lonkeroiset köynnöskasvit riippuivat soreina silmukkoina oksalta oksalle.

Toisin ajoin oli apinamiehen vaikea saada rauhatonta juhtaansa tottelemaan, mutta lopulta se kuitenkin aina riittävästi pelkäsi verrattain hentoa survaisusalkoa ja talttui kuuliaiseksi. Myöhään ehtoopäivällä, heidän lähestyessään seuraamansa joen ja toisen, nähtävästi Kor-ul-jan tienoilta virtaavan yhtymäkohtaa, huomasi apinamies pikku viidakkotiheiköstä esille tullessaan melkoisen joukon ho-doneja vastapäisellä äyräällä. Samanaikaisesti he näkivät hänet ja hänen valtavan ratsunsa. Kotvan he seisoivat silmät suurina hämmästyksestä ja sitten päällikkönsä käskystä kääntyivät pinttämään läheisen metsän suojaan.

Apinamies näki heidät vain pikimmältään, mutta ehti kuitenkin havaita, että heidän mukanaan oli waz-doneja, epäilemättä tuollaisella waz-donilaiseen kylään tehdyllä partioretkellä otettuja vankeja, joista Ta-den ja Om-at olivat hänelle kertoneet.

Heidän hälinäänsä kuullessaan oli gryf mylvinyt pelottavasti ja lähtenyt ajamaan takaa, vaikka oli joki välissä; mutta kiivaasti sohimalla ja huitelemalla oli Tarzanin onnistunut suunnata elukka takaisin polulle, joskin se sitten oli pitkän aikaa juro ja entistään työläämpi hallita.

Auringon painuessa lähelle läntisten kukkulain huippuja selvisi Tarzanille, että hänen aikeensa ilmestyä A-luriin gryfin selässä ei varmaankaan voisi toteutua, sillä suuren elukan uppiniskaisuus yltyi joka hetki, epäilemättäkin syystä, että sen avara maha vaati ruokaa. Apinamies ihmetteli, pystyivätkö tor-o-donit millään keinoin kytkemään elukoitansa liekaan yöksi; mutta kun hän ei saanut siitä seikasta mitään keksityksi, päätti hän, että hänen oli luotettava sen huomisaamuisen löytymisen mahdollisuuteen.

Hänen mielessään heräsi nyt kysymys, mikä heidän suhteekseen sukeutuisi hänen laskeutuessaan maahan. Palautuisiko se metsästäjän ja saaliin väleiksi, vai hallitsisiko survaisusauvan pelko yhä lihansyöjän luonnollista vaistoa? Tarzan pohti asiaa, mutta kun hän ei voinut ainiaaksi jäädä gryfin selkään ja piti parempana tehdä lopullisen kokeen asiassa valoisana aikana, päätti hän toimia heti paikalla.

Hän ei tiennyt miten pysähdyttäisi elukan, hänen ainoana halunaan kun oli tähän asti ollut hoputtaa sitä eteenpäin. Sauvallaan kokeillen hän kuitenkin huomasi saavansa sen seisahtumaan kurottautumalla eteenpäin ja sivaltelemalla sen noukkamaista kuonoa. Lähellä kasvoi lehteviä puita, joista apinamies olisi saanut turvapaikan; mutta hänen mieleensä johtui, että jos hän oitis kapaisisi puihin, voisi se herättää gryfin mielessä vaikutelman, että kaiken päivää komennellut olento pelkäsi sitä, jolloin hän tuskin joutuisi petonsa pidättelemäksi.

Gryfin pysähtyessä Tarzan siis luisui maahan, huitaisi elukkaa huolettomasti lautaselle ikäänkuin läksiäisiksi, ja käveli välinpitämättömästi pois. Pedon kurkusta kuului kumeata örinää, ja Tarzaniin vilkaisemattakaan se kääntyi ja asteli jokeen, jossa seisoi juoden kauan aikaa.

Vakuuttuneena siitä, että gryf ei enää ollut hänelle uhkana, apinamies oman nälkänsä kannustamana otti jousen hartioiltaan ja valiten kourallisen nuolia läksi varovasti etsimään riistaa, jonka läheisyydestä tuulahdus toi hänelle todisteita joen alavarrelta.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hän oli tappanut saaliinsa, taaskin eräänlaisen pal-ul-donilaisen antiloopin, jonka kaikkia lajeja Tarzan oli lapsuudestaan asti tottunut nimittämään kauriiksi, koska siinä pienessä alkeiskirjassa, joka oli ollut hänen kasvatuksensa perustana, oli kauriin kuva lähimmin muistuttanut antilooppia, jättimäisestä elandista aina hänen nuoruutensa metsästysmaiden pienimpään pensasvuoheen asti.

Leikaten itselleen reisipaistin hän talletti sen läheiseen puuhun ja heittäen muun osan ruhoa hartioilleen ravasi takaisin sille paikalle, johon oli jättänyt gryfin. Iso elukka oli juuri nousemassa joesta, kun Tarzan sen havaitessaan huikkasi tor-o-donien inhan huudon. Elukka katsoi äänen suuntaan, samalla päästäen sen kumean örinän, jolla se vastasi isäntänsä kutsuun. Kahdesti Tarzan toisti huhuamisensa ennenkuin eläin hitaasti liikkui häntä kohti, ja sen tultua muutaman askeleen päähän hän heitti sille kauriinruhon, jota se alkoi ahnaasti repiä.

— Jos mikään pidättelee sitä kutsuttavissa, — tuumi apinamies palatessaan puuhun, johon oli piilottanut osuutensa saaliista, — niin sen voisi saada aikaan tieto, että toimitan sille ruokaa. — Mutta lopettaessaan ateriansa ja asettuessaan mukavasti yöksi korkealla huojuvien oksien keskessä, hän ei suurestikaan uskonut ilmestyvänsä seuraavana päivänä A-luriin esihistoriallisella ratsullaan.

Havahtuessaan varhain aamulla Tarzan pudottausi keveästi maahan ja meni joelle. Riisuen aseensa ja lannevaatteensa hän astui pikku allikon kylmään veteen ja virkistävän kylpynsä jälkeen palasi puuhun nauttimaan aamiaisekseen vielä erän Baraa, kaurista, lisäten ateriaan hedelmiä ja marjoja, joita kasvoi lähellä yltäkyllin.

Murkinan jälkeen hän palasi maahan ja korottaen äänensä oppimakseen kummalliseksi huhuamiseksi kutsui gryfiä siltä varalta, että saisi sen huomion heräämään; mutta vaikka hän odotteli jonkun aikaa ja huuteli moneen kertaan, ei kuulunut vastausta, kunnes hänen oli lopulta pakko päätellä, että hän oli viimeisen kerran nähnyt eilispäiväisen valtavan ratsunsa. Ja niin hän käänsi kasvonsa A-luria kohti, luottaen uuteen kielitaitoonsa, suuriin voimiinsa ja synnynnäiseen älyynsä. Yhtä varmana kuin te uskaltautuisitte naapurikaupungin pääkadulle asteli Tarzan ho-donilaiseen A-lurin kaupunkiin. Ensimmäinen huomaamaan hänen epäilyttävyytensä oli pieni lapsi, joka leikki muurilla ympäröidyn talon porttiholvissa. "Ei häntää! ei häntää!" huusi pienokainen heittäen häntä kivellä, ja sitten se äkkiä mykistyi silmät suurina, tajutessaan että tämä olento oli jotakin muuta kuin pelkkä häntänsä menettänyt ho-donilainen soturi. Älähtäen kääntyi lapsi pois ja pakeni kirkuen kotinsa pihalle.

Tarzan pitkitti matkaansa hyvin käsittäen, että hänen suunnitelmansa kohtalo tulisi tuotapikaa ratkaistuksi. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa, koska hän mutkittelevan kadun seuraavassa käänteessä kohtasi ho-donilaisen soturin. Hän näki jälkimmäisen silmissä äkillisen ihmetyksen, jota heti seurasi epäluulon ilme, mutta Tarzan puhutteli häntä ennen kuin mies ehti mitään virkkaa.

"Olen toisen maan vieras", sanoi hän; "tahdon puhutella Ko-tania, kuningastanne."

Mies astahti taaksepäin, laskien kätensä veitsenpäähän. "A-lurin porteille ei tule mitään vieraita", vastasi hän, "muita kuin vihollisia tai orjia."

"Minä en tule orjana enkä vihollisena", lausui Tarzan. "Tulen suoraan Jad-ben-Othon luota. Katso!" ja hän ojensi kätensä, jotta ho-don näkisi, kuinka suuresti ne poikkesivat hänen omistaan, ja käännähti sitten osoittamaan hänelle hännättömyyttään, sillä tähän hänen suunnitelmansa perustui, hän kun oli tullut ajatelleeksi Ta-denin ja Om-atin riitaa, jossa waz-don oli väittänyt Jad-ben-Othoa pitkähäntäiseksi, ho-donin ollessa yhtä valmis taistelemaan jumalansa hännättömyyden vahvistamiseksi.

Soturin silmät suurenivat, ja niihin tuli pelokkaan kunnioituksen ilme, vaikka siinä vielä oli epäilyäkin. "Jad-ben-Othon!" jupisi hän, ja sitten: "On totta, että sinä et ole ho-don etkä waz-don, ja totta on samaten, että Jad-ben-Otholla ei ole häntää. Tule", sanoi hän, "minä vien sinut Ko-tanin luo, sillä tämä on asia, johon mikään tavallinen soturi ei saa sekaantua. Seuraa minua", ja yhä hapuillen veitsensä kahvaa ja pitäen syrjästä päin varovasti silmällä apinamiestä hän ohjasi tulijaa A-lurin kaduilla.

Kaupunki levisi laajalla alalla. Toisinaan olivat rakennusryhmät melkoisen etäällä toisistaan ja sitten jälleen ihan likekkäin. Siellä oli lukuisia mahtavia ryhmiä, ilmeisesti louhittuina isommista kunnaista ja usein nousten sata jalkaa korkealle ja enemmänkin. Edetessään he kohtasivat paljon sotureita ja naisia, mutta häntä ei yritetty häiritä, kun ilmeni, että häntä oltiin opastamassa kuninkaan palatsiin.

He saapuivat viimein suuren rakennusrykelmän luo, jolla oli hallussaan melkoinen alue; läntinen julkipuoli antoi laajalle siniselle järvelle ja oli ilmeisesti hakattu esille luonnollisesta kalliosta. Tätä rakennusryhmää ympäröitsi paljon korkeampi muuri kuin Tarzanin ennestään näkemät. Hänen oppaansa vei hänet portille, jonka edessä odotteli kymmenkunta soturia; nämä olivat nousseet seisoalle ja muodostaneet sulun pääsytien poikitse, kun Tarzan ja hänen seurueensa ilmestyivät palatsinmuurin kulman takaa, sillä hän oli tällöin kerännyt saattueekseen sellaisen joukon uteliaita, että vartio kenties luuli kansanmetelin olevan tekeillä.

Oppaan kerrottua tarinansa johdettiin Tarzan pihalle, missä häntä pidätettiin silläaikaa kun muuan soturi astui palatsiin nähtävästi ilmoittaakseen Ko-tanille. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi esille kookas soturi useiden muiden seuraamana, ja lähestyessään kaikki tarkastelivat Tarzania suuren uteliaisuuden vallassa.

Joukkueen johtaja seisahtui apinamiehen eteen. "Kuka sinä olet?" hän kysyi; "ja mitä tahdot kuningas Ko-tanilta?"

"Olen ystävä", vastasi apinamies, "ja saavun Jad-ben-Othon maasta Pal-ul-donin Ko-tanin vieraaksi."

Se tuntui tehoavan soturiin ja hänen seuralaisiinsa. Tarzan näki jälkimmäisten kuiskailevan keskenään.

"Miten sinä tänne tulet", jankkasi puhuja, "ja mitä tahdot Ko-tanista?"

Tarzan suoristausi täyteen mittaansa. "Riittää!" huusi hän. "Onko Jad-ben-Othon lähetin alistuttava kohteluun, jota saatettaisiin osoittaa vaeltavalle waz-donille? Viekää minut heti kuninkaan luo, taikka teidän päällenne lankeaa Jad-ben-Othon viha."

Apinamies hieman ihmetteli mielessään, kuinka pitkälle hän voisi jatkaa valtuuttamatonta ryhdikkyyttään, joten hän huvitetun uteliaana odotti vaatimuksensa tulosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan, sillä kyselijän sävy muuttui melkein oitis. Hän kalpeni, loi huolestuneen silmäyksen itäiselle taivaalle ja ojensi sitten oikean kämmenensä Tarzania kohti, laskien vasempansa sydämelleen Pal-ul-donin kansojen yhteiseksi ystävällisyyden merkiksi.

Tarzan astahti kiivaasti taaksepäin ikäänkuin saastuttavaa kättä karttaakseen, teeskennellen kauhua ja inhoa.

"Seis"! huusi hän; "kuka rohkenisi koskettaa Jad-ben-Othon sanansaattajan pyhää persoonaa? Ainoastaan erikoisena Jad-ben-Othon suosiona voi itse kuningaskaan saada minulta tämän kunnian. Riennä! Jo nyt olen odottanut liiaksi! Millaisen vastaanoton suovatkaan A-lurin ho-donit Isäni pojalle!"

Ensimmältä oli Tarzan mielinyt ottaa itse Jad-ben-Othon osan, mutta oli tullut ajatelleeksi, että voisi käydä kiusalliseksi ja jotensakin ikävystyttäväksi joutua vakinaisesti esittämään jumaluutta; hänen suunnitelmansa jatkuvan menestyksen mukaan oli hänen päähänsä äkkiä pälkähtänyt, että Jad-ben-Othon pojan arvovalta olisi paljon suurempi kuin jumalan luota tulleen tavallisen lähetin, samalla kun se silti antoi hänelle hiukan väljyyttä teoissaan ja esiintymisessään, koskapa nuorelta jumalalta ei kaiketikaan niin visusti vaadittaisi arvokkuutta ja juhlallisuutta kuin vanhemmalta ja suuremmalta jumalalta.

Tällä kertaa hänen sanojensa vaikutus ilmeni heti ja raskaana kaikissa lähellä olijoissa. Yhtenä miehenä he kavahtivat taaksepäin, ja puhujana esiintynyt oli nykertymäisillään kauhusta. Perin surkeasti hän puolustausi sitten kun pelon herpaannus salli hänen käyttää ääntänsä.

"Armoa vanhalle Dak-lot-paralle, oi Dor-ul-Otho!" huudahti hän. "Astu edelläni, niin osoitan sinulle, missä kuningas Ko-tan vapisten odottaa sinua. Syrjään, toukat ja matoset", komensi hän, työnnellen sotureitansa oikealle ja vasemmalle, muodostaakseen Tarzanille kujan.

"Tule!" huusi apinamies jämeästi; "käy edellä, ja nämä toiset seuratkoot."

Nyt kerrassaan säikkynyt Dak-lot teki käskyn mukaan, ja Apinain Tarzan johdettiin Pal-ul-donin kuninkaan palatsiin.