IV. ARMELIAISUUDEN YÖ

Rouva Alice Lislen juttu

IV. ARMELIAISUUDEN YÖ.

Kaikista niistä jutuista, joita tutkittiin tuon kauhean oikeudenkäynnin aikana, joka syystä sai verikäräjän nimen, on ihmisten muistissa säilynyt vain rouva Alice Lislen juttu. Hänen ikänsä, se, että hän oli ensimmäinen nainen, jonka Englannin historia tietää kärsineen kuolemanrangaistuksen vain siitä syystä, että oli harjoittanut naisellista armeliaisuutta, ja lisäksi vielä se, ettei häntä tähänkään muodolliseen rikkomukseen voitu sitovasti todistaa vikapääksi, tämä kaikki on lähtemättömänä kauhuna syöpynyt ihmisten mieliin. Lisäksi tulee vielä se seikka, että hänen juttunsa oli ensimmäinen, jota tuo hirmuinen ylituomari, wemiläinen paroni Jeffreys, Länsi-Englannissa tutki.

Mutta historian tutkijalle tämän jutun tekee sielutieteellisesti erikoisen mielenkiintoiseksi se puoli asiassa — ja tämä on pyrkinyt jäämään huomioon ottamatta — ettei voida katsoa hänen oikeastaan kärsineen rangaistustaan tuon muodollisen rikkomuksen tähden. Se oli pikemminkin keksitty veruke kuin varsinainen syy. Oikeastaan hän oli armottoman, arvostelukyvyttömän kostottaren viaton uhri.

Sedgemoorin taistelussa oli protestanttien esitaistelija, Monmouthin herttua James, joutunut tappiolle. Länsi-Englantiin, joka oli noudattanut herttuan kapinaannousu-kehoitusta, asetettiin nyt kauhea hirmuhallitus, mikä kuvasti kuninkaan tekopyhää, säälimätöntä, kostonhimoista luonnetta. Faversham oli jättänyt joukkojen johtajaksi Bridgwateriin eversti Percy Kirken, säälimättömän konnan, joka oli aikoinaan ollut Tangerin linnaväen päällikkönä ja jonka miehet olivat täysin johtajansa veroisia. Kirken karitsoiksi heitä sanottiin, mikä pilkkanimi johtui tämän ensimmäisen tangerilaisen, alkujaan uskottomia vastaan taistelemaan pestatun rykmentin lippuun kuvatusta pääsiäiskaritsasta.

Bridgwateristä eversti Kirke teki kauhean kostoretken Tauntoniin, jossa sijoittui Valkoisen Peuran majataloon. Majatalon oven edustalla oli kolmion muotoisen, vihreän aukion keskellä hyvin vankka tienviitta, ja eversti Kirken pisti mieleen kujeellinen tuuma muuttaa tämä vieraanvaraisuuden ilmoituspylväs hirsipuuksi — ajallisen menestyksen tienviitta ikuisuuden tienviitaksi. Hän siis noudatti vangit, jotka oli kahlehdittuina kuljettanut Bridgwaterista, ja ryhtyi ilman minkäänlaista edelläkäypää muodollistakaan tutkintoa vetämään heitä hirteen majatalon eteen. Kerrotaan, että kun vangit hilattiin tähän tilapäiseen hirsipuuhun, niin Kirke alapäällystöineen ikkunoissa seisten kohotti maljansa toivotellen onnea matkalle; ja kun uhrit sitten alkoivat kouristuksen tapaisesti sätkiä, niin Kirke komensi rummut soimaan, jotta herrat saisivat tanssia soiton tahdissa.

Eversti oli näet leikkisä mies, Afrikan pohjoisrannikon käsityskannan mukaisesti, missä hän oli oppinsa käynyt.

Kun eversti Kirke vihdoin kutsuttiin pois ja häntä moitittiin, niin ei se suinkaan tapahtunut hänen raakamaisuuksiensa tähden — joista useita ei saata siivossa kirjallisuudessa julkaista — vaan sen lievän menettelyn vuoksi, jota tämä rahanahne herrasmies alkoi harjoittaa huomatessaan, että useat hänen uhreistaan olivat valmiit suorittamaan sievoiset summat armahduksesta.

Sitäpaitsi hänen hirmuhallituksensa aikana miehet, joilla oli syytä pelätä kuninkaan koston kauheutta, piileksivät missä ikinä saattoivat. Niiden joukossa, jotka pakenivat Hampshireen, arvellen olevansa paremmassa turvassa sellaisella seudulla, mikä ei ollut osallistunut sotaan, oli muudan George Hicks-niminen eriuskolaispappi, joka oli kuulunut Monmouthin armeijaan, ja Richard Nelthorp-niminen lakimies, joka oli julistettu lainsuojattomaksi osanottonsa vuoksi Rye Housen salaliittoon. Epätoivoisena turvaa etsiessään hänen mieleensä muistui Moyle's Courtin armelias eriuskolaisemäntä, sen John Lislen leski, joka oli ollut Cromwellin valtionsinetin hoitajia ja tarmokkaimpia kuningas Kaarlo I:n rangaistuksen vaatijoita.

Kun Kaarlo I:n suku taas palasi valtaistuimelle, pakeni John Lisle Sveitsiin; mutta Stuartien kosto oli seurannut häntä, oli luvannut palkinnon hänen hengestään ja niin aiheuttanut hänen murhansa Lausannessa. Tämä oli tapahtunut kahtakymmentä vuotta aikaisemmin. Niistä ajoista lähtien leski, jonka tiedettiin auttaneen ja suojanneen monta kuningasmielistä, ja koska hänellä oli monta mahtavaa tory-ystävää, jotka puhuivat hänen puolestaan, oli saanut rauhassa hoitaa tiluksiaan. Ja siellä kai lady Alice Lisle — kohteliaisuudesta häntä ladyksi sanottiin, sillä oikeastaan eivät Cromwellin arvonimet kuninkaallisen suvun palaamisen jälkeen enää olleet voimassa — olisi rauhassa päivänsä päättänytkin, jollei sallimus olisi määrännyt, että ne, jotka häntä — viatonta ja iäkästä naista — hänen nimensä vuoksi inhosivat ja kohdistivat häneen saman vihansa, mikä oli aiheuttanut hänen miehensä salamurhan, tulisivat täysin tyydytetyiksi. Ja sallimuksen apurina toimi mainittu Hicks-pappi. Hän taivutti westminsteriläisen leipurin Dunnen, joka oli eriuskoinen, lähtemään lady Lislen luo pyytämään häneltä turvapaikkaa. Dunne lähti heinäkuun 25 päivänä siinä tarkoituksessa matkalle Ellinghamiin, jonne oli noin kaksikymmentä mailia. Hän kulki Fovantin ja Chalkin kautta Salisbury Plainiin. Mutta kun hän ei tuntenut matkaa sieltä edelleen, niin hän haki käsiinsä omanuskolaisensa Barterin, joka maksusta suostui lähtemään hänen oppaakseen.

Lauantai-illalla myöhään tämä pari saapui AIoyle's Courtin kauniiseen taloon, ja Dunne, joka tuntuu olleen yksinkertainen ja harkitsematon, kertoi lady Lislen taloudenhoitajalle, että hänet on lähetetty tiedustelemaan, ottaako hänen armonsa turviinsa Hicks-nimisen pappismiehen.

Carpenter, taloudenhoitaja, joka oli iäkäs ja vakaa mies, pelästyi oitis. Vaikkei hän luultavastikaan uskonut tällaisen piileskelevän presbyteriläis-papin mitenkään osallistuneen äskeiseen kapinaan, niin hän nähtävästi ainakin uskoi hänen olevan niitä, jotka oli määrätty vangittavaksi syystä, että saarnasivat luvattomissa yksityiskokouksissa. Niinpä Carpenter kertoessaan asian hänen armolleen samalla varoitti häntä.

Mutta tuo hento, heikko, vaatimaton, lempeänsinisilmäinen, seitsenkymmenvuotias rouva hymyili hänen pelolleen. Hän oli ennenkin pitänyt pakolaisia suojassaan — Cromwellin hallituksen aikana — eikä siitä ollut hänelle koitunut minkäänlaisia pahoja seurauksia. Hän siis käski päästää sanantuojan puheilleen.

Pahaa aavistaen Carpenter nouti Dunnen rouvan luo ja jätti heidät kahdenkesken. Dunnen selityksen mukaan Hicks pakeni sitä vangitsemismääräystä, mikä koski kaikkia eriuskolaissaarnaajia. Mutta kun hän mainitsi, että Hicksillä oli kumppani, halusi rouva tietää tämän nimen.

»Sitä en tiedä, teidän armonne. Mutta en usko, että hänkään on ottanut osaa kapinaan.»

Lady Lisle mietti hetkisen. Mutta lopulta sääli voitti epäilyn hänen lempeän armeliaassa sielussaan.

»Hyvä on», hän sanoi, »minä otan heidät turviini viikon ajaksi. Tuokaa heidät tänne tiistaina pimeän tultua ja tulkaa takatietä puutarhan kautta, ettei heitä nähtäisi.

Sitten hän nousi seisomaan ottaen käteensä ebenholtsipuisen sauvansa ja lähti itse saattamaan Dunnen ulos ja huolehtimaan hänen kestityksestään ennen lähtöä. Vasta keittiöön tultaessa hän huomasi, että Dunnella oli seuralainen. Nähdessään Barterin, joka hänen huoneeseen tullessaan nousi kunnioittavasti seisomaan, hän pysähtyi, kääntyi Dunneen ja kuiskasi hänelle jotakin, naurahtaen sitten Dunnen vastaukselle.

Tämä kuiskailu ja naurahdus, jonka hän ymmärsi kohdistuvan itseensä, kiusasi Barteria, ja kotimatkalla hän sentähden uteli Dunnelta asiaa.

»Hän kysyi minulta, tiesitkö sinä mitään asiasta», vastasi Dunne; »ja minä vastasin 'ei'.»

»Asiastako?» sanoi Baxter. »Mistä asiasta?»

»Tietenkin siitä asiasta, jota varten tänne olemme tulleet», vastasi Dunne vältellen ja nauroi.

Tämä vastaus teki Barterin levottomaksi. Eivätkä häntä suinkaan rauhoittaneet ne Dunnen eroamishetkellä hänelle lausumat sanat, joilla hän säesti sitä puolen kruunun rahaa, minkä hänelle vaivoistaan maksoi.

»Tämä on vain sen rahan pesti, minkä saat, jos tiistaina taas lähdet minua opastamaan Moyle's Courtiin. Minä tuon matkassani kaksi herrasmiestä — rikkaita miehiä, joilla on kymmenisen tuhannen punnan vuositulot kummallakin. Uskoitpa tai olit uskomatta, mutta siitä kyllä koituu minun osalleni sellainen saalis, etten sinä ilmoisna ikinä enää ole rahan puutteessa. Ja jos liityt tässä meidän seuraamme, niin voit sinäkin olla varma runsaasta palkkiosta.»

Barter ilmoitti suostuvansa ja lähti kotiin. Mutta kun hän sitten muisteli Dunnen typerää puhetta, ihmetellen, miksi kunnialliset ihmiset maksaisivat niin satumaisia summia oikeasta työstä, tuli hän siihen järkevään päätökseen, että miehet olivat kapinoitsijoita. Tämä sai hänet niin levottomaksi, että hän lopulta päätti ilmoittaa asian lähimmälle tuomarille.

Mutta nyt määräsi oikullinen kohtalo niin, että tuomari, jota Barter puhutteli, oli muudan eversti Penruddock — sen Penruddockin kostonhimoinen poika, jonka John Lisle vainaja — korkeimman oikeuden puheenjohtajana ollessaan — noin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli tuominnut kuolemaan tämän osanotosta erääseen epäonnistuneeseen kapinaan tasavaltaista hallitusta vastaan.

Eversti, joka oli noin viidenviidettä ikäinen, laiha ja luiseva mies, kuunteli mielenkiinnolla Barterin kertomusta.

»Oletpa kunnon mies!» sanoi hän kehuen Barteria. »Minkä nimisiä roistot ovat?»

»Ei Dunne minulle mitään nimiä maininnat, sir.»

»Hyvä, hyvä, siitä saamme kyllä itse selvän, kun vangitsemme heidät sillä sovitulla kohtauspaikalla. Minne sanoitkaan sinun olleen määrä opastaa heidät?»

»Moyle's Courtiin, sir, jossa lady Lislen on määrä kestitä heitä.»

Eversti tuijotti hetkisen; sitten kirkasti leveä hymy hänen tuuhean tekotukkansa alaiset jurot kasvonsa. Mutta muuten ei hän mitenkään ilmaissut ajatuksiaan.

»Saat mennä», sanoi hän lopulta hitaasti. »Luota siihen, että me saavumme sovitulle kohtauspaikalle ottamaan nuo konnat haltuumme.»

Mutta eversti ei ollut sanansa mittainen. Barterin ihmeeksi ei Salisbury Plainilla seuraavana tiistaina ollut ollenkaan sotilaita; ja hän sai lähteä opastamaan Dunnea ja hänen kahta seuralaistaan — lyhyttä ja lihavaa Hicksiä ja pitkää ja laihaa Nelthorpia — Moyle's Courtiin kenenkään heitä matkalla häiritsemättä.

Dunnen hänelle lupaama runsas palkkio nousi viiteen shillinkiin, jotka hän erotessa sai Nelthorpilta. Ihmeissään siitä, ettei eversti Penruddock ollut pitänyt sanaansa, Barter lähti oikopäätä everstin kotiin ilmoittamaan, että miehet nyt olivat lady Lislen talossa.

»No, hyvä on», sanoi eversti hymyillen vielä entistäkin pahaenteisemmin. »Jätä sinä vain asia nyt minun huostaani.»

Eikä Barter, tämä kohtalon ajattelematon välikappale, ollenkaan ymmärtänyt, että kahden maankavaltajapappismiehen vangitseminen ei eversti Penruddockille paljoakaan merkinnyt sen verivainon rinnalla, mikä hänen ja Lislen suvun välillä vallitsi.

Pakolaisia kestittiin sillä välin Moyle's Courtissa, ja kun he istuivat illallisella eräässä yläkerran huoneessa ja Dunnekin vielä oli mukana, tuli talon rouva omakohtaisesti katsomaan, että he saivat, mitä tarvitsivat, ja viipyi hetken aikaa juttelemassa heidän kanssaan. Mainittiin muun muassa Monmouth ja Sedgemoorin taistelu, mikä muuten oli aivan luonnollinen asia, koska se oli päivän kysymyksiä siihen aikaan.

Talon rouva ei kysellyt sillä kertaa mitään Hicksin pitkästä laihasta toverista. Mutta hänelle tuli myöhemmin mieleen, että ehkä oli paras ottaa hänestä tarkempi selvä. Seuraavana aamuna varhain hän sentähden noudatti Hicksin puheilleen, kun tämä juuri oli istahtamassa aamiaispöytään, ja sai häneltä suoraan kysymällä tietää, että hänen seuralaisensa oli sama Nelthorp, joka oli ottanut osaa Rye Housen salaliittoon ja sen johdosta julistettu lainsuojattomaksi. Tämä tieto ei vain pelästyttänyt häntä, vaan saattoipa hänet vielä siihen käsitykseen, ettei häntä ollut kohdeltu rehellisesti, minkä hän myös sanoi Hicksille.

»Ymmärrätte kai, sir», hän lopuksi lausui, »ettette voi jäädä tänne. Koska luulin, että teitä vainottiin vain eriuskolaisuutenne vuoksi, niin suostuin piilottamaan teidät. Mutta koska seuralaisenne on se, minkä sanotte, niin on vaara suurempi, kuin mihin minulla on halua antautua sekä omasta kohdastani että tytärteni vuoksi. Enkä minä ole milloinkaan pitänyt salaliittoja ja kansalaissotia muuta kuin hirmuasioina — sekä ennen vanhaan että nykyjäänkin. Olen lainkuuliainen nainen ja sellaisena pyydän, että toimitatte ystävänne pois talostani kohta, kun olette päässeet aamiaiselta.»

Lihava, mustanpuhuva Hicks seisoi masentuneena talon rouvan edessä. Hän olisi nähtävästi koettanut rukoilla rouvaa armahtamaan heitä, mutta yht'äkkiä alkoi alhaalta kuulua kovaa kolkutusta ja samassa Carpenter kalpeana ja kauhistuneen näköisenä ja hurjasti elehtien syöksyi huoneeseen.

»Sotilaita, teidän armonne!» hän huusi läähättäen. »Meidät on annettu ilmi. Herra Hicksin täälläolo on tullut tietoon. Mitä nyt teemme? Mitä nyt teemme?»

Lady Lisle seisoi aivan hiljaa, kasvojen ilmettäkään muuttamatta, sen kuin vähän hymyili Carpenterin pelästykselle. Hänen armelias luonteenlaatunsa astui nyt etualalle.

»Tietenkin piilotettava miesraukat niin hyvin kuin mahdollista», hän virkkoi; ja Hicks lankesi toiselle polvelleen, suudellen hänen kättään ja väittäen, että halusi mieluummin tulla hirtetyksi kuin tuottaa murhetta hänen kodilleen.

»Mutta lady Lisle pysyi päätöksessään, ollen tyyni ja hillitty; ja Carpenter vei Hicksin pois piilottaen hänet yhdessä Dunnen kanssa säkkikasan alle mallashuoneen loukkoon. Nelthorp oli omin neuvoin tyystin hävinnyt.

Mutta itsepintainen kolkutus porttiin jatkui yhä. Kuului kovaäänisiä vaatimuksia avaamaan kuninkaan nimessä, kunnes talon rouvan tyttäret ikkunasta puhuttelivat kolkuttajia.

Eversti Peuruddock, joka omakohtaisesti oli lähtenyt sotamiehineen tutkimaan perinnäisen vihollisensa kotia, astui esiin vastaamaan ylen jäykkänä ja urheana, puettuna punaiseen takkiin ja mustaan töyhtöhattuun.

»Teillä on talossanne kapinoitsijoita», hän huusi, »ja minä vaadin kuninkaan nimessä teitä luovuttamaan heidät minulle.»

Ja silloin, ennenkuin tyttäret vielä ehtivät mitään hänelle vastata, tuli Carpenter avaamaan portin ja päästämään heidät pihalle. Penruddock seisoi taloudenhoitajan edessä ja puhutteli häntä vakavasti.

»Ystäväiseni», hän sanoi, »teidän on paras puhua suunne puhtaaksi ja kertoa minulle keitä vieraita teillä on talossa, sillä tietooni on tullut, että tänne eilen illalla on saapunut muutamia miehiä.»

Hämmästynyt Carpenter seisoi kalpeana ja vapisevana.

»Sir — sir —», hän änkytti.

Mutta eversti oli kärsimätön.

»No, antakaa kuulua, hyvä mies. Koska tiedän heidän olevan talossa, niin teidän on turha mutkitella. Näyttäkää minulle, missä he ovat piilossa, jos mielitte säästää oman kaulanne hirttonuoralta.»

Enempää ei Carpenter kestänyt. Mallashuoneeseen piilotetut miehet olisivat jääneet löytämättä, jos ei taloudenhoitaja olisi ollut pelkuri. Heti paikalla hän ilmaisi piilopaikan.

»Mutta, sir, olkaa armelias minulle, älkää kertoko emännälleni, että minä sen teille sanoin. Pyydän, sir —»

Penruddock sysäsi hänet syrjään kuin hän olisi ollut kiusallinen itikka ja astui miehineen taloon ja oikopäätä Hicksin ja Dunnen piilopaikalla. Saatuaan heidät haltuunsa, hän pyörähti Carpenteriin päin, joka oli seurannut perässä.

»Tässähän on vasta kaksi», hän sanoi, »ja tietääkseni tänne eilen illalla saapui kolme konnaa. Älä yritäkään verukehtia minun kanssani, roisto. Mihin olet kolmannen kätkenyt?»

»Vannon taivaan nimessä, etten tiedä, missä hän on», intti onneton taloudenhoitaja totuudenmukaisesti.

Penruddock kääntyi miehiinsä päin.

»Etsikää», hän heille sanoi; ja sotilaat alkoivat etsiä tavalliseen säälimättömään tapaansa.

Raa'at sotamiehet samoilivat huoneesta huoneeseen hakaten seinälaudoitusta pistimillään ja pyssynperillä, häikäilemättä murskaten ja pirstoen. Kaapit murrettiin auki ja niiden sisältö levitettiin lattialle, arkut rikottiin ja tyhjennettiin, ja etsijät ottivat itselleen sellaiset esineet, jotka heitä miellyttivät jutellen tavallisia sotilaiden ruokottomuuksia. Eräs peili murskattiin ja muutamia lattiapalkkeja revittiin irti, koska jonkun kersantin mielestä hänen pertuskansa iskut kumahtivat ontolta.

Metelin ollessa kovimmillaan astui talon rouva vihdoin siihen huoneeseen, missä eversti Penruddock katseli miestensä hommia. Ebenholtsipuiseen sauvaansa nojaten hän seisahtui ovensuuhun katsellen sumentunein silmin ja kysyvän moittivasti laihan luisevaa soturia.

»Sir», sanoi hän hienon ivallisesti salaten kiihtymystään, »onko taloni luovutettu ryöstettäväksi?»

Eversti kumarsi kohottaen miltei liioitellun juhlallisesti töyhtöhattuaan.

»Etsittäväksi, madame», hän oikaisi. Ja lisäsi: »Kuninkaan nimessä.»

»Kuningas», vastasi vanha rouva, »saattaa oikeuttaa teitä kotietsintään, mutta ei hävitystyöhön.»

Eversti kohautti olkapäitään. Semmoistahan oli sotilaiden etsintä. Eihän heiltä sopinut odottaa hienoja tapoja, hän huomautti. Ja hän moitti rouvaa siitä, että tämä oli pitänyt luonaan kapinoitsijoita ja kestinnyt kuninkaan vihollisia.

»Se ei ole totta», sanoi lady Lisle. »Kuninkaan vihollisista en tiedä mitään.»

Eversti hymyili ilkeästi korkeudestaan. Lady Lisle oli niin heikko ja iäkäs, ettei miehisen miehen olisi kannattanut uhrata häntä koston alttarille. Mutta eversti Penruddock ei ollut samaa mieltä. Siksi hän hymyili.

»Kaksi heistä, mankuvan Hicks-nimisen pappismiehen ja Dunne-nimisen konnan, olemme jo saaneet käsiimme. Pyydän teitä, madame, olkaa niin suora ja avomielinen minulle — niin, ja niin ystävällinen itseänne kohtaan — että jos taloonne on vielä joku kätkettynä — ja olen varma, että täällä vielä on joku — niin luovutatte hänet minulle, jolloin en teitä sen enempää vaivaa.»

Lady Lisle katsahti everstiin ja vastasi hänen hymyilyynsä.

»En käsitä ollenkaan», hän sanoi, »mistä te puhutte ja mitä minulta pyydätte.»

Everstin hahmo muuttui.

»No sitten, rouvaseni, meidän on pakko jatkaa etsintää.»

Mutta viereisestä huoneesta kuuluva huuto ilmaisi, että etsintä oli päättynyt. Nelthorp oli löydetty ja raahattu esille savupiipusta, johon oli ryöminyt.

* * * * *

Melkein tarkalleen kuukautta myöhemmin — elokuun 27. päivänä — lady Alice Lisle haastettiin Winchesterin käräjätaloon vastaamaan valtiopetoksesta.

Kaunokirjassa sanottiin, että hän oli salaisesti, katalasti ja kavaltaen kestinnyt, piilottanut, hoivannut, elättänyt ja ylläpitänyt John Hicksiä, jonka tiesi maankavaltajaksi, pettäen siten alamaisen-velvollisuutensa ja rikkoen siten »meidän korkeata, nykyjään hallitsevaa herraamme ja kuningastamme vastaan».

Yksinkertaiseen harmaaseen pukuun puettuna tämä pieni valkotukkainen rouva rauhallisesti astui ylituomari Jeffreysin ja niiden neljän tuomarin eteen, jotka hänen kanssaan oikeutta istuivat, ja puhui luottavaisesti syyttömyytensä puolesta.

Oli aivan käsittämätöntä, että kristityt ihmiset saattoivat vakavissaan tuomita häntä muodollisesta rikoksesta, joka itsessään oli ollut kristillistä armeliaisuutta. Ja punaiseen, kärpännahalla vuorattuun virkatakkiinsa puettu tuomari näytti sävyisältä ja ystävälliseltä mieheltä; hänen sievät, kapeat, tuuhean, tumman tekotukan kehystämät nuorekkaat kasvonsa — Jeffreys oli kuudenneljättä ikäinen — olivat niin kalpeat, että suu näytti niissä kirkkaan punaiselta viivalta; ja silmät, jotka häntä nyt tähystivät, olivat suuret ja hänen mielestään ystävälliset ja säälivät.

Lady Lisle ei arvannut, että kalpeus, mikä sai hänet näyttämään niin miellyttävältä, ja tummat täplät, jotka tekivät hänen silmänsä niin sävyisän salaperäisiksi, olivat seurauksia sekä yöllisestä mässäämisestä, mikä oli pidättänyt häntä menemästä levolle ennen kello kahta sinä aamuna että armottomasta taudista, joka hitaasti jäyti hänen elinvoimiaan ja sai hänet aivan raivosta suunniltaan.

Ja hänen suopeiden kasvonpiirteittensä aiheuttamaa luottamusta vahvistivat ensimmäiset sanat, mitkä hän lady Lislelle lausui. Lady Lisle oli keskeyttänyt yleisen syyttäjän, kun tämä pitäessään avauspuhettaan valamiehistölle — jonka muodosti joukko Hampshiren huomattavimpia aatelisherroja — tuntui pitävän selvänä, että hän oli suosinut Monmouthin asiaa. Lady Lislellä ei ollut asianajajaa, vaan oli hänen itse yritettävä puolustaa itseään.

»Hyvä herra», hän huudahti, »minua kauhistutti tuo kapina yhtä paljon kuin ketä hyvänsä naista maailmassa!»

Jeffreys kumartui eteenpäin tehden kieltävän liikkeen.

»Kuulkaa nyt, rouva Lisle», huomautti hän lempeästi, »koska meidän on noudatettava tavallista tutkintojärjestystä teidän asiassanne, niin on minun nyt pakko keskeyttää teidät.» Ja sitten hän lupasi, että rouva Lisleä kyllä aikanaan kuultaisiin asiaansa puolustaessaan ja että hän itse neuvoisi rouvalle lain muodollisuuksia hänen omaksi edukseen. Hän vakuutti rouvalle viitaten kunnioittavasti taivaan ja maan tuomariin, jonka silmäin edessä he seisoivat, että oikeutta tultaisiin noudattamaan. »Ja minä rukoilen Jumalaa», hän lopetti, »että te osoittautuisitte viattomaksi.»

Hän puhui ystävällisesti ja vakuuttavasti. Mutta ensimmäisen käsityksen hänen oikeasta luonnonlaadustaan rouva Lisle sai Dunnea — kovin vastahakoista todistajaa — kuulusteltaessa.

Kovin vastenmielisesti ja ahdistettuna Dunne suostui kertomaan, miten hän rouva Lislen suostumuksella oli kuljettanut nuo kaksi piileksijää hänen kotiinsa, ja yleinen syyttäjä koetti todistaa, että rouva Lisle oli tiennyt, että he olivat sekaantuneet kapinaan. Uppiniskaisen välttelevältä Dunnelta kysyttiin lopuksi:

»Luuletteko, että rouva Lisle tunsi ennestään herra Hicksin?»

Hän vastasi siihen samaan tapaan, kuin jo oli vastannut moneen samanlaiseen kysymykseen.

»En todellakaan tiedä.»

Jeffreys liikahti punaisessa virkatakissaan, ja hänen kiihkeästi tarkkaavat silmänsä kävivät peloittaviksi kääntyessään riippuvien kulmakarvojen alta katsomaan todistajaan.

»No, luuletteko sitten», hän kysyi, »että lady Lisle kestitsisi ketään, josta ei mitään tiedä, vain teidän kertomuksenne perusteella? Herra Dunne, herra Dunne! Olkaa varovainen. Ehkäpä minä tiedän tästä asiasta enemmän kuin luulettekaan.»

»Armollinen herra, minä puhun vain, mikä on totta!» sopersi pelästynyt Dunne.

»Kehoitan teitä vain olemaan varovainen», hymyili Jeffreys; ja hänen hymyilynsä oli kammottavampi kuin hänen tuima katseensa. »Totuus ei kaipaa verukkeita; se haluaa aina esiintyä alastomana; se ei tarvitse koristavaa verhoa. Mutta valehteleminen, kieräily, koukkuileminen ja kenkkuileminen esiintyvät aina naamioituina. No, jatkakaapa todistustanne.»

Mutta Dunne oli haluton jatkamaan, ja tämä hänen vastahakoisuutensa sai hänet valehtelemaan taitamattomasti. Hän väitti, ettei tuntenut ollenkaan Hicksiä eikä Nelthorpia. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli suostunut palvelemaan kahta miestä, joita ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, vastasi hän:

»Minulle riitti se, että he ilmoittivat olevansa velkaantuneita miehiä ja haluavansa piileksiä jonkin aikaa.»

Silloin muuttui Jeffreysin ääni jyriseväksi.

»Luuletko kenenkään täällä uskovan sinua? Entä mikä on ammattisi?»

»Armollinen herra», sopersi onneton mies, »minä — minä olen leipuri.»

»Ja leivotko leipäsikin noin halvasta hinnasta? Kylläpä sinä, tottamaarin, sitten olet hyväsydäminen. Sanohan, kuule — sinä taidat leipoa sunnuntaisin, etkö leivokin?»

»En, armollinen herra, en minä leivo!» huudahti Dunne loukkaantuneena.

»Vie sun turkanen! Siinä kohden sinä olet tunnontarkka», ilkkui tuomari. »Mutta kuljeksimaan kyllä ehdit sunnuntaisin ja kuljettamaan konnia piilopaikkoihin.»

Kun vangin kietomiseksi Dunnea myöhemmin koetettiin saada tarkkaan kertomaan, miten lady Lisle oli ottanut vastaan hänen seuralaisensa, niin tuo törkeä kohtelu sai hänet niin pelästyksiinsä, että hän sotki puheensa vielä entistäkin pahemmin. Jeffreys kääntyi valamiehistöön päin.

»Siinä nyt näette, hyvät herrat, mikä veitikka tämä on; parasta poikaa tällaiseen toimeen käytettäväksi, konna, jolle kukaan ihminen ei puolta kruunua uskoisi. Turkkilaisellakin on paremmat autuuden toiveet kuin tällaisilla nimikristityillä.»

Ja kosk'ei Dunnesta sillä hetkellä saatu enempää kiristetyksi, niin hänet vietiin ulos, ja Barterin langettava todistus merkittiin muistiin. Sitten kutsuttiin Dunne parka taas sisälle ja Jeffreys haukkui häntä niin törkeästi, ettei se sovi tähän painettavaksi.

Barter oli kertonut tuomioistuimelle, että rouva Lisle oli tullut yhdessä Dunnen kanssa keittiöön, ja että kun hän oli Dunnelta myöhemmin kysynyt, mitä he keskenään kuiskailivat ja mille yhdessä nauroivat, sanoi Dunne lady Lislen kysyneen, »tiesikö hän mitään asiasta». Jeffreys koetti nyt kiristää Dunnea tunnustamaan, mikä oli se asia, johon hän oli niin salaperäisesti viitannut — tarkoituksena oli tietenkin saada siten todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin ottaneen osaa kapinaan.

Dunne vastusti entistäkin jäykemmin. Jeffreys joutui vihan vimmoihin, koska olisi ollut vaikea tuomita lady Lisleä ilman tätä tunnustusta, ja pyysi valamiehistöä ottamaan huomioonsa miehen omituisen, inhoittavan esiintymisen ja herjasi sitä tekopyhää, kenkkuilevaa uskonlahkoa, mihin hän kuului. Lopuksi hän muistutti Dunnea siitä, että hän oli valallaan vannonut puhuvansa totta, ja puhutteli häntä sitten jonkinlaisella lempeällä julmuudella.

»Mitä se ihmistä hyödyttää, vaikka hän voittaisi kaiken maailman ja saisi sielullensa vahingon?» karjui tuo kauhea tuomari, silmät hehkuen. »Sanotaanhan sanassa niin. Ja panetko sinä valheen vuoksi alttiiksi kuolemattoman sielusi? Senkin kurja ketale! Vaikka kaikki maailman vuoret ja kukkulat päällekkäin kasattaisiin, eivät ne voisi suojella sinua kaikkivoivan Jumalan kostolta, jos nyt vannot väärin.»

»En käsitä, mitä minun oikein pitäisi puhua, armollinen herra», sanoi Dunne huokaisten.

Raivoissaan siitä, että huomasi kaikki ponnistuksensa turhiksi, tuomari yltyi aivan räiväsuiseksi. Kun hän viimein tuli järkiinsä, yritti hän taas ystävällisyyttä, kehoitellen kaikin keinoin Dunnea armollisen rouvan omaksi hyväksi kertomaan hänelle, mitä asiaa hän oli tarkoittanut Barterille puhuessaan.

»Hänen armonsa kysyi minulta, enkö tiennyt, että Hicks oli eriuskolainen.»

»Siinäkö kaikki? Sehän on mahdotonta. Varmasti se muutakin tarkoitti.»

»Siinä kaikki, armollinen herra», intti Dunne. »En minä muuta tiedä.»

»Onko nähty julkeampaa heittiötä?» karjui tuomari. »Luuletko sinä kaiken sen vaivan jälkeen, mikä minulla on ollut saadakseni sinulta kunnon vastausta voivasi ilkkuen viskata minulle tuollaisen hätävalheen? Pitäkääpä kynttilää hänen julkean naamataulunsa lähellä, että näkisimme sen selvästi.»

Dunne seisoi kauhistuneena ja vavisten noin hirvittävien silmien häntä tarkastaessa.

»Armollinen herra», hän huudahti, »minua on täällä niin hätistelty, että olen melkein tolkultani.»

Hänet vietiin taas pois hetkeksi, kun eversti Penruddock selitti, miten kapinoitsijat vangittiin. Kun hän oli kertonut löytäneensä Hicksin ja Dunnen piilotettuina jonkin kasan alle mallashuoneeseen, tuotiin Dunne taas takaisin, jotta Jeffreys voisi pitää ristikuulustelua.

»Kuulepas, Dunne, miksikä piilouduit mallashuoneeseen?»

»Armollinen herra, minä melusta niin säikähdin», sanoi Dunne typerästi.

»Mutta hyvänen aika, mitä syytä sitten sinulla oli pelästyä, kun et tuntenutkaan Hicksiä etkä Nelthorpia ja kun ei armollinen rouvakaan sinulta muuta kysynyt, kuin oliko Hicks eriuskolaispappi. Ei kai niin viattomalla ihmisellä ollut aihetta mitään pelätä. Mutta uskonpa, että siinä asiassa, josta äsken keskustelimme, oli sittenkin jotakin enemmän. Kunpa vain saisimme sen kiristetyksi sinusta.»

Mutta Dunne yhä vain vastaili vältellen.

»Armollinen herra, kuulin kovaa melua talosta, enkä tiennyt, mitä se merkitsi. Siksi minä piilouduin.»

»Onpa merkillistä, että sinä vähäisen kolinan vuoksi piilouduit, vaikk'et asiasta mitään tiennyt.»

Taaskin todistaja, jonka kasvojen ääressä kynttilää yhä pideltiin, valitti, että hänet oli hätistelty niin tolkultaan, ettei enää tiennyt, mitä sanoi.

»Mutta ei kai totuuden puhuminen sinua tolkultasi saata, jos lienet milloinkaan oikein tolkussasi ollutkaan», sanoi Jeffreys suuttuneena. »Mutta minusta näyttää siltä, kuin ette te, sinä ja emäntäsi, olisi milloinkaan oikein tolkussanne olleetkaan; sillä ei hänkään tuntenut kumpaakaan, vaikka oli lähettänyt heitä noutamaan.»

»Hyvä herra», huudahti siihen lady Lisle, »toivon, ettei minua tuomita tutkimatta.»

»Varjelkoon Jumala, rouva Lisle, eihän toki», vastasi Jeffreys; ja sitten hän tokaisi ilkeämielisen syytöksen, joka ilmaisi, minkälaiset kohtalon voimat oikeastaan vainosivat rouvaa. »Miesvainajanne aikanahan sellaista tavattiin tehdä — ymmärrätte kyllä, mitä tarkoitan — mutta, Jumalan kiitos, ei sellaista enää nykyisin tapahdu.»

Seurasi sitten Carpenterin ja hänen vaimonsa vastahakoinen todistus, ja sen jälkeen yritettiin vielä neljännen kerran, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, saada Dunne myöntämään, että hänen armonsa tiesi Hicksin ottaneen osaa kapinaan. Mutta niin typerä kuin Dunne olikin, oli hän ainakin horjumaton, ja niinpä Jeffreys haukuttuaan hänet vielä lopulta pahanpäiväiseksi, antoi viedä hänet pois ja kääntyi vihdoin vankiin kehoittaen häntä puhumaan omaksi puolustuksekseen.

Hän nousikin puhumaan pelkäämättä, mutta sävyisästi.

»Armollinen herra, eräitä seikkoja haluaisin huomauttaa. En tiennyt, että talooni oli saapuva kukaan muu kuin herra Hicks, ja hänen kerrottiin piileskelevän siitä syystä, että hänet oli määrätty vangittavaksi, koska oli saarnannut salaisissa hartauskokouksissa: siksi neuvoin häntä saapumaan yöllä. Mutta minulle ei ollut ollenkaan mainittu, että Nelthorp oli saapuva hänen kanssaan, enkä Nelthorpin nimeäkään ollut kuullut mainittavan ennen hänen tuloaan talooni. Vannon sen kunniasanallani. Mitä herra Hicksiin tulee, ei minulla ollut aavistustakaan, että hän oli kuulunut armeijaan, hän kun oli kirkkoneuvoston jäsen, jonka tehtävä oli saarnata eikä taistella.»

»Mutta sanonpa teille», keskeytti Jeffreys, »ettei ole koko tuossa valehtelevien, kieräilevien, tekopyhien presbyteriläis-hurttien joukossa ainoaakaan, joka ei tavalla tai toisella olisi ottanut osaa äskeiseen kauheaan salaliittoon ja kapinaan.»

»Armollinen herra, minua sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti kauhistutti äskeinen kapina», intti vanki lisäten, että jos häntä olisi tutkittu Lontoossa, olisivat lady Abergavenny ja monet muut ylhäiset henkilöt voineet todistaa, millä inholla hän oli kapinasta puhunut, ja että hän oli oleskellut Lontoossa siihen asti kuin Monmouth teloitettiin.

»Jos olisin maalla ollessani tiennyt, milloin tutkitaan —», hän jatkoi, »olisin voinut toimittaa nuo henkilöt todistamaan puolestani. Mutta, armollinen herra, minulle sanottiin ja niin itsekin uskoin, ettei minua olisi Hicksin suojelemisesta ennen syytetty kuin hänet itse olisi todistettu maanpetturiksi.

»Minä inhosin niitä, jotka juonittelivat ja vehkeilivät kuningasta vastaan. Käsitän hyvin velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja olen aina ollut hänelle uskollinen. Vannotan kenen hyvänsä maailmassa, joka tietää asian olevan toisin, tulemaan todistamaan minua vastaan.»

Jeffreysin ääni kaikui äreänä hänen hieman pysähtyessään. »Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?»

»Mitä siihen seikkaan tulee, että minun sanotaan kieltäneen Nelthorpin olevan talossani», hän jatkoi, »niin oli sotamiesten törkeä ja väkivaltainen esiintyminen saattanut minut kovin hämmennyksiin ja pelästyneeksi. Pyydän, että te, armollinen herra, käsitätte asian siltä kannalta, ettekä usko minusta pahaa niiden valheellisten huhujen perusteella, jotka kertovat minun suhteestani entiseen kuninkaaseen, ja että minä olisin ollut jollakin tavalla suostuvainen Kaarlo I:n mestaukseen: sillä tietäkää, armollinen herra, että se on yhtä valheellista puhetta kuin Jumala on totinen. En koko kuninkaan teloituspäivänä käynyt huoneestani ulkona ja luulen, että vuodatin hänen tähtensä enemmän kyyneliä kuin yksikään muu senaikainen nainen.

»Ja minä toistan vieläkin, armollinen herra, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, että en ole milloinkaan tuntenut Nelthorpia enkä tiennyt kenenkään muun saapuvan talooni kuin herra Hicksin. Hänet tiesin eriuskolaispapiksi. Koska, niinkuin jokainen tietää, kaikki eriuskolaispapit oli määrätty vangittaviksi, niin suostuin minä antamaan hänelle suojaa, koska se ei ollut maankavallusta.»

»Onko teillä vielä muuta sanottavaa puolustukseksenne?» kysyi Jeffreys.

»Armollinen herra», yritti lady Lisle taas puhua, »olin saapunut maalle vasta viittä päivää aikaisemmin.»

»Niinkö», keskeytti Jeffreys, »sitä en tiedä enkä välitäkään. Näyttepä saapuneen tarpeeksi ajoissa ehtiäksenne ottamaan suojaanne kapinoitsijoita.»

Lady Lisle intti, että jos hän minkään hyväksi suostuisi henkensä uhraamaan, niin mieluimmin sitten kuninkaan hyväksi.

»Mutta vaikka en itse voinutkaan taistella hänen puolestaan, niin poikani taisteli; hän otti osaa taisteluun kuninkaan puolesta. Minä hänet olen kasvattanut kuninkaalle uskolliseksi.»

»Hyvä, onko vielä muuta?» kysyi Jeffreys töykeästi.

»Ei ole, armollinen herra», vastasi lady Lisle; ja istuutui paikalleen, vavisten hieman ponnistuksesta ja puolustuspuheensa aiheuttamasta mielenliikutuksesta.

Seurasi sitten Jeffreysin puhe valamiehistölle. Se oli hyvin pitkä, ja alkuosa oli täynnä sisällyksettömiä korulauseita, joissa muistettiin joka käänteessä vedota kaikkivaltiaaseen. Eräässä kohdin se huononi aivan saarnaksi tekstistä »antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu», missä hän herjasi presbyteriläistä uskontoa. Ja hänen ylhäisyytensä ikävystyttävän pitkät lauseet ja yksitoikkoinen ääni tuudittivat syytetyn aitiossa istuvan rouvan nukuksiin. Hän heräsi säpsähtäen, kun Jeffreysin nyrkki samassa paukahti pöytään ja hänen äänensä kiihtyi hänen pauhatessaan äskeistä kapinaa vastaan. Mutta lady Lisle nukahti uudestaan — niin perin levollinen hän oli — ennenkuin Jeffreys oli ehtinyt puheessaan kohdistaa syytettään häntä itseään vastaan, huolimatta siitä, että hän oli vakuuttanut inhonneensa koko kapinaa.

Tämän esipuheen tarkoitus oli vaikuttaa valamiehistön mielipiteeseen ennenkuin hän tuli varsinaiseen asiaan. Eikä tämä hänen puheensa valamiehistölle suinkaan ollut mitään oikeudellista asian kertausta, vaan ilkeätä syyttelemistä, samoin kuin hänen tähänastinen esiintymisensä todistajien kuulustelussa ja ristikuulustelussa oli ollut aivan yleisen syyttäjän tehtävän luontoista. Lady Lislen omaa puolustuspuhetta hän ei ottanut huomioon muuta kuin yhdessä suhteessa, jossa huomasi voivansa selittää asiaa haluamaansa suuntaan.

»Minua surettaa muistella», hän sanoi tekeytyen huolestuneen näköiseksi, »muutamia sanoja, jotka armollinen rouva tuli äsken lausuneeksi. Hän on olevinaan kovin uskonnollinen ja kuninkaalle uskollinen — hänhän oli kovin itkenyt marttyyrikuninkaan, Kaarlon, kuolemaa — ja myöntää olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa kuningasvainajalle ja hänen kuninkaalliselle veljelleen. Ja tuskin on toinen heistä ehtinyt hautaan, kun hän jo unohtaa kaikki kiitollisuudet ja ottaa suojaansa miehiä, jotka nousevat kapinaan hänen seuraajaansa vastaan.»

»En nyt halua puhua siitä», jatkoi hän harkitsevan pontevasti, »millä tavalla hänen miehensä osallistui tuon siunatun marttyyrin kuolemaan; armollisella rouvalla on kyllä itselläänkin tarpeeksi vastattavaa; eikä mielestäni olisi sallittava hänen menneisyytensä missään suhteessa vaikuttaa asian menoon.»

Mutta itse hän oli ottanut sen puheeksi, vaatien muka, ettei se saisi vaikuttaa asiaan, vaikka tietenkin juuri siinä tarkoituksessa sen mainitsi. Lady Lislehän oli kuninkaansurmaajan leski, mikä seikka Jeffreysin ja hänen kuninkaallisen isäntänsä mielestä oli enemmän kuin riittävä syy keksiä verukkeita hänen tuhoamisekseen.

Sitten hän huomautti heitä todistajien lausunnoista puhui Dunnen kieräilystä, päätteli, että syynä sellaiseen valhetulvaan oli pyrkimys salata tuomitseva totuus — nimittäin, että lady Lisle tiesi Hicksin kapinoitsijaksi, kun hän otti hänet suojelukseensa, tullen siten tämän hirveän rikkomuksen osakumppaniksi. Sen jälkeen hän kehoitti heitä tekemään päätöksensä »henkilöön katsomatta ja vain totuutta silmällä pitäen.»

Mutta vaikka oli selvä, mitä hän tarkoitti, näyttivät kuitenkin muutamat valamiehet pelkäävän sitä Jumalaa, johon Jeffreys niin tiheään vetosi. Eräs heistä nousi kysymään häneltä asiallisesti, oliko lain kannalta pidettävä maankavalluksena Hicksin suojaamista ennenkuin tämä itse oli maankavalluksesta tuomittu.

Jeffreys vastasi hänelle lyhyesti, että tietenkin oli, ja sen kuultuaan valamiehet poistuivat huoneesta, tuomarit asettuivat vaitiollen odottamaan, ja hänen armonsa torkahti taas tuolilleen.

Hetket kuluivat. Alkoi olla myöhäinen, ja Jeffreys oli kärsimätön pääsemään tästä jo ennakolta päätetystä asiasta, voidakseen mennä rauhassa päivällistään syömään. Hän katkaisi vihaisena oikeussalissa vallitsevan hiljaisuuden, sanoen ihmettelevänsä, miten niin selvä asia vaati niin pitkällistä harkintaa. Hän uhkasi lykätä asian seuraavaan päivään ja antaa valamiehistön jäädä sinne koko yöksi, jolleivät pian ilmoittaisi päätöstään. Kun nämä puolen tunnin kuluttua vihdoin palasivat, huomasi hänen tuima, kärsimätön katseensa heidät pahaenteisen vakaviksi.

»Armollinen herra», sanoi valamiesten esimies, herra Whistler, »meidän täytyy pyytää teidän armoltanne muutamia ohjeita, ennenkuin voimme tehdä päätöksemme. Olemme jonkinverran epätietoiset siitä, tuliko tarpeeksi selvästi todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin kuuluneen armeijaan.»

Olihan heillä syytä sitä epäillä, koska siihen ei ollut ollenkaan mitään todistusta. Mutta hetkeäkään epäröimättä hän vastasi:

»Onhan siihen niin selvät todistukset kuin ikinä olla saattaa. Mutta teidän asiannehan juuri on arvioida todistusten riittävyys. Minun mielestäni asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä.»

»Armollinen herra», intti esimies yhä, »meistä ei asia ole oikein selvä.»

»Minkä minä teidän epäilyksillenne mahdan», sanoi hän kärtyisästi. »Tulihan todistetuksi, että illallisen aikaan keskusteltiin kapinasta ja armeijasta.»

»Mutta, armollinen herra, emme ole varmoja siitä, että lady Lisle tiesi Hicksin kuuluneen armeijaan.»

Tuomari tuijotti heihin äänettömänä hetken aikaa. Sietäisipä antaa heidät itsensä ilmi siitä, että olivat ylen hitaita älyämään velvollisuuttaan kuningastaan kohtaan.

»Enpä käsitä, mikä oikein teidät saisi varmoiksi», sanoi hän purevasti. »Eikö sitten lady Lisle kysynyt Dunnelta, oliko Hicks kuulunut armeijaan? Ja kun Dunne ei sanonut tietävänsä, niin ei lady Lisle kieltäytynyt häntä siinä tapauksessa ottamasta, vaan käski hänen tulla Daikaan, josta huomaa, että hän sitä epäili.»

Jeffreys siis ei ottanut ollenkaan huomioon lady Lislen selitystä tästä seikasta.

»Ja kun Hicks ja Nelthorp saapuivat, niin keskustelihan hän heidän kanssaan kapinasta ja armeijasta.» (Aivan kuin eivät nämä asiat olisi siihen aikaan olleet yleisenä puheenaiheena.) »No, mitä sanotte, hyvät herrat», jutteli hän ollenkaan häpeämättä, »eikö sellainen todistus ole riittävä?»

Mutta herra Whistler ei ollut vieläkään tyytyväinen.

»Emme muista, armollinen herra, todistajien väittäneen, että lady Lisle olisi sellaisia asioita kysellyt.»

Silloin Jeffreys joutui vihan vimmaan.

»Ettepä tosiaankaan», hän karjui, »näy muistavan mitään koko asian menosta. Kertoihan Dunne teille, että sellaisista asioista keskusteltiin, ja olihan lady Lisle saapuvilla. Mutta vaikkapa sitä ei olisikaan suoranaisesti todistettu, niin ovathan asianhaarat ja koko menettely niin hyvänä todistuksena kuin ikinä olla saattaa. En oikein käsitä, missä suhteessa te olette epävarmoja!»

Rouva Lisle oli noussut seisomaan. Hänen vanhoilla, harmahtavilla kasvoillaan saattoi havaita heikon kiihtymyksen punan.

»Armollinen herra, minä toivon —», aloitti hän vapisevin äänin, mutta ei ehtinyt pitemmälle.

»Ei teillä ole lupa nyt puhua!» kiljui kammottava tuomari ja tukki siten hänen suunsa.

Väleen siis tyrehtyi tämä hänen peloittavan tahtonsa vastustaminen. Neljännestunnin kuluttua valamiehistö ilmoitti päätöksensä. Se julisti lady Lislen syylliseksi.

»Hyvät herrat», sanoi Jeffreys, »en luullut, että minun tarvitsi puhua teille enää päätöksen tehtyänne, mutta koska huomaan muutamien teistä hieman epäröivän ja epäilevän, niin en voi muuta sanoa, kuin että se minua ihmetyttää; sillä minä puolestani tunnen sisimmässäni, että todistukset ovat niin täydelliset ja selvät kuin olla saattaa, niin että jos minä olisin ollut yksi teistä ja tämä syytetty vaikkapa oma äitini, olisin sittenkin julistanut hänet syylliseksi.»

Aamulla lady Lisle yhdessä muiden myöhemmin vangittujen kanssa tuotiin oikeussaliin tuomiotaan kuulemaan. Siellä Jeffreys vielä ivasi hänen tunnustamaansa uskoa ja tuomitsi hänet elävänä poltettavaksi — jolla tavoin maankavallus tavallisesti rangaistiin — määräten sheriffin panemaan tuomion täytäntöön vielä samana iltapäivänä.

»Mutta kuulkaa, rouva Lisle», hän lisäsi, »me tuomarit viivymme kaupungissa vielä tunnin, pari. Teille tuodaan kynä, mustetta ja paperia, ja jos te sillä aikaa käytätte hyvin tuota kynää, mustetta ja paperia ja tuntia paria — ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan — niin ehkäpä suostumme lykkäämään tuomionne täytäntöönpanoa.»

Mitä Jeffreys oikein uskoi lady Lislen ymmärtävän? Hän oli tietenkin kuullut kerrottavan Kirken tuottavasta toiminnasta Länsi-Englannissa, ja tunnettua on, ettei hän säästänyt keinoja hankkiakseen itselleen säätynsä mukaisen varallisuuden, jota ei ollut isältään perinyt. Hän siis näin karkealla tavalla kehoitti lady Lisleä tarjoamaan lahjuksia.

Vain tämä johtopäätös kykenee selittämään Jeffreysin myöhemmin häntä vastaan osoittamaa salavihaa, joka oli kehittynyt hänessä sen johdosta, että lady Lisle ei suostunut käyttämään hyväkseen hänen tarjoustaan. Winchesterin hengenmiesten väliintulo sai aikaan hänen kuolemantuomionsa täytäntöönpanon lykkääntymisen viikon ajaksi, ja sinä viikkona hänen mahtavat lontoolaiset ystävänsä, kreivi Abergavennyn johdolla pyysivät kuninkaan armahtamaan hänet. Sedgenioorin voittaja, Fevershamkin, rukoili kuningasta hänen puolestaan — hänen sanotaan saaneen siitä hyvästä tuhat puntaa palkkioksi. Mutta kuningas oli taipumaton, selittäen luvanneensa Jeffreysille olla armahtamatta lady Lisleä, ja ainoa suopeus, minkä vaikutusvaltaiset anomukset kykenivät Jaakko II:lta kiristämään, oli se, että hänet polttamisen sijasta suostuttiin mestaamaan.

Hänet mestattiin Winchesterin torilla syyskuun toisena päivänä. Kristillinen armeliaisuus oli hänen ainoa rikkomuksensa, ja sen sovitukseksi vaadittiin hänen päänsä. Hän luopui siitä ylevän rohkeana ja lujaluontoisena. Sen sijasta, että olisi puhunut, hän jätti sherifille arvokassisältöisen kirjoituksen, missä vakuuttaa olevansa syytön kaikenlaiseen rikkomukseen kuningasta vastaan ja antaa anteeksi vihamiehilleen, jotka erikseen luettelee — tuomarille, joka oli hänet väärin tuominnut ja unohtanut, että »tuomioistuimen pitäisi olla syytetyn puolustaja», ja eversti Penruddockille, »vaikka hän kertoi minulle, että olisi voinut vangita miehet ennenkuin he saapuivat minun talooni.»

Näiden rivien välistä käsittänette, mikä oli todellinen syy lady Alice Lislen kuolemaan. Hän kuoli tyydyttääkseen toisaalta kuningas Jaakko II:n ja toisaalta eversti Penruddockin julman kostonhimon hänen miestään kohtaan, joka oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.