KUUDESTOISTA LUKU

Lu-donin juoni raukeaa

Pettynyt gryf mylvi raivosta, kun Tarzanin sileä, ruskea ruumis, halkaisten kuun valaiseman veden, työntyi hirviön allikon seinässä olevasta aukosta, solahtaen ulkojärveen. Apinamies hymyili ajatellessaan, kuinka verrattain helposti oli tehnyt tyhjäksi ylimmäisen papin aikeet, mutta hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, kun hän sitten muisti, mikä kamala vaara hänen puolisoaan uhkasi. Hänen ainoaksi pyrkimyksekseen jäi nyt mahdollisimman pikainen paluu huoneeseen, jossa oli hänet viimeksi nähnyt, Gryf-temppelin kolmanteen kerrokseen; mutta miten hän voisi osata takaisin temppelialueelle, se ei ollut helposti ratkaistava kysymys.

Kuutamossa hän näki äkkijyrkän kallion kohoavan vedestä pitkälti rannalla — ulottuen paljon kauemmaksi kuin temppelin ja palatsin alueet ja nousten korkealle hänen yläpuolelleen, näköjään voittamattomana esteenä% hänen palaamiselleen. Uiden sen vierustalle hän seurasi kallioseinää ja etsi valppaasti edes pientä jalansijaa sen sileältä, torjuvalta pinnalta. Hänen yläpuolellaan ja aivan ulottumattomissa oli lukuisia reikiä, mutta ei ollut mitään keinoa päästä niihin käsiksi. Sitten hänen toiveensa elpyivät, kun edempänä näkyi aukko vesirajassa. Muutamilla vetäisyillä hän pääsi sen luo — uiden varovasti, niin että väistyvä vesi ei vähääkään pulahdellut. Hän pysähtyi aukon lähelle tähystelemään. Ketään ei ollut näkyvissä. Hiljalleen hän kohotti ruumiinsa aukon kynnykselle, ja sileä, ruskea iho kiilsi kuutamossa, kun vesi valui siitä pieninä säteilevinä suihkuina.

Hänen eteensä aukeni hämärä käytävä. Sitä valaisi niukasti vain kuutamo, joka heikkona kajastuksena tunki sisälle vähän matkan päähän suuaukosta. Liikkuen niin ripeästi kuin viisas varovaisuus salli, seurasi Tarzan käytävää luolan sisukseen. Siellä tuli jyrkkä käänne ja sitten portaat, joiden päässä oli toinen, kallion kupeen kanssa yhdensuuntainen käytävä. Tätä käytävää valaisivat himmeästi seinän syvennyksiin melkoisen matkan päähän toisistaan pistetyt lepattavat pikituohukset. Nopealla yleissilmäyksellä havaitsi apinamies useita aukkoja käytävän kummallakin puolella, ja hänen terävät korvansa erottivat ääniä, jotka ilmaisivat, että muitakin olentoja oli lähettyvillä — arvatenkin pappeja, jossakin käytävään avautuvista kammioista.

Päästä huomaamattomana tämän vihollisasumuksen läpi näytti aivan mahdottomalta. Hänen täytyi taaskin turvautua valeasuun, ja kokemuksesta tietäen, miten sellainen oli parhaiten hankittavissa, hän hiipi käytävää pitkin lähimmälle ovelle. Niinkuin Numa, leijona, virkkua saalistaan väijyessään painui hän vavahtelevin sieraimin uutimien eteen, jotka peittivät hänen näkyvistään suojan sisustan. Tovin kuluttua katosi hänen päänsä kammioon, sitten hartiat ja notkea ruumis, ja verhot putosivat hiljaa takaisin paikoilleen. Hetkistä myöhemmin olisi tyhjään käytävään voinut kuulla lyhyen huoahtavan korahduksen, ja taas oli kaikki hiljaista. Kului minuutti, toinen ja kolmaskin, ja sitten verhot työnnettiin syrjään ja kamalasti naamioitu Jad-ben-Othon temppelin pappi harppasi käytävään.

Hän asteli ripeästi eteenpäin ja oli juuri kääntymäisillään erääseen haarakäytävään, kun hänen huomionsa kiintyi vasemmalla puolella olevasta kammiosta kuuluviin ääniin. Hän pysähtyi heti, harppasi sitten käytävän poikki ja jäi seisomaan, korva painettuna taljoihin, jotka verhosivat huoneessa olijat häneltä ja hänet heiltä. Äkkiä hän hyppäsi taaksepäin, piiloutuen sivukäytävän varjoon, ja melkein samassa avautuivat uutimet, joiden ääressä hän oli kuunnellut, ja huoneesta tuli pappi, kääntyen äkkiä pääkäytävään. Hiipivä kuuntelija odotti kunnes toinen oli päässyt vähän matkan päähän, ja astuen esille piilopaikastaan lähti sitten ääneti tätä seuraamaan.

He astelivat lyhyen taipaleen sitä käytävää pitkin, joka oli yhdensuuntainen kallion etusivun kanssa, ja sitten Pan-sat otti pikituohuksen eräästä seinäsyvennyksestä ja kääntyi äkkiä pieneen komeroon vasemmalle. Vaanija seurasi varovaisesti ja ehti kyllin ajoissa nähdäkseen lepattavan valon säteiden heikosti välähtelevän edessään permannossa olevasta aukosta. Täältä hän löysi portaat, niiden kaltaiset, joita waz-donit käyttivät kiivetessään kallionkuvetta pitkin luoliinsa; ne johtivat alemmalle tasolle.

Varmistauduttuaan siitä, että hänen oppaansa mitään aavistamatta jatkoi matkaansa, astui Tarzan alas hänen perässään ja hiipaili eteenpäin. Käytävä oli nyt sekä kaita että matala, niin että pitkällä miehellä juuri oli tilaa kävellä pystyssä, ja usein katkaisivat sen portaat, jotka aina johtivat alaspäin. Niissä oli harvoin enemmän kuin kuusi askelmaa ja joskus vain parikin, mutta kaikkiaan arvioitsi väijyjä heidän laskeutuneen viidestä, seitsemäänkymmeneen jalkaan yläkäytävän tasolta, kun tie päättyi vähäiseen komeroon, jonka toisella sivulla oli pieni muraläjä.

Laskien lamppunsa permannolle alkoi Pan-sat kiireesti heitellä kivenkappaleita sivulle, pian paljastaen muurin juurelta pikku reiän, jonka toisella puolella taaskin näkyi olevan muraläjä. Senkin hän poisti, kunnes syntyi kyllin iso aukko hänen kontatakseen lävitse. Jättäen tuohuksensa yhä palamaan permannolle ryömi pappi kaivamastaan aukosta sisälle ja hävisi vaanijansa silmistä, tämän piillessä ahtaan käytävän pimennossa taampana.

Heti hänen mentyään toinen kuitenkin käytti samaa pääsytietä ja havaitsi aukon läpi laahauduttuaan olevansa kapealla penkereellä noin puolitiessä järvenpinnan ja ylhäällä kohoavan kallionhuipun välillä. Penger kohosi vinoon ylöspäin, päättyen kallion kaltaalla rakennuksen peräpäähän, jonne valepappi saapui juuri ajoissa, nähdäkseen Pan-satin jatkavan matkaansa sen takana olevaan kaupunkiin.

Hänen kääntyessään läheisestä kulmasta astui vaanija ulos oviaukosta ja tarkasteli ympäristöä. Tyytyväisyydekseen hän totesi, että saatu opastus oli ollut riittävä. Hänen sivullaan, ehkä sadan metrin päässä, piirtyivät palatsin valkoiset muurit pohjoista taivasta vasten. Aikaa, joka häneltä oli kulunut temppelin ja kaupungin välisen salakäytävän varmaan keksimiseen, hän ei pitänyt menetyksenä, vaikka olikin kärsimätön jokaisesta silmänräpäyksestä, joka viivytti häntä varsinaiseen päämäärään pyrkimisessä. Se oli kuitenkin näyttänyt hänestä välttämättömältä rohkean suunnitelman menestymiseksi, jonka hän oli laatinut ylimmäisen papin kammion oviverhojen takana kuunnellessaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelua.

Yksinään epäluuloista ja puolivilliä viholliskansaa vastassa hän tuskin saattoi toivoa hyvää ratkaisua sille ainoalle suurelle hätäkeinolle, josta hänelle rakkaimman olennon elämä ja onni riippuivat. Hänen tähtensä oli voitettava liittolaisia, ja sitä varten hän oli uhrannut nämä kalliit hetket; mutta nyt hän siekailematta lähti pyrkimään palatsin alueelle, voidakseen ottaa selville, mikä uusi vankila oli varattu hänen menetetyn puolisonsa säilytyspaikaksi.

Hän ei kohdannut mitään estettä, astuessaan palatsin portilla vartijan ohi; hänen papillinen naamioituksensa ehkäisi kaikki epäluulot. Sotilaita lähestyessään hän piti kädet selän takana ja luotti kohtaloon, että porttikäytävän ainoan pikituohuksen samea valo ei paljastaisi hänen epä-pal-ul-donilaisia jalkojaan. Vartijat olivat tosiaan niin tottuneet pappien liikehtimiseen, että kiinnittivät häneen varsin vähän huomiota, ja niin hän riensi eteenpäin palatsin alueelle.

Hän tapasi puutarhan tyhjillään eikä ainoatakaan jälkeä hänestä, jota etsi. Että Jane oli tuotu tänne, sen hän tiesi kuulemastaan Lu-donin ja Pan-satin keskustelusta ja oli varma, että ylimmäinen pappi ei ollut vielä ehtinyt siirrättää pois häntä palatsin piiristä. Hän tiesi, että puutarha oli varattu yksinomaan prinsessalle ja tämän seuranaisille, joten oli järkevää otaksua, että Janen toimittaminen puutarhaan oli voinut tapahtua ainoastaan Ko-tanin käskystä. Näin ollen oli luonnollista olettaa, että hän löytäisi puolisonsa jostakin muualta O-lo-an asuinsijoilta.

Missä tämän asunto sijaitsi, saattoi hän ainoastaan arvailla, mutta oli hyvinkin oletettavissa, että sen täytyi olla puutarhan ääressä. Niinpä hän vielä kerran kiipesi muurin yli ja kiertäen sen päätyviertä suuntasi askeleensa käytävälle, jonka päätteli johtavan lähimpänä Kiellettyä puutarhaa sijaitsevaan palatsin osaan.

Ihmeekseen hän pani merkille, että paikka oli vartioimatta, ja sitten hänen korvaansa osui vihaista ja kiihtynyttä äänten hälinää eräästä sisäsuojasta. Sen opastamana hän riensi useiden käytävien ja kammioiden läpi, kunnes seisoi oviuutimien edessä, jotka erottivat hänet kiistaajien huoneesta. Hiukan kohottaen taljoja hän vilkaisi sisälle. Siellä oli kaksi naista kamppailemassa ho-donilaisen soturin kanssa. Toinen oli Ko-tanin tytär ja toinen kor-ul-jalainen Pan-at-li.

Juuri sillä hetkellä, kun Tarzan kohotti verhoja, paiskasi soturi O-lo-an kiukkuisesti permantoon, tarttui Pan-at-lin tukkaan, veti puukkonsa tupestaan ja kohotti sen ilmaan. Heittäen kuolleen papin haittaavan päähineen hartioiltaan apinamies harppasi esille, tarttui petoon takaapäin ja antoi hänelle yhden ainoan rusentavan iskun.

Kun mies tuupertui hengettömänä permannolle, tunsivat molemmat naiset samalla kertaa Tarzanin. Pant-at-li vaipui polvilleen ja olisi painanut päänsä hänen jalkoihinsa, jollei mies olisi kärsimättömästi käskenyt hänen nousta. Hänellä ei ollut aikaa kuunnella naisten kiitollisuuden vakuutuksia tai vastata monilukuisiin kysymyksiin, joita tiesi pian alkavan tulvia heidän huuliltaan.

"Sano minulle", huudahti hän, "missä se oman rotuni nainen on, jonka Ja-don toi tänne temppelistä?" — "Hän on vasta hetkisen ollut poissa", vastasi O-lo-a; "Mo-sar, tuon otuksen isä", ja neitonen viittasi suuttuneesti sormellaan Bu-lotin ruumiiseen, "sieppasi hänet ja vei mukanaan."

"Minne päin?" kysyi Tarzan. "Kerro nopeasti."

"Tuolle suunnalle", ilmoitti Pan-at-li, osoittaen ovikäytävää, josta Mo-sar oli lähtenyt. "He tahtoivat viedä prinsessan ja vieraan naisen Tu-luriin, Mo-sarin kaupunkiin Tumman järven rannalle."

"Minä menen häntä etsimään", sanoi apinamies Pan-at-lille; "hän on puolisoni. Ja jos jään eloon, hankin keinoja vapauttaakseni sinutkin ja palauttaakseni sinut Om-atille."

Ennenkuin tyttö ehti vastata, oli hän hävinnyt oviverhojen taakse, jotka olivat lähellä korokkeen jalkopäätä. Käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli huonosti valaistu; niinkuin melkein kaikki käytävät ho-donien kaupungissa, se mutkitteli puolelle ja toiselle, nousi ja laski. Mutta vihdoin se päättyi äkkimutkaan, josta hän tuli sotilaiden täyttämään pihaan. Ne olivat osa palatsin vartiostoa, jonka muuan sen alemmista päälliköistä oli juuri hälyttänyt liittymään Ko-tanin sotilaihin osallisina juhlasalissa riehuvaan kahakkaan.

Kun he näkivät Tarzanin, joka oli kiireessä unohtanut ottaa naamioivan päähineen permannolta, nousi kova meteli. "Jumalanpilkkaaja! Temppelinhäväisijä!" kajahteli käheästi villeistä kurkuista; mutta joukossa oli muutamia, jotka huusivat: "Dor-ul-Otho!" siten ilmaisten, että vielä oli niitäkin, jotka olivat säilyttäneet uskonsa hänen jumaluuteensa.

Astua pihan yli vain puukolla varustettuna tämän tungeksivan soturijoukon läpi näytti jättiläiskokoisesta apinamiehestäkin mahdottomalta. Nyt hänen täytyi käyttää älyään, ja nopeasti, sillä miehet alkoivat häntä saartaa. Hän olisi voinut kääntyä takaisin käytävään, mutta pako olisi näin perin uhkaavassakin käänteessä vain viivästyttänyt häntä Mo-sarin ja puolisonsa takaa-ajossa.

"Seis!" huusi hän, kohottaen kämmenen heitä kohti. "Minä olen Dor-ul-Otho ja saavun tuomaan sanaa Ja-donilta, joka isäni tahdosta tulee kuninkaaksenne nyt, kun Ko-tan on surmattu. Ylipappi Lu-don on suunnitellut palatsin valtausta, uskollisten soturien tuhoamista, jotta Mo-sar huudettaisiin kuninkaaksi — Mo-sar, josta tulisi Lu-donin juoksupoika ja kätyri. Seuratkaa minua! Ei ole aikaa hukattavana, jos tahdotte estää Lu-donin kaupungista haalimat petturit tunkeutumasta palatsiin salatietä ja yllättämästä Ja-donin johtamat uskolliset miehet."

He epäröivät hetkisen. Vihdoin eräs puhui. "Mitä takeita on meillä", kysyi hän, "ettet vain itse viettele meitä nyt pois juhlasalin kahakasta, jotta Ja-donin rinnalla taistelevat nujerrettaisiin?"

"Henkeni on teille takuuna", vastasi Tarzan. "Jos huomaatte minun valehdelleen, on teitä kyllin monta rangaistaksenne minua millä tavoin ikinä haluatte. Mutta tulkaa, ei ole aikaa menetettävänä. Alemmat papit keräävät jo sotureitaan alhaalla kaupungissa." Ja odottamatta enempää väittelyä hän harppasi suoraan heitä kohti portille päin, joka johti palatsin pääkäytävälle pihan vastakkaiselta sivulta.

Hitaampina ajattelussaan kuin hän, soturit pyyhkäisi puolelleen hänen suurempi alotekykynsä ja se pakottava voima, joka oli kaikilla johtajiksi syntyneillä. Ja niin he seurasivat rotevaa apinamiestä, jonka valehäntä laahautui hervottomasti takana — mutta hänestä se ei ollut naurettavaa. Hän vei heidät ulos kaupunkiin ja kohti vaatimatonta rakennusta, josta Lu-donin salainen käytävä johti temppeliin, — ja viimeisestä mutkasta kääntyessään he näkivät edessään sotilaspaljouden, joka lisääntyi nopeasti kaikilta suunnilta, A-lurin kavaltajien noustessa liikekannalle — papiston komennuksesta.

"Totta puhuit, muukalainen", sanoi Tarzanin vieressä asteleva päällikkö; "tuolla soturit ovat pappeineen, niinkuin meille kerroit."

"Ja nyt", vastasi apinamies, "kun olen täyttänyt lupaukseni, tahdon lähteä tavoittamaan Mo-saria, joka on tehnyt minulle suuren vääryyden. Sanokaa Ja-donille, että Jad-ben-Otho on hänen puolellaan, älkääkä unohtako mainita hänelle sitäkään, että Dor-ul-Otho teki tyhjäksi Lu-donin suunnitelman palatsin valtauksesta."

"Minä en unohda", vastasi päällikkö. "Mene matkallesi. Meitä on kylliksi kukistaaksemme kavaltajat."

"Sano minulle", kysyi Tarzan, "miten saatan tuntea Tu-lurin kaupungin?"

"Se on A-lurin alapuolella toisen järven eteläisellä rannalla, ja järveä nimitetään Jad-in-luliksi."

He lähestyivät nyt kavaltajajoukkoa, joka ilmeisesti luuli heitä uudeksi omien puoluelaistensa osastoksi, koska heillä ei näkynyt olevan mitään puolustautumisen tai peräytymisen aikomusta. Äkkiä päällikkö korotti äänensä hurjaksi sotahuudoksi, johon hänen seuraajansa heti yhtyivät, ja ikäänkuin tuo huikkaus olisi ollut käsky, teki koko joukko samalla rajun hyökkäyksen yllätettyjä kapinoitsijoita vastaan.

Tyytyväisenä hätäkeksintönsä tulokseen ja varmana, että se vahingottaisi Lu-donin pyrkimyksiä, Tarzan kääntyi sivukadulle ja kiirehti kaupungin laitapuolta kohti, etsimään jälkiä, jotka johtivat eteenpäin etelään, kohti Tu-luria.