← Table of contents
Historiallisia öitä

VIII. KURISTUSYÖ

Jussi Tervaskanto translation

Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas

VIII. KURISTUSYÖ.

Durazzon herttua Kaarle oli suur-shakinpelaaja, joka käsitteli ilmieläviä kuninkaita ja kuningattaria, lähettejä ja prelaatteja pelatessaan Kohtaloa vastaan Napolin politiikan tummalla pelilaudalla. Eikä hänellä suinkaan ollut väärää mielikuvaa sen panoksen suuruudesta, minkä hänen julma vastapelaajansa tulisi vaatimaan häneltä, jos hän pelin menettäisi. Hän tiesi kyllä, että panoksena oli hänen oraa päänsä, ja senkin hän käsitti, että jos tekisi ainoankaan väärän siirron, olisi siitä seurauksena ehdoton tappio. Siitä huolimatta hän pelasi rohkeasti ja taitavasti, niinkuin tulemme näkemään.

Ensimmäisen siirtonsa hän teki maaliskuussa 1343, noin kolme kuukautta Robert Anjoulaisen, Jerusalemin ja Sisilian kuninkaan, kuten Napolin hallitsijoita nimitettiin kuoleman jälkeen. Tilaisuuden siihen tarjosi se hirveä sekasorto, johon kuningaskunta siihen aikaan oli vajonnut nurjien ja väärin arvioitujen parannusyritysten kautta.

Hyvä kuningas, Robert Viisas, oli anastanut Napolin kruunun vanhemmalta veljeltään. Unkarin kuninkaalta, ja oli hallinnut vallananastajana. Ehkäpä omaatuntoaan rauhoittaakseen ja ollakseen ehkä varma siitä, ettei tulevaisuudessa tulisi olemaan riitaa hänen omien ja veljensä jälkeläisten kesken, hän oli koettanut korjata väärän tekonsa naittamalla keskenään veljensä pojanpojan Andreaksen ja oman pojantyttärensä Giovannan, mikä avioliitto oli solmittu jo kymmenen vuotta aikaisemmin, Andreaksen ollessa vasta seitsemän ja Giovannan viiden vuoden vanha.

Hän oli tarkoittanut sillä tavoin liittää yhdeksi Anjou-suvun kaksi haaraa. Mutta sen sijasta kävikin kilvoittelu vielä entistäkin kireämmäksi, ja sitä joudutti vielä suuresti se, että Robert itse tämmöistä tulosta pelkäsi. Kuolinvuoteellaan hän kutsutti luokseen syntyperäiset ruhtinaat — Durazzon ja Taranton hallitsijasukujen jäsenet — ja kuningaskuntansa korkeimmat ylimykset vaatien heitä vannomaan uskollisuudenvalan Giovannalle ja itse määräten hallitusneuvoston, jonka tuli hallita hänen alaikäisyytensä aikana.

Siitä oli seurauksena, että vastoin kaikkia avioliiton solmimisen aikaisia tarkoituksia, Giovanna nyt julistettiin kuningattareksi omassa nimessään ja hallitusta ryhtyi hoitamaan äsken mainittu neuvosto. Heti Napolin hovi jakaantui kahteen leiriin, kuningattaren puolueeseen, johon Napolin ylimykset kuuluivat, ja Unkarin Andreaksen puolueeseen, minkä muodostivat hänen seurueeseensa kuuluvat Unkarin ylimykset ja pieni joukko tyytymättömiä Napolin paroneja, ja jota johti tuo Andreaksen mielipuolinen opettaja, munkki Robert.

Tämä julkea munkki, jonka Petrarca on meille hyvin elävästi kuvannut, punanaamainen, punapartainen mies, jonka kaljua punainen hiuskiehkura ympäröi, lyhyt ja paksu varreltaan, likainen puvultaan ja tavoiltaan, mutta rääsyistään huolimatta ylpeä kuin Lucifer, tunkeutui väkisten hallitusneuvostoon, vaatien itselleen siellä oppilaansa Andreaksen nimessä äänivallan. Ja neuvosto pelkäsi häntä, ei yksin hänen ylimielisen olemuksensa vuoksi, vaan siitäkin syystä, että häntä rahvas kannatti, omaksuen hänen yleisen likaisuutensa ulkonaiseksi pyhyyden merkiksi. Hänen neuvostoon tunkeutumisensa aiheutti niin paljon hämminkiä ja sekamelskaa, että lopulta paavi lääniherrana sekaantui asiaan — Napoli oli näet pyhän kirkon läänejä — ja nimitti lähettilään hallitsemaan kuningaskuntaa Giovannan alaikäisyyden aikana.

Unkarilaiset, Andreaksen veljen, Unkarin kuninkaan Ludvigin johdolla, vetosivat nyt Avignonin paavilliseen istuimeen, anoen bullaa, joka määräisi Andreaksen ja Giovannan yhdessä kruunattaviksi, mikä olisi merkinnyt samaa kuin hallituksen jättäminen Andreaksen käsiin. Napolilaiset, kotimaisten ruhtinaiden johdolla — he olivat lähimpiä vallanperillisiä, ja heillä siis oli oma etukin ajettavana — vaativat, että Giovanna yksin kruunattaisiin.

Tällä kannalla olivat valtakunnan asiat, kun Durazzon Kaarle, joka syrjässä seisten oli seurannut asiain kulkua, punniten tarkoin mahdollisuuksia, päätti lopulta aloittaa vaarallisen pelinsä. Hän puuttui asiaan, salaisesti ryöstämällä Anjoun Marian, neljäntoistavuotiaan lapsen, joka oli hänen oma serkkunsa ja Giovannan sisar. Hän piti häntä piilotettuna linnassaan kuukauden ajan, jolloin hän setänsä, Perigordin kardinaalin, ystävällisellä avulla sai hankituksi paavilta erivapautuksen veriheimolaisuuden asettaman esteen voittamiseksi. Erivapautuksen saatuaan Kaarle nai tytön julkisesti koko Napolin nähden ja tuli tämän avioliiton kautta — joka ei näyttänyt olevan morsiamelle vastenmielinen — Napolin kruunun lähimmäksi perilliseksi.

Tämä oli hänen avaussiirtonsa. Seuraavana siirtona hän kirjoitti avuliaalle sedälleen, Perigordin kardinaalille, jolla oli Avignonissa suuri vaikutusvalta, että hän koettaisi taivuttaa paavi Clemens VI:n olemaan allekirjoittamatta bullaa, joka puolsi Andreasta ja yhteiskruunausta.

Nyt Kaarlen väkivaltainen teko, hänen naidessaan Maria Anjoulaisen, oli tietenkin saattanut Giovannan nurjamieliseksi häntä kohtaan; samoin se oli tehnyt häntä vastaan nurjamielisiksi ne kotimaiset ruhtinaat, jotka olivat lähimpiä vallanperillisiä, ja jotka hän oli petollisesti sivuuttanut omaa perimisoikeuttaan vahvistaessaan. Tähän hän nähtävästi oli pyrkinytkin, saadakseen sillä tavoin haluamansa tekosyyn — hän, napolilainen ruhtinas — liittyi unkarilaiseen vallananastajaan.

Jos hän olisi menetellyt millä muulla tavalla hyvänsä, olisivat varmaankin Andreas ja varsinkin ovela munkki Robert epäilleet hänen puuhiaan. Mutta niissä olosuhteissa, mitkä olivat aiheutuneet hänen petollisesta teostaan, otti unkarilainen puolue hänet avosylin vastaan, ja hänen luopumisensa Giovannan hovista Andreaksen kannattajat laskivat omaksi voitokseen. Hän vakuutti hyväntahtoisuuttaan Andreasta kohtaan ja väitti vihaavansa Giovannan puoluelaisia, jotka yllyttivät Giovannaa vihaan miestänsä vastaan. Hän metsästi ja joi Andreaksen kanssa − jonka elämän pääsisältönä näyttää olleenkin metsästys ja mässääminen — ja yllytti kaikin tavoin tämän muukalaisen suurellisia taipumuksia, joita hän sisimmässään halveksi.

Oltuaan ensin nuoren ruhtinaan iloinen toveri, Kaarlesta pian tuli hänen neuvonantajansa, ja hänen myrkylliset neuvonsa näyttivät hyviltä ja viisailta, jopa munkki Robertinkin mielestä.

»Vastatkaa vihollisuuteen vihollisuudella, kulkekaa säälimättä omaa tietänne, osoittakaa olevanne varma siitä, että paavin on lopulta pakostakin päätettävä asia teidän eduksenne. Sillä muistakaa aina, että olette Napolin kuningas oman oikeutenne perusteella, ettekä avioliittonne perusteella, sillä onhan Giovanna vain vallananastajahaaran jälkeläinen.»

Andreaksen valjut, härkämäiset silmät saattoivat tällöin välähtää jonkinlaista ymmärtämystä, ja hänen typerille kasvoilleen saattoi levitä lämmin puna. Hän oli vaaleatukkainen nuori jättiläinen, vaaleaverinen ja kaunispiirteinen, mutta tylsännäköinen, laimeine, tylyine silmineen, jotka kielivät hänet siksi raakalaiseksi, jona häntä sivistyneet napolilaiset pitivät, ja jolta hän silmäänpistävän erilaisuutensa vuoksi todella näyttikin. Kun munkki Robert kannatti Durazzon herttuan neuvoa, ei Andreas epäröinyt sitä noudattaa; omassa nimessään hän vapautti vankeja tyrmästä, jakoi kunnianosoituksia unkarilaisille seuralaisilleen ja kreivi Altamuran tapaisille napolilaisille paroneille, jotka olivat hovin epäsuosiossa, ja uhmasi kaikin tavoin kuningatarta. Tästä oli välttämättömänä seurauksena, kuten ovela Kaarle taas oli laskenutkin, että joukko kuningattaren korkeimpia aatelisia suuttuneina muodosti salaliiton Andreaksen päänmenoksi.

Se oli hyvä alku, ja onnettomuudeksi Giovannan oma käyttäytyminen antoi Kaarlelle tilaisuuden vieläkin kehittää peliään.

Nuorta kuningatarta johti catanialainen Filippa, joka oli ilkeä ja vallanhimoinen nainen. Tämä Filippa, entinen pesijätär, oli nuorena, erinomaisen terveytensä vuoksi, valittu Giovannan isän imettäjäksi. Kasvattilapsensa rakastamana hänestä oli tullut hovin vakituinen asukas, hänet oli naitettu rikkaalle Cabane-nimiselle maurilaiselle, joka korotettiin kuningaskunnan ylihovimestariksi, minkä kautta entinen pesijätär kohosi Napolin ylhäisinten naisten joukkoon. Hän varmaankin osasi mukautua uusiin olosuhteisiin, muuten häntä tuskin olisi valittu kasvattipoikansa kuoltua tämän alaikäisten tyttärien kasvattajaksi. Myöhemmin hän, saadakseen vieläkin suuremman vaikutusvallan nuoreen kuningattareen, ja ylen häikäilemätön kun oli vallanhimossaan, oli itse toimittanut poikansa, Robert Cabanen, Giovannan rakastajaksi.

Giovannan ensimmäisiä toimenpiteitä isoisänsä kuoltua oli ollut nimittää tämä Robert Evolin kreiviksi, ja tämän hän teki siitä huolimatta, että häntä sillä välin jo oli Giovannan suosiossa seurannut nuori, kaunis Bertrand d'Artois. Tämä ryhmä — catanialainen, hänen poikansa ja Bertrand — ynnä kotimaiset ruhtinaat muodostivat kuningattaren puolueen johdon.

Millä silmin Andreas lienee kaikkea tätä katsellut, emme tiedä. Ehkä hän, haltioitunut kun oli haukkoihinsa ja koiriinsa, oli tylsä ja sokea näkemään omaa häpeäänsä, ainakin Bertrandiin nähden. Joku muu kuin Kaarle olisi ehkä valinnut epähienon keinon avata hänen silmänsä näkemään kaiken tämän. Mutta Kaarle oli liian kaukonäköinen. Hätiköiminen ei ollut hänen heikkouksiaan. Hänen seuraava siirtonsa tuli riippumaan siitä, miten Avignonissa kruunausasia päätettiin.

Tämä päätös tuli heinäkuussa 1345 ja se kohtasi hovin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Paavi oli päättänyt asian Andreaksen hyväksi julkaisemalla bullan Andreaksen ja Giovannan yhteisestä kruunauksesta.

Tämä oli shakkaus Kaarlelle. Hänen setänsä, Perigordin kardinaali, oli tehnyt parhaansa tällaisen päätöksen vastustamiseksi, mutta Unkarin Ludvig oli hänet lopulta voittanut, esittämällä sellaisen vaikuttavan perusteen, että itse oli Napolin kruunun laillinen perillinen ja että hän luopuisi oikeudestaan nuoremman veljensä hyväksi. Hän oli tukenut perustettaan maksamalla paaville satatuhatta kultakruunua, mikä siihen aikaan oli suunnaton rahamäärä, ja asia, joka siihen asti oli ollut hämärä, selkisi heti paavin hoville.

Se oli shakkaus Kaarlelle, kuten jo mainitsin. Mutta Kaarle jännitti voimansa ja mietti vastasiirtoa, joka saattaisi hänet voitolle. Hän lähti onnittelemaan Andreasta ja tapasi hänet voitonriemussaan ylpeän ja ylimielisen pöyhistyneenä.

»Terve tuloa, Kaarle», tervehti hän Durazzon herttuaa. »Minä en ole niitä, joka unohdan ystäväni, jotka minua kannattivat, kun valtani oli vielä epävarma.»

»Uskon, ettette oman etunne vuoksi», sanoi liukas Kaarle veljellisestä syleilystä irtautuessaan, »unohda niitä, jotka ovat olleet vastustajianne ja jotka nyt epätoivossaan voivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin estääkseen kruunauksen tapahtumasta.»

Unkarilaisen valjut silmät välähtivät.

»Kenestä puhutte?»

Kaarle silitti miettiväisenä mustaa partaansa, tummat silmät tiukan vakavina. Oli keksittävä uhri, joka herättäisi pelkoa Giovannan ystävissä ja saisi heidät toimimaan Kaarlen eduksi.

»No, ensimmäiselle sijalle asettaisin Giovannan neuvonantajan, Isernian, tuon lakimiehen, jonka kehnot, neuvot ovat vahingoittaneet kuninkaallisia oikeuksianne. Sitten tulee —»

Mutta samassa Kaarle pysähtyi ja katsoi viekkaasti poispäin, aivan kuin olisi joutunut hämilleen.

»Kuka sitten tulee?» huudahti Andreas. »Kuka on seuraava? Puhukaa suunne puhtaaksi!»

Herttua kohautti olkapäitään.

»Kautta kärsimyksen, muita ei toki puutu. Kuningattaren ystävissä on teidän vihamiehiänne liiaksikin.»

Andreaksen heikosti päivettynyt iho kalpeni. Hän riuhtaisi auki punaisen viittansa aivan kuin olisi hänen tullut kuuma ja seisoi herttuan edessä norjana kuin painija ihonmyötäisessä _cote-hardiess_aan ja sinipunaisissa silkkihousuissaan.

»Eipä todellakaan ole syytä heitä luetella», sanoi hän kiivaasti.

»Ei», myönsi Kaarle. »Mutta vaarallisin kaikista on Isernia. Niin kauan kuin hän elää, liikutte te miekkojen keskellä. Hänen kuolemansa ehkä synnyttäisi kauhun, joka peloittaisi muut.»

Hän ei välittänyt sanoa enempää tietäen sanoneensa tarpeeksi kiihoittaakseen Andreaksen äreänä ja julmistuneena kylvämään kauhua mieliin, jotka syyllisyyden tunto varmaankin jo saattoi rauhattomiksi ja joiden joukkoon hän varmaankin laski Giovannankin.

Andreas neuvotteli munkki Robertin kanssa. Mitä Iserniaan tulee, oli syytä liiaksikin pitää häntä vaarallisena, ja niinpä Isernia seuraavana päivänä kaatui salamurhaajan miekkaan ollessaan juuri lähdössä Castel Nuovosta, ja Kaarle itse ilmoitti asiasta hoviin saattaen sen siten hämmästyksen valtaan.

Hovilaiset olivat juuri iltakävelyllä Castel Nuovon ihanassa puutarhassa, kun Kaarle heihin yhtyi ja laski kätensä Bertrand d'Artois'n voimakkaalle olkapäälle. Bertrand, kuningattaren suosikki, katsoi häntä kysyvästi, tuntien epäluuloa ja vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän oli Andreaksen puoluelaisia.

»Tuo unkarilainen karju», sanoi Kaarle, »teroittaa torahampaitaan nyt, kun pyhä isä on vahvistanut hänen oikeutensa.»

»Kukapa siitä välittää?» ilkkui Bertrand.

»Välittäisitteköhän sitten, jos lisäisin, että hän on jo tahrinut ne vereen?»

Bertrand kävi vakavaksi. Herttua selitti.

»Hän on aloittanut Giacomo d’Iserniasta. Kymmenen minuuttia sitten hänet pistettiin kuoliaaksi kivenheiton päässä linnasta.» Niin Kaarle ilmoitti uutisensa. »Se on vain alkua, ei muuta.»

»Hyvä Jumala!» sanoi Bertrand. »D’Isernia! Olkoon taivas hänelle armollinen.» Ja hartaana hän teki ristinmerkin.

»Taivas tulee kyllä olemaan armollinen useammallekin teistä, jos sallitte Unkarin Andreaksen olla sen välikappaleena», sanoi Kaarle rumasti irvistäen.

»Uhkaatteko?»

»En toki; älkää mielettömästi kiihtykö. Minä vain varoitan. Tunnen hänen luonteensa. Tiedän, mitä hän aikoo.»

»Tehän olettekin aina ollut hänen uskottunsa», sanoi Bertrand purevasti.

»Tähän asti olen ollut. Mutta nyt se päättyy. Olenhan Napolin ruhtinaita enkä suostu kumartamaan muukalaista. Hänen kanssaan oli kyllä hauska metsästellä ja ryypätä, niin kauan kuin hän oli Calabrian herttua, eikä hänellä ollut toiveita siitä yletä. Mutta että hänestä tulisi minun kuninkaani, eikä meidän armollinen Giovanna olisi muuta kuin kuningatar-puoliso —.» Hän teki inhoa ilmaisevan eleen.

Bertrandin silmät välähtivät. Hän tarttui toista käsivarteen ja vei hänet mukanaan viiniköynnösverkon alle joka vihreänä kerroksena peitti seinät.

»Mutta sehän on hyvä uutinen meidän kuningattarellemme», hän huudahti. »Hän tulee olemaan iloinen kuullessaan, että te olette hänen miehiään.»

»Se on sivuasia», vastasi hän. »Tärkeintä oli, että ehdin varoittaa teitä — juuri teitä erikoisesti, ja Evolia. Tietenkin tulee muitakin olemaan. Mutta unkarilainen ei uskonut minulle enempää.»

Bertrand oli pysähtynyt. Hän katsoi Kaarleen pitkään, ja hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen.

»Minuako?» hän sanoi osoittaen itseään.

»Juuri teitä. Te olette seuraava järjestyksessä. Mutta ei ennenkuin kruunu on lujasti hänen päässään. Silloin hän aikoo selvittää tilinsä niiden Napolin ylimysten kanssa, jotka ovat häntä vastustaneet. Kuulkaa», ja Kaarle hiljensi ääntänsä aivan kuin uutisensa kauhean taakan masentamana; »hänen kruunauskulkueensa etunenässä tullaan kantamaan mustaa koston lippua. Ja teidän nimenne on ensimmäisenä lainsuojattomiksi julistettavien luettelossa. Ihmetyttääkö se teitä? Onhan hän aviomies, ja hänellä on jonkin verran tietoja teidän ja kuningattaren suhteesta —»

»Seis!»

»Joutavia!» Kaarle kohautti olkapäitään. »Mitäpä syytä on vaieta sellaisesta asiasta, minkä koko Napoli tietää? Milloin te ja kuningatar sitten olette olleet varovaisia? Teidän sijassanne en kaipaisi varoitusta. Käsittäisin, mitä on odotettavissa aviomieheltä tämän päästyä kuninkaaksi.»

»Asiasta on kerrottava kuningattarelle.»

»Niin minäkin luulen. Teidän sopinee parhaiten se tehdä. Menkää kertomaan hänelle, jotta hän voisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Mutta menkää salaa ja varovasti. Henkenne ei ole vaarassa siihen asti kuin hänellä on kruunu päässään. Ja vielä tärkeä seikka — mitä ikänä päätättekin — älkää tehkö täällä Napolissa mitään.»

Ja sen sanottuaan Kaarle poistui, kun Bertrand taas riensi Giovannin luo. Puutarhan portilla hän pysähtyi katsomaan taakseen. Hänen silmänsä etsivät ja löysivätkin kuningattaren, pitkän, reippaan seitsentoistavuotiaan tytön, puettuna ihonmyötäiseen, punaiseen silkkipukuun, jonka korkea, valkoinen kaulus kehysti sanomattoman suloisia, kapeita kasvoja, joita ylinnä vielä koristi tuuhea, kuparinvärinen tukka. Hän seisoi hämmästyneen näköisenä katsoen rakastajaansa silmiin tämän kertoessa hänelle, mitä juuri oli kuullut.

Kaarle poistui tyytyväisenä.

Kolme päivää myöhemmin kuningattaren hovikuntaan kuuluva, Melazzo-niminen mies, joka oli Kaarle-herttuan palveluksessa, tuli ilmoittamaan hänelle, että hänen kylvämänsä siemen oli langennut hyvään maahan. Kuninkaan pään menoksi oli solmittu salaliitto, johon kuuluivat Bertrand d'Artois, Evolin kreivi Robert Cabane ja hänen lankonsa Terlizzi ja Morcone. Melazzo itse, kuningattaren ihailijaksi tunnettuna, oli myöskin otettu liittoon, ja samoin eräs Pace-niminen mies, joka oli Andreaksen kamaripalvelija ja joka Melazzon tavoin oli Kaarlen palveluksessa.

Durazzon Kaarle hymyili hiljaa itsekseen. Peli luisti hyvin.

»Hovi», sanoi hän, »lähtee ennen kruunajaisia kuukaudeksi Aversaan. Silloinhan olisi sopiva aika heidän panna toimeen suunnitelmansa. Neuvokaa niin.»

Kruunauspäivä oli määrätty syyskuun 20:nneksi. Kuukautta aikaisemmin — elokuun 20:ntenä — hovi muutti Napolin kuumuudesta ja savusta Aversan viileämpään ilmaan odotusaikaa kuluttamaan. He sijoittuivat Pyhän Pietarin luostariin, joka siinä tarkoituksessa oli muodostettu mahdollisimman hyväksi kuninkaalliseksi asunnoksi.

Heidän saapumisiltanaan oli luostarin virvoitushuone muutettu tuon monipäisen ylhäisen ja ylen iloisen seurueen illallishuoneeksi. Pitkään, liuskakivillä laskettuun korkeaan huoneeseen, jossa ikkunat olivat hyvin korkealla ja joka tavallisissa oloissa oli niin jäykkä ja alaston, oli nyt ripustettu ryijyjä seinille ja lattialle oli sirotettu kaislaa, johon oli sekoitettu tuoksuheinää ja rautayrtin kukkia ja muita hyvätuoksuisia ruohoja. Sivuseiniä ja kaksoisovia vastapäätä olevaa päätyseinää pitkin oli asetettu yksinkertaisten munkkien kivipöytiä matalalle korokkeelle, joka kohotti ne lattian pintaa ylemmäksi. Nämä pöydät olivat nyt koristetut kimaltelevalla kristallilla ja välkkyvillä kulta- ja hopea-astioilla. Pöytien toisella puolella, selin seinään, istuivat hovinaiset ja ylimykset. Huoneen holvikattoon oli tökerösti maalattu avonainen taivas — jonkun luostariveljen työtä, jonka siveltimessä oli enemmän hartautta kuin taitoa — ja apotin pöydän yläpuolella huoneen yläpäässä oli tuo välttämätön cenacolo.

Tässä pöydässä istui kuninkaallinen seurue, leveäharteinen Unkarin Andreas raajat hieman hajallaan ja kultainen harjansa nyt jonkinverran epäjärjestyksessä, sillä sivistymättömän tapansa mukaan hän joi runsaasti; tuon tuosta hän viskasi luun tai lihapalan maksanvärisille koirilleen, jotka odottaen loikoivat lattiakaisloilla.

He olivat metsästelleet sen päivää Capuan lähistöllä, ja Andreas oli hyvin kunnostautunut ja oli nyt ylen hyvällä tuulella, muistellen tuskin ollenkaan niitä ilkeitä asioita, joita Durazzon Kaarle oli hänelle kuiskaillut, nauraen ja pilaillen vieressään istuvan Morcone-kavaltajan kanssa. Hänen takanaan, joka hetki valmiina ja huomaavaisena, seisoi hänen palvelijansa Pace, joka aikaisemmin oli ollut Durazzon palveluksessa. Hänen oikealla puolellaan istui kuningatar, joka tuskin yrittikään syödä: hänen kauniit kasvonsa olivat kalman kalpeat, hänen tummat silmänsä tuijottivat suurina; vieraiden joukossa oli mustakulmainen Evoli ja hänen lankonsa Terlizzi: Bertrand d'Artois ja hänen isänsä: Melazzo, Kaarlen toinen palkkalainen, ja catanialainen Filippa, kaunis ja korskea, mutta tänä iltana tavattoman vähäpuheinen.

Mutta Durazzon Kaarle ei ollut mukana. Eihän pelaajan itsensä sovi olla nappulana laudalla.

Hänen korviinsa oli kantautunut tieto, että teko, johon hän niin ovelasti oli yllyttänyt Bertrand d'Artois'n, oli aikomus panna toimeen täällä Aversassa, ja siksi Kaarle jäi Napoliin. Hän oli sopivalla hetkellä huomannut, että vaimonsa oli huonovointinen, ja hän oli vaimostaan niin huolissaan, ettei saattanut lähteä hänen luotaan. Hän oli pyytänyt Andreakselta tuhannesti anteeksi, sillä kaikkein mieluummin hän tietenkin olisi tullut hänen kanssaan Aversan viileään, raittiiseen ilmaan huviksensa metsästelemään; ja lähtöhetkellä hän oli lahjoittanut nuorelle kuninkaalle parhaan metsästyshaukkansa suuren intonsa ja mielipahansa todistukseksi.

Ilta kului, ja vihdoin kuningattaren antamasta merkistä naiset nousivat pöydästä ja poistuivat makuuhuoneisiinsa. Miehet asettuivat paikoilleen taas. Kellarinhoitajat kävivät kahta toimeliaammiksi, viinikannut kiertelivät entistä virkeämmin, ja heidän aikaansaamansa melu varmaankin häiritsi munkkeja, jotka olivat sulkeutuneet kammioihinsa näiltä maallisilta turhamaisuuksilta suojaan. Andreaksen nauru kävi yhä äänekkäämmäksi ja ontommaksi, ja kun hän vihdoin puolenyön seuduissa riuhtaisihe pystyyn ja poistui makuukammioonsa, ehtiäkseen hieman levätä ennen huomista metsästystä, niin hän jonkinverran hoiperteli.

Mutta joukossa oli toisia metsästäjiä, joiden kärsivällisyys ei kestänyt odottaa aamua, joiden riista oli saatava hengiltä vielä samana yönä. He odottivat — Bertrand d'Artois, Robert Cabane, Terlizzin ja Morconen kreivit, Melazzo ja Andreaksen kamaripalvelija Pace — kunnes kaikki Aversassa makaajat sikeästi nukkuivat. Silloin he, kello kahden seuduissa aamulla, hiljaa hiipivät kolmannessa kerroksessa olevaan loggiaan, apotin puutarhan yläpuolella olevaan pitkään pylväskäytävään. He pysähtyivät hetkeksi kuningattaren oven kohdalle, joka aukeni tähän käytävään, ja jatkoivat siitä matkaa toisessa päässä olevan kuninkaan oven eteen. Pace sai kolkuttaa kovasti kolme kertaa, ennenkuin sisältä kuului unista murahtelua vastaukseksi.

»Minä täällä olen — Pace — armollinen herra», hän ilmoitti. »Napolista on saapunut munkki Robertin lähettämä pikaviesti, jolla on tärkeä asia.»

Oven toiselta puolelta kuului äänekästä haukottelua, kahinaa, kaatuvan tuolin kolinaa ja viimein salvan avaamisen ratinaa. Ovi aukeni ja sarastavan päivän hämärässä valaistuksessa näkyi paitasillaan oleva Andreas, joka veti ylleen turkisreunaista viittaa.

Hän ei nähnyt muita kuin Pacen. Toiset olivat vetäytyneet varjoon. Pahaa aavistamatta hän astui huoneesta ulos.

»Missä on sanantuoja?»

Ovi, josta hän juuri oli tullut, paukahti samassa kiinni, ja kuu hän kääntyi katsomaan taakseen, näki hän Melazzon parhaillaan pönkittämässä sitä miekallaan, estääkseen kenenkään sitä tietä kulkemasta — sillä huoneen toinen ovi aukeni sisäkäytävään.

Melazzon olisi sopinut sen sijasta miekallaan pistää takaapäin Andreas kuoliaaksi, joten asia olisi ollut paikalla valmis. Mutta joku sattui tietämään, että Andreas kantoi mukanaan amulettia — sormusta, jonka äitinsä oli hänelle antanut — joka teki teräksen ja myrkyn vaikutukset häneen tehottomiksi. Ja niin suuri oli taikausko siihen aikaan, niin suuri noiden miesten sokea luottamus tuon taikakalun ihmevoimaan, ettei ainoakaan heistä edes miekallaan koetellut sen todenperäisyyttä. Samasta syystä ei yritettykään turvautua vieläkin helpompaan keinoon selvitä hänestä, nimittäin myrkyttämiseen. Olettaen amuletin tarunomaisen tehon eittämättömäksi olivat salaliittolaiset päättäneet kuristaa hänet.

Hänen kääntyessään he siis karkasivat hänen kimppuunsa ja kaatoivat hänet äkkiarvaamatta maahan, ennenkuin hän ollenkaan arvasi, mitä oli tekeillä. Siinä he sitten painivat hänen kanssaan. Hän oli voimakas kuin nuori härkä ja hän käytti nyt näitä voimiaan. Hän viskasi heidät päältään ja nousi seisomaan, mutta hänet kaadettiin uudestaan, ja kaiken aikaa hän huusi apua. Hän huitoi umpimähkään ympärilleen ja kaatoi ison nyrkkinsä iskulla Morconen puolipökertyneenä maahan.

Nähdessään miten vaikea häntä oli kuristaa, he varmaankin kirosivat hänen amulettiaan. Hän ponnistausi taas polvilleen ja siitä pystyyn ja vihdoin, verissä kasvoin ja jättäen hiustukkoja murhamiesten käsiin, hän murtautui irti ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia loggiaa pitkin, huutaen kaiken matkaa, kunnes tuli vaimonsa ovelle. Hän heittäytyi sitä vastaan huutaen häntä nimeltä.

»Giovanna! Giovanna! Ristiinnaulitun Jumalan nimessä! Avatkaa! Avatkaa! Minut murhataan!»

Sisältä ei kuulunut mitään vastausta — ei hiiiskahdustakaan.

»Giovanna! Giovanna!» Hän kolkutti raivoissaan ovea.

Ei vieläkään vastausta, mikä oikeastaan oli kyllin selvä vastaus.

Kuristajat, jotka hetkeksi hämmentyivät ja pelkäsivät, että hänen huutonsa herättäisivät luostarin asukkaat, olivat seisoneet epäröivinä ja toimettomina hänen ryöstäydyttyänsä vapaaksi. Mutta silloin Bertrand d'Artois, älyten, että oli jo menty liian pitkälle, jotta työtä enää voitaisiin heittää kesken, hyökkäsi yht'äkkiä uudestaan hänen kimppuunsa. Toinen toisiaan pusertaen nämä painijat läähättäen hoippuivat edestakaisin loggiassa hetkisen, sitten kaatuivat ryskähtäen, Bertrand ylinnä, Andreas kolhaisten kaatuessaan päänsä kivilattiaan. Kuningattaren rakastaja piteli häntä siinä lujasti, painaen polvillaan hänen rintaansa.

»Kövsi!» hän huusi huohottaen toisille näiden rientäessä paikalle.

Eräs heistä viskasi hänelle vyyhdin purppuranpunaista silkkinuoraa, jonka sisään oli punottu kultalanka ja jonka päähän oli solmittu juokseva silmukka. Bertrand pujotti sen Andreaksen yli, veti kireälle ja piti sitä lujassa, miehen hurjasta, suonenvedontapaisesta sätkyttelystä huolimatta. Toiset ehättivät apuun. Yhdessä he nostivat kiemurtelevan uhrinsa loggian rintavarjolle ja työnsivät yli laidan, Bertrandin, Cabanen ja Pacen pidätellessä köyttä, pysähdyttääkseen putoamisen ja pitääkseen häntä siinä riippumassa siksi kuin henki olisi lähtenyt. Melazzo ja Morcone riensivät auttamaan heitä, ja tällöin Cabane huomasi, että Terlizzi pysytteli syrjässä näyttäen kauhistuneelta.

Päättävästi hän silloin huusi tälle:

»Tänne auttamaan! Köydessä on kyllä pituutta, jotta tekin siitä vielä kiinni saatte. Haluamme kanssarikollisia emmekä todistajia, herra kreivi.»

Terlizzi totteli, ja silloin tätä seuranneen hiljaisuuden äkkiä katkaisivat alla olevasta kerroksesta kuuluvat huudot — huutaja oli nainen, joka makasi aivan heidän allaan olevassa huoneessa ja joka herätessään näki sarastavan päivän hämärässä valossa miehen nuoran päässä potkimassa ja kiemurtelemassa hänen ikkunansa kohdalla.

Hetken aikaa säikähtyneet kuristajat vielä pitelivät köydestä, kunnes sätkyttely sen päässä oli loppunut; sitten he hellittivät ja päästivät ruumiin putoamaan apotin puutarhaan. Sen jälkeen he hajaantuivat ja pakenivat, sillä luostarissa tuntuivat ihmiset olevan liikkeellä tuon naisen huutojen herättäminä.

Kolmesti, niin tarina kertoo, tulivat munkit koputtamaan kuningattaren ovelle ja kysymään, mitä hän määräsi tehtäväksi miehensä ruumiille, saamatta kuitenkaan kysymykseensä vastausta. Se jäi vastaamatta vielä silloinkin, kun kuningatar myöhemmin päivällä suljetussa kantotuolissa matkusti Aversasta ja palasi Napoliin keihäsmiesjoukon saattamana, ja määräysten puutteessa munkit jättivät ruumiin virumaan apotin puutarhaan, samaan paikkaan, mihin se oli pudonnut, siihen asti kunnes Durazzon Kaarle kaksi päivää myöhemmin tuli siirtämään sen pois.

Murhatun ruhtinaan — jonka kuoleman hän oli niin ovelasti aiheuttanut — hän mielenosoituksellisesti kuljetti Napoliin, ja katedraalissa, kokoamiensa unkarilaisten edessä ja suuren kansanjoukon läsnäollessa hän juhlallisesti ruumiin yllä vannoi kostoa murhaajille.

Käytettyään näin Giovannaa välikappaleenaan — hänen rakastajansa, Bertrandin, ja hänen kanssaan liittoutuneiden salamurhaajain välityksellä — ja raivattuaan näin tieltään henkilön, joka oli hänen ja valtaistuimen välissä, hän nyt yritti käyttää oikeuslaitosta hyväkseen raivatakseen vuorostaan Giovannan tieltään.

Sillä välin päivät kertyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä kuningatar ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin miehensä murhaajien kiinni saamiseksi, eikä mitään kuulusteluja pidetty. Bertrand d'Artois tosin oli isänsä kanssa paennut heidän omistamansa St. Agathan linnoituksen turviin. Mutta muut — Cabane, Terlizzi ja Morcone — oleskelivat yhä häikäilemättä kuningattaren lähellä Castel Nuovossa.

Kaarle kirjoitti Unkarin Ludvigille ja paaville vaatien oikeuden noudattamista ja huomauttaen siitä, miten itse kuningaskunnassa sitä ei ollut edes yritettykään, ja kehoittaen heitä miettimään, mikä siihen oli syynä. Siitä oli seurauksena, että Klemens VI seuraavan vuoden kesäkuun 2. päivänä julkaisi bullan, jolla Napolin ylituomarin, Bertrand des Baux'n, käskettiin ottaa kiinni salamurhaajat ja rangaista heitä, ja — samaan aikaan — paavi toisella bullalla julisti heidät pannaan. Mutta määräyksensä ohella pyhä isä lähetti des Baux'lle yksityiskirjeen, missä hän ankarasti varoitti ylituomaria, valtion edun tähden, päästämästä julkisuuteen mitään kuningatarta koskevaa.

Des Baux ryhtyi heti työhönsä ja nähtävästi Kaarlen kehoituksesta vangitutti Melazzon ja palvelijan Pacen. Kaarlen ei sopinut syyttää kuningatarta eikä hänen ylimyksiäänkään, koska olisi siten voinut nostattaa uskolliset puoluelaisensa itseään vastaan. Hänelle riitti, kun antoi ilmi kaksi alhaisinta salaliittolaista ja hän luotti siihen, että heidät kiduttamalla saataisiin tunnustamaan asioita, jotka saattaisivat toisetkin perikatoon ja lopulta itsensä Giovannan.

Terlizzi, joka näiden kahden vangitsemisesta kuultuaan selvästi käsitti oman vaarallisen asemansa, ryhtyi rohkeaan ja toivottomaan tekoon sen torjumiseksi. Ratsasjoukko mukanaan hän hyökkäsi sen saattueen kimppuun joka kuljetti Pacea vankilaan. Vanki saatiin kylläkin kaapatuksi, mutta ei pelastuakseen. Hänen vaikenemistaan Terlizzi vain halusi. Hänen käskystään miespoloiselta kiskottiin kieli suusta, jonka jälkeen hänet luovutettiin takaisin vartijoilleen ja kohtalolleen.

Jos Terlizzin olisi onnistanut, niinkuin hän kyllä aikoi, tehdä sama temppu Melazzolle, niin Kaarle olisi joutunut pahaan pulaan. Mutta se ei hänelle onnistunut, ja tuo Paceen kohdistettu hirmuteko oli tehty aivan turhaan. Kun Melazzoa kidutettiin, niin hän ilmaisi Terlizzin ja samalla myöskin Cabanen, Morconen ynnä muut. Hänen tunnustuksensa saattoi syytettyjen penkille vielä catanialaisen Filippan ja hänen kaksi tytärtään, Terlizzin ja Morconen vaimot. Mutta kuningattaren nimeä hän ei maininnut, sillä hän oli alempiarvoisia salaliittolaisia, Pacen lailla tuskin paljoakaan palvelijaa parempi, eikä hänellä siis voinut olla tietoa kuningattaren osallisuudesta asiaan.

Toiset vangittiin heti ja tuomittiin kuolemaan sekä poltettiin julkisesti Sant Eligion aukiolla kestettyään sitä ennen neljännentoista vuosisadan kaikki sanomattoman raa'at hirmukidutukset, joita jatkui jopa mestauslavalle asti ja joiden tarkoituksena oli saada heidät ilmaisemaan yhä uusia rikoskumppaneita. Mutta vaikka he teloittajain pihdeissä kiemurtelivat ja pyörtyivät, eivät he mitään tunnustaneet. He vaikenivat todella niin tyystin, että kansa oli aivan ihmeissään, sillä kansa kaipasi selitystä. Ylituomari Hugh des Baux oli näet huolehtinut siitä, että paavin määräykset tulivat tarkkaan noudatetuiksi. Etteivät tuomitut voisi liikoja ladella, oli hän varovaisuuden vuoksi antanut kiinnittää heidän kielensä onkikoukuilla suupohjaan.

Niinpä tuli Kaarlelle hetkellinen pettymys, ja uusi pettymys hänelle aiheutui, kun Giovanna otti itselleen toisen miehen, serkkunsa, Taranton ruhtinaan Ludvigin. Jollei Kaarle halunnut antaa asian jäädä tälle kannalle ja pelin siis päättyä pattiasentoon, niin oli hänen turvauduttava uhkarohkeihin tekoihinsa sellaisiin hän todella ryhtyikin. Hän kirjoitti Unkarin kuninkaalle syyttäen nyt avoimesti Giovannaa murhasta ja viitaten asianhaaroihin, jotka jo yksin riittivät vahvistamaan hänen syytöstään.

Nämä asianhaarat Ludvig sitten kokosi jyriseväksi kirjeeksi, minkä hän kirjoitti Giovannalle vastaukseksi hänen puolusteluunsa Ludvigin syytöstä vastaan siitä toimettomuudesta, mitä hän oli osoittanut miehensä murhaajiin nähden:

»Giovanna, sinun aikaisempi epäsäännöllinen elämäsi, sinun vallanpidättämisesi yksin itsellesi, miehesi murhaajien koston laiminlyöminen, se, että olet ottanut uuden miehen, ja omat puolustelusi todistavat enemmän kuin riittävästi syyllisyytesi miehesi kuolemaan.»

Siihen asti kaikki kävi aivan Durazzon Kaarlen toiveiden mukaisesti. Mutta tapahtuipa muutakin. Ludvig oli nyt sotajoukkoineen tulossa ottamaan haltuunsa kuningaskunnan, jonka laillisena perillisenä hän, kaikki asianhaarat huomioonottaen, nähtävästi piti itseään, ja Italian ruhtinaat sallivat hänen vapaasti kulkea alueidensa halki. Tämä ei ollut suinkaan Kaarlen mieleen. Päinvastoin saattoi siitä, jos ei hän kiirehtinyt, koitua matti aivan odottamattomalta taholta, tehden turhaksi koko tähänastisen niin mestarillisesti hoidellun pelin.

Hän hämmentyi hieman, ja hätäisesti vastasiirtoa miettiessään hän erehtyi.

Ludvigin nopeasta lähestymisestä säikähtyneenä Giovanna kutsui avuksi vasallinsa, muiden muassa Kaarlen, käsittäen, että Kaarle oli hinnalla millä hyvänsä saatava siirtymään hänen puolelleen. Kaarle meni, kuunteli ja myi lopulta itsensä hyvästä hinnasta — Kalabrian herttuan arvonimestä, mikä teki hänet kruununperilliseksi. Hän kokosi mahtavan keihäsmiesjoukon ja marssi Aquilaa vastaan, joka jo oli nostanut Unkarin lipun.

Siellä hän hyvin pian huomasi tehneensä huonon siirron. Hänelle tuotiin sana, että kuningatar oli kauhuissaan paennut Provenceen, etsien turvaa Avignonista.

Kaarle ryhtyi viipymättä korjaamaan erehdystään ja marssi Aquilasta Ludvigia vastaan vakuuttaakseen hänelle uskollisuuttaan ja yhtyäkseen vallananastajan joukkoihin.

Folignossa Unkarin kuningas kohtasi paavin lähetin, joka Klemens VI:n nimessä kielsi häntä pannan uhalla tunkeutumasta pyhän kirkon läänitysalueelle.

»Kun olen Napolin isäntä», vastasi Ludvig järkähtämättä, »niin olen pitävä itseni pyhän istuimen läänitysmiehenä. Siihen mennessä vastaan töistäni vain Jumalalle ja omalletunnolleni.» Ja hän jatkoi etenemistään mustan kuolemanlipun johdolla, levittäen aito unkarilaiseen tapaan murhaa, ryöstöä, rosvousta ja hävitystä hymyilevälle maaseudulle, kostaen siten koko maalle hirveällä tavalla veljensä murhan.

Näin hän saapui Aversaan ja majoittui unkarilaisineen samaan Pyhän Pietarin luostariin, missä Andreas vuosi sitten oli kuristettu kuoliaaksi. Ja täällä hänet tapasi Kaarle, joka tuli uskollisuuttaan vakuuttamaan, ja avosylin kuningas toivotti hänet tervetulleeksi, kuten sopii odottaakin, Kaarle kun oli ollut Andreaksen todellinen ystävä tässä vihollismaassa. Kaarlen ajattelemattomasta ja varomattomasta teosta Aquila-jutussa ei puhuttu mitään. Kuten Kaarle oli toivonutkin, annettiin se hänelle anteeksi sekä menneisyyden että nykyisyyden perusteella.

Illalla oli suuri juhla samassa virvoitushuoneessa, missä Andreaskin oli juhlinut sinä yönä, jona kuristajat häntä odottaen vartioivat, ja Kaarle oli nyt kunniavieraana. Aamulla Ludvigin oli määrä jatkaa matkaansa Napolin kaupunkiin, ja kaikki olivat varhain liikkeellä.

Kun oltiin juuri lähtemässä, sanoi Ludvig Kaarlelle: »Ennenkuin lähden, tekisipä mieleni katsoa sitä paikkaa, missä veljeni kuoli.»

Kaarlesta tämä tietenkin tuntui inhoittavalta mieliteolta, josta hän tahtoi saada Ludvigin luopumaan. Mutta Ludvig ei hellittänyt.

»Viekää minut sinne», hän pyysi herttualta.

»Mutta tuskin minä tiedänkään — en ollut täällä, muistakaa», vastasi hänelle Kaarle käyden levottomaksi, johtuen se ehkä osaksi ilkeästä ilmeestä laihan kuninkaan kasvoilla, osaksi hänen oman omantuntonsa soimaavista kuiskeista.

»Tiedän kyllä, ett'ette ollut; mutta tiedätte kai te paikan. Tietävät kai sen näillä main kaikki ihmiset. Ja ettekö te juuri kuljettanut ruumista pois? No, viekää minut nyt sinne.»

Kaarlen oli siis pakko tehdä hänen käskynsä mukaan. Käsi kädessä he nousivat portaita, jotka veivät tuohon onnettomaan loggiaan, ja puolikymmentä Ludvigin upseeria seurasi mukana.

He astelivat apotin puutarhan kohdalla olevaa kivipermantoa pitkin, joka nyt oli täydessä auringonvalaistuksessa ja jonka täytti siellä kasvavien ruusujen tuoksu.

»Tässä kuningas nukkui», sanoi Kaarle, »ja tuolla kuningatar. Tässä välimaissa jossakin tuo onneton teko tapahtui, ja tuosta paikasta he hänet heittivät.»

Ludvig pitkänä ja laihana seisoi mietteissään, käsi leuassa. Yht'äkkiä hän pyörähti päin herttuaa, joka seisoi hänen vieressään. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut, ja hän väänsi suutaan niin, että hampaat näkyivät niinkuin murisevalla koiralla.

»Kavaltaja!» hän ärähti. »Juuri te — te, joka hymyillen ja liehakoiden käännyitte puoleeni ja yllytitte kostamaan — olette syypää siihen, mitä täällä tapahtui.»

»Minäkö?» Kaarle astui askelen taaksepäin käyden kalpeaksi ja polvet vapisten.

»Juuri te!» vastasi kuningas kiivaasti. »Hän ei olisi tullut surmatuksi, jollette te olisi vehkeillyt häntä vastaan, koettaen estää häntä kuninkuudesta ja kruunatuksi tulemasta.»

»Se ei ole totta!» huusi Kaarle. »Se ei ole totta! Vannon sen Jumalan nimessä!»

»Valapattoinen koira! Kiellättekö pyytäneenne tuota erinomaista setäänne, kardinaali Perigordia, koettamaan estää paavia julkaisemasta siihen tarvittavaa bullaa?»

»Sen kiellän. Tosiasiat puhuvat sitä vastaan. Bullahan oli valmis.»

»Sitten kieltämisenne vain todistaa syyllisyytenne», vastasi kuningas, vetäen vyöllään riippuvasta nahkapussista pergamentin ja pitäen sitä hämmästyneen herttuan silmien edessä. Se oli kirje, minkä hän oli kirjoittanut kardinaali Perigordille, pyytäen häntä estämään paavia allekirjoittamasta bullaa, joka vahvisti Andreaksen kruunauksen.

Kuningas hymyili kaameasti katsellessaan noita kalpeita, vavahtelevia kasvoja.

»Kieltäkääpä vieläkin», hän ilkkui. »Kieltäkää sekin, että te Kalabrian herttuan arvonimestä suostuitte rupeamaan kuningattaren puoluelaiseksi ja että te taas siirryitte meidän puolellemme, kun huomasitte vaaranne. Te uskotte, senkin katala kavaltaja, voivanne käyttää meitäkin astinlautana, jonka avulla pääsette valtaistuimelle — kuten koetitte veljeäni käyttää, jopa siihen määrään, että toimititte hänet murhatuksi.»

»Ei, ei! En minä ole siihen osallistunut. Minä olin hänen ystävänsä —»

»Valehtelette!» Ludvig iski häntä vasten suuta.

Samassa Ludvigin upseerit tarttuivat herttuaan peläten, että tuo häväistys kiihoittaisi hänet kostamaan.

»Tepä olette kovin tilaisuuksiin mukautuva», sanoi Ludvig; ja lisäsi huolettomasti: »Lopettakaa hänet.»

Kaarle kiljui hetken aikaa, kuten Andreaskin oli samalla paikalla kiljunut huomatessaan tuijottavansa kammottavaa kuolemaa silmiin. Sitten muuttui kiljuminen yskäksi, kun unkarilainen miekka hänet lävisti.

Hänen ruumiinsa nostettiin loggian kivipermannolta ja kannettiin rintavarjon luo, kuten Andreaskin oli kannettu, ja viskattiin menemään apotin puutarhaan, kuten Andreaskin oli viskattu. Se virui ruusupensaassa värjäten apotin ruusut kirkkaamman punaisiksi.

Tuskin voi ajatella runollisempaa kostoa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings