X. NAAMIAISYÖ

Ruotsin Kustaa III:n murha

X. NAAMIAISYÖ.

Vapaaherra Bielke harppasi vaunuistaan melkein ennen kuin ne olivat pysähtyneetkään ja odottamatta, että palvelija ehti laskea alas astuimia. Hänen arvoasemassaan olevalle henkilölle peräti oudon kiireisesti hän riensi kuninkaallisen linnan suureen vestihyliin ja kysyi väräjävällä äänellä ensimmäiseltä kohtaamaltaan palvelijalta:

»Onko hänen majesteettinsa jo lähtenyt?»

»Ei vielä, teidän ylhäisyytenne.»

Tämä vastaus sai hänet hiljentämään vauhtiaan, mutta ei vähentänyt: hänen levottomuuttaan. Hän heitti yltään raskaat sudennahkaiset turkkinsa, joihin hän oli ollut puettu, ja antaen ne palvelijalle lähti reippaasti nousemaan komeita portaita, tuo pitkä, nuorekas olento, joka mustassa puvussaan näytti niin kauniilta ja arvokkaalta.

Hänen kulkiessaan monien etuhuoneiden läpi kuninkaan yksityishuoneistoon päin huomasivat läsnäolijat hänen sileän-puhtoisten kasvojensa kalpeuden tummanruskean palmikkopermikin alla ja ympäristöään tarkkaamattomien silmien kuumeisen hehkun. He eivät saattaneet aavistaa, että vapaaherra Bielke, kuninkaan sihteeri ja suosikki, kantoi käsissään kuninkaallisen isäntänsä elämää tai sen vastinetta, hänen murhahankkeensa salaisuutta.

Bielke ei monessakaan suhteessa ollut paheellisen Ruotsin Kustaan paheellisia liehakoitsijoita parempi. Mutta siinä suhteessa hän oli heitä etevämpi, että oli älyllisesti heidän keskitasoaan korkeammalla. Hän oli huomannut sen lähestyvän myrskyn ensi merkit, minkä kuningas oli niin ajattelemattomasti nostattanut. Sekä harkitsemalla että välittömästi tajuamalla hän tiesi, ettei kuninkaan, tällaisena aikana, jolloin naapurivaltio Ranska vääntelihe yksinvaltaista ja ylimysvaltaista itsevaltiutta vastaan suunnatun kauhean vallankumouksen synnytystuskissa, ollut turvallista itsepintaisesti jatkaa loisluontoisen valtansa väärinkäyttöä. Ilma oli täynnä uusia yhteiskunnallisia aatteita. Ne levisivät kautta Euroopan, eivätkä vain Ranskassa ihmiset pitäneet häpeällisenä epäkohtana sitä, että yhteiskunnan suuri enemmistö raatoi ja hikoili ja kärsi ylimielisen vähemmistön hyväksi.

Talonpoikaislevottomuuksia oli Ruotsissa jo ollut, ja Bielke oli vaarantanut oman asemansa kuninkaan suosikkina ryhtymällä varoittamaan herraansa. Kustaa III odotti seuralaisiltaan hauskuutta eikä viisautta. Häntä oli mahdoton saada käsittämään kuninkaan aseman asettamaa vastuunalaisuutta. On väitetty, että hän oli luonnostaan hyvin lahjakas. Ehkä hän olikin, mutta samaa on väitetty hyvinkin monesta ruhtinaasta, niin että sitä on vaikea uskoa silloin kuin puuttuu todistuksia. Jos hän todella oli lahjakas, niin osasi hän ihmeen hyvin kätkeä tämän ominaisuutensa turhamaisen iloisen, kevytmielisen ja tuhlailevan luonteensa peittoon.

Hänen tuhlaavaisuutensa pakotti hänet kauheasti kiskomaan, eikä muu kuin mielenvikainen olisi hukannut irstailuun pitkämielisiltä alamaisilta tunnottomasti kiristettyjä varoja. Kiskomisen jälkeen hänen hurja rahanpuutteensa vei hänet törkeään epärehellisyyteen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla hän oli alentanut paperirahan arvon kolmanneksella — niin väkivaltainen ja äkillinen arvonaleneminen, että se, samalla kuin saattoi monet köyhiksi, vei toiset täydelliseen perikatoon — vain voidakseen tyydyttää komeudenhaluaan ja rikastuttaa saaliinhimoisia suosikkejaan, jotka olivat yhtä paheellisia kuin hän itsekin.

Tyytymättömyys levisi valtakunnassa. Ei ollut enää kysymys enemmän tai vähemmän taipuisan talonpoikaisväestön katkeroitumisesta, talonpoikaisväestön, jonka ensimmäiset kumoukselliset liikehtimiset olisi helppo tukahduttaa. Ruotsin alempi aatelisto oli suuttunut eräästä toimenpiteestä — eikä suinkaan ainoasta — joka koski heihin erikoisen raskaasti; ja tästä suuttumuksesta leimahti, yhden ainoan miehen — Johan Jakob Anckarströmin — jota kuningas vääryydellä kohdellen oli kovin loukannut, lietsomana se salaliitto kuninkaan henkeä vastaan, minkä Bielke oli saanut ilmi.

Hän oli saanut sen ilmi sillä vaarallisella, tavalla, että oli itse yhtynyt salaliittolaisiin. Hän oli hankkinut itselleen heidän luottamuksensa, ja he myönsivät, että hänen liittymisensä heihin oli aivan sanomattoman arvokas sen läheisen suhteen johdosta, missä hän oli kuninkaaseen. Ja ovelan viisaana Bielke omasta vaarastaan välittämättä oli pitänyt asian salassa. Hän oli odottanut tähän asti, siihen hetkeen asti, jolloin isku oli sattumaisillaan, ennen kuin ilmaisisi asian, mikä ilmianto ei vain pelastaisi Kustaata, vaan tekisi hänelle myöskin mahdolliseksi heittää verkko, johon kaikki kapinoitsijat voitaisiin pyydystää. Ja hän toivoi, että kun Kustaa huomaisi, miten täpärällä hänen pelastumisensa oli ja miten todenperäisiä ne vaarat, joiden vaiheilla hän liikkui, hän käsittäisi parhaaksi muuttaa hallitustapaansa.

Hän oli saapunut viimeisen eteishuoneen ovelle, kun samassa pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen. Häntä puhutteli hovipoika — Ruotsin ylhäisimpien sukujen jälkeläinen, jonka isä oli Bielken läheisimpiä ystäviä, vaaleatukkainen, nenäkäs nuorukainen, jonka kanssa sihteeri oli totuttautunut jonkinverran tuttavalliseksi.

»Oletteko menossa kuninkaan luo, vapaaherra?» poika kysyi.

»Olen, Kaarle. Mitä sitten?»

»Kirje hänen majesteetilleen — hyväntuoksuinen kuin juhannusruusu — jonka eräs palvelijoista juuri antoi minulle. Viettekö sen mennessänne?

»Anna tänne, herra nenäkäs», sanoi Bielke, ja hymyn häivä kirkasti hetkeksi hänen kalpeita kasvojaan.

Hän otti kirjeen ja jatkoi matkaansa -viimeiseen eteishuoneeseen, jossa ei ollut ketään muuta kuin yksinäinen kamaripalvelija. Tämä kamaripalvelija kumarsi kohteliaasti vapaaherralle.

»Hänen majesteettinsa?» sanoi Bielke.

»Pukeutumassa. Ilmoitanko teidän ylhäisyytenne?»

»Olkaa hyvä.»

Kamaripalvelija katosi ja Bielke jäi yksikseen. Siinä odotellessaan hän sormieli tuoksuvaa kirjelippua, minkä hovipoika oli hänelle antanut. Hänen siinä sitä käännellessään sattui osoitteen puoli ylöspäin, ja hän herkesi heti sitä liikuttelemasta. Silmistä katosi hajamielinen ilme, ne kävivät tarkkaavaisiksi, ja hän rypisti tyytymättömänä kulmiaan; hetkeksi salpautunut henki purkautui taas läähättäin. Hän käveli pöydän ääreen, jolla oli raskaassa, hopeisessa haarajalassa parikymmentä kynttilää, ja piteli kirjettä niin, että valo sattui suoraan kirjoitukseen.

Siinä seistessään hän varjosti kädellään silmiään ja kaksi punaista täplää hehkui hänen kalpeilla poskillaan. Yht'äkkiä päällekirjoituksesta välittämättä hänen vapisevat sormensa taittoivat eheän sinetin ja aukaisivat hänen kuninkaalliselle isännälleen osoitetun kirjeen. Hän luki vielä, kun kamaripalvelija tuli ilmoittamaan, että kuningas halusi tavata vapaaherran heti. Hän ei nähtävästikään kuullut tätä ilmoitusta. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt kirjeeseen, huulet olivat irvissä paljastaen hampaat ja suuria hikikarpaloita kimmelsi hänen otsallaan.

»Hänen majesteettinsa —», kamaripalvelija aikoi toistaa ilmoituksensa, mutta keskeytti äkkiä. »Onko teidän ylhäisyytenne sairas?»

»Sairasko?»

Bielke katseli häntä silmät tuijottaen. Hän rutisti kirjeen kädessään ja sulloi sen mustan satiinitakkinsa taskuun. Vakuuttaakseen pelästynyttä palvelijaa siitä, että oli terve, hän koetti nauraa, mutta onnistui vain hassunkurisesta irvistämään.

»Minun ei sovi odotuttaa hänen majesteettiaan», hän virkkoi käheästi ja lähti hoipertelemaan pois jättäen kamaripalvelijan mieleen epäilyksen siitä, ettei hänen majesteettinsa sihteeri ollut selvänä.

Mutta Bielke kykeni siihen määrään hillitsemään mielenliikutuksensa, että hän kuninkaan pukuhuoneeseen tullessaan jo oli melkein tavallisessa tasaisessa mielentilassa; eipä hänessä huomannut edes sitä kiihtymystä, mikä näkyi hänen tullessaan linnaan.

Kustaa, hoikka ja kaunis, keskipituinen mies, seisoi kääntökuvastimen edessä, kun Bielke tuli huoneeseen. François, korvaamaton sisäpalvelija, jonka hänen majesteettinsa noin viisi vuotta aikaisemmin oli tuonut mukanaan huvimatkaltaan vallankumouksenedelliseen Ranskaan, seisoi jonkin matkan päässä arvostellen tarkastamassa dominoa, minkä hän juuri oli sovittanut kuninkaallisille hartioille. Vapaaherra Armfelt — jonka salaliittolaiset väittivät tuhoisimmin vaikuttavan kuninkaan mieleen — kiireestä kantapäähän välkehtivän valkoiseen satiinipukuun puettuna, loikoi sohvalla niin tuttavallisen huolettomana kuin ikinä kävi laatuun tälle hovilaisista suosituimmalle, tälle kaikkien kuninkaallisten hulluttelujen kannattajalle.

Bielken astuessa huoneeseen katsoi kuningas häntä olkansa yli.

»No mutta, Bielke», hän huudahti, »luulinpa, että olitte lähtenyt maalle!»

»En käsitä», vastasi Bielke,» mistä teidän majesteettinne on johtunut sellaiseen harhakäsitykseen.» Ja hän hymyili ehkä itsekseen huomatessaan, miten hänen sanansa saattoivat Kustaan hämille.

Kuningas nauroi kuitenkin, tekeytyen rauhalliseksi.

»Minä vain siitä päättelin, kun tällaisena iltana olette pysynyt poissa hovista. Mikä on pidättänyt teitä?» Mutta vastausta odottamatta hän jo tokaisi uuden kysymyksen: »Mitä sanotte dominostani, Bielke?»

Kysymyksessä oleva domino oli mustaa satiinia, johon oli punaisia ja kullanvärisiä lankoja taitavasti sekoittamalla ommeltu niin luonnollisen näköisiä tulen kielekkeitä, että ne hänen siinä käännähtäessään kynttilän valossa välähtivät aivan kuin oikeat tulenieskat.

»Teidän majesteetillanne tulee olemaan erinomainen nenestys», sanoi Bielke, ja nautti itsekseen pilapuheensa koko julmuudesta. Sillä se oli kammottavaa pilaa, koska hän ei enää aikonutkaan toimittaa sitä asiaa, mitä varten hän oli niin kiireesti saapunut linnaan.

»Aivan niin, ja minä sen ansaitsenkin!» vastasi Kustaa sukkelasti ja kääntyi taas kuvastimeen päin pannakseen paikoilleen leukansa vasemmalla puolella olevan täplän. »Tässä dominossa on nerokkuutta, eikä se ole François'n nerokkuutta, sillä liekkien luonnos on minun keksintöäni, paljon miettimisen ja tutkimisen tulos.»

Näillä sanoilla Kustaa ilmaisi koko mielenlaatunsa. Kemujen järjestäjänä tai oopperan impressariona tämä kuninkaallinen elostelija olisi täyttänyt hyvin paikkansa elämässä. Ikävä vain, että onneton syntymä puki hänet kuninkaalliseen purppuraan. Monen muun ruhtinaan tavoin, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman, hänkin oli syntynyt väärälle alalle.

»Aiheen minä siihen sain», hän jatkoi, »Goyan taulun sanbenitosta.»

»Pahaenteinen puku», sanoi Bielke hymyillen omituisesti. »Katumustuomiolleen menevän syntisen puku.»

Armfelt huudahti muka kauhuissaan, mutta Kustaa nauroi huolettomasti.

»Hoo, myönnän, että se siihen parhaiten sopisi. En tullut sitä ajatelleeksi.»

Hän haparoi sormiinsa hiusvoidetölkkiä ja tuli silloin työntäneeksi pöydällä olevaa marokkonahkaista lipasta. Sen päältä putosi silloin pitkulainen paperikäärö, joka herätti kuninkaan huomiota.

»No, mikä tämä on?» Hän otti käteensä sen — kirje, jossa oli päällekirjoitus:

HÄNEN MAJESTEETILLEEN, KUNINKAALLE SALAINEN JA TÄRKEÄ.

»Mitä tämä on, François?» kuninkaan ääni oli äkkiä käynyt tiukaksi.

Palvelija tuli lähemmäksi, ja samoin Armfelt kuninkaan äkillisen äänenmuutoksen johdosta nousi sohvaltaan ja meni yhdessä Bielken kanssa isäntänsä lähelle.

»Mistä tämä kirje on tähän ilmestynyt?»

Palvelija näytti aivan hämmästyneeltä. Se oli nähtävästi tuotu sinne tunti sitten hänen poissa ollessaan, sitten kuin hän oli saanut kaikki valmiiksi kuninkaan pukeutumista varten. Silloin se varmastikaan ei ollut siinä ollut, sillä hän olisi sen kyllä huomannut.

Kärsimättömänä kuningas mursi sinetin ja aukaisi kirjeen. Hetken aikaa hän luki itsekseen hiljaa, kulmiaan rypistäen. Sitten hän virkahti halveksien: »Pyh!» ja ojensi sen sihteerilleen.

Ensi silmäyksellä Bielke tunsi sen käsialasta eversti Liljehornin kirjoittamaksi, salaliittolaisen, jonka rohkeus nähtävästi oli pettänyt hänet yhdennellätoista hetkellä. Hän luki:

Sire, — Suvaitkaa ottaa huomioonne sellaisen henkilön varoitus, joka, vaikka ei olekaan palveluksessanne, eikä tavoittele suosiotanne eikä ylistä rikoksianne, sittenkin haluaa torjua luotanne teitä uhkaavan vaaran. On olemassa salaliitto, mikä on muodostettu teidän surmaamiseksenne, mikä jo olisi tapahtunutkin, jollei oopperahuoneella viime viikolla pidettäviä tanssiaisia olisi peruutettu. Mikä ei tapahtunut silloin, se varmaankin tapahtuu tänä iltana, jos suotte heille tilaisuuden. Pysykää kotona ja välttäkää juhlia ja kokoustilaisuuksia lopun vuotta, niin teidän henkeänne tavoitteleva yltiömielisyys vähitellen haihtuu.»

»Tunnetteko käsialan?» kysyi Kustaa.

Bielke kohautti olkapäitään.

»Se on luultavasti vääristelty», vastasi hän vältellen.

»Mutta noudatattehan varoitusta, sire?» huudahti Armfelt, joka sihteerin olan yli oli lukenut kirjeen ja joka oli kalvennut lukiessaan.

Kustaa nauroi halveksivasti.

»Totta vie, jos minä joka miehen varoituksia kuuntelisin, niin enpä sitten saisi elämästä paljoakaan nauttia.»

Mutta suuttunut hän oli, minkä huomasi hänen muuttuneesta väristään. Nimettömän tiedotuksen kunnioitusta puuttuva sanonta häntä kuitenkin enemmän kiihdytti kuin varsinainen ilmoitus. Hän leikki hetken hiusnauhalla alahuuli pitkällä ja mietteissään. Viimein hän kirosi harmistuneena ja ojensi nauhan palvelijalle.

»Tukkani, François», hän sanoi, »ja sitten lähdetään.»

»Lähdetään!»

Näin huudahti kauhistuneena Armfelt, jonka kasvot olivat nyt yhtä kalpeat kuin norsunluunvärinen pukunsa »Mitenkäs muuten? Antaisinko minä peloitella itseäni pois huvituksista?» Mutta ettei hän vimmassaan ollut yhtä uljas kuin sanoissaan, sen huomasi jo seuraavasta kysymyksestä: »Apropos, Bielke, mistä syystä peruutitte viimeviikkoisen juhlan?»

»Geflen lähetystöähän oli heti kuultava», muistutti Bielke.

»Niinhän te silloin sanoitte. Mutta kuultuamme asian ei se tuntunut kovinkaan tärkeältä. Oliko teillä mitään muuta syytä mielessänne — mitään epäilyksiä?»

Hänen tiukat, tummat silmänsä tarkkasivat sihteerin kalpeita, jäykkiä kasvoja.

Niiden vakava, melkein synkkä ilme höltyi hymyileväksi.

»En minä silloin epäillyt enempää kuin nytkään, vastasi hän huolettoman kaksimielisesti. »Ja nyt epäilen vain, että joku pikku vihamies yrittää säikyttää teidän majesteettianne.»

»Säikyttääkö minua?» Kustaa punastui korvia myöten. »Olenko minä sitten niin säikytettävä?»

»Niin, mutta ajatelkaapa, sire, ja te, Bielke», yritti Armfelt joukkoon. »Tämä saattaa olla ystävällinen varoitus. Sallikaa minun kaikessa alamaisuudessa ehdottaa, ettette antautuisi mihinkään vaaraan; että peruutatte naamiaiset.»

»Ja sallisitte tuon röyhkeän kirjoittajan kerskua säikyttäneensä kuninkaan?» ilkkui Bielke.

»Totta vie, vapaaherra, te olette oikeassa. Tuon kirjoituksen tarkoitus on saattaa minut pilkanalaiseksi.»

»Mutta entäpä, jos asia ei olisikaan niin, sire?» intti huolestunut Armfelt. Ja puheliaasti hän nyt koetti selittää varovaisuuden viisaimmaksi, muistuttaen kuningasta hänen vihamiehistään, jotka ehkä ovat voineet joutua kiusaukseen mennä niin pitkälle kuin nimetön kirjoittaja sanoi. Kustaa kuunteli ja kävi vakavaksi.

»Jos minä kaikkia kehoituksia ottaisin huomioon», sanoi hän, »niin olisi minun paras ruveta oitis munkiksi. − Ja kuitenkin…» Hän tarttui kädellä leukaansa ja näytti miettivän, nähtävästi epäröiden, pää kumarassa, ja suora, solakka vartalo liikkumattomana.

Näin hän seisoi siihen asti kunnes Bielke, joka nyt yli kaiken toivoi juuri sitä, mitä niin innokkaasti oli saapunut torjumaan, katkaisi äänettömyyden tehdäkseen tyhjäksi sen, minkä Armfelt oli aikaansaanut.

»Sire», hän sanoi, »teidän on mahdollista välttää sekä pilkanalaiseksi joutuminen että vaarakin ja kuitenkin saapua naamiaisiin. Jos olisi todella olemassa salaliitto, niin on murhaajille tietenkin ilmoitettu, missä puvussa te tulette esiintymään. Antakaa minulle teidän liekkikoristeinen dominonne ja esiintykää itse yksinkertaisessa mustassa puvussa.»

Armfelt oli ihmeissään tällaisesta rohkeudesta, mutta Kustaa ei näkynyt kuulleen koko ehdotusta. Hän seisoi yhä äskeisessä jäykässä asennossaan, silmät epämääräisen uneksivina. Ja aivan kuin osoitukseksi siitä, mitä teitä hänen ajatuksensa vaelsivat, hän lausui yhden ainoan sanan — nimen — kysyvällä äänellä, joka tuskin oli kuiskausta kuuluvampi.

»Anckarström?»

Myöhemmin hän taas sai syytä muistella Anckarströmiä, etsiä ja tutkituttaa häntä, mikä oikeuttaa meidät tässä arvaamaan, mitkä olivat hänen ajatuksensa. Ne kulkivat hänen omantuntonsa viitoittamia polkuja. Enemmän kuin ainoallakaan muulla ruotsalaisella oli hänellä syytä pelätä Anckarströmiä, sillä vaikka hän kyllä oli rumasti loukannut montakin miestä aikanaan, ei hän kuitenkaan ollut ketään loukannut niin syvästi kuin tätä ylpeää ja ylevämielistä aatelismiestä. Hän vihasi Anckarströmiä niin suuresti kuin ihminen aina pakosta vihaa niitä, joita on loukannut, ja hän vihasi häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että tiesi Anckarströmin halveksivan häntä verisen leppymättömällä ylenkatseella, jota hän ei missään tilaisuudessa edes yrittänytkään salata.

Tämä viha oli jo yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Se polveutui niistä päivin, jolloin Kustaa oli ollut pahantapainen nuorukainen ja Anckarström itsekin poika. He olivat melkein samanikäiset. Kustaa oli häpeällisesti loukannut nuorta toveriaan ja saanut siitä iskun vasten kasvojaan. Vain Anckarströmin nuoruus, ja koska myönnettiin Kustaan häntä ärsyttäneen, olivat pelastaneet hänet siitä ankarasta rangaistuksesta, mikä seurasi syntyperäisen ruhtinaan lyömisestä. Mutta ne eivät olleet häntä pelastaneet Kustaan kostolta. Tämä oli säilyttänyt kostonhimonsa virkeänä ja kärsivällisesti odottanut tilaisuutta tuhota miehen, joka oli lyönyt häntä.

Tilaisuus siihen oli tarjoutunut neljä vuotta sitten — vuonna 1788 — Venäjän sodan yhteydessä. Anckarström komensi Gotlannin puolustusjoukkoja. Nämä joukot olivat tarkoitukseen riittämättömät, eikä saari muutenkaan ollut asianmukaisessa puolustuskunnossa, sillä kun ei ollut linnoituksia. Olisi ehkä ollut sankarillista järkähtämättä jatkaa puolustusta, mutta se olisi ollut tyhjääkin pahempi, sillä paitsi että se olisi aiheuttanut varusväen teurastuksen, olisi se varmasti syössyt asukkaat kaikkiin ryöstön ja hävityksen kauhuihin.

Asiain niin ollen Anckarström oli käsittänyt velvollisuudekseen antautua Venäjän ylivoimalle, jolloin hänelle taattiin asukkaiden hengen ja omaisuuden koskemattomuus. Tässä nyt kuningas oivalsi itselleen olevan tilaisuuden tyydyttää kostonhimoaan. Hän vangitutti Anckarströmin ja antoi syyttää häntä valtiopetoksesta, koska hänen väitettiin kehoittaneen Gotlannin kansaa olemaan tarttumatta aseisiin venäläisiä vastaan. Kuninkaalliset asiamiehet hankkivat vääriä todistajia todistamaan Anckarströmiä vastaan, ja hänet tuomittiin niiden nojalla kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen jossakin linnoituksessa. Mutta tuomiota ei pantu milloinkaan täytäntöön. Kustaa huomasi piankin menneensä liian pitkälle. Kansan vihamielisyys häntä kohtaan, mikä tähän asti oli salassa kytenyt, leimahti ilmiliekkiin tämän vääryyden huippusaavutuksen johdosta, ja korjatakseen erehdyksensä Kustaa riensi, ei toki vapauttamaan Anckarströmiä syytöksistä, vaan antamaan hänelle anteeksi rikoksen.

Kun tämä ruotsalainen aatelismies tuotiin hoviin tätä anteeksiantamusta vastaanottamaan, käytti hän sitä aseena halveksimaansa kuningasta kohtaan.

»Väärät tuomarini», hän julisti selkeän kuuluvalla äänellä, jonka kaiku kantautui Ruotsinmaan ääriin, »eivät ole sisimmässään milloinkaan epäilleet viattomuuttani niihin rikoksiin nähden, joista minua on syytetty, ja jotka väärillä todistuksilla vahvistettiin. Tuomio, joka minulle julistettiin, ei ollut oikea. Tähän vapautukseeni siitä olen täysin oikeutettu. Kuitenkin tahtoisin mieluummin kuolla kuninkaan vihamielisyyden kautta kuin elää hänen armahduksensa suomaa häpeän elämää.»

Kustaa oli kiristänyt hampaitaan raivosta, kun nämä rajut sanat hänelle kerrottiin, ja hänen raivonsa oli vielä yltynyt, kun hän sai kuulla, miten sydämellisesti Anckarström oli vapaaksi päästyään kaikkialla otettu vastaan. Hän huomasi nyt suuresti erehtyneensä, ja että hän, yrittäessään kavalasti vahingoittaa Anckarströmiä, olikin tuottanut vahinkoa vain itselleen. Eikä hän armahduksellaan myöskään ollut saanut yleistä närkästystä asettumaan. Kapinan liekki tosin oli tukehtunut. Mutta häneltä ei suinkaan puuttunut todistuksia siitä, että se yhä kyti salassa ja syöpyi yhä syvemmälle sekä ylhäisiin että alhaisiin.

Eipä siis ihme, että hänelle tällä hetkellä, tuo varoitus näkyvissään, tuli Anckarströmin nimi kielelleen, että Anckarströmin muisto, Anckarströmin pelko kangasti suurena hänen mielessään. Se oli kyllin suuri saamaan hänet ottamaan huomioon varoituksen. Hän vaipui tuoliin.

»En minä mene», hän sanoi, ja Bielke huomasi, miten kalpea hän oli, ja miten hänen kätensä vapisivat.

Mutta kun sihteeri oli toistanut ehdotuksensa, mikä äsken oli jäänyt huomioon ottamatta, niin Kustaa tarttui siihen himokkaasti, vähät välittäen siitä, mihin vaaraan Bielke siinä antautui. Hän hyppäsi pystyyn taputtaen käsiään. Jos oli olemassa salaliitto, niin tällä keinoin se saatettaisiin satimeen; jos taas salaliittoa ei ollut olemassa, silloin tuo yritys säikähdyttää häntä oli rauennut tyhjiin: tällä tavalla hän säästyisi vihamiestensä sekä pilkalta että puukoilta. Eikä Armfeltkaan enää vastustanut eikä koettanut pidättää häntä menemästä. Bielken ehdottamalla tavalla asia olisi vaarallinen vain Bielkelle, mikä taas ei liikuttanut vähääkään Armfeltia, päinvastoin, hänellä ei ollut syytä pitää Bielkestä, jonka käsitti vaaralliseksi kilpailijakseen, eikä hän suinkaan olisi kyyneliä vuodattanut, jos kuninkaan sisälmyksiin tarkoitettu puukko olisikin osunut Bielkeen.

Niinpä vapaaherra Bielke, katumuskaavun mukaan jäljennettyyn dominoon puettuna, lähti menemään Oopperataloon, jättäen Kustaan perässä tulemaan. Mutta varovaisuustoimenpiteistä huolimatta naamioitu kuningas itse, kreivi von Essenin käsivarteen nojaten, tuskin oli astunut väkeä täynnä olevaan teatteriin, kun hän jo luuli huomaavansa varoituksen oikeutetuksi ja katui, ettei ollut ottanut sitä niin paljon huomioon, että olisi jäänyt saapumatta. Sillä ensimmäisiä hänen näkemiään kasvoja, ja harvoja naamioimattomia kasvoja, olivat Anckarströmin kasvot, ja Anckarström tuntui odottavasti tähystelevän tulo-ovea.

Kustaa pidättyi kesken askeltaan, vilun väreet kävivät hänen lävitsensä, ja hän jäykistyi äkillisestä pelästyksestä, sillä tuon aatelismiehen pitkän vartalon ja ylpeän päättäväin kasvojen näkeminen, jota hän oli loukannut, oli merkitsevämpi kuin ensi kuulumalta luulisi. Aina häpeällisestä tutkimuksestaan asti Anckarström oli käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tilaisuuksia osoittaakseen halveksimistaan ruhtinastaan kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut mistään kokouksesta kuninkaan saapuessa heti poistumatta; eikä hänen tiedetty milloinkaan tahallaan ottaneen osaa mihinkään tilaisuuteen, jota Kustaan tiedettiin läsnäolollaan kunnioittavan. Miten hän siis oli saapunut tähän juhlaan, joka oli pantu toimeen kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä, muuten kuin siinä kamalassa tarkoituksessa, josta kirje oli varoittanut?

Vaistomaisesti kuningas aikoi heti poistua. Hän joutui kummallisen, melkein käsittämättömän pelon valtaan, mikä oli hänelle outoa, sillä kaikista puutteistaan huolimatta häneltä ei vielä milloinkaan ollut rohkeutta puuttunut. Mutta hänen siinä juuri epäröidessään, liukui hänen ohitsensa tulenkielekkeillä kirjailtuun dominoon puettu, kumpaakin sukupuolta olevien juhlavieraiden ympäröimä olento, ja hänelle johtui mieleen, että jos Anckarströmillä oli pahat aikomukset, niin hänen huomionsa kiintyisi tuohon olentoon, jonka tieltä yleisö kunnioittavasti, tietä antaen väistyi, luullen sitä kuninkaaksi. Mutta siitä huolimatta Anckarström yhä vain katseli Kustaata itseään tavalla, joka sai Kustaan kuvittelemaan, että hänen naamionsa oli lasista.

Ja silloin yht'äkkiä, juuri kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin, vyöryi paikalle uusi aalto huimapäisiä huvittelijoita, ja käden käänteessä olivat Kustaa ja kreivi von Essen saarroksissa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuo tungeksiva joukko oli erottanut hänet tallimestaristaan. Hän huomasi olevansa yksin noiden hurjimusten muodostaman ryhmän keskellä, jotka näyttivät luulevan häntä omaan joukkoonsa kuuluvaksi ja kuljettivat hänet mukanaan. Hetkisen hän yritti vastustella. Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut vesivyöryä vastustaa. Heidän eteenpäinsyöksymisensä ei ollut estettävissä. Se melkein kaatoi hänet kumoon, ja sitä välttääkseen hänen oli pakko seurata mukana. Niin hän työntyi teatterin lattian poikki, avuttomana kuin uimari vuolaassa viirassa ja hukkumispelon ahdistaessa hänen sydäntään.

Hänen juolahti mieleensä poistaa naamari, ilmaista itsensä ja vaatia itselleen kuuluvaa arvonantoa. Mutta silloinhan hän olisi antautunut juuri siihen vaaraan jonka olemassaolosta hän nyt oli varma. Ainoa keino, mistä hän toivoi pelastusta, oli antaa vastustelematta kuljettaa itseään eteenpäin, kunnes sopivassa tilassa pääsisi pujahtamaan näitten mielipuolten käsistä.

Permannon yhdistivät näyttämöön leveät puuportaat. Näitä portaita ylös tuo ihmisaalto hänet kuljetti. Mutta itse näyttämöllä hän vihdoin kykeni pysähtymään vasten toista sivuseinää. Kovin huohottaen hän nojasi selkäänsä sitä vastaan odottaen ihmisaallon vyöryvän edelleen hänen ohitseen. Mutta se pysähtyikin ja asettui paikoilleen hänen ympärilleen, ja samassa joku laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän kääntyi päin ja katsoi silmästä silmään päättävän näköistä Anckarströmiä, joka oli aivan hänen takanaan. Samassa hän tunsi kyljessään polttavan, vihlovan tuskan ja tuli pahoinvointiseksi ja häntä alkoi pyörryttää. Suuriääninen meteli hiljeni; valot olivat muuttuneet loistavaksi aalloksi, joka paisui ja kutistui ja sitten kokonaan hävisi.

Pistoolin laukausta eivät tuossa yleisessä hälinässä olleet kuulleet muut kuin ne, jotka olivat seisoneet sen paikan lähellä, missä se oli laukaistu. Ja nämä tunsivat yhtäkkiä itseään työnnettävän takaisin päin, kun pieni joukko naamioituja miehiä loittoni näyttämöllä pitkänään makaavasta vertavuotavasta olennosta.

Kuului huutoja: »Tuli on irti! Tuli on irti!» Salaliittolaiset koettivat sillä keinoin saada sekasortoa syntymään päästäkseen hajaantumaan ja väkijoukkoon sekaantumaan. Mutta siitä aiheutunut sekasorto oli hyvin lyhytaikainen. Sen pysähdytti melkein alkuunsa kreivi von Essen, joka asian oikean laidan aavistaen juoksi näyttämön portaita ylös. Hän kumartui sieppaamaan naamarin uhrin kasvoilta ja nähdessään, kuten oli pelännytkin, kuninkaansa tuhkanharmaat kasvot, nousi hän pystyyn itse melkein yhtä kalpeana.

»On tapahtunut murha!» hän kiljui. »Sulkekaa ovet ja vartioikaa niitä älkääkä salliko kenenkään poistua teatterista.» Heti paikalla henkivartioväen upseerit panivat hänen käskynsä täytäntöön. Ne hovikuntalaiset, joilla oli palvelusvuoro, tulivat nyt nostamaan Kustaan lattialta ja kantamaan hänet eräälle sohvalle. Siellä hän pian tointui tajuihinsa, ja eräs lääkäri hoiti hänen haavaansa, ja kohta kun hän sai tietää, minkälainen hänen tilansa oli, kävi hän niin rauhalliseksi, että itse ryhtyi komentamaan. Hän määräsi, että kaupungin portit oli suljettava jokaiselta, ja pyysi itse anteeksi Preussin lähettiläältä, joka oli hänen lähellään, että oli antanut niin hankalan, mutta välttämättömän määräyksen.

»Portit pidetään suljettuina kolme päivää, herra ministeri», hän ilmoitti. »Sinä aikana ette voi kirjoittaa hallituksellenne; mutta silloin teidän tiedonantonne tuleekin olemaan määrätympi, koska siihen mennessä kai jo on tiedossa, tulenko minä elämään vai en.»

Seuraavan määräyksensä, jonka hän ankarien tuskiensa vuoksi sai sanotuksi vain katkonaisesti, hän antoi hovimestarilleen käskien, että kaikkien läsnäolijani oli riisuttava naamarinsa ja kirjoitettava nimensä esille pantuun kirjaan, ennenkuin pääsisivät poistumaan. Sen tehtyään hän käski kantaa itsensä kotiin sillä sohvalla, mille hänet oli nostettu, välttyäkseen siten tarpeettomien liikkeiden aiheuttamalta tuskalta.

Niin hänen krenatöörinsä siis soihtujen valossa kantoivat hänet olkapäillään katuja pitkin, jotka olivat tungokseen asti täynnä kansaa, sillä oli levinnyt huhu, että kuningas oli kuollut, ja sotaväkeä oli komennettu järjestystä valvomaan. Hänen vieressään asteli Armfelt välkehtivän valkoisessa satiinipuvussaan itkien yht'aikaa sekä kuninkaansa että itsensä tähden, sillä hän käsitti kuuluvansa niihin, jotka kaatuisivat samalla kuin Kustaakin. Ja tämän tietäessään hän oli sisimmässään raivoisan katkeroitunut niille miehille, jotka olivat aiheuttaneet tämän kukistumisen, ja tämä hänen raivonsa teroitti hänen älyään aivan sanomattomasti.

Vihdoin kuningas oli taas omissa huoneissaan odottaen lääkäreitä, joiden tuli julistaa hänen kohtalonsa, ja Armfelt muiden muassa oli hänen seurassaan hautoen mielessään kauheata epäilystä, mikä oli herännyt hänessä.

Kohta saapuivat siihen Kaarle-herttua, kuninkaan veli, ja Benzelstjerna, jolla oli mukanaan naamiaisissa läsnäolleiden luettelo.

»Sanokaa minulle», virkkoi kuningas, ennenkuin nimiluettelo oli luettu hänelle, »onko siinä Anckarströmin nimeä?»

»Hän kirjoitti nimensä viimeisenä, sire», vastasi hovimestari.

Kuningas hymyili ilkeästi.

»Käskekää Liljesparren vangita hänet ja kuulustella.» Armfelt riensi esille.

»Olisi toinenkin vangittava!» huudahti hän kiihkeästi. Ja lisäsi: »Bielke!»

»Bielkekö?»

Kuningas toisti nimen melkein suuttuneena sellaisesta syytöksestä.

Armfelt puhui kiireesti.

»Hänhän se kehoitti teitä menemään, vaikka varoituksen saatuanne olitte jo päättänyt pysyä poissa, ja lopulta vietteli teidät siihen tarjoutumalla esiintymään teidän dominossanne. Kun salamurhaajat etsivät kuningasta, niin miten he eivät välittäneet henkilöstä, jolla oli yllään kuninkaan domino, ja miten he tunsivat teidät valepukunne läpi, vaikka se oli samanlainen kuin monella muulla? Tietenkin siksi, että heille oli ilmoitettu tästä muutoksesta. Mutta kuka sen olisi tehnyt — kuka? Kuka tunsi asian?»

»Hyvä Jumala!» mutisi onneton kuningas, joka aikanaan oli niin monta pettänyt ja joka nyt sai kokea luottamuksen pettämistä sen puolelta, johon hän luotti enemmän kuin kaikkiin muihin.

Vapaaherra Bielke vangittiin tuntia myöhemmin, vangittiin juuri, kun hän oli astumassa omaan taloonsa. Liljesparren poliisit olivat rientäneet sinne ennen häntä ja odottivat hänen kotiintuloaan. Hän pysyi aivan rauhallisena, kun he yhtäkkiä ympäröivät hänet, tarttuivat häneen ja julistivat hänet vangituksi.

»Olisihan minun pitänyt se arvata», sanoi hän. »Sallikaa minun vain jättää hyvästi vapaaherrattarelle, niin olen teidän käytettävissänne.»

»Minulla on tarkat määräykset, vapaaherra», vastasi komentava upseeri. »En saa päästää teitä näkyvistäni.»

»Mitä? Kielletäänkö minulta niin tavallinen pyyntö?» Hänen äänensä värisi äkillisestä suuttumuksesta ja vielä jostakin muusta.

»Sellaiset minulla on määräykset, vapaaherra.»

Bielke pyysi, että hänelle armonosoituksena suotaisiin viisi minuuttia tuota hyvästelyä varten. Mutta upseerin täytyi noudattaa määräyksiä. Hän oli vain pelkkä kone. Vapaaherra kohotti äänettömänä vastalauseena nyrkkiin puristetut kätensä taivasta kohti ja antoi niiden sitten raskaasti pudota alas.

»Hyvä on», sanoi hän ja salli heidän työntää hänet takaisin vaunuihinsa ja kuljettaa odottavan Liljesparren luo.

Hän tapasi poliisipäällikön virkahuoneessa Armfeltin puhuttelemassa Anckarströmiä, joka jo oli siellä vangittuna. Suosikki keskeytti puheensa, kun Bielke tuotiin huoneeseen.

»Te olitte salaisesti osallinen tähän konnantyöhön, Bielke», hän huudahti. »Jos ei kuningas parane —»

»Hän ei parane.» Anckarströmin tyly ja rauhallinen ääni nämä sanat lausui. »Pistoolini oli ladattu ruostuneilla nauloilla. Tahdoin olla aivan varma siitä, että vapautan maani tuosta valapattoisesta hirmuvaltiaasta.»

Armfelt tuijotti vankiin hetken aikaa raivosta verestävin silmin. Sitten hän rupesi kiroilemaan ja herkesi vasta, kun Liljesparre käski viedä Anckarströmin pois. Kun hän oli mennyt, kääntyi poliisipäällikkö Bielkeen.

»Minä valitan, vapaaherra, että kohtaamme toisemme tällä tavalla, ja minun on vaikea uskoa todeksi, mitä teistä väitetään. Ehkä vapaaherra Armfelt surussaan ja oikeutetussa suuttumuksessaan on ollut liian äkkipikainen. Mutta minä uskon, että te voitte selittää — — ainakin kieltää osallisuutenne tähän hirmutekoon.»

Bielke seisoi hyvin jännittyneenä ja kalpeana.

»Minulla on selitys, mikä riittäisi teille kunnon miehenä», sanoi hän rauhallisesti, »mutta ei poliisipäällikkönä. Minä yhdyin tähän salaliittoon oppiakseni tuntemaan sen tarkoitusperät ja sen jäsenten aikomukset. Tein tämän hurjanrohkean teon rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningasta kohtaan ja minä onnistuin. Saavuin tänä iltana kuninkaan linnaan mukanani tiedotus, joka ei olisi vain pelastanut kuninkaan hengen, vaan vielä saattanut hänet tilaisuuteen kaikiksi ajoiksi tukahduttamaan kapinahengen. Hänen huoneensa kynnyksellä annettiin minulle tämä kuninkaalle osoitettu kirje. Lukekaa se, Liljesparre, nähdäksenne oikein, minkälaista isäntää palvelette, ymmärtääksenne, miten Ruotsin Kustaa palkitsee rakkauden ja uskollisuuden. Lukekaa se ja sanokaa, miten itse olisitte minun sijassani menetellyt!»

Ja hän viskasi kirjeen pöydälle, jonka ääressä Liljesparre istui.

Poliisipäällikkö otti sen käteensä, rupesi lukemaan, katsoi uudestaan otsikkokirjoitusta ja jatkoi sitten lukemista, vienon punan levitessä hänen kasvoilleen. Hänen olkansa yli Armfeltkin luki sen. Mutta Bielke ei siitä välittänyt. Saakoon koko maailma nähdä tämän kuninkaan kunniattoman teon julistuksen, tuon syyttävän rakkauskirjeen, minkä Bielken vaimo oli kirjoittanut kuninkaalle, joka oli häväissyt Bielken.

Liljesparre oli hämmästyksestä aivan sanatonna. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan katsoakseen vankia silmiin. Mutta häpeämätön Armfelt oivalsi käyttää sitä hyväkseen.

»Te siis myönnätte syyllisyytenne», murisi hän.

»Että toimitin tuon epäsikiön menemään naamiaisiin, missä tiesin Anckarströmin siunatun käden antavan hänelle lähtöpassin tästä maailmasta, jonka hän on tahrannut — myönnän.»

»Kidutuspenkki kyllä saa teidät ilmoittamaan jokaisen salaliittolaisen nimen.»

»Kidutuspenkki!» Bielke hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään. »Teidän miehenne, Liljesparre, olivat kovin ripeätoimisia ja itsepintaisia. He eivät antaneet minun jättää hyvästiä vapaaherrattarelle, niin että hän on livahtanut käsistäni. Mutta ehkä onkin sopivampi kosto antaa hänen elää ja muistella. Vietäköön tuo kirje nyt kuninkaalle, jolle se on tarkoitettukin. Sen hellät tervehdykset ehkä lievittävät hänen jäljellä olevien hetkiensä kurjuutta.»

Hänen kasvonsa vääntyivät — raivosta, arveli Armfelt, joka katseli häntä, mutta todellisuudessa tuskasta, minkä aiheutti hänen sydänjuuriaan kalvava myrkky. Hän oli nielaissut pienen pullollisen juuri ennen kuin astui Liljesparren eteen, mikä tultiin tietämään, kun tutkittiin hänen ruumiinsa sen jälkeen, kun hän oli kuolleena kaatunut heidän jalkoihinsa.

Se sai heidät tuomaan takaisin Anckarströmin tutkittavaksi, jottei hänkin samalla tavalla livahtaisi heidän kynsistään. Kun hänet oli tutkittu, ilman että mitään oli löydetty, määräsi Liljesparre, ettei hänelle saanut antaa veistä eikä haarukkaa eikä metallikampaa tai muuta sen kaltaista, jolla hän saattaisi surmata itsensä.

»Teidän ei tarvitse pelätä, että minä koetan välttää rangaistusta», vakuutti hän heille ylpeästi ja silmänsä hurmahenkisestä kiihkosta hehkuen. »Se on hinta, minkä minä suoritan siitä, että olen vapauttanut luonnon epäsikiöstä ja maani kelvottomasta ja valapattoisesta hirmuvaltiaasta, ja minä suoritan sen ilomielin.» Sen sanottuaan hän hymyili ja veti hihansa kultanauhan alta haavurin suoniraudan. »Tämä minulle annettiin tarpeen varalle — voidakseni avata laskimon. Mutta Jumalan ja ihmisten lait vaatinevat, että kuolen mestauslavalla.»

Ja hymyillen hän laski suoniraudan Liljesparren pöydälle.

Kun hänet oli tuomittu, seurasi teloitus, jota kesti kolme päivää — huhtikuun 19:nnestä 21:een — ja jossa käytettiin kaikkia hirmuisia ja asteettaisia kidutusmuotoja, mitkä oli varattu kuninkaan surmaajia varten. Ehkä hän ei kuitenkaan kärsinyt enempää kuin uhrinsakaan, jonka tuskat kestivät kolmetoista päivää ja joka kuoli surkeissa sieluntuskissa tuntiessaan ansainneensa kohtalonsa, kun sen sijaan Anckarströmiä rohkaisi ja kannusti hänen hurmahenkisyytensä.

Mestauslava pystytettiin Suurtorille vastapäätä Tukholman Oopperataloa, missä murha oli tapahtunut. Sieltä Anckarströmin silvotut jäännökset kuljetettiin tavanmukaiselle hirttopaikalle Södermalmin laitakaupunkiin näytteille pantavaksi, ja naulattiin tällöin oikea käsi pään alapuolelle. Aamulla tavattiin käden alla levy, johon oli kirjoitettu:

Käs', isänmaan mi suojus, Siunattu olkoon.