KAHDESTOISTA LUKU

Urhea muukalainen

Ja sillä välin kun soturit ja A-lurin papit etsivät kadonnutta apinamiestä temppelistä, palatsista ja kaupungista, saapui Kor-ul-jan vuorilta äkkijyrkkää polkua pitkin alaston muukalainen, kantaen enfieldiä selässään. Hiljalleen hän liikkui alaspäin rotkon pohjaa kohti, ja siellä, kun vanha polku juoksi tasaisempana hänen edetessään, keikkui hän eteenpäin pitkin, kevein askelin, vaikka aina erinomaisen valppaana mahdollisten vaarojen varalta. Vieno viima huokui vuorilta hänen takaansa, niin että hän saattoi käyttää ainoastaan korviaan ja silmiänsä, keksiäkseen edestäpäin uhkaavan vaaran. Tavallisesti seurasi polku rotkon pohjalla kiemurtelevan puron äyräitä, mutta muutamissa kohdin, joissa vesi vyöryi äkkijyrkän kalliosyrjän yli, se kääntyi rotkon kupeelle, toisin paikoin kierrellen kallionkielekkeitä, ja juuri kun se terävästi kaarsi tällaista ulkonevaa kärkeä, sattui muukalainen suoraan vastatusten erään rotkosta nousevan olennon kanssa.

He pysähtyivät yhtaikaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Muukalainen näki edessään kookkaan, valkoisen soturin, jonka alastomuutta peittivät vain nivusvaate, hartiahankkilukset ja uumavyö. Miehellä oli aseinaan raskas, ryhmyinen nuija ja lyhyt puukko; jälkimmäinen heilui tupessa hänen vasemmalla lanteellaan toisen olkahihnan päässä, toisen kannattaessa hänen oikealla kyljellään riippuvaa nahkareppua. Se oli Ta-den, metsästämässä yksinään ystävänsä, Kor-ul-jan päällikön rotkossa. Hän tarkkasi muukalaista kummastuneena, mutta ihmettelemättä, koska tunsi hänet siihen rotuun kuuluvaksi, johon hänen kokemuksensa Kauhean Tarzanin parissa oli hänet tutustuttanut, ja apinamiehen ystävänä hän ei katsellut tulokasta vihamielisestikään.

Viimemainittu antoi ensimmäisenä merkin tarkoituksistaan, kohottaen kämmenensä Ta-denia kohti eleenä, joka on ollut rauhan vertauskuva navalta navalle aina siitä asti kun ihminen lakkasi kävelemästä rystysillään. Samalla hän eteni muutaman askeleen ja pysähtyi jälleen.

Otaksuen että olennon, joka oli niin Kauhean Tarzanin näköinen, täytyi olla hänen menetetyn ystävänsä heimoa, otti Ta-den iloisena vastaan tämän rauhantarjouksen, vastaten puolestaan merkkiin, noustessaan polkua pitkin sille kohdalle, jossa toinen seisoi. "Kuka sinä olet?" kysyi hän, mutta vastaantulija pudisti vain päätänsä osoittaakseen, että hän ei ymmärtänyt.

Merkeillä hän koetti ilmaista ho-donille, että hän seurasi jälkiä, jotka olivat johtaneet hänet monen päivän aikana jostakin paikasta vuorten takaa, ja Ta-den arveli voivansa päätellä että tulija etsi Tarzan-jad-gurua. Hän olisi kuitenkin halunnut tietää, etsikö hän apinamiestä ystävänä tai vihollisena.

Muukalainen havaitsi ho-donin tarttumapeukalot, samanmalliset isotvarpaat ja pitkän hännän, mutta koetti salata ihmettelyään. Kaikkia muita vaikutelmia suurempi oli kuitenkin hänen helpotuksentunteensa siitä, että tämän oudon maan ensimmäinen asukas, jonka hän kohtasi, osoittautui ystävälliseksi; kovin tukalaksi olisi hänelle asema käynyt, jos hänen olisi täytynyt tunkeutua vihamielisen seudun läpi. Ta-den oli lähtenyt pyydystämään joitakin pikkunisäkkäitä, joiden liha on ho-doneista erikoista herkkua, mutta uuden havainnon suurempi kiintoisuus sai hänet unohtamaan metsästyshommansa. Hän halusi viedä muukalaisen Om-atin luo, jotta he kenties yhdessä jollakin tavoin pääsisivät selville tulokkaan todellisista aikeista. Niinpä hän jälleenkin merkkeihin turvautuen viittasi toista mukaansa, ja yhdessä he astuivat alaspäin Om-atin kansan kallioita kohti.

Niitä lähestyessään he tapasivat vaimot ja lapset työskentelemässä vanhusten ja nuorukaisten suojelemina, keräämässä niitä metsähedelmiä ja yrttejä, joita kuului heidän ruokahoitoonsa, ja hoitelemassa vähäisiä peltosarkoja, joita he viljelivät. Vainiot olivat pieninä tasaisina tilkkuina perattuja ryteiköstä. Työkaluina oli metallikärkisiä seipäitä, jotka enemmän muistuttivat keihäitä kuin rauhallisen maanviljelyksen välineitä. Näiden lisäksi oli toisilla litteitä teräkaluja, jotka eivät olleet kuokkia eivätkä lapioita, vaan näyttivät kömpelöltä yritykseltä noiden molempien työaseiden yhdistämiseksi.

Ensin nähdessään nämä olennot muukalainen pysähtyi ja irroitti jousensa, sillä he olivat sysimustia ja heidän ruumiinsa kauttaaltaan karvapeitteisiä. Mutta Ta-den, joka tajusi kumppaninsa mielessä heränneen epäluulon, rauhoitti häntä eleellä ja hymyllä. Sillä välin kerääntyivät waz-donit heidän ympärilleen ja sokelsivat kiihkeästi kysymyksiä kielellä, jota muukalainen huomasi oppaansa ymmärtävän, vaikka se oli kerrassaan käsittämätöntä hänelle itselleen. He eivät yrittäneet mitään vihamielistä, ja hän oli nyt varma siitä, että oli joutunut rauhallisen ja ystävällisen kansan keskuuteen.

Nyt oli enää vain lyhyt matka luolille, ja heidän saavuttuaan sinne Ta-den opasti toveriaan ylöspäin puunappuloita pitkin varmana, että hänen löytämänsä olento seuraisi häntä yhtä ketterästi kuin Kauhea Tarzankin. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä se kävi hänen seuralaiseltaan helposti, ja pian he seisoivat Om-atin, päällikön, luolan eteiskomerossa.

Viimeksimainittu ei ollut luolassa ja palasi vasta iltapäivän puolivälissä, mutta sillävälin kävi monta soturia katsomassa matkalaista, ja tämä tuli yhä täydellisemmin vakuutetuksi isäntäinsä ystävällisistä ja rauhallisista aikomuksista, laisinkaan aavistamatta, että hän oli hurjan ja sotaisen heimon vieraana — heimon, joka ennen Ta-denin ja Tarzanin tuloa ei ollut koskaan sietänyt muukalaista keskuudessaan.

Vihdoin Om-at kotiutui, ja vaistomaisesti käsitti vaeltaja olevansa miehen edessä, joka tämän kansan keskuudessa oli suuri henkilö; mahdollisesti päällikkö tai kuningas, sillä sitä ei osoittanut ainoastaan toisten mustain soturien asento ja käyttäytyminen, vaan komean olennon ilme ja ryhtikin hänen katsellessaan muukalaista, sillä välin kun Ta-den selitti, kuinka he olivat toisensa kohdanneet. "Ja minä luulen, Om-at", jatkoi ho-don, "että hän etsii Kauheata Tarzania."

Tämän nimen lausuminen, ensimmäisenä tajuttavana sanana, joka oli hänen korviinsa kuulunut, sai muukalaisen kasvot kirkastumaan. "Tarzan", huudahti hän, "Apinain Tarzan!" ja koetti merkeillä ilmoittaa heille, että juuri häntä hän etsi.

He käsittivät asian, ja arvasivat myöskin hänen kasvojensa ilmeestä, että hän etsi Tarzania pikemmin kiintymyksen kannustamana kuin päin vastoin; mutta siitä Om-at tahtoi päästä varmuuteen. Hän osoitti muukalaisen veistä ja toistaen Tarzanin nimen tarttui Ta-deniin, oli iskevinään häntä ja kääntyi samassa kysyvästi muukalaista kohden.

Viimemainittu ravisti kiivaasti päätänsä, laski sitten kätensä rinnalleen ja kohotti senjälkeen kämmenensä rauhan merkiksi.

"Hän on Tarzan-jad-gurun ystävä", huudahti Ta-den.

"Joko ystävä tai suuri valehtelija", vastasi Om-at.

"Tarzan", huudahti muukalainen, "tunnetteko te hänet? Elääkö hän? Ah, kunpa osaisin puhua teidän kieltänne!" Ja turvautuen taaskin merkkikieleen hän yritti saada selville, missä Tarzan oli. Hän lausui nimen useaan kertaan ja viittoi eri suunnille, luolaan, alas rotkoon, takaisin vuorille, tai ulommaksi laaksoon; ja joka kerta hän kohotti kysyvästi silmäkulmiaan ja äännähti "häh", jota yleismaailmallista tiedustusta he eivät voineet olla ymmärtämättä. Mutta aina pudisti Om-at päätänsä ja levitti kämmenensä eleellä, joka tarkoitti, että vaikka hän käsittikin kysymyksen, ei hän tiennyt apinamiehen olinpaikkaa. Ja sitten musta päällikkö koetti parhaansa mukaan selittää muukalaiselle, missä Tarzan mahdollisesti oleskeli.

Hän nimitti vierasta Jor-doniksi, mikä Pal-ul-donin kielellä merkitsee "muukalaista", ja osoitti aurinkoa ja sanoi as. Tämän hän kertasi useasti ja kohotti sitten toisen kätensä, harittaen sormiaan, joita hän, peukalo mukaan luettuna, yksitellen kosketti, kerraten sanaa adenen, kunnes muukalainen ymmärsi, että hän tarkoitti "viittä." Jälleen hän osoitti aurinkoa ja kuljettaen etusormeaan kaaressa itäiseltä taivaanrannalta lähtien läntistä kohti kertasi sanat as adenen. Muukalaisesta oli selvää, että hän tarkoitti auringon siirtyneen taivaan yli viisi kertaa. Toisin sanoen oli kulunut viisi päivää. Sitten Om-at osoitti luolaan, jossa he seisoivat, lausui Tarzanin nimen ja matki kävelevää miestä oikean kätensä etu- ja keskisormella eteiskomeron permantoa myöten, koettaen näyttää, että Tarzan oli kävellyt ulos luolasta ja kiivennyt nappuloita pitkin ylöspäin viisi päivää sitten; mutta pitemmälle hän ei merkkikielellä päässytkään.

Tähän asti oli muukalainen käsittänyt hänen selityksensä, ja ilmoittaen sen ymmärtäneensä hän osoitti itseään ja sitten ylöspäin johtavia nappuloita, tehden siten toisille tajuttavaksi, että hän aikoi seurata Tarzania.

"Lähtekäämme hänen kanssaan", virkkoi Om-at; "emmehän ole vielä rangaisseet kor-ul-luleja ystävämme ja liittolaisemme tappamisesta."

"Taivuta hänet odottamaan huomiseen asti", kehoitti Ta-den, "jotta ehdit saada mukaasi monta soturia, tehdäksesi suuren ryöstöretken kor-ul-lulien maahan. Äläkä tällä kertaa tapa vankejasi, Om-at. Ota niin monta kuin voit saada elävinä käsiisi, niin ehkä joltakulta heistä saamme tietää Tarzan-jad-gurun kohtalon."

"Suuri on ho-donien viisaus", vastasi Om-at. "Olkoon niinkuin sanot, ja otettuamme kaikki kor-ul-lulit vangeiksi, me pakotamme heidät kertomaan mitä haluamme tietää. Ja sitten me marssitamme heidät Kor-ul-gryfin reunalle ja työnnämme heidät kallion kaltaan yli."

Ta-den hymyili. Hän tiesi, etteivät he saisi vangituiksi kaikkia Kor-ul-lulin sotureita — että saisivat kiittää onneaan, jos vangitsisivat yhden ainoankin; olipa mahdollista, että he joutuisivat tappiollekin ja tungetuiksi takaisin. Mutta hän tiesi myöskin, että Om-at ei epäröitsisi uhkauksensa täytäntöönpanossa, jos saisi siihen tilaisuuden, sillä niin leppymättömästi naapurukset vihasivat toisiaan.

Ei ollut vaikea selittää Om-atin suunnitelmaa muukalaiselle tai saada hänen suostumustaan, koska hän tajusi, sitten kun suuri musta päällikkö oli selvittänyt lähdettävän lukuisain soturien seuraamana, että seikkailu luultavasti johtaisi heidät vihamieliseen maahan; ja hän oli hyvillään kaikesta tarjoutuvasta tuesta, koska hänen etsintänsä menestyminen oli tärkeintä kaikesta.

Hän nukkui sen yön turkiskasalla eräässä Om-atin perinnäisluolan osastossa, ja aikaisin seuraavana päivänä aamuaterian jälkeen he lähtivät matkalle, sata villiä soturia, jotka muurahaisten tavoin kiipesivät jyrkkää kallioseinämää harjanteen huipulle. Pääjoukon edellä asteli kaksi soturia, joiden velvollisuudet olivat samanlaiset kuin uudenaikaisissa sotaliikkeissä eli rivistön turvaaminen joutumasta liian äkilliseen kosketukseen vihollisen kanssa.

Harjun yli he menivät ja sitten alas Kor-ul-lulia kohti, tavaten sinne saavuttuaan melkein heti yksinäisen ja aseettoman waz-donin, joka pelokkaana asteli rotkoa ylöspäin heimonsa kylään päin. Hänet he ottivat vangiksi, mikä — omituista kyllä — vain lisäsi olennon pelkoa, vaikka hän heti kun oli heidät nähnyt ja havainnut paon mahdottomaksi oli odottanut viipymätöntä surmaniskua.

"Vie hänet Kor-ul-jaan", sanoi Om-at eräälle sotureistaan, "ja pidettäköön hänet siellä siihen asti kun palaan, älköönkä hänelle tehtäkö mitään pahaa."

Niin vietiin hämmästynyt kor-ul-lul pois, sillä välin kun villijoukkue hiipi puulta puulle, kylää lähestyessään. Onni hymyili Om-atille sikäli, että se pian soi hänelle sen, mitä hän etsi — valtavan ottelun. Sillä he eivät olleet vielä saaneet näkyviinsä Kor-ul-lulin luolia, kun kohtasivat melkoisen sotilasosaston liikkumassa rotkoa alaspäin jollekin retkelle menossa.

Kuin varjot häipyivät kor-ul-jalaiset lehvistön verhoon kummallekin puolen polkua. Aavistamatta uhkaavaa vaaraa, varmoina turvallisuudestaan, tietäen että polkivat omaa aluettaan, jolla jokainen kallio ja kivi oli heille tuttu niinkuin heidän vaimojensa piirteet, menivät kor-ul-lulit satimeen. Äkkiä häiritsi tätä näennäistä rauhaa hurja huuto, ja sinkautettu nuija kaatoi erään kor-ul-lulin.

Huuto oli merkkinä hurjaan kuoroon satakunnan kor-ul-jalaisen kurkusta, ja siihen yhtyivät pian vihollisten sotahuudot. Nuijia risteili ilmassa, ja sitten molemmat taisteluun ryhtyneet joukot hajaantuivat moneen otteluun mies miestä vastaan, kun jokainen soturi valitsi vihollisensa ja syöksyi hänen kimppuunsa. Veitsiä välähteli auringonpaisteen laikuissa, joita puunlatvat siivilöitsivät tantereelle. Kiiltävän mustat turkit saivat hurmeviiruja.

Temmellyksen tuoksinassa sekaantui muukalaisen sileä, ruskea iho ystäväin ja vihollisten mustiin ruhoihin. Ainoastaan terävillä silmillään ja nopealla älyllään oli hän oppinut erottamaan kor-ul-lulit kor-ul-jalaisista, jotka vain "vaatetusta" lukuunottamatta olivat samanlaisia, sillä heti vihollisen ensi hyökkäyksessä hän oli huomannut, että heidän lannetaljansa eivät olleet täplikkäitä pantterinnahkoja kuten liittolaisillaan.

Kellistettyään ensimmäisen vastustajansa Om-at vilkaisi Jor-doniin. — Hän taistelee hurjasti kuin jato, — tuumi päällikkö. — Voimakas tosiaan täytyy olla sen heimon, josta hän ja Tarzan-jad-guru ovat lähtöisin; — ja sitten hänen kaikki huomionsa kiintyi uuteen hyökkääjään.

Taistelun tyrsky aaltoili edestakaisin metsässä, kunnes eloon jääneet olivat näännyksissä. Kaikki muut paitsi muukalainen, joka ei näkynyt tuntevan väsymystä. Hän taisteli vielä edelleen, kun jokainen uusi vastustaja olisi kernaasti luopunut leikistä; ja kun ei enää ollut vastustajattomia kor-ul-luleja, hyökkäsi hän niiden kimppuun, jotka läähättäen seisoivat uupuneina kor-ul-jalaisia vastassa. — Ja aina kantoi hän selässään tuota omituista esinettä, jota Om-at oli luullut jonkinlaiseksi kummalliseksi aseeksi, mutta jonka tarkoitusta hän ei nyt kyennyt käsittämään, koska Jor-don ei sitä milloinkaan käyttänyt, vaan se enimmäkseen näkyi olevan tiellä ja tarpeettomana haittana, pompahtelevana mätkien omistajaansa tämän kissamaisesti hypiskellessä sinne tänne voitokkaiden kaksinkamppailujensa vaiheissa. Jousen ja nuolet hän oli heittänyt pois taistelun alussa, mutta enfieldistään hän ei luopunut, sillä minne hän meni, sinne tahtoi hän senkin viedä, kunnes se oli tehtävänsä täyttänyt.

Kaiketikin häpeillään muukalaisen esimerkistä kävivät kor-ul-jat vihollisen kimppuun; mutta jälkimmäiset, jotka luultavasti olivat muukalaisen — väsymättömän ja näköjään heidän iskuistaan haavoittumattoman paholaisen — reuhtomisesta alkaneet joutua kauhun valtaan, menettivät rohkeutensa ja yrittivät paeta. Ja silloin Om-atin soturit saartoivat päällikkönsä käskystä puolikymmentä nääntyneintä ja ottivat heidät vangiksi.

Luolaansa palattuaan tuotti Om-at kor-ul-lulilaiset vangit yksitellen eteensä ja kyseli jokaiselta Tarzanin kohtaloa. Poikkeuksetta he kertoivat saman tarinan — että olivat pidättäneet Tarzanin viisi päivää sitten, mutta että hän oli surmannut vartijakseen jätetyn sotilaan ja sitten kantanut onnettoman uhrinsa pään Kor-ul-lulin vastakkaiselle puolelle, ripustaen sen siellä hiuksista puunoksaan. Mutta mihin hän sen jälkeen oli joutunut, sitä he eivät tienneet; ei ainoakaan, kunnes viimeinen vanki oli tutkittavana — se aseeton mies, jonka he olivat ensimmäiseksi pidättäneet hänen matkallaan Jad-ben-Othon laaksosta kansansa luolia kohti.

Oivaltaessaan heidän kyselynsä tarkoituksen tämä ryhtyi hieromaan kauppaa omasta ja toveriensa hengestä ja vapaudesta. "Minä voin kertoa teille paljonkin siitä kauheasta miehestä, kor-ul-jat", sanoi hän. "Minä näin hänet eilen ja tiedän missä hän on, ja jos lupaatte päästää minut ja toverini turvallisesti palaamaan esi-isiemme luoliin, niin ilmoitan teille totuudenmukaisesti mitä tiedän."

"Sinä ilmoitat meille kumminkin", vastasi Om-at, "tai muutoin me tapamme sinut."

"Te tapatte minut joka tapauksessa", vastasi vanki, "ellette anna minulle tätä lupausta. Jos minut siis tapetaan, niin vien tietoni muassani."

"Hän on oikeassa, Om-at", huomautti Ta-den; "lupaa hänelle, että he saavat vapautensa."

"Hyvä on", myöntyi Om-at. "Puhu kor-ul-lul, ja kun olet kertonut minulle kaikki, niin sinä ja toverisi saatte häiritsemättä palata heimonne luo."

"Näin on asia", aloitti vanki. "Kolme päivää sitten minä ja joukko meikäläisiä metsästelimme lähellä Kor-ul-lulin suuta, vähän matkan päässä paikalta, missä minut tänä aamuna vangitsitte, ja silloin meidät yllätti iso lauma ho-doneja, jotka ottivat meidät vangeiksi ja veivät A-luriin. Siellä muutamat valittiin orjiksi, ja loput heitettiin temppelin alla sijaitsevaan kammioon, jossa ho-donit säilyttivät Jad-ben-Otholle A-lurin temppelin alttareilla uhrattavia olentoja.

"— Silloin näytti kohtaloni todella määrätyltä, ja minusta olivat onnellisia ne, jotka ho-donit olivat valinneet orjikseen, koska he toki saattoivat toivoa pääsevänsä pakenemaan. Minun kanssani kammioon suljetuille ei mitään toivonvälähdystä näkynyt.

"— Mutta eilen tapahtui jotakin merkillistä. Temppeliin saapui kaikkien pappien, kuninkaan ja monien hänen soturiensa seuraamana muuan, jota kaikki pitivät suuressa arvossa; ja kun hän tuli meidän poloisten kolkkoa kohtaloamme odottelevien kammioon johtavan oviristikon eteen, näin hämmästyksekseni, että hän ei ollut kukaan muu kuin se kauhea mies, joka oli vastikään ollut vankina Kor-ul-lulin kylässä — hän, jota te nimitätte Tarzan-jad-guruksi, mutta jota he puhuttelivat Dor-ul-Othoksi. Hän katseli meitä ja kyseli ylimmäiseltä papilta, ja kun hänelle kerrottiin, mitä varten meitä pidettiin sinne teljettyinä, suuttui hän ja tiuskasi, ettei Jad-ben-Otho tahtonut kansaansa täten uhrattavan. Sitten hän käski ylimmäisen papin vapauttaa meidät, ja niin tehtiinkin.

"— Ho-donilaisten vankien sallittiin palata koteihinsa, meidät saatettiin A-lurin kaupungin ulkopuolelle ja meitä kehoitettiin vilistämään Kor-ul-luliin. Mutta A-lurin ja Kor-ul-lulin välillä väijyy monta vaaraa, ja meitä oli ainoastaan kolme, kaikki aseettomia. Niinpä ei kukaan meistä ehtinyt kansamme kylään, ja ainoastaan yksi joukostamme on elossa. Olen puhunut."

"Siinäkö kaikki, mitä tiedät Tarzan-jad-gurusta?" kysyi Om-at.

"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi vanki, "paitsi että se, jota he nimittivät Lu-doniksi, A-lurin ylipappi, oli kovin kiukuissaan, ja toinen papeista, jotka opastivat meidät kaupungista, virkkoi toiselle, että muukalainen ei laisinkaan ollut Dor-ul-Otho. Lu-don oli muka sanonut niin ja myöskin luvannut paljastaa hänet, jotta hänen röyhkeytensä rangaistaisiin kuolemalla. Sen verran he haastoivat minun kuulteni. — Ja nyt, Kor-ul-jan päällikkö, sallinet meidän lähteä?"

Om-at nyökkäsi. "Menkää!" sanoi hän. "Ja lähetä sinä, Ab-on, sotilaita heidän suojakseen, kunnes ovat turvallisesti päässeet Kor-ul-luliin."

"Jor-don", virkkoi hän viitaten muukalaiselle, "tule kanssani", ja noustuaan hän astui edellä ylös kallionreunaa kohti. Harjulla hän sitten osoitti alas laaksoon, ilta-auringon valossa kimmeltävään A-lurin kaupunkiin päin.

"Tuolla on Tarzan-jad-guru", sanoi hän, ja Jor-don ymmärsi.