ESIPUHE.

Ryhtyessäni kirjoittamaan »Historiallisia öitä» asetin itselleni vaatimuksen mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja kaikista jäljellä olevista lähteistä hankittavin värityksin hahmotella uudelleen ryhmän enemmän tai vähemmän kuuluisia tapahtumia. Valitsin sitä tarkoitusta varten varsinkin sellaisia itsessään eriskummallisia tapauksia, jotka aiheutuvat inhimillisistä intohimoista, ja esittäessäni kunkin näistä tapahtumista kertomuksen muodossa pakotin tämän kertomuksen tarkasti noudattamaan lähteiden mukaisia tosiasioita eikä vähimmässäkään määrässä omaa kekseliäisyyttäni; ja mielikuvitusta olen käyttänyt apuna vain historian harmaiksi jättämien ääriviivojen värittämiseen huolehtien tarkasti siitä, että värini olisivat mahdollisimman luonnonmukaiset. Kahdenpuhelut olen poiminut sellaisista todellisten keskustelujen rippeistä, joita kussakin eri tapauksessa tavataan aikakirjoista, ja laajentanut niitä siten, että olen muuttanut keskustelunmuotoon senaikaisten kirjoittajain kertomuksia.

Sellaisen vaatimuksen asetin itselleni. Tiedän kyllä, että sitä on jo ennenkin jonkin kerran yritetty, alkaen ehkä Alexandre Dumas'n »Crimes Célèbres'istä». Mutta tietääkseni ei tämä yritys ole milloinkaan onnistunut. Tarkoitukseni ei ole väittää, että itse olisin onnistunut seuraavissa kyhäelmissäni. Mutta lähelle onnistumista olen päässyt — arvosteltuna sen päämäärän mukaan, minkä asetin ohjeekseni ja missä määrin olen tehtävässäni epäonnistunut, sen päättäkööt lukijat. Tiedän kuitenkin yleensä tunnollisesti vastustaneeni kiusausta käsitellä asioita keveämmin, poiketa kuvausta rajoittavista tosiasioista tarkoituksella saada kertomus seikkailurikkaammaksi. Muutamissa tapauksissa olen kuitenkin yrittänyt vapaammin ratkaista salaisuuksia, joihin en ole tavannut missään selitystä. Niistä minun täytyy tehdä tässä täysi tunnustus.

Rohkein yritykseni esittää oma käsitykseni asioista esiintyy »Vihan yössä». Mutta puolustuksekseni voin rehellisesti mainita, ettei se suinkaan ole sen rohkeampi kuin historiaan tosiasiana omaksuttu saman asian selitys. Toisin sanoen, minä väitän, ettei se yksityiskohtainen uudelleenhahmottelu, jonka minä olen esittänyt Giovanni Borgian, Gandian herttuan, salaperäisen kuoleman yhteydessä olevista asianhaaroista, ole historiallisesti vähemmän luotettava kuin yksikään niistä selittävistä kertomuksista, jotka historia on omaksunut koettaessaan todistaa syylliseksi Gandian veljen, Cesare Borgian.

»Cambridge Modern Historyssa» ovat meidän sitä aikakautta käsittelevät arvovaltaisimmat kirjailijamme päättävästi lausuneet, ettei ole olemassa minkäänlaista hyväksyttävää todistusta, jonka nojalla historiankirjoittajat voisivat kannattaa neljän vuosisadan ajan vallinnutta käsitystä, että murhaaja oli Cesare Borgia.

Muussa yhteydessä olen laveasti käsitellyt tätä kysymystä. Tässä riittäköön vain, kun mainitsen, että vasta yhdeksän kuukautta murhan jälkeen Cesare Borgian nimi ensi kerran mainittiin asian yhteydessä; että yleinen mielipide oli siihen mennessä syyttänyt järjestyksessä viittä kuutta muuta henkilöä; ettei voida keksiä mitään vaikutinta, joka olisi saanut Cesaren murhaamaan veljensä; että ne vaikuttimet, joita on esitetty, eivät kestä tarkastusta, ja että ne kaikki tuntuvat kiireessä keksityiltä tukemaan jotakin häikäilemätöntä poliittista tarkoitusperää; että kansan ääni kaikkein ensinnä syytti kardinaalia, varakansleri Ascanio Sforzaa ja hänen veljenpoikaansa Giovanni Sforzaa, Pesaron itsevaltiasta; ja lopuksi, että Matarazzon »Perugian historiassa» on aivan seikkaperäinen kertomus siitä, miten viimeksimainittu murhan suoritti.

Myönnän kylläkin, ettei Matarazzo ole sen luotettavampi kuin muutkaan senaikaisten kulkupuheitten esittäjät. Mutta ei hän myöskään ole vähemmän luotettava. Eikä voida suinkaan kieltää, ettei Sforzaan nähden puutu voimakkaita murhan vaikuttimia.

Kertomukseni »Vihan yössä» tosin on pelkästään teoreettinen kuvaus tästä rikoksesta. Mutta se perustuu tarkasti kaikkiin tapahtumista ja luonteista tunnettuihin tosiseikkoihin; ja vaikkapa ei säilyneissä asiakirjoissa olekaan mitään kertomustani ehdottomasti tukevaa, niin ei niissä myöskään tavata mitään, mikä sen ehdottomasti kumoaisi.

»Naamiaisyössä» olen tehnyt itseni vikapääksi siihen, että aivan omavaltaisesti olen keksinyt syyn, joka selittää vapaaherra Bielken äkillisen ja salaperäisen muuttumisen Ruotsin Kustaa III:n uskollisesta ystävästä ja palvelijasta hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Tätä menettelyäni en voi millään puolustaa, vaikkakin se tarjoaa mahdollisen selityksen tuolle salaisuudelle. Mitä taas tulee »Kirk o’ Fieldin yöhön», niin en usko, että Darnleyn kuolintavan yksityiskohtainen hahmotteluni kaipaa mitään puolustelua. Tätä tapausta on kauan pidetty yhtenä historian salaisuuksista — salaperäistä asiassa on erittäinkin se, että vaikka Kirk o' Fieldissä oleva talo tuhoutui räjähdyksen kautta, Darnleyn ruumis tavattiin jonkin matkan päässä siitä, samoin hänen huvipoikansa ruumis, ja ne näyttivät selvästi kuoliaaksi kuristetuilta. Minun keksimäni selitys tuntuu sentähden mielestäni hyvin uskottavalta.

Antonio Perezin jutussa — »Ilmiantoyö» — olen tosiasioihin nähden ollut vähemmän omavaltainen kuin miltä ehkä näyttää. Olen tarkasti noudattanut hänen omaa »Relacioniaan», joka, samalla kuin se on varsinaisesti puolustuskirjoitus, varmaan myös on siinä käsiteltyjen tapahtumain luotettavin todistuskirja. Olen vain vaihtanut Perezin esittämien arvojen järjestystä, kohottamalla henkilölliset näkökohdat poliittisia tärkeämmiksi ja erikoisesti painostamalla hänen suhdettaan Ebolin ruhtinattareen. »Ilmiantoyö» on esitetty kertomuksen kertomuksena. Pääkertomuksesta huomautan, että vaikkakin se on jossakin määrin kuviteltu, ei se suinkaan kokonaan ole sellainen. »Relacion» itse sisältää kylliksi asioita, jotka tekevät sen suurimmalta osalta oikeutetuksi.

Mainituin poikkeuksin lukija toivoakseni huomaa, että olen tarkasti noudattanut asettamaani vaatimusta olla perustamatta mielikuvitukseen tätä yritystäni verhota lihalla ja vaatteilla näitä muutamia historian luita.

On ehkä vielä lisättävä, että milloin lähteet ovat vaikuttimista erimielisiä, milloin todisteet ovat itse tapahtumiin nähden ristiriitaisia tai milloin tosiasiat myöntävät monta tulkintaa, olen uskaltanut itse valita tulkinnan noudattaen silloin alussa mainitsemaani näkökohtaa.

Lontoossa, elokuussa 1917.