VII. KAUHUN YÖ

Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa

VII. KAUHUN YÖ.

Nantes'in kaupungin vallankumousvaliokunta, joka oli täydentänyt itsensä muutamilla piirikunnan viranomaisilla ja joillakin kansanseuran jäsenillä, istui Cour des Comptes'in upeassa eteissalissa, joka vielä oli säilyttänyt paljon yksinvallan-aikaista ylellisyyttään. He istuivat odotellen — Goullin, asianajaja, valiokunnan puheenjohtaja, heikko, hienon kivulloinen, tulisen kaunopuhelias; Grandmaison, miekkailumestari, joka oli joskus ollut herrasmies, tiukkasilmäinen, kiihkeän näköinen; Minée, entinen piispa, nyt departementin päällikkö; Pierre Chaux, hävinnyt kauppias; sansculotti Forget, kansanseuran jäsen, epäsiisti, takkutukkainen renttu; sekä lisäksi kolmisenkymmentä muuta miestä, kaikilta elämänaloilta kokoonhaalittuja.

Lamput paloivat, ja niiden keltaisessa valaistuksessa tuo sekalaisiin pukimiin pyntätty joukko näytti alakuloiselta ja tyytymättömältä, oli näet joulukuu, ja tuon suuren huoneen ilma oli kylmä ja kostea.

Yht'äkkiä ovenvartija työnsi ovet auki ja ilmoitti kuuluvalla äänellä:

»Kansalainen-edusmies Carrier.»

Tuo mahtava mies tuli huoneeseen ripeästi astellen. Hän oli keskikokoinen, ylen hieno ja hento, hänen savenväriset kasvonsa olivat laihat, kulmakarvat kaarevat, nenä korkea, ja suu suuri ja veltto. Hänen syvälle painuneet tummat silmänsä tuijottivat tuimasti, ja sysimustia hiustupsuja, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhan alta, riippui hänen tuhkanharmaalla otsallaan. Hänellä oli yllään pullonvihreä, turkisvuorinen ratsastakki, jonka helmat ulottuivat polussaappaitten varrensuihin asti, ja tavattoman korkea pystykaulus melkein kosketti hänen pyöreän hattunsa lieriä. Takin alta näkyi vyötäisille kääritty, virkaan kuuluva trikolori, ja korvissa oli kultarenkaat.

Sellainen oli viidenneljättä ikäisenä Jean Baptiste Carrier, konventin valtuuttama länsiarmeijan tarkastaja, edustaja, jonka juumalaapelkäävät vanhemmat aikoinaan olivat pappisuralle aikoneet. Hän oli oleskellut kuukauden päivät Nantes'issa, lähetettynä sinne valtiorakennusta puhdistamaan.

Hän tavoitti puoliympyrässä istuvan kokouksen polttopisteeseen asetetun tuolin. Sen vieressä seisten, toinen laiha käsi sen selustaan nojaten, hän silmäili heitä inhoavin katsein, iva suupielessä, hentoudestaan huolimatta niin peloittavan ja töykeän näköisenä, että noista rotevista miehistä usea tunsi masentuvansa hänen edessään.

Yht'äkkiä hän kimeällä ja äkäisellä äänellä puhkesi vuolaaseen sanatulvaan:

»En käsitä, mistä tulen vietävästä se aiheutua, mutta totta on, että koko sinä kuukauden aikana, minkä minä olen oleskellut täällä Nantes'issa, te olette alituiseen antaneet minulle aihetta moittia teitä. Olen kutsunut teidät tänne eteeni puolustamaan itseänne, mikäli se on mahdollista, kelvottomuutenne johdosta!» Ja hän heittäytyi tuoliinsa, kääräisten turkisvuorisen takkinsa tiukkaan ympärilleen. »Antakaapa kuulua!» hän tiuskaisi.

Minée, virkansa menettänyt piispa, jolla oli vielä jäljellä jonkinverran piispallista arvokkuutta olennossaan, jonkinverran piispallista liukaskielisyyttä puheessaan, pyysi kunnioittavasti, että edusmies lausuisi ajatuksensa täsmällisemmin.

Tällainen kehoitus saattoi hänet aivan vimmoihinsa. Hänen tuittupäisyytensä oli todellakin ansiosta tullut sananparreksi.

»Vai vielä täsmällisemmin!» hän kiljui naama irvissä ja kuopalla olevat silmät hehkuen. »Onko sitten mielestänne tässä saastaisessa kaupungissa ainoatakaan asiaa, mikä ei olisi hullusti? Kaikki täällä on hullusti! Te olette lyöneet laimin velvollisuutenne pitää kunnollista huolta Vendéen armeijasta. Angers on menetetty, ja nyt nuo rosvot uhkaavat itse Nantes'ia. Kaupungissa vallitsee suuri puute, tauti leviää, ihmisiä kuolee kaduilla nälkään ja vankiloissa lavantautiin. Ja — sacré nom! — te pyydätte minua selittämään täsmällisemmin, missä on vika. Vika on teidän kurjan hallintonne. Tekö muka olette hallitsijamiehiä? Senkin — » Hänen sanojaan ei sovi painattaa. »Olen tullut tänne ravistaakseni teistä velttoutenne, ja niin totta kuin − − minä sen teistä ravistan tai sitten katkaisen kirotut päänne.»

He aivan kauhusta vapisivat hänen kuoppaisten silmiensä raivoisan katseen vaikutuksesta.

»No?» haukahti hän tovin aikaa vaiettuaan. »Oletteko te paitsi hulluja vielä mykkiäkin?»

Forget-renttu uskalsi vastata hänelle:

»Minä olen sanonut kansanseuralle, että jos asiat käyvät hullusti, niin johtuu se siitä, ettei kansalainen Carrier suostu neuvottelemaan hallinnon kanssa.»

»Niinkö te sanoitte heille, tottako, senkin − − valehtelija?» kiljui Carrier. »Enkö ole parhaillani täällä neuvottelemassa kanssanne? Olisin kai minä tullut ennenkin, jos olisitte pyytäneet. Mutta sen sijaan te vain odotatte, että minä itsestäni lähtisin kertomaan teille, että teidän − − hallintonne vie Nantes'in perikatoon.»

Goullin, hieno ja kaunopuhelias Goullin, nousi häntä lepyttämään:

»Kansalainen-edusmies, me myönnämme todeksi kaiken, mitä täällä olette puhunut. Kaikki on aiheutunut väärinkäsityksestä. Emme ole pitäneet sopivana kutsua puheillemme pyhän kansan korkeaa edusmiestä. Me olemme odottaneet, että itse hyväntahtoisesti olisitte antanut meidän tietää, miten haluatte meneteltävän, ja kun te nyt olette sen meille ilmoittanut, niin ei ole syytä pelätä, ettei tästäpuolin toimittaisi pontevasti. Ne epäkohdat, mitkä mainitsette, ovat paha kyllä olemassa! Mutta ne eivät ole niin syvälle juurtuneet, ettemme teidän johdollanne ja neuvollanne saisi niitä hävitetyiksi, ja maaperää, vapauden hedelmöittävien sadekuurojen avulla, taas hyviä hedelmiä kantavaksi.»

Leppyneenä Carrier murisi hyväksyvästi.

»Hyvin puhuttu, kansalainen Goullin. Se hedelmöittävä aine, jota maaperä tarvitsee, on veri — ylimysten ja liittoutuneiden veri, ja minä voin teille luvata, ylevän kansan nimessä, että sitä teille tullaan runsaasti toimittamaan.»

Kokous taputti innostuneena käsiään ja hiveli niin hänen turhamaisuuttaan. Hän nousi seisomaan, lausui kiitoksensa sen johdosta, että oli tullut niin perinpohjin ymmärretyksi, levitti kätensä ja pyysi departementin päällikön, Minéen, tulemaan hänen luoksensa, jotta hän voisi antaa hänelle veljeyssuudelman.

Sitten he rupesivat miettimään parannuskeinoja ja keinoja nälän ja taudin vastustamiseksi. Carrier'n käsityksen mukaan oli olemassa vain yksi ainoa vaikuttava keino — ruokittavien suiden lukua oli vähennettävä, sairaista oli päästävä.

Samana päivänä oli kuusi Le Bouffayn vankia tuomittu kuolemaan pakoyrityksestä.

»Mistä voimme tietää», hän kysyi, »ovatko nuo kuusi ainoat syylliset? Mistä voimme tietää, eivätkö Le Bouffayssa kaikki ole kuolemaan vikapäitä? Vangit potevat tautia, mikä leviää Nantes'in hyviin isänmaan ystäviin; he syövät leipää, joka on vähissä, ja samaan aikaan hyvät isänmaan ystävät kuolevat. Meidän täytyy katkaista kaula noilta kirotuilta sioilta!» Hän aivan kiihtyi omasta ehdotuksestaan. »Niin, se se olisi vaikuttava toimenpide. Ryhdytäänpä asiaan heti paikalla. Menköön joku hakemaan vallankumoustribunaalin puheenjohtajan tänne.»

Hänet haettiin — hyväsukuinen lakimies, nimeltä François Phélippes.

»Kansalainen-puheenjohtaja», lausui hänelle Carrier, »Nantes'in hallitus on neuvotellut tärkeästä toimenpiteestä. Tänä päivänä te tuomitsitte kuolemaan kuusi Le Bouffayn vankia pakoyrityksestä. Saatte lykätä toistaiseksi tuomion täytäntöönpanon voidaksenne ulottaa tuomionne Le Bouffayn kaikkiin vankeihin.»

Vaikka Phélippes olikin innokas vallankumouksellinen, oli hän kuitenkin järkevä ja johdonmukainen ja kunnioitti lakimiehenä laillisia muotoja. Tämä käsky, joka annettiin niin huolettoman häikäilemättömällä tavalla jota ei yksikään läsnäolijoista vastustanut, tuntui hänestä yhtä luonnottomalta ja naurettavalta kuin se oli kauhistuttava.

»Mutta sehän on sula mahdottomuus, kansalainen-edusmies», hän sanoi.

»Mahdottomuus!» ärjyi Carrier. »Mitä hullua puhetta?

Hallitus haluaa teidän käsittävän, että se ei ole mahdottomuus. Ylevän kansan pyhä tahto — »

Phélippes keskeytti hänet ilman muuta.

»Ei ole Ranskassa sitä valtaa, joka voi peruuttaa lainvoiman saaneen tuomion täytäntöönpanon.»

»Ei ole — ei ole sitä valtaa!»

Carrier'n veltto suu jäi ammolleen. Hän oli liian hämmästynyt suuttuakseen.

»Sitäpaitsi», jatkoi Phélippes rauhallisena, »on huomattava, että Le Bouffayn muut vangit ovat syyttömät siihen rikkomukseen, jonka tähden nuo kuusi on tuomittu kuolemaan.»

»Mitä se kuuluu asiaan?» kiljui Carrier. »Viime vuonna minä ratsastin aasintammalla, joka järkeili paremmin kuin te! Kautta — — mitä se kuuluu asiaan?

Mutta kokouksessa oli jäseniä, jotka olivat samaa mieltä kuin Phélippes, ja jotka, vaikkei heillä ollut rohkeutta lausua ajatuksiaan, kuitenkin rohkenivat kannattaa toista, joka niin pelkäämättä ne esitti.

Vihasta väristen Carrier hyppäsi pystyyn tämän vastarinnan huomatessaan. »Minusta näyttää», hän ärjyi, »että on olemassa muitakin kuin Le Bouffayn roistot, jotka kansakunnan hyväksi vaatii tehdä päätään lyhyemmiksi. Sanonpa teille, että te hitaudellanne ja varovaisuudellanne vahingoitatte yleishyvää. Hävittäkää nuo roistot joka sorkka!»

Eräs Robin-niminen, kaunis, huonotapainen nuorukainen säesti häntä.

»Kunnon kansalaiset ovat ilman leipää! On oikeus ja kohtuus, että roistot kuolevat, eivätkä syö nälkään nääntyvien kunnon ihmisten leipää.»

Carrier pui nyrkkiä kokoukselle.

»Siinä nyt kuulette, senkin — ! En minä voi armahtaa niitä, jotka laki tuomitsee.»

Se oli onneton sana, ja Phélippes takertui siihen.

»Se on totta, kansalainen-edusmies», sanoi Phélippes. »Ja mitä Le Bouffayn vankeihin tulee, niin saatte odottaa, kunnes laki heidät tuomitsee.»

Ja jäämättä enempää kuuntelemaan hän poistui yhtä varmoin askelin kuin oli tullutkin, välittämättä ollenkaan äkkiä syntyneestä metelistä.

Kun hän oli mennyt, viskausi kansanedustaja huultansa purren tuoliinsa takaisin.

»Siinä menee mies, joka vielä ajan tullen astelee giljotiinille», hän murisi.

Mutta hän oli iloinen päästessään hänestä eikä olisi suinkaan halunnut häntä takaisin noudettavaksi. Hän näki, miten Phélippes'in vastarinta oli saattanut muutamien kokouksen jäsenten heikomman vastarinnan jäykistymään. Jos hän halusi ajaa tahtonsa perille, niin sai hän sen paremmin aikaan ilman lakimielistä vallankumoustribunaalin puheenjohtajaa. Ja tahtonsa hän saikin lopulta perille, ei kuitenkaan ennenkuin oli raivoten kironnut ja haukkunut niitä harvoja, jotka uskalsivat väitellä hauen tukkuteurastustaan vastaan.

Kun hän vihdoin poistui, oli päätetyksi tullut, että kokous ryhtyisi valitsemaan toimikuntaa, jonka olisi heti laadittava luettelo Nantes'in vankiloihin teljetyistä kansalaisista. Kun luettelo oli valmis, oli se toimitettava vallankumousvaliokunnalle, joka tiesi miten toimia, sillä Carrier oli lausunut ajatuksensa täysin selkeästi. Ensimmäinen hyödyllinen toimenpide kaupunkia rasittavien epäkohtien poistamiseksi oli heti paikalla tuhota Nantes’in vankilain asukkaat.

Seuraavana kylmänä joulukuun aamuna ani varhain valiokunta — joka Goullinin puhetta johtaessa oli pitänyt kokousta kaiken yötä — lähetti noin viisataa nimeä käsittävän luettelon Nantes'in kaupungin komentajalle, kenraali Boivinille, käskien hänen viipymättä koota mainitut henkilöt, kuljettaa ne L'Eperonniereen, ja ammuttaa ne siellä.

Mutta Boivin oli sotilas, eikä sotilas ole sanculotti. Hän vei käskykirjeen Phélippes'ille, ilmoittaen tälle, ettei hän aikonut sitä noudattaa. Boivinin hämmästykseksi Phélippes oli samaa mieltä. Hän lähetti käskykirjeen takaisin valiokunnalle, leimaten sen julkean laittomaksi, huomauttaen heitä siitä, että oli laitonta kenenkään käskystä siirtää ainoaakaan vankia, jollei käsky perustunut tribunaalin tuomioon.

Valiokunta säikähtyi tätä vallankumoustribunaalin puheenjohtajan päättävää esiintymistä eikä uskaltanut jatkaa vaatimustaan, ja asia jäi silleen.

Kun tämä tuli Carrier'n tietoon, niin lausui hän asioita, jotka ovat entistäkin mahdottomampia painattaa. Hän raivosi kuin mielipuoli ajatellessaan, että verukehtiva lakimies uskalsi vastustaa häntä, pyhän kansan korkeaa edusmiestä.

Sattui niin, että viisikymmentäkolme pappia, jotka oli tuotu Nantes'iin jokin päivä sitten, majaili entrepôt’n vajoissa tilaa odottamassa, niin etteivät heidän nimensä esiintyneet vielä missään vankiluetteloissa. Loukattuja tunteitaan lohduttaakseen hän käski ystäviensä, Marat-seuran jäsenten, hävittää heidät.

Lamberty, marat'laisten esimies, kysyi häneltä, millä tavalla se olisi tapahtuva.

»Milläkö tavalla?» urahti hän. »Älä ole salaperäinen, ystäväni. Heitä ne siat veteen, ja hävitä sillä tavoin. Kyllähän niitä Ranskassa vielä on yllinkyllin jäämäänkin.»

Mutta hän näyttää selittäneen tarkoituksensa tarkemmin, ja mitä hän oikein oli määrännyt ja miten määräyksiä noudatettiin, ilmenee eräästä hänen konventille kirjoittamastaan kirjeestä, missä hän ilmoitti, että nuo viisikymmentäkolme papin pakanaa »oli suljettu alukseen Loire-virralle, joka oli viime yönä niellyt heidät.» Ja lisäsi lopuksi: »Mikä kumouksellinen virta onkaan meidän Loire!»

Konventti ei aavistanut, mitä hän oikein tarkoitti ja kun Carrier sai kuulla, että kansalliskonventissa oli taputettu käsiä hänen kirjeelleen, niin hän sai uutta rohkeutta murtamaan kaikki esteet, mitä joutavanpäiväinen laillisuus asetti hänen tielleen. Ja lisäksi, mitä vallankumousvaliokunta kokonaisuutena — Phelippes'in peloittamana − ei uskaltanut tehdä, sen hän saattoi toimittaa uskollisten ja vähemmän tunnontarkkojen marat'lais-ystäviensä avulla.

Tämän Marat-seuran, vallankumousvaliokunnan poliisijärjestön, jonka jäsenet olivat Nantes'in sanculottien huonointa ainesta ja jota johti Fleury-niminen roisto oli Carrier itse Goullinin avulla perustanut.

Frimaire-kuun 24. päivän iltana vuonna 3 (joulukuun 14:s, 1793, vanhaa lukua), mikä oli lauantai, Fleury kokosi noin kolmekymmentä miestänsä ja vei heidät Cour des Comptes'iin, jossa Goullin, Bachelier, Grandmaison ynnä muutamia muita Carrier'lle ehdottomasti uskollisia valiokunnan jäseniä heitä odotti. Näiltä marat'laiset saivat muodolliset ohjeensa.

»Tyrmässä», ilmoitti heille Goullin, »raivoaa kulkutauti ja sen hävitystyö on saatava pysähtymään. Menette sen tähden tänä iltana Le Bouffayn vankilaan ottamaan haltuunne vangit ja marssitatte heidät Quay La Fosselle, josta heidät kuljetetaan vesitse Belle Isleen.

* * * * *

Le Bouffayksi nimitetyn, vanhan, likaisen rakennuksen vankikopissa virui muudan cocassier, muna- ja siipikarjakauppias, joka oli vangittu noin kolme vuotta aikaisemmin syytettynä hevosvarkaudesta, mutta joutunut sittemmin unohduksiin. Itse hän selitti, että joku hänelle melkein tuntematon henkilö oli antanut hänen myytäväkseen tuon varastetun eläimen, mikä sitten häneltä tavattiin.

Juttu kuuluu hyvin tutulta; tämän tapaiseen selitykseen on kai maailmassa usein turvauduttu; ja luultavaa on, ettei cocassier ollut muita kummempi. Siitä huolimatta kohtalo valitsi hänet tiedottomaksi välikappaleekseen. Hänen nimensä oli Leroy, ja oman vakuutuksensa mukaan hän oli vankka isänmaan ystävä. Hevosjuttu varmaankin teki hänet sopivaksi sansculottisuuteen.

Leroy heräsi noin kello kymmenen seuduissa sinä yönä ääniin, jotka olivat hyvin harvinaisia tuossa kolkossa, haudanhiljaisessa vankilassa. Ne olivat hillittömän remuamisen ääniä — kuului rivojen laulujen katkelmia, kirouksia, naurun remahduksia — ja hänen mielestään ne tuntuivat tulevan pihalta ja portinvartijan huoneesta.

Hän ryömi olkipahnoiltaan ja lähestyi ovea paremmin kuullakseen. Selvää oli, että portinvartijalla, Laquèzella, oli vieraspidot ja tavattoman hauskaa. Helppo oli myöskin huomata, että Laquèzen vieraat alkoivat jo olla melkolailla humalassa. Mitä hiivattia se oikein merkitsi?

Hänen uteliaisuutensa tuli kylläkin pian tyydytetyksi. Raskaat askelet kuuluivat nousevan kiviportaita ylös, kuului puukenkäin kopsetta, aseiden kalsketta, ja hänen oviristikkonsa kautta alkoi koppiin tunkeutua yhä enemmän valoa.

Joku hoilasi »carmagnolea» juopuneella, epäsointuisella äänellä. Avaimet kalisivat, salpoja vedettiin; ovia kiskottiin auki. Melu yhä kasvoi. Yleisen hälinän ohella hän kuuli vanginvartijan inhoittavan äänen.

»Käykääpä katsomaan häkkilintujani. Katsokaapa kauniita lintujani.»

Leroy alkoi aavistaa, että tämä ilonpito ennusti pahaa.

»Nouskaapa makaamasta joka sorkka!» kiljui vanginvartija. »Nouskaa kampsujanne kokoamaan. Lähdetään matkalle. Pois nyt kuhnaileminen. Nouskaa jo!»

Leroyn ovi avattiin vuorollaan, ja hän joutui juopuneitten renttujen eteen. Eräs joukosta — punalakkinen .jättiläinen, jolla oli pitkät viikset ja toisella käsivarrellaan köysikimppu — hyökkäsi äkkiä hänen kimppuunsa Cocassier oli notkea ja voimakas nuori mies. Mutta varovaisuuden vuoksi ja pelosta hän salli viedä itsensä vastustelematta pois.

Häntä kuljetettiin liuskakivillä kivettyä käytävää pitkin, ja kaikkialla hän näki vankitovereitaan samassa kurjassa tilassa, samoin kopistaan retuutettavan ja samoin kuljetettavan alas. Portaiden yläpäässä eräs heppu, tukkihumalassa, piteli kädessään jotakin luetteloa, mistä hän nikotteli nimiä, sopertaen niitä hassunkurisesti. Toinen yhtä juopunut piteli hänelle kynttilää valaistukseksi. Tämä heiluva pari tuntui hullunkurisesti tukevan toinen toistaan.

Leroy antoi kuljettaa itseään portaita alas ja saapui niin portinvartijan huoneeseen, missä näki puolisen tusinaa marat'laisia pöydän ympärillä istumassa, viinipikarit edessään, huutaen, hoilaten, kiroten ja tokaisten hävyttömiä pilkkapuheita kunkin huoneeseen astuvan vangin kustannuksella. Huoneessa kaikki oli huiskin haiskin. Eräs lampuista oli murskattu, ja lattialle oli kaatuneesta pullosta valunut viinilaimiska. Seinän viereisellä penkillä istui vankeja rivissä, toisia makasi sekaisin lattialla, ja kaikki olivat sidotut.

Pari kolme marat'laista hiipi hänen luokseen, kopeloivat kaikkialta, käänsivät taskut nurin ja kirosivat karkeasti huomatessaan ne tyhjiksi. Hän huomasi toisille tehtävän samaa ja näki heiltä ryöstettävän rahaa, lompakkoja, kelloja, sormuksia, solkia ja kaikenlaisia arvoesineitä, joita heillä sattui olemaan. Eräältä papilta jalkineitta oleva renttu riisti saappaat jalasta.

Ranteita sidottaessa Leroy nosti katseensa. Hän myöntää olleensa peloissaan.

»Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?» hän kysyi. »Kuolemaako?»

Kiroten hänen käskettiin tukkia kitansa.

»Jos minut tapatte», vakuutti hän heille, »niin tapatte hyvän tasavaltalaisen.»

Pitkä, kiihkeän näköinen mies, jonka silmät olivat tummat ja tuikeat, vaikka hieman lasimaiset, iski hänelle silmää.

»Senkin hullu höpläkkö! Me viis veisaamme sinun hengestäsi, omaisuutesihan me haluamme.»

Puhuja oli Grandmaison, miekkailumestari, joka aikoinaan oli ollut herrasmies. Hän oli illastanut Carrier'n kanssa ja oli vast'ikään Goullinin seurassa saapunut Bouffayhen. Hänen mielestään oltiin myöhässä, minkä hän sanoikin heille.

»Heittäkää tuo heppu nyt, Jolly. Kyllä hän pysyy. Lähtekää ylös muita noutamaan. On aika jo lähteä… aika on lähteä.»

Kun Leroy nyt oli tullut sidotuksi, viskattiin hänet syrjään, ja hän istahti lattialle katsellen ympärilleen. Hänen vieressään oleva vanha mies kerjäsi kupillista vettä. Rukousta tervehdittiin pilkkanauruin.

»Vettä! No voi nyt pyhä giljotiini, hän pyytää vettä.» Juopuneita sansculotteja asia kovasti huvitti. »Kärsivällisyyttä, ystäväiseni — kärsivällisyyttä, niin saatpa juoda kylliksesi. Saatpa totisesti juoda oikein isosta kupista.»

Pian oli portinvartijan huone tulvillaan vankeja, ja liiat oli pakko sijoittaa käytävään.

Gnmdmaisonkin tuli sinne kiroten ja sadatellen marat'laisten saamattomuutta, muistuttaen heille — kuten oli jo tunnin aikaa alituiseen muistuttanut — että oli jo aika lähteä matkaan, että alkoi jo pakoveden aika.

Hänen kehoituksestaan Jolly — ennen mainitsemamme punalakkinen jättiläinen, jolla oli mustat viikset — ja muutamat muut Marat-seuran miehet, alkoivat sitoa vankeja kahdenkymmenen ryhmiin ollakseen vieläkin varmempia mahdollisia karkaamisia vastaan. Heidät ajettiin kylmälle pihalle, ja siellä Grandmaison lyhtyä näyttävän miehen seuraamana kulki pitkin rivejä laskien vangit.

Laskun tulos sai hänet aivan raivoon.

»Salaviisi!» hän karjui ja kirosi kauheasti. »Olette olleet täällä melkein viisi tuntia ja koko siinä ajassa ette ole pystyneet sitomaan köysiin enempää kuin salaviisi. Emmekö sitten ikinä selkiä tästä! Sanonpa teille, on jo pakoveden aika. On aika lähteä.»

Laquéze, Le Bouffayn portinvartija, jonka ruokaa ja viiniä nuo valiokunnan raakimukset olivat niin häpeämättä nauttineet, tuli ilmoittamaan hänelle, että hän oli saanut kaikki vankilassa olevat.

»Kaikkiko?» huusi Grandmaison hämmästyneenä. »Mutta luettelon mukaanhan vankeja olisi pitänyt olla liki kaksisataa.» Ja hän huusi kovalla äänellä: »Goullin! Hei, Goullin! Missä hemmetissä Goullin on?»

»Luettelo», sanoi Laquéze, »tehtiin nimikirjan mukaan. Mutta te ette ole ottanut huomioon, että useat ovat tänne tultuaan kuolleet — täällähän on raivonnut kuumetauti — ja että jotkut ovat parhaillaan sairaalassa.»

»Sairaalassa! joutavia! Menkääpä ylös joku miehistä noutamaan heidät. Viemme heidät paikkaan, missä kyllä paranevat.» Ja sitten hän puhutteli siistiä Goullinia, joka viittaan puettuna tuli paikalle. »Tässä on hieno kylpyseurue!» hän murisi. »Harvinainen sataluku noita sikoja!»

Goullin kääntyi Laquézeen päin.

»Mihin olette pannut ne viisitoista rosvoa, jotka teille illalla lähetin?»

»Mutta hehän ovat saapuneet Nantes'iin vasta tänään», sanoi Laquéze, joka ei ollenkaan käsittänyt, mitä oli tekeillä. »Heitä ei vielä ole viety kirjoihin eikä kuulusteltu.»

»Minähän kysyin teiltä, mihin olette heidät pannut?» ärjäisi Goullin.

»He ovat yläkerrassa.»

»No, hakekaa heidät sitten tänne. He ovat yhtä hyviä kuin muutkin.»

Kun nämä tulivat lisäksi ja toistakymmentä sairasvuoteilta raahattua, niin nousi koko luku noin sataankolmeenkymmeneen.

Marat'laiset, joihin nyt oli liittynyt puoli komppaniaa kansalliskaartilaisia, lähtivät vankilasta noin kello viiden aikaan aamulla ajaen uhrejaan, lyöden ja kiroten.

Cocassier'mme huomasi itsensä sidotuksi ranteittain nuoreen kapusiini-veljeen, joka kärsivällisen alistuvana hoiperteli eteenpäin, pää kumarassa ja huulet aivan kuin rukousta mutisten.

»Ymmärrättekö ollenkaan, mitä meille nyt aiotaan tehdä?» mutisi Leroy.

Hän erotti pimeässä kapusiinin silmien heikon välkkeen.

»En tiedä, veli. Heittäytykää Jumalan huostaan ja olkaa valmis kaikkeen.»

Vastaus ei miellyttänyt Leroyn luontoista miestä. Hän kompuroi eteenpäin, ja he saapuivat nyt Place de Bouffaylle, missä punaisen giljotiinin ääriviivat aavemaisina häämöttivät, ja suuntasivat kulkunsa Quai Tourvilleä kohden. Sieltä heitä marssitettiin jokea pitkin Quai la Fossen päästä päähän. Kun he vähitellen joutuivat pelon valtaan ja alkoi kuulua valitushuutoja, niin ne oitis tukahdutettiin iskuin ja vakuuttamalla, että heidät kuljetettaisiin laivalla Belle Isleen, jossa heidät pantaisiin linnoitusta rakentamaan.

Cocassier’n mielestä se oli hyvinkin uskottavaa, ja hän piti sitä hauskempana kuin rukouksen hokemista — minkä taidon hän oli jo aikoja sitten unohtanut.

Laivasiltoja pitkin marssittaessa aukaistiin eräässä kohden ikkuna, ja siitä pistäysi esiin utelias pää, mutta se peräytyi melkein samassa.

Cale Robinilla heidät vihdoin ahdettiin erääseen vajaan, joka aukeni joelle päin. Laituriin oli sille kohdalle pitkittäin kiinnitetty suuri proomu, ja lyhtyjen valossa he erottivat varjomaisina puolisen tusinaa ahkerassa työssä olevaa kirvesmiestä, ja koko ympäristö kaikui vasaroin pauketta ja sahojen särinää.

Muutamat proomua lähinnä olevat näkivät, mitä oli tekeillä. Aluksen kylkeen puhkaistiin kaksi isoa aukkoa, ja toisen näin puhkaistun aukon peitteeksi kirvesmiehet lakkasivat lankkuja. He huomasivat, että nämä aukot, jotka proomun tyhjänä ollessa olivat veden pinnan yläpuolella, joutuisivat veden pinnan alle heti kun se tulisi kuormitetuksi, ja sen ymmärtäessään he vihdoin käsittivät, mikä epäinhimillinen kohtalo heitä odotti, ja joutuivat taas kauhun valtaan. Heidän mieliinsä muistui keskustelun ja inhoittavan ilkkupuheen katkelmia, joita marat’laiset olivat Le Bouffayssa lausuneet ja jotka nyt yht'äkkiä selvisivät heille, ja sen johdosta levottomuus ja pelästys valtasi heidät, niin että he kiemurtelivat ja kirkuivat, pyysivät huutaen armoa, kirosivat ja raivosivat.

He saivat ryöppynään iskuja. Turhaan heitä koetettiin uudestaan rauhoittaa kertomalla äskeinen satu Belle Islelle rakennettavasta linnoituksesta. Epätoivon vimmassa eräs heistä hetken hämminkiä hyväkseen käyttäen riuhtaisihe irti siteistään ja hävisi niin tyystin, että Grandmaison ja hänen miehensä hukkasivat neljännestunnin turhaan häntä etsiessään ja olisivat kuluttaneet siihen toimeen lopunkin yötä, jollei Goullinin kanssa puheissa oleva päällystakkiin ja pyöreään hattuun puettu mies, joka katseli hommaa, olisi puuttunut jyrkästi asiaan.

»Jatkakaa, miehet!» Älkää tuosta yhdestä välittäkö! Kyllä hänet sitten löydetään. Alkaa jo pia npäivä valjeta. Olette jo hukanneet tarpeeksi paljon aikaa.»

Mies oli Carrier.

Hän oli tullut omakohtaisesti katsomaan, miten hänen määräyksiään noudatettiin, ja hänen käskynsä mukaan Grandmaison nyt ryhtyi laivaamaan vankeja. Laivan kylkeä vasten asetettiin tikapuut, jotta vangit voisivat niitä pitkin laskeutua sinne. Köydet, joilla heidät oli ryhmiksi kytketty, aukaistiin nyt, ja heidät jätettiin vain ranteistaan sidotuiksi. Heidät komennettiin menemään laivaan. Mutta koska he olivat hitaita tottelemaan, ja koska muutamat ponnistivat vastaan valittaen ja armoa rukoillen, niin hän ja Jolly tarttuivat heitä kauluksesta, työnsivät heidät rannalle ja heittivät nurin niskoin laivan ruumaan, vähääkään piittaamatta katkesiko siinä menossa jalka tai käsi. Kun huomattiin tämä laivaamistapa joutuisammaksi, hylättiin sen jälkeen koko tikapuiden käyttö.

Viimeisiä, jotka näin heitettiin laivaan, oli cocassier'mme Leroy. Pehmeästi hän putosi aaltoilevalle, kiemurtelevalle ihmisröykkiölle, joka vain vähitellen laskeutui ja järjestyi proomun pohjalle, kun yläpuolella olevat luukut naulattiin kiinni. Mutta aivan kuin ihmeellisestä sattumuksesta nuori kapusiini ja Leroy, jotka ketjussa olivat olleet tovereina, eivät olleet nytkään joutuneet erilleen. Ihmissotkusta, joka tuskissaan kiemurteli tuossa pimeydessä, kaiken huudon ja vaikeroinnin seasta, Leroy erotti nuoren munkin äänen tämän kehoittaessa heitä rukoukseen.

He olivat aluksen peräpuolessa, toisessa kyljessä kiinni, ja Leroy, jolla vielä oli tallella järkensä, minkä avulla hän oli maailmassa tullut toimeen, pyysi kapusiinia kohottamaan ranteitaan. Sitten hän rupesi koiran tavoin nuuskimaan, kunnes löysi ne viimein, ja hänen vahvat hampaansa tarttuivat nuoraan, jolla ne olivat sidotut, ja alkoivat ylen kärsivällisesti jyrsiä sitä poikki.

Sillä välin tuo kelluva ruumisarkku oli jättänyt kiinnityspaikkansa ja ajelehti virran mukana. Kansiluukulla istuivat Grandmaison ja Jolly sekä pari muuta marat'laista hoilaten »carmagnolea», siten tukahduttaakseen allaan olevien kurjien huudot, ja polkien jalallaan tahtia kanteen.

Leroyn hampaat työskentelivät kuin rotan, kunnes köysi vihdoin aukeni. Sitten hän peläten, että tuossa ihmismyllerryksessä saattaisivat joutua toisistaan erilleen, tarttui hampaillaan kapusiinin hihaan.

»Tarttukaa nyt minuun kiinni!» hän käski niin selvästi kuin mahdollista; ja kapusiini totteli kiitollisena. »Kirvoittakaa nyt nuora minun ranteistani!»

Kapusiinin kädet liukuivat Leroyn käsivarsia pitkin, kunnes tapasivat hänen kätensä, ja sitten hänen sormensa alkoivat ahkerasti toimia hapuillen solmuja. Ei ollut helppo asia aukaista niitä pimeässä pelkän tuntoaistin avulla. Mutta munkki oli kärsivällinen ja hellittämätön, ja lopulta aukeni viimeinenkin solmu ja cocassier'mme oli siteistä vapaa.

Se rohkaisi häntä aivan sanomattomasti hänen omaksi onnekseen. Ainakin olivat nyt hänen kätensä vapaina kaiken mahdollisen varalle. Se, että hänen asemansa oli niin kurja, ettei hän edes kyennyt kuvittelemaan, mitä ollenkaan voisi sattua, osoittaa, miten sitkeä hän oli toivossaan.

Hän ei ollutkaan päässyt vapaaksi hetkistäkään liian aikaisin. Hänen yläpuolellaan eivät Grandmaison ja hänen miehensä enää laulaneet. He liikkuivat sinne tänne. Jokin kolahti aluksen kylkeen, keulan lähelle, vene nähtävästi, ja alkoi kuulua ääniä, jotka tulivat laivan kantta alempaa. Sitten vapisutti proomua ankara isku etuportin lankkuihin. Huudot aluksen sisustassa kävivät kahta kammottavammiksi. Huohottavia, kiroavia, ruikuttavia miehiä survoi joka puolelta Leroyta, ja hetkeksi heidän painonsa hänet melkeinpä rusensi, kun alus kallistui vasemmalle. Seurasi sitten jakso iskuja, ei vain keulaporttiin, vaan myöskin peräporttiin. Kuului puun ryskettä ja pirstaamista, ja vesi alkoi kuohuen syöksyä alukseen.

Sitten kävi elämä tuossa pilkkopimeässä umpiloukussa aivan kuvaamattoman kauheaksi. Epätoivon vimmassa useat olivat riuhtoutuneet irti siteistään. Nämä tunkeutuivat avonaisia portteja kohden, joista vesi virtasi proomuun. He repivät raivoissaan lankkuja verisin sormin. Jotkut saivat pistetyksi käsivartensa aukosta ulos yrittäen kouristuksen tapaisesti riuhtoen isontaa aukkoja päästäkseen pois. Mutta ulkopuolella Grandmaison, miekkailumestari, kirvesmiesten veneessä heilutteli tuhoavaa miekkaa.

Ilkkuen ja törkeästi manaten hän iski esiintyöntyviä käsiä ja käsivarsia, pisti miekkansa yhä uudestaan portista sisään tiukkaan sullottuun, vyöryvään ihmisröykkiöön, kunnes kirvesmiehet vihdoin työnsivät veneen loitommaksi välttääkseen uppoavan proomun imuvoimaa.

Alus, perikatoon tuomittunne kuormineen, satoinekolminekymmenine ihmishenkineen, laskeutui hitaasti keulalleen pohjaan, ja yht'äkkiä vaikeni kaikki kiroilu ja vaikertelu, kun Loiren jäätävät laineet vyöryivat sen yli.

Sisään syöksyvä vesitulva oli kuljettanut Leroyn ylös proomun kantta kohden. Vaistomaisesti hän oli tarttunut muutamaan poikkihirteen. Vesi virtasi hänen päänsä yli, mutta peräytyi sitten hänen ihmeekseen, ja kun se proomun pohjaan töksähtäessä vielä pari kertaa oli leiskahtanut hänen ylitseen, asettui se lopulta hänen hartioidensa tasalle.

Sukkelaan hän oivalsi, mitä oli tapahtunut. Proomu oli pysähtynyt pystyyn pohjaa vasten. Sen perä pysyi hieman vedestä koholla, niin että veden pinnan ja kannen väliin jäi noin jalan tai puolentoista korkuinen vapaa tila. Mutta sadastakolmestakymmenestä kurjasta perikatoon tuomitusta miehestä hän yksin oli hyötynyt tästä erinomaisesta onnen sattumasta.

Leroy pysytteli siinä; ja sitten hän, omien sanojensa mukaan, kahden tunnin ajan kellui ruumiiden varassa. Vähemmän lujarakenteinen ihminen, sekä ruumiillisessa että siveellisessä merkityksessä, ei olisi mitenkään kyennyt kestämään tällaista kahden tunnin pituista upoksissa oloa jääkylmässä joulukuun aamuisessa vedessä. Mutta Leroy piteli itsepintaisesti kiinni ja toivoi. Ylempänä jo mainitsimme, että hän oli toivossa sitkeä. Ja päivän valjettua hän hyvin pian tulikin huomaamaan olleensa oikeassa luottaessaan hyvään onneensa. Kun ensimmäinen valon häämötys alkoi hämärästi valaista vettä, missä hän kellui, niin hänen korviinsa kantautui soutuhankasten narinaa ja ihmisääniä. Vene oli kellumassa virtaa alas.

Leroy huusi, ja hänen äänensä kaikui ontolta ja haudantakaiselta tuossa aamun hiljaisuudessa. Yht'äkkiä airojen narina taukosi. Hän huusi taas ja kuuli itselleen vastattavan. Airot rupesivat nyt työskentelemään kahta ripeämmin. Vene saapui proomun kupeelle. Seurasi raskaita, murskaavia iskuja kansipalkkeihin, kunnes ilmestyi kyllin suuri reikä, mistä hän sopi ryömimään ulos.

Hän katseli hämärän usvan läpi, jota ei ollut luullut enää milloinkaan näkevänsä, hinasi itsensä ylös viimeisillä voimillaan, kunnes rintansa oli kannen tasalla, ja näki kaksi miestä veneessä.

Mutta ponnistuksesta uupuneena eivät hänen puutuneet jäsenensä jaksaneet kannattaa häntä. Hän vajosi takaisin ja putosi päistikkaa peläten, että apu sittenkin oli saapunut liian myöhään. Mutta hänen päästyään taas veden pintaan mäiskähti hänen ulottuvilleen köyden silmukka. Hän tarttui siihen kouristuksentapaisesti, kiersi sen toisen käsivartensa ympäri ja käski heidän vetää.

Niin he raahasivat hänet proomusta omaan veneeseensä ja laskivat lähimpään kohtaan rannalle — haluten inhimillisyydestä tehdä sen verran, mutta rohkenematta tehdä enempää kuultuaan häneltä, miten hän oli joutunut proomuun.

Puolialastomana, perin kohmettuneena, hampaat kalisten ja riutunein voimin Leroy kompuroi Chantenayn vartiotupaan. Sinisen komppanian sotilaat riisuivat häneltä hänen likomärät vaatteensa, käärivät hänet villapeittoon, lämmittivät häntä ulkonaisesti tulen paisteella ja sisällisesti kauraliemellä ja kehoittivat sitten kertomaan seikkailunsa.

Hevosjuttu on kai saanut teidät uskomaan, että hän oli oikea emävalehtelija. Hän turvautui nyt tähän taitoonsa, sanoi olevansa Montoirista kotoisin oleva merimies ja kertoi oikein repäisevän haaksirikkojutun. Mutta onnettomuudeksi hän liioitteli aivan ylenpalttisesti. Kuulijoiden joukossa oli mies, joka tunsi jonkin verran meriasioita ja myöskin jonkin verran Montoiria, ja hänestä ei Leroyn kertomus kuulostanut oikein todenperäiseltä. Edesvastuusta päästäkseen sotilaat kuljettivat hänet Nantes'in vallankumousvaliokunnan eteen.

Täälläkin olisi kaikki saattanut päättyä hyvin, koska koko tuohon toimikuntaan ei kuulunut ainoaakaan meriasiain tuntijaa, joka olisi kyennyt paljastamaan hänen petoksensa. Mutta pahaksi onneksi sattui sinä päivänä olemaan istuntovuorossaan mustaviiksinen sansculotti Jolly, sama mies, joka oli raahannut Leroyn vankikopista ja sitonut hänet.

Hänet nähdessään Jollyn silmät suurenivat.

»Mistä hemmetistä te olette tullut?» kysyi hän häneltä jyrisevällä äänellä.

Veri hyytyi Leroyn suonissa. Jollyn toverit tuijottivat.

Mutta Jolly selitti heille:

»Hän kuului viimeöiseen kylpyseurueeseen. Ja hän on kylliksi julkea tullakseen tällä tavoin taas eteemme. Viekää hänet pois ja työntäkää takaisin veteen.»

Mutta Bachelier, mies, jolla puheenjohtajan, Goullinin, jälkeen oli suurin vaikutusvalta valiokunnassa, oli leikkisä luonteeltaan, oikeinpa vallankumouksen arvon mukaisesti. Hän purskahti äänekkääseen nauruun katsellessaan alakuloista cocassierta, ja ehkä sen tähden, että Leroyn tapaus huvitti häntä, hän taipui inhimillisyyteen.

»Ei, ei!» sanoi hän. »Viekää hänet takaisin Le Bouffayhen toistaiseksi. Tutkikoon tribunaali hänet.»

Niinpä Leroy palasi takaisin Le Bouffayhen, takaisin vankikoppiinsa, haiseville pahnoilleen, entiseen tapaan vettä ja leipäänsä syömään, unohtuakseen sinne taas, kuten oli ennenkin unohtunut, siihen asti kunnes häntä kohtalo tarvitsisi.

Häneltä ovat suurimmaksi osaksi peräisin ne tiedot, joiden perusteella meidän on ollut mahdollista näin yksityiskohtaisesti kuvailla Carrier'n ensimmäisen suurupotuksen, joka oli tarkoitettu olemaan vaikuttava toimenpide kaupungin vapauttamiseksi hyödyttömistä suista, ja korjaamaan huonon hallituksen aiheuttamia kireitä oloja.

Sitä seurasi kohta muita, ja kun tottumus pian teki Carrier'n rohkeammaksi, niin näitä upotuksia — näitä noynde'ja oli kaikkiaan noin kaksikymmentäkolme — lakattiin panemasta toimeen yön hiljaisuudessa ja rajoittamasta niitä yksinomaan miehiin. Ne ulotettiin pian myöskin naisiin — joita vain yhdessä ainoassa upotuksessa Nivôsessa, hukkui mitä kauhistuttavimmissa olosuhteissa kolmesataa — jopa pikku lapsiinkin. Carrier itse myönsi että niiden kolmen kuukauden aikana, jolloin hän hallitsi näihin kansallisiin kylpytilaisuuksiin otti osaa noin kolmetuhatta henkeä, mutta muut, ja luultavastikin uskottavammat kertojat, väittävät tähän »kansalliseen kasteeseen» osallistuneiden luvun kolminkertaiseksi.

Pian nämä tukku-upotukset kehittyivät oikein viralliseksi toimitukseksi, jonkinlaiseksi kansalliseksi nähtävyydeksi, joita Carrier ja hänen valiokuntansa pian pitivät velvollisuutenaan panna toimeen.

Vihdoin oli kuitenkin saavutettu huippukohta, jonka yli tuntui vaikealta niitä ulottaa. Tämä toimenpide oli niin tehoisa, että itsestään selvät uhrit pian loppuivat. Vankilat olivat tyhjinä. Mutta totutuista tavoista ei ole helppo päästä. Carrier'n oli pakko etsiä uhreja toisaalta, ja vaikea oli tietää, mistä hän niitä etsisi, ja kuka olisi turvassa. Kantautui pian valiokunnan kuuluville huhu, että kansanedustaja aikoi lakkauttaa sen ja valita uuden, jolloin usealle sen jäsenistä alkoi olo tuntua epävarmalta.

Levottomiksi kävivät kansanseurankin jäsenet. He olivat lähettäneet Carrier'n luo lähetystön ehdottamaan, että jatkuvan Vendéen-sodan johtoa parannettaisiin. Tämä oli kansanedustajan kipeä kohta. Hän haukkui nämä kunnon kansalaiset mitä törkeimmin ja antoi kirjuriensa heittää heidät portaista alas.

Tähän keskinäisen epäilyksen ilmapiiriin ilmestyi mitä naurettavin deus ex machina hyvin nuoren ja hyvin reippaan Marc Antoine Jullienin hahmossa. Hänen isänsä, edusmies Jullien, oli Rohespierren läheisimpiä ystäviä, jonka avulla Marc Antoine oli otettu yleisen turvallisuusvaliokunnan asiamieheksi ja lähetetty tarkastusmatkalle ottaakseen selville kansan mielialan ja kansalliskonventin edustajain esiintymistavan.

Nantes'iin saapuessaan tammikuun lopulla vuonna 1794 sattui hän aivan ensi töikseen tarkastukselle kansanseuraan, joka vielä oli aivan raivoisana niiden hävyttömyyksien johdosta, joilla Carrier oli sen lähetystöä kohdellut.

Marc Antoine oli aivan hämmästynyt siitä, mitä sai kuulla, niin hämmästynyt, ettei hän edes päättänyt mennä seuraavana päivänä kansanedustajaa tapaamaan, vaan käytti aikansa kyhätäkseen Robespierrelle kirjeen, missä hän kertoi seikkaperäisesti niistä väärinkäytöksistä, joihin Carrier oli tehnyt itsensä vikapääksi, ja siitä kurjasta tilasta, johon huomasi Nantes'in kaupungin joutuneen.

Kun Marc Antoine sitten illalla suoritetun päivätyön jälkeen oli vaipunut rauhalliseen uneen, herättivät hänet siitä raa'asti upseeri ja pari kansalliskaartin sotilasta, jotka julistivat hänet vangituksi ja käskivät hänen nousta ja pukeutua.

Marc Antoine hypähti suutuksissaan vuoteesta ja esitti ylpeästi valtakirjansa. Mutta upseeri oli järkähtämätön. Hän toimi kansalaisen-edusmiehen käskystä.

Yhä pahalla tuulella ollen Marc Antoine puki kiireesti vaatteet ylleen. Hän kyllä pian näyttäisi tälle kansanedustajalle, ettei ole suinkaan vaaratonta pitää pilkkanaan yleisen turvallisuusvaliokunnan asiamiestä. Kansalainen-edusmies saisi kyllä vielä kuulla hänestä. Upseeri, joka edelleenkin oli jäykkä, pani hänet odottaviin ajoneuvoihin ja kuljetti hänet Maison Villetreux'hön, sille saarelle, missä Carrier asusti.

Carrier oli jo mennyt makuulle. Mutta hän oli hereillä ja nousi reippaasti istumaan, kun sotamiehet raa'asti heittivät nuoren pariisilaisen muscadin’in hänen huoneeseensa. Pelkkä kansanedustajan näkeminen riitti sytyttämään Marc Antoinen vihan ilmiliekkiin ja nostatti samalla hänen rohkeuttaan.

Carrier oli aivan harmaan vihertävän kalpea sisäisestä raivosta. Hänen mustat silmänsä kiiluivat kuten pimeässä olevan eläimen, ja hänen kostealle otsalleen sikin sokin valahtaneet mustat hiuksensa tekivät hänet vielä hirveämmän näköiseksi. Marc Antoine vaikeni kauhistuneena.

»Vai niin», sanoi Carrier katsoen häneen tiukasti ja kammottavasti, »vai te olette se ketale, joka uskallatte ilmiantaa minut turvallisuusvaliokunnalle, joka uskallatte arvostella kehnoiksi minun toimiani!» Pieluksensa alta hän veti esiin Marc Antoinen Robespierrelle kirjoittaman kirjeen. »Onko tämä teidän?»

Nähdessään tämän itsensä ja »lahjomattoman» välisen kirjeenvaihdon loukkauksen, Marc Antoinen suuttumus leimahti uudestaan liekkiin ja hän sai takaisin rohkeutensa.

»Se on minun», hän vastasi. »Millä oikeudella te olette sen pidättänyt?»

»Milläkö oikeudella?» Carrier pisti jalan esille vuoteesta. »Vai kysvttete minun oikeuksiani, niinkö? Te olette koettanut saada ihmisiä uskomaan, että teillä on suuri valta, ja olette tullut sillä tänne komeilemaan, — — vie!»

»Saatte vastata kansalainen Robespierrelle käyttäytymisestänne», uhkasi Marc Antoine.

»Kas vain!» Carrier irvisti ylen inhoittavasti. Hän livahti vuoteestaan ja hiipien kyyrysillään aivan kuin niskaan hypähtääkseen hän osoitti laihalla sormellaan vankia.

»Te olette sitä väkeä, jota on vaarallista käsitellä julkisesti, ja te turvaatte siihen. Mutta teidänlaisianne voidaan käsitellä salaisesti, ja niin minä teille teenkin. Te olette minun vallassani ja − − vie, ettepä livistä kynsistäni, senkin —!»

Marc Antoine katsoi kansanedustajaa silmiin ja huomasi hänen tarkoittavan, mitä sanoikin. Hän karkaisi luontonsa. Hän oli älykäs ja kekseliäs ja näitä lahjojaan hän nyt käytti.

»Kansalainen Carrier», hän sanoi, »kyllä käsitän. Minut on tarkoitus murhata tänä yönä kaikessa hiljaisuudessa ja pimeän varjossa. Mutta minun perästäni te tulette kuolemaan selkeällä päivällä ja kaiken kansan kiroamana. Olette tosin pidättänyt kirjeeni isälleni ja Robespierrelle. Mutta jos minä en pääse lähtemään Nantes'ista, niin isäni kyllä on vaativa teidät tilille ja te tulette päättämään päivänne kurjana salamurhaajana niinkuin ansaitsette.»

Kaikesta tästä sanatulvasta oli yksi ainoa lause syöpynyt Carrier'n mieleen. »Kirjeeni isälleni ja Robespierrelle», oli viekas Marc Antoine lausunut. Ja Marc Antoine näki kansanedustajan suun herpaantuvan ja huomasi hänen tummiin silmiinsä ilmestyvän pelkoa julmuuden sijasta.

Seikka, jota Marc Antoine oli koettanut saada Carrier’n uskomaan, olikin oitis vallannut hänen mielensä — että nimittäin oli ollut olemassa toinenkin kirje, jota hänen asiamiehensä eivät olleet onnistuneet sieppaamaan. Sen he saisivat maksaa hengellään. Mutta jos se ainakin olisi totta, niin hän ei uskaltaisi jatkaa asiaa. Hän epäili ehkä kylläkin asian todenperäisyyttä. Mutta hän ei voinut sitä millään todistaa. Marc Antoine, niinkuin huomaatte oli viekas.

»Isällennekö?» murahti kansanedustaja. »Kuka on isänne?»

»Edusmies Jullien.»

»Mitä?» Carrier oikaisi itsensä ollen hirveästi hämmästyvinään. »Tekö olette edusmies Jullienin poika?» Hän purskahti nauramaan. Hän astui kädet levällään Marc Antoinea kohden. Hänkin nähkääs osasi olla viekas. »Mutta, hyvä ystävä, miksi ette ennemmin sitä sanonut? Katsokaas nyt, missä hirveässä erehdyksessä olette antanut minun olla. Minä kuvittelin — hassua kylläkin, sen myönnän — teidät samannimiseksi angersilaiseksi henkipatoksi.»

Hän kietoi kätensä Marc Antoinen kaulaan ja syleili häntä.

»Antakaa anteeksi, ystävä hyvä», hän pyysi. »Tulkaa huomenna luokseni päivälliselle, ja silloin voimme yhdessä nauraa koko asialle.»

Mutta Marc Antoinea ei huvittanut syödä päivällistä Carrier'n kanssa, vaikka hän reippaasti lupasi. Tultuaan takaisin majataloonsa, tuskin jaksaen uskoa päässeensä ehein nahoin asiasta ja yhä kauhusta hikoillen ajatellessaan, miten hädin tuskin hän oli pelastunut, hän täytti matkalaukkunsa ja sai valtakirjansa perusteella heti paikalla postihevoset.

Aamulla päästyään Angersiin, Carriet’n valtapiirin ulkopuolelle, hän kirjoitti taas Robespierrelle ja tällä kertaa myöskin isälleen.

»Nantes'issa», hän kirjoitti, »tapasin vanhan hallitusjärjestelmän kukkeimmillaan.» Hän osasi vallankumouksen siansaksaa, tunsi sävelen, mikä sai isänmaanystävät tanssimaan. »Carrier'n ylimieliset kirjurit jäljittelevät entisten ministerin lakeijain pöyhkeyttä. Carrier itse elää ylellisyydessä, naisten ja loiseläjäin hemmottelemana, pitäen haaremia ja hovia. Hän polkee oikeuden mutaan. Hän on antanut heittää Loireen kaikki vankilain asukit. Nantes'in kaupunki», hän lopetti, »tarvitsee pelastajan. Vendéen kapina on tukahdutettava ja vapauden hävittäjä Carrier on kutsuttava pois.»

Kirjeellä oli tarkoitettu vaikutus, ja Carrier kutsuttiin Pariisiin, mutta ei suinkaan epäsuosiossa. Heikontunut terveys mainittiin pakottavana syynä, miksi hänen oli jätettävä raskas toimensa, Nantes'in hallitseminen.

Konventissa hänen palaamisensa ei herättänyt suurtakaan huomiota, ja vieläpä hän, kun seuraavassa heinäkuussa sai kuulla, että Bourbotte, hänen seuraajansa Nantes'issa, oli antanut vangita Goullinin, Bachelier'n, Grandmaisonin ja muita hänen valiokuntalaisystäviään, syytettyinä upottamisista ja siitä, että olivat anastaneet itselleen valtion omaisuutta, mikä oli takavarikoitu emigranteilta, pysyi rauhallisena, iloiten siitä, että hänen oma asemansa oli turvallinen.

Mutta Nantes’in valiokunnan jäsenet lähetettiin Pariisiin tutkittaviksi. Ja heidän kuulustelunsa tapahtui tuona vallankumouksen historiassa muistettavimpana päivänä, Thermidorin 10:ntenä (heinäkuun 29:ntenä 1794, v.l.), samana päivänä, jolloin Robespierre kukistui ja terroristeihin kohdistuvan koston tulvaportit avattiin selko selälleen.

Marc Antoine Jullienin jutussahan näimme, miten nopea Carrier oli eläytymään uuteen osaan. Vaunuissa ajaen hän seurasi niitä hiekkarattaita, joilla Robespierreä kuljetettiin mestattavaksi, iloisena ja täyttä kurkkua huutaen: »kuolema kavaltajalle!» Seuraavana päivänä hän konventin puhujalavalta liikuttavasti esitti itsensä kaatuneen hirmuvaltiaan uhriksi, kääntäen viekkaasti Marc Antoine-jutun itselleen edulliseksi, muistuttaen konventille, miten hänet itsensä oli annettu ilmi Robespierrelle. Häntä tervehdittiin kättentaputuksella tuossa thermidorkuisen vastavaikutuksen ilmapiirissä.

Mutta Nemesis väijyi häntä leppymättömästi, joskin hiljaa.

Eräässä vankisarjassa, jonka omituinen sattumien sarja oli tuonut Nantes'ista Pariisiin, oli vanha ystävämme Leroy, cocassier, jota tarvittiin nyt todistamaan valiokunnan jäseniä vastaan.

Kerrottuaan tuomioistuimelle ensin syyt vangitsemiseensa ja että hänen oli kolme vuotta annettu unohdettuna ja tutkimatta virua Le Bouffayn tautisessa vankilassa, Leroy siirtyi kuvaamaan kärsimyksiään tuona kauhun yönä, jolloin hän oli ajelehtinut Loirea alas perikatoon tuomitussa proomussa. Hän esitti kertomuksensa niin luonnollisen kaunistelematta, että se sen kautta kävi vain liikuttavammaksi ja uskottavammaksi. Oikeussalin täyttävä ihmispaljous oli kauhusta tyrmistyneenä ja nyyhkytti kuullessaan hänen yksityiskohdittain kertovan tuskistaan ja itki ilosta hänen pelastumiselleen. Kun hän lopetti, taputettiin joka taholla käsiä, mikä saattoi hänet hieman hämille, sillä hän ei ollut koko vankeuselämänsä aikana tottunut muuhun kuin herjauksiin.

Ja silloin sen ripeän taantumushengen lumoissa, mikä vallitsi tuona aikana, jolloin Ranska havahtui hirmuvallan painajaisesta, joku pani heti paikalla hänen hyväkseen toimeen keräyksen ja pisti hänen käteensä ison tukun assignaatteja ja seteleitä, mitkä halvalle cocassier'lle merkitsivät melkeinpä kokonaista omaisuutta. Nyt oli hänen vuoronsa itkeä.

Sitten oikeussalissa oleva kansanjoukko, joka oli kuunnellut Leroyn kertomusta, alkoi huutaen vaatia Carrier'n päätä. Tähän vaatimukseen yhtyi koko Pariisi, ja vihdoin hänen konventtitoverinsa luovuttivat hänet vallankumoustribunaalille.

Hän joutui sen eteen vastaamaan marraskuun 25. päivänä, eikä saanut mistään itselleen puolustusasianajajaa. Kuusi asianajajaa perätysten, mitkä oikeuden puheenjohtaja mainitsi, kieltäytyivät puhumasta niin epäinhimillisen hirviön puolesta. Raivoissaan Carrier vihdoin ilmoitti itse puolustavansa itseään. Niin hän tekikin.

Hän koetti selittää, että hänen tehtävänsä Nantes'issa oli ennen muuta ollut huolehtia länsiarmeijan muonittamisesta ja että hän oli kovin vähän puuttunut Nantes'in hallitushommiin, mitkä hän oli jättänyt kokonaan vallankumousvaliokunnan huoleksi, ja ettei hänellä siis ollut aavistustakaan niistä asioista, joiden kerrottiin siellä tapahtuneen. Mutta Goullin, Bachelier ynnä muut olivat saapuvilla viskaamassa takaisin nämä syytökset, he kun koettivat pelastaa oman kaulansa hänen kustannuksellaan.

Hänet tuomittiin juuri tuon kauhunyön vuosipäivänä, jona Marat'-komppanian miehet hyökkäsivät Le Boyffayn vankilaan, ja hänen toverinaan hiekkarattailla istui tuo säälimätön Grandmaison, joka nyt oli siihen määrin itseänsä säälivä, että itki, katkerasti.

Kansanjoukko, joka oli huutanut hänelle ja herjannut häntä Conciergerie'stä Place de Grève'lle asti, vaikeni äkkiä, kun hän vakain askelin, mutta kumaraharteisena ja silmät maahan luotuina astui mestauslavalle.

Samassa katkaisi hiljaisuuden luonnottoman, kammottavan iloinen klarinetin ääni soittaen »ça ira!»

Äkkinykäyksellä itsensä oikaisten Carrier kääntyi päin soittajaa ja suuntasi häneen viimeisen kammottavan silmäyksensä.

Hetkistä myöhemmin veitsi putosi mätkähtäen, ja verta vuotava pää vieri koppaan silmät yhä vieläkin tuijottaen, mutta voimatta enää herättää pelkoa.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa saattoi vielä erottaa iskun kaiun.

»Vlan!» huusi joku joukosta. »Siinä suuren upottajan hieno loppu.»

Huutaja oli Leroy, cocassier. Joukko yhtyi huutoon.