I. HOLYROODIN YÖ

David Rizzion murha

I. HOLYROODIN YÖ.

Lordi Darnleyn elämän onnettomuus johtui siitä, että hän oli joutunut pois varsinaiselta hänelle sopivalta elämänuralta — hän oli tomppeli, jonka hänen syntyperänsä ja rikkautensa sattumalta veivät kuninkaanistuimelle. Suonissaan virtaavan kuninkaallisen veren nojalla hän olisi voinut muiden puutteessa pyrkiä sekä Englannin että Skotlannin valtaistuimelle, ja Maria Stuartin aviopuolisona hän todella yrittikin vallata itselleen Skotlannin kruunun.

Skotlantilaisten kuningatar, joka hetkellisesti ihastui tämän häntä kosivan »pitkän yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen» soreaan muotoon ja melkeinpä naiselliseen kauneuteen (»naiskasvoiseksi» Melville häntä kerran sanoikin), oli avioliitossa pian huomannut hänen turhamaisen, mässäävän, taitamattoman ja raukkamaisen luonteensa. Heinäkuussa 1565 olivat häät ja Mikonpäivään mennessä Maria jo oli tullut tuntemaan miehensä rakastettavaksi tyhjäntoimittajaksi, sydämettömäksi ja pystymättömäksi; ja tämä tieto muutti rakkauden ylenkatseeksi.

Hänen avioton veljensä, Murrayn kreivi, oli vastustanut tätä avioliittoa, etenkin siitä syystä, että Darnley oli katolilainen, ja hän oli Argyllin, Chatelleraultin, Glencairnin ja useiden muiden protestanttisten lordien kanssa noussut aseelliseen kapinaan kuningatartaan ja tämän liittolaisia vastaan. Mutta Maria oli karkottanut niskoitelevan veljensä puoluelaisineen rajan yli Englantiin, ja juuri tällä teollaan, johon hän oli ryhtynyt arvottoman puolisonsa vuoksi, oli hän kylvänyt ensimmäiset eripuraisuuden siemenet tämän ja itsensä välille. Häntä avusti tällöin tarmokkaasti röyhkeä Bothwellin jaarli. Osaksi häntä palkitakseen, osaksi hänen herättämänsä luottamuksen johdosta, Maria nimitti hänet itä-, keski- ja länsirajan komentajaksi — virka, johon Darnley oli koettanut toimittaa isänsä, Lennoxin. Tämä olikin kuninkaallisen avioparin ensimmäinen ja viimeinen yksimielinen toimenpide. He vieraantuivat senjälkeen yhä enemmän toisistaan, ja samalla Darnleyn kuninkuus, joka tuskin vielä oli voimassakaan — sillä kuningatar ei ollut vielä täyttänyt häiden edellä antamaansa lupausta siirtää kuninkaallinen valta hänellekin — alkoi huveta.

Alussa puhuttiin »Kuninkaasta ja Kuningattaresta», tai »Heidän Majesteeteistään»; mutta jouluun mennessä — viisi kuukautta häiden jälkeen — Darnleyta sanottiin yksinkertaisesti vain »Kuningattaren mieheksi», ja kaikissa asiakirjoissa esiintyi kuningattaren nimi hänen miehensä nimen edellä, ja rahat, joihin oli kuvattu kummankin pää ja reunakirjoitus »Hen. et Maria», peruutettiin ja niiden sijaan laskettiin liikkeeseen uudet, joissa Darnley oli muutettu jälkimmäiseksi.

Kovin loukkaantuneena, ja etsien syytä kuningattaren nyt jo aivan julkiseen vihamielisyyteen kaikesta muusta paitsi omasta mitättömyydestään, hän kuvittelikin keksineensä sen siinä vaikutusvallassa, mikä Seigneur Daviella oli kuningattareen — tuolla piemontilaisella David Rizziolla, joka noin neljä vuotta aikaisemmin oli nälkiintyneenä laulajana saapunut Skotlannin hoviin Savoijan lähettilään, Monsieur de Moretten, seurueessa.

Rizzion taituruus viulunsoitossa oli ensiksi herättänyt Marian huomion. Myöhemmin hänestä sukeusi Marian ranskalaisasiain sihteeri, ja nuori kuningatar, joka oli kasvanut Ranskan hovin loistossa, kiintyi yhä enemmän tuohon maanpakolaistoveriinsa, joka samoin kuin hän itsekin oli ikäänkuin kartoitettu tähän vieraaseen, melskeiseen maahan, jonka hallitsijaksi kova kohtalo oli hänet määrännyt. Tilaisuutta ja ovelaa italialaista älykkyyttään hyväkseen käyttäen Rizzio oli edistynyt niin nopeasti, ettei kohta koko Skotlannissa enää ollut miestä, joka olisi ollut kuningattaren suuremmassa suosiossa. Kun Lethingtonin Maitland erotettiin epäiltynä protestanttisten pakolaislordien suosimisesta, kohosi Seigneur Davie kuningattaren sihteeriksi; ja kun nyt Morton oli joutunut saman epäilyn alaiseksi, huhuiltiin julkisesti, että Seigneur Davie tulisi kansleriksi hänen jälkeensä.

Niin oli Seigneur Daviesta sukeutunut Skotlannin mahtavin mies, eikä tarvinnut uneksiakaan, että korskea, jäykkäniskainen aatelisto olisi aikonut sellaista sietää. He vehkeilivät häntä vastaan, levittäen muun muassa sellaista huhua, että tämä ulkolainen nousukas oli paavin lähettiläs, joka suunnitteli protestanttisen uskon kumoamista Skotlannissa. Mutta sitä seuraavassa kamppailussa ei heidän yksinkertainen skotlantilaisjärkensä vetänyt vertoja hänen italialaiselle älykkyydelleen. Vehkeilivätpä he kuinka paljon hyvänsä, hänen valtaansa he eivät pystyneet horjuttamaan. Ja silloin ruvettiin vihdoin kuiskailemaan, että nuoren, kauniin kuningattaren hänelle osoittama suuri suosio johtui muista seikoista kuin hänen kirjurikyvyistään. Niinpä kirjoittikin Bedford Cecilille:

»Kuningattaren persoonalle kuuluvan arvonannon vuoksi en saata kirjoittaa, minkälaista suosiota hän Davidille osoittaa.»

Huhua uskottiin — onpa näihin päiviin asti ollut olemassa sen uskojia — ja levitessään se saapui Darnleynkin korviin. Koska hän näin sai jonkinlaisen selityksen kuningattaren vihamielisyydelle, hän kun ei ollut kyllin terävä nähdäkseen oikean syyn olevan hänen omassa mitättömyydessään, niin hän lisäsi sen kytevän vihansa liekkien sytykkeiksi, ja hänestä tuli Rizzion leppymättömin vihamies.

Hän kutsutti puheilleen Ruthvenin, joka oli Murrayn ja pakolaislordien ystävä — on muistettava, että heidät juuri Darnleyn vuoksi oli karkoitettu — ja lupasi toimittaa noiden henkipattojen karkoitusmääräyksen peruutetuksi, jos he kostaisivat hänen puolestaan ja saattaisivat hänet skotlantilaisten kuninkaaksi muutenkin kuin vain nimellisesti.

Ruthven, joka oli kutsua noudattaen noussut tuskaiselta kuolintautivuoteeltaan, kuunteli happamena tuon miellyttävän pojanhoukkion kiihtynyttä juttua.

»Epäilemättä olette oikeassa tuon Davie-veijarin suhteen», hän kolkkona myönteli, ja lisäili vielä tahallaan asioita, jotka varmaankin mitä syvimmin loukkasivat Darnleyn tunteita kuninkaana ja aviomiehenä. Sitten hän ilmoitti, millä ehdoilla suostui avustamaan Darnleytä.

»Ensi kuun alussa parlamentti kokoontuu neuvottelemaan Murrayta ja hänen ystäviään vastaan nostetun syytteen johdosta aikoen julistaa heidät kapinoimisensa vuoksi menettämään henkensä, maansa ja omaisuutensa. Siitä seikasta, että kuningatar suostuu häpäisemään oman veljensä, näette, missä määrin hän on tuon ulkolaisen viuluniekan lumoissa. Murray on aina vihannut Daviea, tuntien liiankin hyvin hänen ja kuningattaren keskinäiset suhteet, jotka ovat häpeäksi kuningattarelle, ja Davie-herra uskoo näin tekevänsä lopun Murraysta ja hänen vihastaan.»

Darnley pui nyrkkiä ja kiristi hampaita taitavasti syötetyn myrkyn tuskissa.

»Entä sitten? Mitä on tehtävä?» hän huusi.

Ruthven sanoi hänelle suorat sanat.

»Tuota syytettä ei saa lainkaan nostaa. Parlamentti ei saa ollenkaan kokoontua asiaa käsittelemään. Te olette hänen armonsa mies ja skotlantilaisten kuningas.»

»Vain nimellisesti!» ivasi Darnley katkerasti.

»Nimi riittää», sanoi Ruthven. »Siinä nimessä kirjoitatte minulle sitoumuksen, missä muodollisesti annatte Murraylle ja hänen ystävilleen anteeksi kaikki heidän tekonsa ja nurjamielisyytensä ja sallitte heidän vaaratta palata Skotlantiin antaen vasallien tehtäväksi saattaa heidät turvallisesti perille. Se tehkää ja jättäkää kaikki muu meidän huoleksemme.»

Jos Darnley tällöin vähintäkään epäröi, niin ei hän ainakaan sen vuoksi arastellut, että olisi huomannut tilanteen hullunkurisuuden — nimittäin että hän itse salaisesti kuningatarta vastaan vehkeillen määräisi armahdettavaksi ne miehet, jotka olivat nousseet kapinaan juuri siitä syystä, että kuningatar oli ottanut hänet miehekseen. Jos hän epäröi, niin johtui se vain siitä, että epäröiminen kuului hänen luonteenominaisuuksiinsa.

»Entä sitten?» hän viimein kysyi.

Ruthvenin vetistävät silmät tuijottivat häneen jäykästi kalpeista, hohtavista kasvoista.

»Sitten olette hallitseva skotlantilaisten kuninkaana, teittepä sen sitten puolisonne kanssa tai ilman häntä. Sen lupaan omasta ja toisten puolesta, kunhan vain saamme sitoumuksen.»

Darnley istuutui kirjoittamaan nimensä Seigneur Davien kuolemantuomioon.

* * * * *

Oli lauantai-ilta maaliskuun 9:ntenä päivänä 1566. Kuningattaren huoneen viereisen kammion takassa paloi tuoksuva honkatuli täyttäen huoneen viihtyisyyden tunnulla, minkä vaikutusta vielä lisäsi se seikka, että vallitsi kolkko ilma itätuulen viuhuessa koleaa tietään Arthurs Seatilta alas yli lumisen tienoon.

Suloinen, kultakutrinen nuori kuningatar istui illallispöydässä läheisimpine ystävineen, joita olivat: sisarpuolensa, Argyllin varakreivitär, Holyroodin linnanpäällikkö, hovimestari Beaton, henkivartiokapteeni Arthur Erskine ja lisäksi vielä eräs — samainen David Rizzio, joka kuljeskelevasta soittoniekasta oli kohonnut tähän vaaralliseen korkeuteen, mies, jonka ruman mustuuden korvasi hänen tummista silmistään säihkyvä älykkyys, ja joka oli niin hoikka ja heikko, että näytti melkeinpä varrettomalta. Hän ei ollut vielä kolmea kymmentä täyttänyt, mutta kuitenkin jo kehno terveydeltään, aikainen puute ja kova kohtalo olivat painaneet niin selvät leimansa häneen, että hän näytti viisikymmenvuotiaalta. Hän oli puettuna tumman upeasti, ja hänen hennon ja hienon kätensä keskisormessa kimalteli kallisarvoinen jalokivi.

Illallinen päättyi. Kuningatar loikoi ryijypeitteisen seinän vieressä olevalla lepolavitsalla. Argyllin varakreivitär istui tuolilla kuningattaren vasemmalla puolella nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen Seigneur Davien hentoja sormia, kun hän hiljaa näppäili pitkäkaulaisen luutun kieliä. Äsken vielä vapaa ja tutunomainen keskustelu, joka koski hänen majesteettinsa noin kolmen kuukauden kuluttua odottamaa lasta, oli nyt laimenemassa ja pidettiin sitä vireillä vain sen ajan täytteeksi, minkä Rizzio tarvitsi luuttunsa esilleottamiseen.

Kieliä hyväillessä Rizzion kolkko muoto kirkastui, hän eli kokonaan musikaalisen innostuksensa lumoissa. Ylen vienosti — oikeastaan vasta kokeillen — hän aloitteli erästä niitä salaperäisiä sävelmiä, joissa hänen henkensä vieläkin Skotlannissa elää, kun odottelevan kuiskailun äkkiä katkaisi verhorenkaiden kalahtelu. Oviverhot lensivät syrjään, ja kynnyksellä seisoi ilmoittamatta pitkä, poikamainen, nuori kuningas.

Darnleyn ilmestyminen hävitti oitis italialaisen innoituksen. Sävelmä katkesi äkkiä yksinäisen kielen liian kovaan näppäykseen.

Tämä ja sitä seuraava äänettömyys vaikutu kiusallisesti jokaiseen ja tuntui aivan siltä kuin olisi nyt rikottu jotakin, mikä ei ollut milloinkaan korjattavissa.

Darnley tulla tepasteli esille. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat, kahta poskipäillä hehkuvaa täplää lukuunottamatta, ja hänen silmänsä kiiluivat kuumeisesti. Oli selvää, että hän oli juopotellut: ja se, että hän siinä tilassa tuli tapaamaan kuningatarta, kun selvänäkin harvoin hänen seuraansa etsi, suututti näitä kuningattaren lähimpiä ystäviä, jotka hekin olivat oppineet syystä inhoamaan Darnleyta. Vaikka olikin nimellisesti kuningas, oli hän joutunut niin halveksituksi, ettei ainoakaan huoneessa olijoista noussut kunnioituksesta seisomaan, ja Maria itse katseli vihaisesti ja epäilevästi tulijaa.

»Mikä nyt on, herraseni?» hän tylysti kysyi, kun Darnley retkahtaen istahti hänen viereensä.

Darnley iski silmää kuningattarelle, kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen, veti hänet lähemmäksi itseään ja suuteli kömpelösti.

Kukaan ei hievahtanut. Kaikki katselivat hämmästyneinä. Olihan hän sittenkin kuningas ja Maria hänen vaimonsa. Ja sitten seurasi tätä kaameata hiljaisuutta etuhuoneesta kuuluva raskas, kalskuva astunta. Taaskin sysättiin verhot syrjään, ja Argyllin varakreivitär huudahti säikähdyksestä nähdessään sen julman näyn, mikä sieltä avautui. Oviaukossa seisoi aivan kuin turnajaisia varten varustautunut, kiireestä kantapäähän asti välkkyvään teräkseen puettu mies, miekka vyöllä ja oikea käsi tikarin kahvassa. Kypärin naamio oli nostettu, niin että Ruthvenin kammottavat kasvot paljastuivat — niin kammottavat, että ne varmaankin ilman hänen seuruetta tarkastavia hehkuvia silmiään olisivat näyttäneet kuolleen kasvoilta. Nuo tutkivat silmät kiersivät pöydän, pysähtyivät Rizzioon ja näyttivät hymyilevän kammottavasti.

Tästä näystä säikähtyneenä kuningatar yritti nousta, mutta Darnleyn käsivarsi oli yhä hänen vyötäisillään estäen häntä.

»Mitä tämä merkitsee?» huusi kuningatar tiukasti.

Ja sitten, aivan kuin vaistomaisesti arvaten mistä oli kysymys hän kalpeana ja halveksien katsahti mieheensä.

»Juudas!» hän tälle virkkoi, kiskousi irti pidättävästä käsivarresta ja astui teräspukuisen miehen eteen. »Mitä täältä etsitte, mylord — ja tuossa asussa?» tiukkasi hän tältä vihaisesti.

Ruthvenin hehkuvat silmät eivät kestäneet hänen katsettaan. Hän astui eteenpäin pari kalisevaa askelta, kohotti haarniskoidun käsivartensa ja osoitti vapisevalla kädellä Seigneur Daviea, joka tyrmistyneenä tuijotti häneen.

»Tuota miestä minä etsin», hän karmeasti virkkoi. »Käskekää hänet pois täältä.»

»Hän on täällä minun tahdostani», vastasi kuningatar käyden yhä vihaisemmaksi. »Mutta te ette ole — ja siitä saatte vielä vastata.»

Sitten hän tuolilla kumarassa istuvaan Darnleyhin kääntyen virkkoi:

»Mitä tämä tarkoittaa, sir?»

»Häh — mistäs minä tietäisin? Häh — ei mitään», sopersi Darnley hämmentyneenä.

»Suokoon Jumala, että puhutte totta», sanoi kuningatar, »oman itsenne tähden. Ja te», jatkoi hän taas Ruthvenia puhutellen ja viitaten käskevästi ovelle päin, »korjatkaa luunne täältä ja odottakaa, kunnes kutsutan teidät minkä vakuutan tapahtuvan varsin pian.»

Oli vaikea tietää, aavistiko kuningatar ollenkaan heidän pahoja aikeitaan, ahdistiko häntä epämääräinen pelko, mutta ainakaan hän ei sitä osoittanut. Hän hillitsi itsensä erinomaisesti.

Mutta karmean ja uhkaavan näköinen Ruthven ei säikähtänyt.

»Käskekää tuo mies pois täältä», hän toisti. »Hän on ollut täällä jo liian kauan.»

»Liian kauan?» toisti kuningatar paljastaen mielenliikutuksensa.

»Niin, Skotlannin ja puolisonne onnellisuudelle aivan liian kauan», vastasi Ruthven töykeästi.

Henkivartiokapteeni Erskine hyppäsi pystyyn.

»Ettekö aio poistua, sir?» hän huusi; ja häntä seurasivat Beaton ja linnanpäällikkö kumpikin toistaen kapteenin uhkaavan kysymyksen.

Ruthvenin kalpeille kasvoille levisi hymy. Raskas miekka lensi tupesta.

»Ei minulla ole teille mitään asiaa, mutta jos tulette kovin lähelle —»

Kuningatar astui esille pöydän luota yrittäen estää väkivaltaisuuksia tapahtumasta hänen läsnäollessaan. Rizzio, joka oli noussut seisomaan, oli hänen rinnallaan katsellen kaikkea kalpeana ja säikähtyneenä. Ja silloin samassa kiskaistiin verhot auki ja huoneeseen syöksyi kymmenkunta miestä, joiden tuloa ei oltu huomattu. Ensimmäisenä astui huoneeseen Morton, kansleri, jolta valtiosinetin oli tarkoitus siirtyä Rizziolle. Häntä seurasivat Byresin Lindsay, Faudonsiden Kerr, mustakulmainen Brunston, punatukkainen Douglas ja viisi, kuusi muuta.

Seurasi yleinen hämminki; kuningattaren kolme hovimiestä piiritettiin oitis ja voitettiin. Tässä kahakassa kaatui pöytä ja olisi seurannut umpipimeä, jollei Argyllin varakreivitär pöydän kaatuessa olisi siepannut kynttilänjalkaa käteensä ja nyt pidellyt sitä korkealla ilmassa, siten valaisten tätä omituista näytelmää. Rizzio, joka Mortonin nähdessään menetti viimeisenkin toivonkipinän, polvistui kuningattaren eteen. Heikko ja voimaton kun oli, eikä mikään varsinainen miekan käyttäjä, ei hän ymmärtänyt ryhtyä mihinkään.

»Justice, madame!» hän huusi. »Faites justice! Sauvez ma vie!»

Pelottomana kuningatar astui hänen ja lähestyvän murhaajajoukon väliin, asettuen siten ruumiineen hänen suojukseen. Kalpeana, povi kohoillen ja silmät kahtena safiirina hehkuen hän seisoi heidän edessään.

»Peräytykää, henkenne uhalla!» hän komensi.

Mutta sokeassa raivossaan tuota ulkolaista nousukasta kohtaan, joka oli loukannut niin syvästi heidän skotlantilaista ylpeyttänsä he olivat menettäneet kaiken kunnioituksen, jopa säädyllisyydenkin tunteen. George Douglas, välittämättä ollenkaan hallitsijattarensa asemasta ja tilasta kuningattarena ja naisena — vieläpä äitiyden kynnyksellä olevana naisena — töykkäsi häntä pistoolilla rintaan ja käski väistyä syrjään.

Pelkäämättä kuningatar jäätävin katsein silmäili häntä, Rizzion kauhistuneena kyyristellessä hänen takanaan ja pidellessä kiinni hänen hameestaan. Mutta äkkiä Darnley kietaisi käsivartensa puolisonsa vyötäisille ja puolittain raahasi, puolittain nosti hänet syrjään samassa jalallaan potkaisten Rizzion eteenpäin.

Murhaajat lähestyivät saalistaan. Faudonsiden Kerr viskasi silmukan hänen vartalonsa ympäri ja nykäisi sen tiukalle niin rajusti, että sihteeri kaatui. Sitten hän ja Morton tarttuivat yhdessä nuoraan ja raahasivat siten uhrinsa lattian poikki ovea kohden. Hän huitoi umpimähkään ympärilleen, tarttui turhaan kaatuneeseen tuoliin, sitten pöydän jalkaan ja kaiken aikaa surkeasti huutaen kuningatarta avukseen. Ja vihasta väristen Maria, joka itse reuhtoi Darnleyn käsissä, huusi varoituksen poistuville miehille.

»Jos Davien verta vuodatetaan, on siitä koituva kallista verta muutamille teistä! Se muistakaa, hyvät herrat!»

Mutta he eivät olleet enää hillittävissä; he olivat saaliin kimppuun laskettuja koiria. Morton ja Douglas raahasivat hänet pois kuningattaren näkyvistä, muun joukon seuratessa sadatellen kintereillä. Uhrin yhä kirkuessa he vielä retuuttivat hänet esihuoneen läpi pääportaiden yläpäähän ja hyökkäsivät sitten kaikki yht'aikaa hänen kimppuunsa ja niin rajusti, että haavoittivat toisiaan kiihkeässä raateluraivossaan. Riekaleiksi silvottu ruumis, joka vuoti verta viidestäkymmenestäkuudesta haavasta, viskattiin sitten portaiden yläpäästä alas porrasjuureen, kultakahvainen tikari — Darnleyn omistama, merkkinä siitä, että hän oli ottanut osaa veritekoon, vielä rinnasta törröttämässä.

Ruthven erkani joukosta Verta tippuva tikari oikeassa kädessään, kammottavat, raa'at kasvot rumassa irvissä. Sitten hän lähti yksin astelemaan takaisin kuningattaren huoneeseen laahaten jalkojaan kuin uuvuksissa.

Huone oli muuten melkein samassa kunnossa kuin hänen sieltä lähtiessäänkin, paitsi että kuningatar oli vaipunut takaisin istuimelleen, ja Darnley seisoi hänen puoleensa kumartuneena, ja hänen miehensä pitelivät yhä kuningattaren väkeä. Sanomatta »luvallanne» hän heittäytyi tuolille ja vaati käreästi kipollista viiniä.

Kalpea kuningatar katsoi häneen vihaisesti huoneen poikki.

»Saattepa kerran vielä juoda sitä viiniä, minkä minä teille palkaksi tästä illasta valmistan, mylord, ja tästä loukkauksesta! Kuka on luvannut teidän istua minun läsnäolossani?»

Ruthven teki torjuvan liikkeen kädellään, aivan kuin haluten lopettaa sellaisen keskustelun. Hänestä nähtävästi tuntui joutavalta puuttua noin mitättömään seikkaan, kun kerran oli paljon tärkeitäkin asioita.

»Ei tämä johdu kunnioituksen puutteesta, armollinen rouva, vaan voimain puutteesta. Olen sairas, ja olisin maannut vuoteen omana, jollei täällä olisi ollut tätä tehtävää.»

»Voih!» Kuningatar katsoi häneen kylmästi ja vastenmielisesti. »Mitä olette Davielle tehnyt?»

Ruthven kohautti olkapäitään, mutta hän ei kestänyt kuningattaren katsetta.

»Tuolla kai hän on ulkona», hän vastasi juron välttelevästi: ja sitten hän tarttui viinipikariin, jonka eräs hänen seuralaisistaan hänelle ojensi.

»Menkääpä katsomaan», sanoi Maria varakreivittärelle.

Auttaen kynttilänjalan pöydälle varakreivitär lähti ulos kenenkään yrittämättä estää häntä.

Sitten kuningatar silmät sirrillään tarkasteli Ruthvenia tämän juodessa.

»Murrayn ja hänen puoluelaistensa tähden te tämän tietenkin teitte», hän hitaasti lausui. »Sanokaapa minulle, mylord, mikä erinomainen ystävyys Murrayn ja teidän kesken vallitsee, kun te hänet rangaistuksesta pelastaaksenne antaudutte vaaraan joutua itse saman rangaistuksen alaiseksi?»

»Kaiken, minkä olen tehnyt», Ruthven sanoi, »olen tehnyt muiden vuoksi ja sellaisen takauksen turvin, joka suojaa minut kaikelta vahingolta.»

»Takauksen turvinko?» sanoi kuningatar ja katsahti Darnleyhin, joka yhä seisoi hänen lähellään. »Ja teidänkö antamanne oli takaus, mylord?»

»Minunko?» Darnley tuijotti vastaan. »En tiedä mitään sellaisesta.»

Mutta Darnleyn liikahtaessa Maria huomasi jotakin muuta. Hän kumartui eteenpäin osoittaen vyöllä olevaa tyhjää tuppea.

»Missä on tikarinne, mylord?» hän tiukkasi.

»Tikariniko? Hoo! Mistä minä tietäisin?»

»Mutta minäpä otan siitä selvän!» uhkaili Maria aivan kuin ei olisi ollutkaan näiden väkivaltaisten miesten vankina, jotka olivat tunkeutuneet hänen palatsiinsa ja raahanneet Rizzion hänen viereltään. »En hellitä, ennenkuin saan siitä selvän!»

Varakreivitär tuli huoneeseen aivan kalpeana, silmien kuvastaessa sitä kauhua, jota murhatun näkeminen hänessä oli herättänyt.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Maria häneltä äänen muuttuessa äkkiä sopertavaksi ja hiljaiseksi.

»Madame — hän on kuollut! Murhattu!» hän ilmoitti.

Kuningatar tuijotti häneen kivettynein kasvoin. Sitten hän lausui hiljaa, mutta tiukasti:

»Oletteko — varma?»

»Itse näin hänen ruumiinsa, madame.»

Seurasi pitkä äänettömyys. Hiljainen huokaus pääsi kuningattarelta, ja hänen suloiset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, jotka hitaasti vierivät hänen poskiaan alas. Hänen surunsa näytti niin valtavalta, että kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten, ja hänen raukkamainen miehensä aivan vapisi, kun Marian katse sattui häneen.

»Onko niin?» sanoi hän lopulta mieheensä katsoen. Hän kuivasi silmänsä. »Hyvästi sitten, kyynelet; kostoa minun on valmistettava.» Hän nousi aivan kuin vaivoin seisomaan ja piteli vähän aikaa pöydän reunasta kiinni. Hetkisen hän silmäili Ruthvenia, joka kolkkona istui tuolillaan, tikari toisessa ja tyhjä viinipikari toisessa kädessään; sitten hänen katseensa siirtyi pahaenteisenä Darnleyhin. »Olette nyt vienyt tahtonne perille, mylord», hän sanoi, »mutta pankaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon. En hellitä ennen kuin olen saattanut teidän sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin minun on nyt.»

Sen sanottuaan hän hoiperteli eteenpäin. Varakreivitär riensi hänen avukseen, ja hänen käsivarteensa nojaten Maria poistui kammion pienestä ovesta omaan huoneeseensa.

Yöllä soitettiin kaupungin kelloa, ja Edinburgh heräsi säikähtyneenä. Kun Bothwell, Huntly, Atholl ja monet muut, jotka olivat Rizzion murhan aikana olleet Holyroodissa, ymmärsivät kuningattaren auttamisen mahdottomaksi ja pelkäsivät itsekin saavansa osakseen sihteerin kohtalon — sillä linna oli tulvillaan murhaajain asemiehiä — olivat he paenneet eräästä ikkunasta. Heidän Edinburghissa aiheuttamansa hälinä sai pormestarin ja kaupungin porvarit asestettuina tulisoihtujen valossa lähtemään linnan edustalle, jossa he vaativat nähdäksensä kuningatarta, eivätkä suostuneet poistumaan, ennenkuin Darnley näyttäyi vakuuttaen, että kuningatar ja hän itse voivat kaikin tavoin hyvin. Ja Darnleyn heille tätä julistaessa eräästä Marian huoneen ikkunasta, seisoi tämä kalpeana ja jännittyneenä tuon töykeän joukon keskellä, joka hälinän johdosta oli väkivaltaisesti tunkeutunut hänen yksityishuoneeseensa, ja konnamainen Puna-Douglas välähdytteli tikariaan hänen silmiensä edessä vannoen, että jos hän päästäisi pienimmänkin äänen, he silpoisivat hänet palasiksi.

Kun he vihdoin poistuivat jättäen hänet yksin, ei hän enää ollut epätietoinen oikeasta asemastaan. Hän oli vankina omassa linnassaan. Eteiset ja pihat olivat täynnä Mortonin ja Ruthvenin sotilaita, itse palatsi oli saarrettu, eikä kukaan päässyt tulemaan eikä menemään muuten kuin murhaajain luvalla.

Vihdoinkin oli Darnley saavuttanut sen valta-aseman, jota oli tavoitellut. Hän saneli heti paikalla julistuksen — aamulla se luettiin julki Edinburghin torilla — määräten, että ne aateliset, jotka olivat kokoontuneet Edinburghiin muodostamaan parlamentin, jonka oli määrä hyväksyä syytöskirjelmä, poistukoot kaupungista kolmen tunnin kuluessa, muuten heidät pantaisiin syytteeseen maanpetoksesta ja tuomittaisiin oikeutensa menettäneiksi.

Ja sillä aikaa Maria, Rizzio-paran viimeinen »justice»huuto vielä korvissaan kaikuen, istui yksin huoneessaan hautoen kostoa kuten oli luvannut. Mikäli hänen oma henkensä säästyisi, niin oikeutta kyllä, sen hän vannoi, tehtäisiin — rangaistuksen he saisivat, eivät vain tuosta raakalaisteostaan, vaan myöskin itse tekotavasta, kaikesta loukkauksesta, joka oli tullut hänen omaksi osakseen, siitä hirveästä väkivallasta, mikä oli kohdannut hänen tunteitaan ja vieläpä henkilöäänkin, nykyisestä pidättämisestään ja vaarallisesta asemastaan, josta hän oli täysin tietoinen.

Hänen suuttumuksensa voimakkuutta lisäsi vielä se, ettei hän sallinut sen hajaantua kohdistamalla sitä moniin loukkaajiinsa. Ruthvenia, joka oli loukannut häntä niin kauheasti; Douglasta, joka oli uhannut hänen henkilöään; Faudonsiden herraa, Mortonia ja kaikkia muita, jotka nyt pitivät häntä avuttomana vankinaan, hän piti vain Darnleyn apulaisina. Darnleyhin sentähden keskittyi koko hänen raivonsa. Noina katkerina hetkinä hän palautti mieleensä kaiken sen pahan, minkä Darnley oli hänelle aiheuttanut, ja vannoi kaiken uhalla perin pohjin kostavansa hänelle.

Itselleen riistämänsä vallan rohkaisemana Darnley aamulla tuli tapaamaan kuningatarta, uskoen että kun hän nyt oli osoittanut hallitsevansa tilannetta, kuningatar ei enää olisi suutuksissaan tuon auttamattoman teon johdosta, vaan alistuisi kohtaloonsa, sopisi hänen kanssaan ja antaisi hänelle, siihen pakotettuna — kannattihan häntä nyt kapinallinen aatelisto — avioliiton perustuksella hänelle kuuluvan ja hänen haluamansa kuninkaallisen arvon ja vallan.

Mutta hänen osakseen tuli niin tyly vastaanotto, että kaikki sellaiset haaveet raukesivat.

»Te olette loukannut minua niin syvästi», sanoi Maria kylmällä ja vihan täyttämällä äänellä, »ettei entisen ystävyytemme muisto eikä minkäänlaisen lupaamanne tulevaisuuden toivo voisi milloinkaan saada minua sitä unohtamaan. Jamais! Jamais je n’oublierai!» hän Iisasi, ja sen sanottuaan viittasi hänet niin käskevästi poistumaan, että hän lähti heti paikalla.

Maria koetti miettiä keinoa, miten suhtautua Darnleyhin, mutta kun hänellä ei vielä ollut täyttä selvyyttä siitä, mitä oli tekeillä, hapuili hän vain umpimähkään; mutta hänen näin hapuillessaan tarjousikin hänelle apu aivan itsestään. Mary Beaton, niitä harvoja apulaisia, jotka hän sai pitää, kertoi myöhemmin samana päivänä, että kreivi Murray oli Rothesin ja muutamien muiden maanpakolaisten aatelisherrojen kanssa saapunut linnaan. Nyt hänelle selvisi asia. Tämä uutinen loi kirkkautta viime yön murhenäytelmään, nyt hän käsitti, että Darnley koetti muodostaa itselleen valtiollisen puolueen. Mutta muutakin hän käsitti. Hän muisti Murrayn ja Darnleyn entisen molemminpuolisen vihan ja epäluuloisuuden ja älysi, millä tavalla se mahdollisesti voisi häntä itseään tässä asiassa hyödyttää.

Oitis hän pyysi Murrayn saapumaan puheilleen käskien samalla sanoa tälle, että hän lausui hänet tervetulleeksi takaisin. Tästä tervehdyksestä huolimatta Murray tuskin saattoi aavistaa — kun muisti heidän keskinäiset suhteensa minkälainen hänen vastaanottonsa oli oleva.

Kuningatar nousi seisomaan hänen saapuessaan, suloiset silmänsä kyyneliä tulvillaan. Hän syleili Murrayta, suuteli häntä ja sitten painautuen häntä vasten aivan kuin lohtua etsien, poskensa hänen partaisia kasvojaan vasten, hän antoi kyynelten vuotaa hillitsemättä.

Murray ei muuta voinut kuin pidellä kiinni hänestä ja taputella hartioille, koettaen lohduttaa häntä, kovin hämmästyneenä ja perin järkytettynä tämän teeskennellyn rakkauden johdosta, jota hän siihen asti ei ollut Mariassa epäillyt.

»Ah, mon Dieu, Jamie, miten tervetullut oletkaan minulle tässä surussani!» nyyhki kuningatar. »On toisten syy, että sinä olet saanut olla niin kauan maanpaossa. En sinulta muuta pyydä, kuin että olet minulle hyvä alamainen, ja minä olen aina kohteleva sinua ansioittesi mukaisesti.»

Ja Murray, jota hänen kyynelensä, hänen hyväilynsä ja hänen ystävyyden vakuutuksensa järkyttivät syvimpiä sydänjuuria myöten, vannoi huoaten, ettei tulisi koko Skotlannissa olemaan parempaa, uskollisempaa eikä vilpittömämpää alamaista kuin hän.

»Ja mitä Davien murhaan tulee», lopetti hän kiihkeästi, »niin vannon sieluni autuuden kautta, etten ole ollut siihen osallisena, enkä edes kotiin palaamiseeni asti tiennyt mitään koko asiasta!»

»Kyllä tiedän — kyllä tiedän!» vaikeroi Maria. »En kai minä muuten olisi toivottanut sinua tervetulleeksi. Ole ystäväni, Jamie; ole minun ystäväni!»

Hän vannoi sen auliisti, sillä hän oli hyvin vallanhimoinen ja huomasi tässä tarjoutuvan paremman tilaisuuden kuin oli osannut odottaakaan. Sitten hän puhui Darnleystä, pyytäen että Maria ottaisi hänet puheilleen ja kuuntelisi, mitä hänellä oli sanottavaa, ettei hän ollut halunnut murhaa, ja että lordit olivat ylittäneet valtuutensa tehden paljon sellaista, jota hän ei ollut tarkoittanut.

Maria myöntyi, ollen taipuvinaan suostutteluun, koska se sopi hänen suunnitelmiinsa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että voidakseen kostaa Darnleylle ja kapinallisille aatelisherroille, hänen oli ensin päästävä Holyroodista pois.

Darnley tuli. Hän oli nyt allapäin, koska hänellä oli tuoreessa muistissa edellinen vastaanotto ja hän pelkäsi Murrayn vakuutteluista huolimatta — uudestaan samanlaista poistumiskäskyä. Maria ilmoitti olevansa valmis kuuntelemaan häntä, ja Darnleyn puhuessa hän kuunteli tarkkaavana nojaten kyynärpäällään leikkauskoristeisen tuolinsa sivunojaan ja pitäen kättään poskella. Kun Darnley oli lopettanut, istui Maria kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen ikkunasta harmaalle maaliskuun taivaalle. Vihdoin hän kääntyi Darnleyhin päin.

»Väitättekö siis, mylord, surevanne tapahtunutta?» hän kysyi.

»Te viettelette minua ulkokultaisuuteen», Darnley sanoi. »Mutta minä olen avosydäminen kuin pääsiäisripillä. Siitä asti kuin tuo Davie-herra pääsi Teidän Majesteettinne suosioon ja tuttavuuteen, ette enää kohdellut minua ettekä keskustellut kanssani entiseen tapaan ettekä halunnut seurustella parissani, jollei tuo Davie ollut kolmantena. Voisinko siis väittää surevani sitä, että henkilö, joka ryösti minulta sen, minkä arvioin kalleimmaksi maan päällä, on raivattu pois tieltä? Sitä en voi. Mutta voin väittää ja väitänkin olevani viaton tähän tekoon, johon en millään tavoin ole osallistunut.»

Maria loi silmänsä hetkeksi alas, mutta kohotti sitten taas katseensa.

»Tehän olette ollut tekemisissä noiden maankavaltajalordien kanssa», hän Darnleylle muistutti. »Teidän päätöksellännehän he ovat päässeet palaamaan maanpaostaan. Mikä oli tarkoituksenne?»

»Toimittaa itselleni takaisin kaikki se, minkä tuo Davie-herra minulta ryösti, osallisuus hallitukseen ja avioliittoni perusteella minulle kuuluva kuninkaallinen valta, jonka olette minulta evännyt. Siinä kaikki. Ei ollut ollenkaan tarkoitukseni, että Davie tulisi surmatuksi. Minä vain en arvannut heidän niin rajusti vihaavan tuota nousukasveijaria. Enkö olekin teille avosydäminen?»

»Olette kyllä, ja minä uskon teitä», valehteli Maria, puhuessaan katsoen häntä silmiin. Ja petosta arvaamatta Darnley huokasi helpotuksesta. »Entä tiedättekö miksi teitä uskon? Koska olette hölmö.»

»Madame!» huusi Darnley.

Maria nousi seisomaan ylevän halveksivana.

»Todistanko sen teille? Te siis sanotte, että avioliittonne perusteella teille kuuluvan kuninkaallisen vallan, jonka minä olen teiltä evännyt, toimittavat teille nuo maanpetturit? Siinä uskossa julistitte heille anteeksiannon ja kutsuitte heidät takaisin maanpaosta. Haa! Ettekö ymmärrä, mylord, että olette vain heidän välikappaleensa ja narrinsa? Ettekö ymmärrä, että he käyttävät teitä vain omia tarkoituksiaan varten, ja kun eivät enää teitä tarvitse, tekevät teille samoin kuin Davie-paralle? Ettepä tietenkään, ettehän te mitään ymmärrä, siksipä sanonkin teitä hölmöksi, koska tarvitaan naisen älyä avaamaan silmänne.»

Hän puhui niin kiihkeästi, että sai osittain tartutetuksi Darnleyhin saman vakaumuksen, minkä teeskenteli itsellään olevan. Kuitenkin Darnley vastaan ponnistellen huusi, että hän oli erehtynyt.

»Erehtynytkö?» Maria nauroi »Antakaapa kun virkistän muistianne ja autan arvostelukykyänne. Kun nämä lordit, Murray etunenässä, panivat vastalauseensa avioliittoamme vastaan, niin missä muodossa he lausuivat tämän vastalauseensa? He valittivat, että minä olin asettanut heidän käskijäkseen miehen, jolla ei ollut siihen minkäänlaista oikeutta, ei syntyperänsä eikä kykynsä perusteella eikä valtiosäätyjen suostumuksella. Muistakaa se! Vielä muistakaa, mitä he lisäsivät — toistanpa teille aivan samat sanat, jotka he sekä kirjoittivat että julkaisivat — että vaikka he pitivätkin velvollisuutenaan suvaita minua, eivät he mitenkään katsoneet voivansa sietää teitä.»

Hänen poskensa hehkuivat, ja silmät säikkyivät kiihtymyksestä. Hän tarttui Darnleyn takin hihaan ja lähensi omat kasvonsa hänen kasvojansa ja katsoen syvään ja tiukasti häntä silmiin, jatkoi:

»Sellainen heidän julistuksensa oli, ja he koettivat asevoimin pakottaa minut alistumaan, koettivat saada minun vetämään teidät alas siltä paikalta, johon olin teidät tomusta koroittanut. Mutta sen te saatatte unohtaa ja mielettömässä lyhytnäköisyydessänne kääntyä samojen miesten puoleen, jotta he korjaisivat sen vääryyden, minkä kuvittelette minun teille tehneen. Uskotteko te, että miehet, jotka noin ajattelevat teistä, välittävät teille antamistaan lupauksista? Näidenkö miesten te luulette vahvistavan ja ylläpitävän teidän oikeuttanne kuninkuuteen? Kysykää itseltänne ja vastatkaa itse siihen.»

Maria oli huulia myöten kalpea. Sekä hänen ankaran teeskennelty vilpittömyytensä että näennäisesti kumoamaton järkeilevä todistelunsa saivat Darnleyn uskomaan. Tämä toi mukanaan hirveän pelon ja hänen sydämensä oli aina pelolle altis. Hän asteli tuolin luo ja vaipui siihen tuijottaen Mariaan silmät suurina — hullu tuijottamassa hulluttelunsa todennäköisiin hedelmiin.

»Mutta — mutta — miksi he sitten tarjosivat minulle apuaan? Miten he sillä tavoin saavuttavat päämääränsä?»

»Mitenkä? Vieläkö sitä yhä kysytte? Ettekö ymmärrä, mikä sokea välikappale te olette ollut heidän kavalissa käsissään? Olettehan te ainakin nimellisesti kuningas, ja teidän allekirjoituksenne on sitova minun alamaisiini nähden. Olettehan kuninkaallisella käskykirjeellä palauttanut heidät maanpaosta ja toisella olette hajoittanut parlamentin, jonka oli määrä syyttää heitä maanpetoksesta.»

Maria tuli aivan Darnleyn lähelle ja kumartuen hänen puoleensa, hänen istuessaan siinä tekojensa todennäköisten seurausten masentamana, sanoi kuiskaten.

»Suokoon Jumala, mylord, etteivät he vielä ole lakanneet kokonaan tarvitsemasta teitä, sillä siinä tapauksessa ei teidän elämänne luullakseni ole heidän käsissään omenanperkeittenkään arvoinen. Teille tulee silloin sama lähtö kuin Davie-paralle.»

Darnley laski kauniin päänsä käsiensä varaan ja peitti kasvonsa. Hetken aikaa hän istui siten kumarassa, Marian katsellessa häntä silmät viekkaasti välkehtien. Vihdoin hän taas virkistyi. Hän katsoi ylös, keikauttaen tumman tukkansa pois valkealta otsaltaan, yrittäen vielä heikosti ponnistella vastaan.

»Se ei ole mahdollista», hän huusi. »Eivät he saattaisi! Eivät he saattaisi!»

Maria nauroi katkerana ja surullisena.

»Koettakaa elää siinä uskossa», hän sanoi. »Mutta ajatelkaa, miten asiat nyt jo ovat. Minä olen täällä noiden miesten vankina. He eivät halua laskea minua käsistään, ennenkuin ovat päässeet tarkoitustensa perille — ehk'eivät», hän salaperäisenä lisäsi, »ehk'eivät vielä sittenkään.»

»Voi, älkää niin sanoko!» huudahti Darnley.

»Kuitenkin se on mahdollista», vastasi Maria vakavasti. »Mutta», ja taas hän kiihtyi, »miten on oma laitanne? Oletteko te vähemmän vanki kuin minä itse? Luuletteko, että he antavat teidän tulla ja mennä mielenne mukaan?» Hän huomasi, miten pelko taas alkoi yhä enemmän vallata Darnleyn, ja silloin hän umpimähkään teki arviohyökkäyksen. »Minua pidetään täällä vankina siksi kunnes olen niin lamaantunut, että liitän oman nimimerkkini teidän allekirjoitukseenne ja annan anteeksi kaikki, mitä on tapahtunut.»

Darnley säpsähti ja hänen katseensa äkillinen vilkastuminen todisti Marialle, että hän oli arvannut oikein. Siksi hän varmana ja pelkäämättä jatkoi: »Siihen tarkoitukseen he käyttävät teitä. Sen kun olette saanut tehdyksi, olette heille vain vastuksina. Kun he teidän avullanne ovat hankkineet minulta turvallisuuden itselleen, silloin he tekevät teille, mitä ovat aina halunneet tehdä — niin ettette kauemmin ole heidän vastuksenaan. Haa, viimeinkin näytte ymmärtävän!»

Holyroodin yö 37

Darnley ponnahti pystyyn, otsa hiestä kiiltäen, hennot kädet hermostuneesti ristissä.

»Herra Jumala!» hän huudahti tukehtuneella äänellä.

»Niin, olettepa joutunut satimeen, mylord. Itse olette laukaissut sen.»

Ja nyt näemme Darnleyn masentuneena Marian taitavasti herättämän pelon vaikutuksesta. Hän heittäysi polvilleen Marian eteen ja häneen katsoen ja käsillään hänen käsiinsä tarttuen pyysi Mariaa antamaan hänelle anteeksi sen vääryyden, minkä hän oli mielettömyydessään tehnyt liittymällä hänen vihamiehiinsä.

Maria kätki lempeyden naamarin varjoon hänen raukkamaisuutensa synnyttämän inhontunteen.

»Minunko vihamiehiini?» hän toisti kiihkeästi. »Sanokaa pikemminkin omiin vihamiehiinne. Heidän vihamielisyytensä teitä kohtaan heidät saattoikin maanpakoon. Hätiköiden olette kutsunut heidät takaisin ja samalla olette niin sitonut minun käteni, etten nyt kykenisi teitä auttamaan vaikka haluaisinkin.»

»Jollette te, Maria, voi, niin ei voi kukaan», Darnley huudahti. »Evätkää heiltä anteeksiantamus, jota he kohta tulevat teiltä anomaan. Kieltäytykää kirjoittamasta nimeänne armahdusanomukseen.»

»Ja antaisin heidän siis pakottaa teidät kirjoittamaan nimenne siihen ja saattaisin meidät molemmat tuhon omaksi», vastasi Maria.

Darnley alkoi silloin kiihdyksissään huutaa taivaan pyhimyksiä avuksi ja vannotti heidän nimissään Mariaa — joka oli niin viisas ja voimakas — keksimään pääsyn tästä umpikujasta, johon hän, Darnley, mielettömyydessään oli heidät johtanut.

»Mitäpä pelastusmahdollisuuksia tässä olisi?» kysyi Maria. »Ja miten me pääsisimme pakenemaan, kun olemme vankeina — sekä te että minä? Ei, Darnley-parka, pelkäänpä, että saamme hengellämme maksaa teidän mielettömyytenne.»

Tällä tavoin Maria kiihoitti Darnleyn pelkoa siihen määrään, ettei tämä suostunut poistumaan, ennenkuin Maria oli luvannut miettiä jotakin pelastuskeinoa, ja Maria puolestaan vannotti Darnleytä olemaan äärimmäisen varovainen, jottei kukaan pääsisi hänen aikeittensa perille.

Näin Maria toimitti Darnleylle unettoman, tuskaisen yön ja lähetti sitten hakemaan häntä varhain maanantaiaamuna kehoittaen häntä menemään lordien puheille ja sanomaan heille, että koska Maria huomasi olevansa heidän vankinsa, hän oli suostuvainen neuvottelemaan heidän kanssaan. Hän sanoi antavansa heille anteeksi tehdyt vääryydet, jos he puolestaan lupasivat olla vastedes hänelle uskollisia ja palauttaisivat hänelle vapautensa.

Darnley säpsähti tällaista ilmoitusta. Mutta Marian hymyily sai hänet taas rauhalliseksi.

»Muutakin teidän on tehtävä», Maria sanoi, »jos tahdomme saada jotakin aikaan näiden petollisten herrojen suhteen. Kuulkaa.» Ja hän sanoi jotakin, joka sytytti uuden toivon Darnleyn toivottomaan sieluun.

Darnley suuteli Marian käsiä nöyränä ja alistuvana kuin piesty koira ja lähti alakertaan viemään hänen ilmoitustaan lordeille.

Morton ja Ruthven kuuntelivat, mitä hänellä oli sanottavaa, mutta eivät osoittautuneet innokkaiksi tarttumaan tilaisuuteen.

»Nämähän ovat vain sanoja», murisi Ruthven, joka makasi pitkänään sohvalla tuskaisen taudin vaivaamana, mikä hiljalleen jäyti hänen elinjuuriaan.

»Ranskan hovissa kasvaneena hän on kavala kuin käärme», lisäsi Morton. »Hän saa teidät noudattamaan tahtoaan, mutta ei meitä. Me pidämme hänet vankina emmekä laske häntä vapaaksi ilman varmaa tulevaisuuden takuuta.»

»Mitä takeita te vaaditte?» kysyi Darnley.

Hänen puhuessaan tulivat Murray ja Lindsay huoneeseen, ja Morton kertoi heille, mitä tietoja Darnley oli tuonut. Murray asteli hitaasti huoneen poikki ikkunakomeroon ja istui siellä olevalle istuimelle. Hän pyyhkäisi kädellään ikkunaruudun kirkkaaksi ja katseli siitä talvista maisemaa aivan kuin ei asia olisi häntä vähääkään liikuttanut. Mutta Lindsay toisti saman, minkä muut kaksi jo olivat lausuneet.

»Vaadimme paljon enemmän kuin pelkkiä lupauksia, joita ei ole pakko täyttää», hän sanoi.

Darnley katsoi toisesta toiseen ymmärtäen heidän jäykästä esiintymisestään, että kuningattaren väitteet olivat oikeat, ja huomasi myöskin — jota hän muuten ehkä ei olisi huomannutkaan — että he kovin epäkunnioittavasti kohtelivat häntä, kuningastaan.

»Herrat», hän sanoi, »vannon, että arvostelette väärin hänen majesteettiaan. Panen henkeni pantiksi hänen kunniansa puolesta.»

»Pankaa te vain», ivasi Ruthven, »kunhan ette pane meidän henkiämme.»

»Vaatikaa mitä takeita hyvänsä, ja minä suostun.»

»Niin, mutta suostuuko kuningatar?» epäili Morton,

»Suostuu kyllä. Hän on minulle luvannut.»

Koko päivä kului heidän pohtiessaan ehtoja, joita vaatisivat. Iltaan mennessä sopimuskirja oli valmis, ja Morton ja Ruthven, Murray mukanaan, lähtivät Darnleyn matkassa muiden edustajina siihen huoneeseen, missä hänen majesteettiaan heidän määräyksestään vartioitiin.

Maria näytti aivan kuin istuvan valmiina heitä odottamassa, hyvin suloisena ja kyyneleitä vuodattaen, tietoisena siitä, että naisen suurin voima on hänen heikkoudessaan, että itku on paras keino osoittaa itsensä murtuneeksi ja alistuvaksi.

Alamaisuuden merkiksi he polvistuivat hänen eteensä, jotta näyttäisi siltä kuin olisivat he armonanomusta hänelle jättämässä, vaikka todellisuudessa kiristivät sen häneltä asevoimin ja ankaruudella. Kun kukin vuorostaan oli pitänyt valmistamansa lyhyen anteeksipyyntöpuheen, kuivasi Maria kyynelensä ja hillitsi vaivoin mielenliikutuksensa.

»Hyvät herrat», hän sanoi äänellä, joka värisi ja katkesi joka toisella sanalla, »milloin olette huomanneet minut verenhimoiseksi tai että olisin ahnehtinut itselleni teidän maitanne ja tavaroitanne, kun noin kohtelette minua ja ryhdytte tuollaisiin toimenpiteisiin minua kohtaan? Te olette tehneet mitättömäksi minun arvovaltani ja saaneet valtakunnassa kapinan aikaan. Mutta minä annan kaiken anteeksi, jotta tällä armahtavaisuudellani saisin teistä rakastavampia ja uskollisempia alamaisia. Toivon, että kaikki tapahtunut unohdetaan ja että te vannotte tulevaisuudessa olevanne ystäviäni ja palvelevanne uskollisesti minua, heikkoa naista, joka välttämättä tarvitsen rohkeita miehiä rinnallani.»

Hetkeksi hänen sanansa hukkuivat nyyhkytyksiin. Sitten hän taas hillitsi itsensä niin väkinäisellä ponnistuksella, että sen näkeminen vähin liikutti kovasydämistä Ruthveniakin.

»Suokaa minulle anteeksi tämä kehnouteni, sillä olenhan minä kovin heikko ja jo pian vuoteeseen joutuva, niinkuin hyvin tiedätte, eikä minussa siis ole minkään vastustajaa. Ei ole minulla muuta sanottakaa, hyvät herrat. Koska te puolestanne lupaatte olla vast'edes uskollisia minulle, niin minä vakuutan armahtavani kaikki, jotka viime kapinan tähden karkotettiin maasta, ja samoin annan anteeksi niille, jotka olivat osallisia Seigneur Davien murhaan.»

Morton tarjosi hänelle armahduskirjaa, jonka he olivat kirjoittaneet. Maria luki sen hitaasti itsekseen toisten äänettöminä häntä tarkatessa, pysähtyen tuon tuosta pyyhkimään silmiä sumentavat kyynelet. Viimein hän nyökkäsi kaunista, suloista päätään.

»Se on oikein hyvä», hän sanoi. »Tässä on kaikki meidän väliset suhteemme järjestetty juuri sellaisiksi kuin minäkin ne haluan.» Ja Darnleyhin kääntyen hän virkkoi: »Antakaa minulle kynä ja mustetta, mylord.»

Darnley kastoi kynän musteeseen ja ojensi sen hänelle. Maria asetti pergamentin vieressään olevalle pikku pöydälle. Hänen kumartuessaan nimeään kirjoittamaan kynä kirposi hänen kädestään, ja vavisten ja syvästi huokaisten hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmät ummessa ja kasvot säälittävän kalpeina.

»Kuningatar pyörtyy!» huudahti Murray juosten luo.

Mutta Maria toipui kohta ja hymyili heille heikosti.

»Ei se ole mitään; se meni jo ohi», hän sanoi. Mutta puhuessaan hän kohotti käden otsalleen. »Minua tuntuu hieman huimaavan. Tilani —» Hänen äänensä kävi vapisevaksi mikä lisäsi heidän säälintunnettaan ja sai heidät häpeämään omaa tylyyttään. »Jättäkää sopimuskirja minun haltuuni. Kirjoitan aamulla sen alle — niin, heti kun tästä kylliksi toinnun.»

Hänen kehotuksestaan he nousivat polvistuneesta asennostaan ja Morton vakuutti kaikkien nimessä, että he suostuivat hänen ehdotukseensa, ja pyysi anteeksi sitä kärsimystä, minkä he olivat hänelle aiheuttaneet ja minkä he tulevaisuudessa lupasivat hyvittää.

»Kiitän teitä», vastasi Maria yksinkertaisesti. »Saatte poistua.»

Tyytyväisinä he poistuivat; ja koska heistä koko juttu täten oli päättynyt, jättivät he kuninkaallisen linnan ja ratsastivat kukin omaan asuntoonsa Edinburghissa, Murrayn mennessä Mortonin mukaan.

Kohta sen jälkeen saapui Lethingtonin Maitlandin luo, joka vielä oli jäänyt linnaan, eräs kuningattaren kamarineitsyistä pyytämään häntä Marian puheille. Tullessaan hän tapasi kuningattaren valmistautumassa menemään makuulle ja vesissä silmin Maria häntä nuhteli.

»Sir», hän sanoi, »yksi niistä edellytyksistä, joilla suostuin herrojen asettamiin ehtoihin oli, että tämä loukkaava vankeustila, missä minua pidetään, heti paikalla lopetetaan. Siitä huolimatta asestetut miehet yhä vartioivat jopa oman huoneeni ovea, eivätkä omat palvelijaakaan voi vapaasti tulla ja mennä. Onko se mielestänne sopimusehtojen täyttämistä minua kohtaan? Enkö ole suostunut kaikkiin lordien vaatimuksiin?»

Lethington myönsi hänen väitteensä oikeiksi ja poistui häveten ja hämmentyneenä ja lähti heti paikalla korjaamaan vääryyden poistamalla vartijat käytävistä ja portaista ja muualta; vain linnan ulkopuolella astelevat vartijat hän jätti paikoilleen.

Tätä ripeää toimintaansa hän sai aamulla katkerasti katua, kun huomattiin, ettei vain Maria ollut paennut, vaan oli hän vielä ottanut Darnleynkin matkaansa. Hänen ja muutamien harvojen apulaisten seurassa Maria oli pannut täytäntöön sen suunnitelmansa, jolle jo aikaisemmin samana päivänä oli hankkinut säikähtyneen miehensä suostumuksen. Puolen yön aikaan he olivat poistuneet vartijattomiksi jätettyjä käytäviä pitkin ja laskeutuneet linnan holveihin, joista salainen käytävä vei kappeliin. Tämän ja hautausmaan kautta, missä lepäsi Seigneur Davien äsken haudattu ruumis — melkeinpä itse haudan yli, joka oli kappelin oven lähellä — he olivat päässeet Darnleyn toimesta kaupungin ulkopuolella odottavien hevosten luo. Ja niin rajusti he ratsastivat, että jo kello viideltä samana tiistaiaamuna saapuivat Dunbariin.

Turhaan hätäytyneet lordit lähettivät airuen Marian jälkeen vaatimaan allekirjoitusta siihen sopimuskirjaan, johon Maria oli saanut heidät ennenaikojaan uskomaan.

Viikon kuluttua he jo suin päin pakenivat sen sotajoukon tieltä, jonka etunenässä heidän pakoon pujahtanut vankinsa oli palaamassa takaisin tuhoamaan heidät. Liian myöhään he älysivät hänen juonensa, joilla hän oli pitänyt heitä narrinaan ja saanut tyhmän Darnleyn pettämään heidät.