← Table of contents
Historiallisia öitä

II. KIRK O' FIELDIN YÖ

Jussi Tervaskanto translation

Darnleyn murha

II. KIRK O' FIELDIN YÖ

Ehkä suurimpia erehdyksiä, mitä skotlantilaisten kuningatar erehdysrikkaan elämänsä aikana teki, oli se epäröinti, jota hän osoitti pannessaan täytäntöön David Rizzion murhasta miehelleen Darnleylle vannomansa pikaisen koston.

Kun Rizzio oli murhattu ja hän itse istui murhaajain vankina Holyroodin linnassa, Darnleyn kuninkaana hallitessa, oli hän ollut uskovinaan miehensä viattomuuden voidakseen siten käyttää häntä kostotarkoituksiinsa.

Hän oli niin viekkaasti vaikuttanut Darnleyn raukkamaiseen luonteeseen, että sai hänet varmaksi siitä, että Morton, Ruthven ja muut petolliset lordit, joihin hän oli liittoutunut, olivat sisimmässään hänen leppymättömiä vihollisiaan; että he olivat olevinaan hänen ystäviään voidakseen käyttää häntä aseenaan, ja että he lakattuaan häntä tarvitsemasta tuhoaisivat hänet.

Tästä aiheutuneen kauhuntunteensa vallassa Darnley oli pettänyt liittolaisensa auttaen Mariaa petkuttamaan heidät lupaamalla allekirjoittaa sopimuskirjan, jolla kaikki tapahtunut annettaisiin anteeksi. Siihen luottaen lordit olivat höllentäneet vartioimistaan, jolloin Maria yhdessä Darnleyn kanssa oli paennut Holyroodista.

Toivo alussa vaimensi petettyjen lordien raivon ja kiukun, ja he lähettivät sanansaattajan Dunbariin pyytämään Mariaa lupauksensa mukaan kirjoittamaan sen sopimuskirjan alle, jonka oli määrä taata heidän turvallisuntensa.

Mutta Maria lähetti sanansaattajan takaisin tyhjin toimin, ja sillä aikaa kun hänen kutsumansa sotajoukko nopeasti kokoontui, hän viekkaasti koetti kylvää eripuraisuutta kapinallisten keskuuteen.

Aviottomalle veljelleen, Murrayn kreiville Argyllille, ja kaikille niille, jotka hänen naimisensa aikaisen kapinan vuoksi olivat karkoitetut maanpakoon — ja jotka olivat ymmällä siitä, miten suhtautua asiain nykyiseen tilaan, koska murhan yhtenä tarkoituksena oli ollut heidän jälleen oikeuksiinsa saattaminen — hän lähettiläänsä kautta tarjosi täydellisen anteeksiannon ehdolla, että he heti paikalla eroaisivat Seigneur Davien murhaan osaaottaneista.

Tähän ehtoon he ilomielin suostuivat, mikäli se heille oli mahdollista. Näin kaikkien hylkääminä — Darnleynkin, jonka toimesta he olivat murhan suorittaneet — Morton, Ruthven ja heidän liittolaisensa hajaantuivat pakoon.

Saman maaliskuun lopussa Morton, Ruthven, Byresin Lindsay, George Douglas ja noin kuusikymmentä muuta julistettiin kapinallisina lainsuojattomiksi ja kaikki oikeutensa menettäneiksi, mutta eräs Thomas Scott, sen vartioston johtaja, joka oli pitänyt hänen majesteettiaan vankina Holyroodissa, hirtettiin, venytettiin ja silvottiin kaupungin torilla.

Kun tämä saapui pakolaisten tietoon, kiihoitti se vielä heidän kiukkuaan ja suuttumustaan. Mutta Darnleyn juhlallinen julistus, missä hän kielsi tietäneensä mitään Rizzion murha-aikeista ja olleensa millään tavoin osallisena siihen, vasta oikein raivostutti itse päämurhaajaa, Ruthvenia; eikä hänen vihaansa lauhduttanut sekään tietoisuus, että koko Skotlanti nauroi tuolle häpeämättömälle ja raukkamaiselle valapatolle. Sairasvuoteeltaan Newcastlesta, missä hän kuusi viikkoa myöhemmin kuoli, tämä kurja hylkiö lähetti vastaukseksi Darnleyn julistukseen kuningattarelle sen sopimuskirjan, mihin hän oli vaatinut Darnleyn allekirjoituksen, ennenkuin oli ryhtynyt koko seikkailuun.

Se oli syyttävä asiakirja. Kuninkaan selvän nimikirjoituksen ja sinetin yläpuolella siinä ei vain myönnetty osallisuutta asiaan, vaan vakuutettiin vielä, että kaikki tehtiin hänen nimenomaisesta käskystään ja määräyksestään, että hän itse oli asiasta vastuussa ja että hän suojeli varsinaiset tekijät kaikilta seurauksilta.

Maria olisi tuskin osannut toivoakaan saavansa koskaan käsiinsä niin selvää todistusta arvottoman puolisonsa kaksimielisyydestä ja alhaisuudesta. Hän kutsui hänet puheilleen, saattoi hänet hämille näyttämällä hänelle tuon häpäisevän asiakirjan, lopetti omia tarkoituksiaan varten siihen asti teeskentelemänsä ystävällisyyden ja karkoitti hänet luotansa niin raivoisana, ettei hän uskaltanut hetkeäkään hidastella.

Silloin Darnley vihdoinkin nöyryytettynä ja masentuneena älysi, miten kaikki olivat pitäneet häntä pilkkanaan, ensinnäkin lordit omia tarkoituksiaan varten ja sitten kuningatar omiaan. Marian halveksiminen oli nyt niin selvä ja julkinen, että se tarttui kaikkiin, jotka olivat tekemisissä Darnleyn kanssa — sillä Maria teki kaikille tiettäväksi, että jokainen, joka oli Darnleylle ystävällinen, joutui hänen epäsuosioonsa — niin että Darnleyn oli pakko poistua hovista, koska hänen elämänsä siellä kävi sietämättömäksi. Jonkin aikaa hän kuljeskeli sinne tänne maassa, jossa joka ainoa ovi suljettiin hänen nenänsä edessä, jossa jokainen, olipa mitä puoluetta hyvänsä, kavaltaja tai uskollinen, halveksi häntä yhtäläisesti. Viimein hän lähti isänsä, Lennoxin, luo ja Glasgow'ssa hän koetti mahdollisuuden mukaan huvitella koiriensa ja haukkojensa ja sellaisten yksinkertaisten maalaistyttöjen parissa, joita tapasi.

Juuri se, että Maria antoi hänen näin omin päin kuljeskella, että hän heitti kostonsa — oikeastaan ansaitun rangaistuksen — täytäntöönpanon keskeneräiseksi, oli hänen suurimpia erehdyksiään. Olisi ollut parempi hänelle, että hän olisi menetellyt Darnleyhin nähden suoraan, kuten hän oli oikeutettu. Olisi ollut parempi, että hän olisi toiminut ankarasti ja karkoittanut Darnleyn maasta tai hirtättänyt hänet maankavaltajana ja Rizzion murhaan yllyttäjänä. Pahaksi onneksi eräs seikka, joka vielä lisäsi Marian inhoa häneen, myöskin saattoi hänet varovaiseksi kostotoimissaan.

Tämä näin sopimattomasti hänen elämänkulkuunsa vaikuttava seikka oli hänen mieltymyksensä Bothwellin ylimieliseen ja häikäilemättömään kreiviin. Hänen vapaata toimintaansa pidätti pelko, että ihmiset sanoisivat hänen Bothwellin vuoksi vapauttaneen itsensä vastenmieliseksi käyneestä puolisosta. Se seikka, että Bothwell oli ollut hänen ystävänsä hetkenä, jolloin hän kipeimmin ystävää kaipasi eikä tiennyt keneen luottaa; että hän kykenevänä miehenä osoittautui henkilöksi, johon nainen saattoi luottaen turvautua, oli kai alkujaan aiheuttanut sen erinomaisen vaikutusvallan, minkä tämä mies niin nopeaan saavutti häneen nähden, ja Mariassa häneen virinneen rakkauden, niin silmittömän, ettei Maria pystynyt sitä salaamaan.

Hänen mieltymyksensä Bothwelliin, joka mieltymys esiintyi sitäkin räikeämpänä sen halveksimisen rinnalla, jota hän Darnleyta kohtaan osoitti, ilmeni selvästi siinä jälkisäädöksessä, minkä hän ennen lapsivuoteeseen joutumistaan seuraavassa kesäkuussa teki. Samalla kuin hän Darnleylle siinä määräsi vain puna-emaljisen timanttisormuksensa, jota tämä oli vihkiäisissä käyttänyt — »Tällä minut vihittiin», hän melkein halveksuen kirjoitti. »Jätän sen kuninkaalle, joka sen minulle on antanutkin» — määräsi hän Bothwellin poikansa holhoojaksi ja valtionhoitajaksi, jos itse ei saisi elää.

Kuningas tuli häntä katsomaan toipumisaikana, ja Murray ja Argyll, jotka olivat Holyroodissa, ja varsinkin Bothwell, jonka häikäilemättömyys oli kehittynyt siihen määrään, että hänestä oli tullut Skotlannin vihatuin mies, kohtelivat häntä tylysti. Kuningatar otti hänet kylmästi vastaan, samalla kuin hän itsensä Darnleyn läsnäollessa kohteli Bothwellia enemmän kuin sydämellisesti, niin että hän poistui entistäänkin nöyryytetympänä.

Tapahtui sitten heinäkuun lopulla Marian vieraskäynti Bothwellin luona Alloassa, joka aiheutti niin paljon häväistysjuttuja. Kun tämä tuli Darnleyn tietoon, yritti hän, vaikka turhaan, vaatia itselleen kuuluvia kuninkaan ja puolison oikeuksia, mutta sai vain pilkkaa osakseen ja tuli siihen vakaumukseen, ettei hänen ollut enää turvallista elää Skotlannissa, vaan paras siirtyä rajan taakse. Mutta ylimielisessä pöyhkeydessään, mikä tavallisesti on houkille ominaista, hän ei onnettomuudekseen noudattanut tätä järkevää päätelmäänsä. Sen sijaan hän palasi koirilla ja haukoilla metsästelemään ja näyttäytyi tämän jälkeen harvoin hovissa.

Kun Maria lokakuussa samana vuonna makasi Jedburghissa melkein kuolemaisillaan, tuli Darnley vain yhdeksi päiväksi häntä katsomaan ja poistui, ennenkuin tuli tietämään, että Maria paranisi. Mutta taudin syyt ja aiheutuminen eivät olleetkaan omiaan lisäämään hänen ystävyyden-tunteitaan, vaikka hän olisi ollut siihen taipuvakin.

Bothwell oli nimittäin jossakin rajakahakassa muutamaa viikkoa aikaisemmin haavoittunut pahasti ja makasi vaarallisesti sairaana Hermitagessa. Tästä tiedon saatuaan Maria hellän huolekkaana oli ratsastanut sinne — kolmenkymmenen mailin matkan — ja takaisin samana päivänä vilustuen sen johdosta niin ankarasti, että oli aivan kuoleman kielissä.

Ei vain tämä ollut tullut Darnleyn tietoon, vaan oli hän vielä tavannut Bothwellinkin Jedburghissa, jonne tämä oli paareilla kuljetuttanut itsensä, kuultuaan vuorostaan, miten oli Marian laita; ja Bothwell oli kohdellut häntä vielä halveksivammin, kuin mitä häntä nykyjään yleensä kohdeltiin, mikä loukkaus tämän miehen puolelta tuntui vielä katkerammalta kuin muiden taholta, koska häntä huhuiltiin Marian rakastajaksi.

Aviopuolisoiden välinen suhde oli nyt kehittynyt semmoiselle kannalle, ettei se voinut sillään jatkua, kuten kaikki ihmiset näkivät ja niinkuin Maria itsekin tunnusti Craigmillarissa, jonne hän yhä heikkona ja raihnaisena lähti marraskuun lopulla.

Linnan suuressa salissa Maria loimuavan tulen ääressä istui elämään kyllästyneenä ja värisevänä, vaikka hänen riutunut ruumiinsa oli käärittynä tumman purppuranväriseen, kärpännahalla päärmättyyn viittaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuultavan kalpeat, hänen silmänsä taudin aiheuttamien varjostojen keskellä kuin surullisten mietteiden suuret umpilammet.

»Toivoisin olevani kuollut!» hän huokasi.

Bothwell rypisti kulmiaan. Tämä mies, jolla oli haukannenä ja partaiset vakavankauniit kasvot, nojasi kookasta miehekästä vartaloaan Marian korkean tuolin selustaan. Hän työnsi otsaltaan syrjään tummat kiharat ja huokasi.

»Enpä totisesti ole milloinkaan omaa kuolemaani toivonut, kun on mies ollut pyrkimysteni tiellä», hän virkkoi ääntään hiljentäen, sillä Lethingtonin Maitland, joka oli saanut sihteerintoimensa takaisin, kirjoitteli pöydän ääressä huoneen toisessa päässä, ja Argyllin varakreivi seisoi kumartuneena hänen ylitseen.

Maria katsahti äkkiä säpsähtäen Bothwelliin.

»Mitä pahanhengen neuvoja te kuiskailette?» hän kysyi. Ja kun Bothwell näytti aikovan vastata, kohotti Maria kättään. »Ei», sanoi hän. »Ei sillä keinoin.»

»On toinenkin keino», sanoi Bothwell tyynesti. Hän siirtyi takan ääreen ja seisoi selin tuleen Mariaa vastapäätä, eikä hän enää välittänyt hiljentää ääntänsä. »Olemme miettineet asian jo valmiiksi.»

»Minkä asian?»

»Sen, miten teitä sitovat kahleet saataisiin katkotuiksi. Älkää pelästykö. Siveä Murray itse sitä esitti Argyllille ja Lethingtonille — teidän ja Skotlannin onneksi.» Hänen ahavoituneet kasvonsa vetäytyivät ivalliseen hymyyn. »Puhukoot itse puolestaan.» Hän koroitti ääntään ja huusi heille huoneen toiseen päähän.

He tulivat heti, ja nuo neljä henkilöä muodostivat omituisen ryhmän siinä tulenloimun valaisemassa marraskuisen päivän hämärässä — suloinen nuori kuningatar, niin heikkona ja ajatuksiin vaipuneena korkeaselkäisessä tuolissaan; uljas, ylimielinen Bothwell komeana vaaleanpunaisessa samettitakissaan, joka oli vyötetty kultavyöllä. Argyll muhkeana ja juhlallisena upeassa mustassa puvussaan; ja Lethingtonin Maitland laihana ja viekkaannäköisenä, yllään pitkä turkisviitta, jonka liepeet läpsyivät hänen luiseviin sääriinsä.

Bothwell puhutteli Lethingtonia.

»Armollista kuningatarta haluttaa kuulla, miten hänen avioliittonsa gordilainen solmu olisi kirvoitettava», sanoi hän yrmeän ivallisesti.

Lethington kohotti silmäkulmiaan, nuolaisi ohuita huuliaan ja hieroi luisevia käsiään.

»Kirvoitettavako?» hän toisti ihmeissään. »Kirvoitettavako? Haa!» Hänen tummat silmänsä välähtivät. »Paras kai lie seurata Aleksanterin esimerkkiä ja katkaista se. Se on varmempi keino — ja peruuttamaton.»

»Ei, ei!» sanoi Maria. »En halua, että hänen vertaan vuodatetaan.»

»Eipä hän itse ollut yhtä arkatuntoinen, kun toisen henki oli kysymyksessä», muistutti Bothwell — aivan kuin Rizzion muisto olisi ollut hänelle rakas.

»Eiväthän hänen tekonsa rasita minun tuntoani», vastasi Maria.

»Hänet voitaisiin tuomita», virkkoi Argyll, »valtiopetoksesta, koska hän salli teidän armoanne pidettävän vankina Holyroodissa Rizzion murhan jälkeen.»

Maria aprikoi hetken aikaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Nyt on jo liian myöhäistä. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Ihmiset sanoisivat nyt, että se on vain keksitty veruke, millä päästä vapaaksi hänestä.» Hän katsahti Bothwelliin, joka yhä seisoi aivan hänen edessään, hänen ja tulen välissä. »Tehän sanoitti, että lordi Murray oli miettinyt asiaa. Tämmöisiäkö olivat hänenkin suunnitelmansa?»

Bothwellia hymyilytti ajatus, että kavala Murray olisi osallistunut mihinkään niin suoraan ja hurjapäiseen tekoon. Lethington puuttui puheeseen.

»Lordi Murray kannatti avioeroa. Sehän palauttaisi teidän armollenne vapauden ja se voitaisiin suorittaa siten, että revittäisiin rikki se paavin käskykirje, jolla hän antoi suostumuksensa tähän avioliittoon. Kuitenkin, madame, vaikk'ei lordi Murray haluakaan itse mennä pitemmälle, niin en ollenkaan epäile, etteikö hän, jos muihin keinoihin ryhdyttäisiin, suostuisi ummistamaan silmiään.»

Maria ei kuitenkaan tuntunut tajuavan hänen puhettaan kauemmaksi kuin avioeroon asti. Vieno innostuksen puna väikehti hänen kalpeilla kasvoillaan.

»Niinpä niin!» hän huudahti. »Olen itsekin sitä ajatellut — avioeroa. Ja Jumala tietää, ettei minulta syitä puutu. Ja tekö sanotte, että se voisi tapahtua repimällä paavin käskykirjeen?»

»Avioliitto voitaisiin sitten julistaa mitättömäksi», selitti Argyll.

Historiallisia öitä

Maria tuijotti Bothwellin ohi tuleen ja nojasi poskeaan käteensä.

»Niin», hän virkkoi hitaasti mietteissään, »niin. Siinähän olisi keino. Siinäpä se onkin keino.» Ja sitten hän yhtäkkiä katsahti ylös, ja hänen silmissään näkyi epäilystä ja pelkoa. »Mutta siinä tapauksessa — miten kävisi sanoi Lethington äreästi. Hän kohautti kapeita hartioitaan, levitti käsiään ja laski ne taas. »Sepä tässä asiassa juuri onkin vastuksena. Se vaarantaisi hänen vallanperimystään.»

»Tarkoitatteko, että hänestä silloin tulisi äpärä?» huudahti Maria vaatien heidät ilmaisemaan ajatuksensa kokonaan.

»Niinpä siinä kylläkin kävisi», myönsi sihteeri.

»Niin että meidän on sittenkin palattava Aleksanterin ratkaisukeinoon», virkkoi Bothwell lempeästi. »Mitä eivät sormet pysty aukaisemaan, sen voi veitsi hajoittaa.»

Mariaa väsytti, ja hän veti nahkareunaisen viittansa tiukemmin ympärilleen. Lethington kumartui häneen päin ja puhutteli häntä rauhoittavin, ystävällisin sanoin.

»Sallikaa meidän hoitaa tämä asia, madame», hän mutisi, »ja me kyllä keksimme keinon teidän armonne vapauttamiseksi tuosta nuoresta narrista, vahingoittamatta mainettanne tai vaarantamatta poikanne asiaa. Ja kreivi Murray ei tule olemaan asiaa näkevinään, edellyttäen, että te annatte Mortonille ja hänen ystävilleen heidän Darnleyn käskystä suorittamansa murhan anteeksi.»

Maria katsahti toisesta toiseen, tarkastaen vuorotellen kunkin kasvoja. Sitten hänen silmänsä kääntyivät tuijottamaan palaviin halkoihin, ja hän puhui hyvin hiljaa.

»Älkää ryhtykö mihinkään sellaiseen, mikä vähimmässäkään määrässä vahingoittaisi mainettani tai rasittaisi omaatuntoani», hän sanoi omituisen harkitsevasti, mikä tuntui vaativan hänen sanojensa tarkkaa kuuntelemista. »Pyydän, että annatte mieluummin koko asian jäädä Jumalan ratkaisun varaan.»

Lethington katsahti toisiin, ja toiset katsahtivat häneen. Hän hieroi hiljaa käsiään.

»Luottakaa meihin, madame», hän vastasi. »Hoidamme asian niin, ettei teidän armonne tule näkemään muuta kuin hyvää ja kunnollista, minkä parlamenttikin hyväksyy.»

Maria ei vaivautunut enää vastaamaan, ja niinpä he tyytyivät pitämään hänen vaitioloaan myöntymyksen merkkinä. He lähtivät hakemaan Huntlya ja sir James Balfouria, ja nämä viisi solmivat keskenään liiton sen miehen pään menoksi, jota he mainitsivat nimellä »nuori narri ja pöyhkeä tyranni», ryhtyäkseen asiaan käsiksi kohta, kun Maria olisi antanut anteeksi Mortonille ja hänen liittolaisilleen.

Vasta jouluaattona Maria kirjoitti nimensä armahduskirjaan, jolla armahdettiin noin seitsemänkymmentä pakolaista, jotka oli karkoitettu maasta heidän osallisuutensa vuoksi Rizzion murhaan, missä asiassa hän oli siihen asti ollut niin leppymätön.

Maailman silmissä tämä oli vain laupeuden ja armeliaisuuden työ, mikä hyvin sopi tähän suureen rakkauden juhlaan. Mutta nuo viisi, jotka Craigmillarin linnassa olivat keskenään liittoutuneet, käsittivät asian paremmin, nähden siinä sopimusehtojen täyttämisen Marian puolelta, hinnan, minkä hän etukäteen suoritti vapautuakseen Darnleysta, Marian suostumukseen siihen, että solmu, joka ei ollut avattavissa, saatiin leikata poikki.

Samana päivänä hänen armonsa lähti Bothwellin kanssa lordi Drummondin luo, missä he viipyivät melkein kokonaisen viikon, ja sieltä he menivät yhdessä Tullibardinen luo. Tämä heidän ajattelematon ja julkinen ystävyytensä aiheutti sittemmin paljon pahennusta.

Samoihin aikoihin Darnley lähti Stirlingistä, missä hän oli viimeksi elellyt surkeissa oloissa, ylhäisön halveksimana, jopa ollen vailla välttämättömiäkin, palvelijat poistettuina ja hopeakalunsa vaihdettuna tina-astioihin. Onneton nuorukainen saapui Glasgow'hon kuoleman sairaana. Hän oli matkalla sairastunut, ja huhuiltiinpa jo, että hänet oli myrkytetty. Kun myöhemmin tuli tunnetuksi, että hänen ennen niin kauniit kasvonsa nyt olivat käyneet rumiksi ja näppyisiksi, käsitettiin, että hänen tautinsa oli vain hänen hurjistelevan elämäntapansa välttämätön seuraus.

Kun hän tunsi olevansa kuoleman partaalla, hän kirjoitti nöyriä kirjeitä kuningattarelle; mutta Maria oli niihin vastaamatta siihen asti, kunnes kuuli hänen olevan paranemaan päin, jolloin hän vihdoin (tammikuun 29 päivänä) lähti häntä tapaamaan Glasgow'hon. Ehkäpä hän hyvinkin toivoi, että luonto olisi ratkaissut asian hänen puolestaan ja tehnyt tarpeettomiksi ne epätoivoiset toimenpiteet, joihin oli oltu ryhtymässä. Mutta huomatessaan, että Darnley nähtävästi tulisi toipumaan, Maria käsitti kaksi asiaa välttämättömäksi: toimittaa hänet paikkaan, joka sopisi hänen aikeittensa toimeenpanemiselle, ja teeskennellä sovinnon tekoa hänen kanssaan, jopa uudistunutta, hellää rakkauttakin, jottei kukaan sittemmin syyttäisi häntä osallisuudesta tapahtumiin.

En luule näin päättäessäni tuomitsevani häntä väärin. Sellaiseen johtopäätökseen olen tullut, enkä saata toisin käsittää asiaa.

Maria tapasi hänet vuoteen omana, kasvot silkkirievun peitossa, jotta niiden rumuutta ei näkyisi, ja hän tuli niin liikutetuksi — siltä ainakin näytti — hänen kurjan tilansa vuoksi, että polvistui vuoteen viereen ja itki sekä omien että Darnleyn seuralaisten nähden, sanoen olevansa pahoillaan, jos hän menneisyydessä oli jollakin tavalla edistänyt heidän vieraantumistaan. Näin palasi sovinto heidän välilleen, ja Maria kohteli häntä hellästi, oli huolissaan hänen tähtensä ja vakuutti, että kohta kun hänet saattoi siirtää, hänet vietäisiin terveellisempään ja hänen arvoaan paremmin vastaavaan ympäristöön.

Mielellään Darnley lupasikin seurata häntä Holyroodiin.

»Ei Holyroodiin,» sanoi Maria. »Ei ainakaan ennenkuin terveytenne on palannut, jottette kuljettaisi sinne tartuntaa, mikä olisi pikku pojallenne vaarallista.»

»No minne sitten?» kysyi Darnley, ja kun Maria mainitsi Craigmillarin, hyppäsi hän niin äkkiä istualleen, että silkkiriepu valahti hänen kasvoiltaan, ja vaivoin Maria sai salatuksi sen inhon, minkä kasvoissa olevat märkäpaiseet synnyttivät.

»Craigmillariin!» huudahti Darnley. »On siis totta, mitä minulle on kerrottu.»

»Mitä teille sitten on kerrottu?» sanoi Maria, tuijottaen häneen hämmästyneenä ja otsa rypyssä.

Darnleyn korviin oli jotenkin kantautunut huhu Craigmillarin liitosta. Hänelle oli kerrottu, että siellä laadittu kirjelmä oli esitetty Marian allekirjoitettavaksi, mutta että hän oli kieltäytynyt. Tämän verran hän kertoi Marialle, lisäten, ettei hän jaksanut uskoa Marian haluavan mitenkään vahingoittaa häntä; mutta toisaalta, miksi halusi Maria kuljettaa hänet juuri Craigmillariin?

»Teille on kerrottu perättömiä», vastasi Maria. »En ole nähnyt sellaista kirjelmää; en ole kirjoittanut sellaisen alle, eikä ole minulle milloinkaan sellaista esitetty», mikä olikin sananmukaisesti totta. »Sen vannon. Ja vaikka ehdotinkin teille Craigmillaria ei teidän ole pakko sinne mennä. Saatte itse päättää, mihin haluatte siirtyä.»

Mies vaipui takaisin pielukselleen, ja hänen vavistuksensa asettui.

»Uskon sinua, Maria. En usko sinun haluavan minua mitenkään vahingoittaa», hän toisti, »ja jos joku muu sitä yrittäisi», hän lisäsi kerskuen, »niin se on kyllä käyvä heille kalliiksi, elleivät minua nukkuessani yllätä. Mutta Craigmillariin en ikinä halua.»

»Sanoinhan, että saatte itse valita, minne haluatte siirtyä», vakuutti Maria hänelle toistamiseen.

Darnley mietti.

»Kirk o’ Fieldissähän meillä on talo. Sitä ympäröi kaunis puutarha, ja seutua pidetään terveellisimpänä Edinburghin lähistössä. Tarvitsen hyvää ilmaa; minulle on määrätty hyvää ilmaa ja kylpyjä, saadakseni tämän ruton itsestäni pakenemaan. Kirk o' Field on sopiva paikka, jos vain teille sopii.»

Maria suostui heti paikalla, lähetti sanansaattajia edeltäpäin panemaan taloa kuntoon ja noutamaan Holyroodista määrättyjä huonekaluja, mitkä parantaisivat sisustusta, ja tekemään sen mahdollisimman mukavaksi kuninkaalliseksi asunnoksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he itse lähtivät matkaan. Darnleyn pahat aavistukset asettuivat sen hellän kohtelun johdosta, jota Maria hänelle osoitti — varsinkin todistajien läsnäollessa.

Tämä hellä huolenpito yhä vain lisääntyi niiden kahdentoista päivän kuluessa, joina Darnley makasi toipilaana Kirk o' Fieldin talossa; Maria oli leikkisä ja keimaileva kuin tyttö rakastajalleen, niin ettei muusta puhuttukaan kuin heidän täydellisestä sovinnostaan ja siitä toivosta, että tämä saisi aikaan rauhan koko valtakunnassa, mikä koituisi kaikille siunaukseksi. Paljon oli kuitenkin niitä, joita tämä kummastutti, ja heitä epäilytti, tokko naisen oikullisuudellekaan oli mahdollista niin äkkiä muuttaa viha rakkaudeksi.

Darnley sijoitettiin yläkerrassa olevaan huoneeseen, joka sisustettiin mukavaksi linnasta tuoduilla huonekaluilla. Seinillä riippui kuusi gobeliinia, ja lattiaa peitti osittain itämainen matto. Kalustona oli, paitsi kaunista vuodetta — mikä aikaisemmin oli kuulunut kuningattaren äidille — pari korkeaselkäistä purppurasamettipeitteistä tuolia, pieni pöytä, jota peitti vihreä samettiverho, ja muutamia punaisia pieluksia. Vuoteen vieressä oli erikoisesti valmistettu kylpyamme, joka kuului Darnleyn hoitoon. Sille oli pantu aivan sopimattomaksi kanneksi saranoiltaan nostettu ovi.

Aivan tämän huoneen alle oli kuningattarelle valmistettu huone, missä oli pienoinen vuode, jonka vaatteet olivat keltaista ja viheriää silkkiä ja peite turkisvuorinen. Ikkunat olivat pihalle päin, ja ovi aukeni käytävään, joka vei puutarhaan.

Täällä kuningatar nukkui useina öinä helmikuun alkupuolella, sillä hän oleskeli useammin Kirk o’ Fieldissä kuin Holyroodissa, ja milloin hän ei seurustellut Darnleyn kanssa hänen huoneessaan, lyhentäen hänen pitkää aikaansa, nähtiin hänet puutarhassa kävelemässä Lady Reresin seurassa, ja vuoteeltaan Darnley saattoi kuulla hänen siellä välistä käyskellessään laulavan.

Lyhyen morsiusaikansa päivistä asti ei Maria milloinkaan ollut ollut niin rakkaassa suhteessa mieheensä, ja kaikki Darnleyn pelko, että Marian seuralaiset suunnittelisivat vihollisuuksia häntä vastaan, haihtui vihdoin. Ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Hänen onnelaansa tuli lordi Robert Holyroodista, tuoden hänelle varoituksen, mikä saattoi hänet kauhun valtaan.

Liittoutuneet olivat palkanneet luotettavia apulaisia, joiden oli määrä auttaa heitä heidän suunnitelmiensa toteuttamisessa, ja oli levinnyt huhu — niinkuin usein huhut käsittämättömällä tavalla pääsevät leviämään — että kuninkaan henki oli vaarassa. Tätä huhua lordi Robert tuli hänelle kertomaan, sanoen suoraan, että jos hän ei paennut sukkelaan sieltä, menettäisi hän henkensä. Mutta kun Darnley oli kertonut tämän kuningattarelle ja kuningatar suuttuneena oli haettanut lordi Robertin sinne ja kysynyt, mitä hän oikein tarkoitti, oli tämä kieltänyt lausuneensa mitään sellaista varoitusta ja väittänyt, että kuningas nähtävästi oli käsittänyt väärin hänen sanansa että hän oli vain tarkoittanut kuninkaan sairautta, jonka vuoksi kuningas hänen mielestään kaipasi toisenlaista hoitoa ja ilmanalaa.

Darnley ei tiennyt mitä oikein uskoa ja pysyi siis levottomana. Mutta luottaen Mariaan ja tuntien itsensä turvalliseksi hänen saapuvilla ollessaan, hän alkoi yhä itsepintaisemmin vaatia hänen läsnäoloaan ja oli yhä kiihtyneempi hänen poissa ollessaan. Tyynnyttääkseen häntä Maria suostui viettämään yönsä mahdollisimman usein Kirk o' Fieldissä. Siellä hän nukkui tuona kohtalokkaan viikon keskiviikkona ja taas perjantaina ja olisi nukkunut taas sunnuntainakin, helmikuun 9:ntenä päivänä, jollei hänen Sebastian-palvelijallansa — jonka hän oli tuonut mukanaan Ranskasta ja johon hän oli kovin kiintynyt — olisi ollut sinä iltana häät, ja hänen majesteettinsa olisi luvannut olla saapuvilla juhlassa, joka sen johdosta vietettiin Holyroodissa.

Hän ei kuitenkaan senkään tähden kokonaan laiminlyönyt miestään. Hän ratsasti Kirk o' Fieldiin varhain iltapäivällä, mukanaan Bothwell, Huntly, Argyll ynnä muutamia muita; ja jätettyään herrat kuluttamaan aikaansa kortinpeluulla hän itse meni Darnleyn luo ja istui hänen vuoteensa vieressä, koettaen viihdyttää onnetonta olentoa, jolla tuntui olevan aivan kuin jonkinlainen aavistus siitä, mitä oli tekeillä.

»Ettehän jätä minua tänä iltana», pyysi Darnley.

»Mutta minunhan täytyy», sanoi Maria. »Nythän ovat Sebastianin häät, ja minä olen luvannut olla niissä, läsnä.»

Darnley huokasi ja liikahti levottomasti.

»Kohta minä tulen terveeksi, ja silloin tämä pahantuulisuuteni lakkaa minua kiusaamasta. Mutta vielä en voi kestää, että te poistutte näkyvistäni. Kun te olette luonani, olen rauhallinen. Tiedän, että silloin on kaikki hyvin. Mutta kun te poistutte, täyttää mieleni pelko täällä avuttomana maatessani.»

»Mitäpä teillä olisi pelättävää?» kysyi Maria.

»Sitä vihaa, jonka tiedän kytevän minua vastaan.»

»Te peloitatte itseänne tyhjillä varjoilla», vastasi Maria.

»Mikä se oli!» huudahti Darnley, hypähtäen äkkiä säikähtäen puoliksi istualleen. »Kuunnelkaa!»

Alapuolella olevasta huoneesta kuului heikosti askelten ääniä ja sitten aivan kuin olisi jotakin raskasta vyörytetty.

»Palvelijani kai siellä ovat huoneessani — laittaen sitä kuntoon.»

»Missä tarkoituksessa, kun te ette kerta aio siellä nukkua tänä yönä?» kysyi Darnley. Hän huusi ääneen palvelijaansa.

»Mitä nyt, mitä aiotte?» kysyi Maria, koettaen itse rauhoittua.

Vastaukseksi Darnley käski huoneeseen tulleen nuorukaisen mennä katsomaan, mitä allaolevassa huoneessa hommattiin. Poika lähti, ja jos hän olisi toimittanut tehtävänsä uskollisesti, olisi hän tavannut Bothweliin seuralaiset, Hayn ja Hepburnin ja kuningattaren palvelijan Nicholas Hubertin — tutumpi nimeltä ’ranskalainen Paris’ — tyhjentämässä ruutinassakkaa lattialle aivan kuninkaan vuoteen kohdalle. Mutta käytävässä hän yhtäkkiä sattui vastakkain uhkeavartaloisen Bothwellin kanssa, jolla oli viitta yllään ja hattu päässään ja joka kysyi häneltä, minne hän oli menossa.

Poika selitti.

»Ei se ole mitään», sanoi Bothwell. »Kuningattaren käskystä siellä vain siirtävät hänen sänkynsä toiseen paikkaaan.»

Tämän käskevän olennon masentamatta, joka niin tehokkaasti sulki häneltä pääsyn, poika valitsi helpoimman tien. Hän palasi kertomaan kuninkaalle tämän tiedon aivan kuin itse olisi nähnyt tapahtuman eikä vain Bothwelliltä sitä kuullut.

Darnleytä tämä tieto tyynnytti, ja poika poistui.

»Enkös minä sitä sanonut?» virkkoi Maria. »Eikö minun sanani teille riitä?»

»Suokaa anteeksi epäilykseni», pyysi Darnley. »Ei totisesti ollut kohtuullista epäillä teitä, joka olette minua tässä surkeudessani niin hellästi hoivannut.» Hän huokasi ja katsoi surullisin silmin Mariaan.

»Toivoisinpa, että menneisyytemme olisi ollut toisenlainen», hän sanoi. »Taisin olla liian nuori kuninkaaksi. Nuorena ja kokemattomana minä kuuntelin petollisia neuvonantajia ja olin altis mustasukkaisuudelle ja sen mielettömyyksille. Kun te sitten hylkäsitte minut ja minä harhailin ystävättömänä, jouduin aivan pois suunnilta. Mutta jos vain suostutte unohtamaan kaiken menneen, niin lupaan hyvittää kaiken ja esiintyä vastedes arvokkaammin.»

Maria nousi kalman kalpeana, rinta kohoillen pitkän viitan alla. Hän käänsi pois kasvonsa ja siirtyi ikkunan ääreen. Siinä hän seisoi vapisevin polvin, tuijottaen pihan pimentoon.

»Miksette vastaa?» virkkoi Darnley.

»Mitä vastausta te sitten kaipaatte?» sanoi Maria, ja hänen äänensä värisi. »Ettekö jo ole saanut vastausta?» Ja sitten hän lisäsi hiljaa: »Taitaapa olla aika minun jo lähteä.»

Samassa kuului käytävästä raskaita askelia ja miekan kalahtelua kaidepuihin. Ovi aukeni, ja Bothwell puettuna punaiseen viittaansa seisoi kumarassa matalan ovenkamanan alla. Hänen kiiluvat silmänsä, joissa oli ivallinen katse, sattuivat Darnleyhin ja saattoivat hänet sisäisen pelon ja raivon valtaan.

»Teidän armonne», sanoi Bothwell syvällä äänellään, »puoliyö on jo ohi.»

Hän tuli parhaaseen aikaan; hänen näkemisensä muistutti Marialle, mitä kaikkea Bothwell merkitsi hänelle, ja se kannusti häntä pysymään päätöksessään, jota sääli yritti kumota.

»Hyvä on», sanoi Maria. »Minä tulen.»

Bothwell astui syrjään antaakseen Marialle tietä ja samalla vaikuttaen kehoittavasti. Mutta kuningas pidätti häntä.

»Vain hetkinen — yksi sana!» hän pyysi, ja Bothwelliin kääntyen. »Jättäkää meidät yksiksemme, sir!»

Mutta vaikka hän oli kuningas, ei tuo häikäilemätön rajaherra, Marian rakastaja, ollut ollenkaan aulis tottelemaan. Hän katsoi Mariaan, käskyä odottaen, eikä hievahtanut, ennenkuin tämä viittasi hänet menemään. Eikä hän sittenkään poistunut kauemmaksi kuin oven taakse, ollakseen läsnä vahvistamassa Mariaa, jos häntä yrittäisi vaivata heikkous tänä ratkaisevana hetkenä.

Darnley ponnistautui vuoteessa istualleen, tarttui Marian käteen ja veti hänet luokseen.

»Älkää minua jättäkö, Maria. Älkää minua jättäkö!» hän rukoili.

»No, mitä tämä nyt on?» huudahti Maria, mutta hänen äänensä ei ollut vakava. »Tahtoisitteko sitten minun tekevän Sebastian-raukan, uskollisen palvelijani, onnettomaksi?»

»Vai niin. Sebastianko on teille rakkaampi kuin minä?»

»Mitä hullutuksia nyt puhutte? Sebastianhan on uskollinen palvelijani.»

»Enkö minäkin ole? Ettekö usko, että ainoa pyrkimykseni tästälähin tulee olemaan palvella teitä uskollisesti. Voi, antakaa minulle anteeksi tämä heikkouteni. Pahat aavistukset ahdistavat minua tänä iltana. Menkää sitten, jos teidän kuitenkin on mentävä, mutta antakaa minulle edes jokin takuu rakkaudestanne, jokin vakava vakuus siitä, että palaatte luokseni huomenna ettekä minua sitten enää jätä.»

Maria katsoi noita kalpeita, säälittäviä, nuoria kasvoja, jotka kerran olivat olleet niin kauniit, ja hänen sielunsa epäröi. Häntä vahvisti kurjassa hankkeessaan tietoisuus, että Bothwell odotti oven takana ja että hän kuuli kaiken, mitä puhuttiin.

Mariaa on tuomittu ankarasti sen johdosta, mitä hän seuraavana hetkenä teki. Murray itse myöhemmin mainitsee sen suurimmaksi seikaksi koko asiassa. Mutta ehkäpä Maria ajatteli vain hetkellistä pulaansa ja halusi saada päätökseen tilanteen, joka häntä hermostutti, ja niinpä hän vain käytti pikaisinta keinoa.

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja solahdutti sen Darnleyn sormeen.

»Olkoon tämä sitten panttina», hän sanoi; »ja tyyntykää nyt ja levätkää.»

Sen sanottuaan hän erosi Darnleysta, kalpeana ja säikähtyneenä, ja asteli ovelle. Mutta säppiin tarttuessaan hän pysähtyi. Katsahtaessaan Darnleyhin hän näki tämän hymyilevän, ja ehkä häntä silloin petollinen tekonsa kauhistutti. Mahdollisesti hän silloin halusi varoittaa Darnleyta, mutta älysi samalla, että vähäisinkin varoitus kun Bothwell oli äänen kuuluvilla, vain jouduttaisi asian kulkua ja tuottaisi onnettomia seurauksia Bothwellin ja hänen asialleen.

Voittaakseen heikkoutensa hän koetti muistella David Rizziota, jonka Darnley oli surmannut melkeinpä hänen jalkainsa juuressa ja jonka kuolema nyt juuri oli tarkoitus kostaa. Hän muisteli sitä Juudaan osaa, jota Darnley oli asiassa näytellyt, ja koetti vakuuttaa itselleen, että oli kohtuullista, että Darnley nyt saisi samanlaisen maksun. Mutta naisena hän ei saavuttanutkaan tätä vakaumusta, vaan Rizzion muisteleminen päinvastoin hankki hänelle keinon varoittaa Darnleyta.

Seisoen jännittyneenä ja kalpeana oven luona ja katsoen häntä silmät suurina hän puhui viimeiset sanansa Darnleylle.

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin», hän lausui ja poistui sitten huoneesta odottavan Bothwellin luo.

Portaille päästyään hän laski kätensä tuo voimakkaan rajaherran olkapäälle.

»Onko se välttämätöntä? Voi, onko se välttämätöntä ?» hän kuiskasi kauhuissaan.

Hän erotti Bothwellin silmäin välähdyksen tuossa puolipimeässä, tämän kumartuessa häntä kohden ja laskiessa kätensä hänen vyötäisilleen, vetäen häntä luokseen.

»Mutta onhan se hänelle oikein. Onhan hän sen ansainnut», hän vastasi.

»Minä vain en tahtoisi, että me hyötyisimme siitä», sanoi Maria.

»Siitäkö syystä meidän sitten pitäisi sääliä häntä?» kysyi Bothwell naurahtaen lempeästi. »Mennään pois täältä», lisäsi hän samassa. »Teitä jo odotetaan!» Ja niinpä Maria hänen käsivartensa ja lujan tahtonsa pakottamana jatkoi kulkuaan kohtaloaan kohden.

Ulkopuolella hevoset olivat valmiina. Pieni ryhmä herroja oli lähdössä saattamaan, puolisen tusinaa palvelijoita valaisi yön pimeyttä sytytetyin soihduin, ja lady Reres jo odotti häntä. Esille astui mies auttaakseen häntä hevosen selkään, ja tämän kasvot ja kädet olivat niin ruudin mustaamat, ettei Maria häntä heti tuntenut. Hän naurahti, kun mies mainitsi nimensä.

»Herranen aika, Paris, miten likainen te olette!» hän huudahti; ja noustuaan hevosen selkään hän seuralaisineen ja soihdunkantajineen ratsasti Holyroodia kohden.

Yläkerroksen huoneessaan Darnley muisteli Marian viime sanoja. Hän seuloi niitä sinne tänne mielessään, päätyen, hänen äänenpainoaan ja katsettaan muistellessaan, siihen tulokseen, että ne olivat tarkoitetut hänelle varoitukseksi.

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin.»

Nämä sanat eivät oikeastaan lausuneet tarkkaa totuutta. Puuttui vielä kuukausi Rizzon murhan vuosipäivään. Ja miksipä hän erotessaan olisi häntä tuosta muistuttanut, vaikka oli vakuuttanut sen jo unohtaneensa? Hänen mieleensä välähti, että Maria näin koetti varoittaa häntä lähestyvästä kostosta. Hänen mieleensä muistuivat taas huhut, jotka kertoivat Craigmillarissa solmitusta salaliitosta; samoin hän muisti lordi Robertin varoituksen, minkä tämä tosin jälkeenpäin peruutti.

Hänen mieleensä muistuivat myöskin Marian omat sanat Rizzion murhan jälkeen: »Pankaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon. En ennen hellitä kuin olen saattanut teidän sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin minun on nyt» Ja vieläkin hän muisti Marian tuskaisen ja raivoisan kostonhimoisen huudahduksen: »Jamais, jamais je n'oublierai.»

Äkkiä hän joutui kauhun valtaan, mutta tyyntyi taas katsellessaan sormusta, jonka Maria oli pannut hänen sormeensa uudistuneen rakkautensa vakuudeksi. Menneisyys oli kuollut ja kuopattu, se oli varma. Vaikka uhkaisivatkin vaarat, Maria kyllä häntä niiltä suojelisi, ympäröiden hänet rakkaudellaan kuin teräshaarniskalla. Kun Maria huomenna tulisi, kysyisi hän häneltä tarkkaan, ja Maria olisi hänelle suora ja avomielinen, kertoen kaikki. Siihen mennessä hän ryhtyisi varovaisuustoimenpiteisiin yötä varten.

Hän lähetti hovipoikansa sulkemaan kaikki ovet. Nuorukainen teki työtä käskettyä ja sulki kaikki ovet paitsi puutarhaan viepää. Siinä ei ollut salpaa, ja avain oli hukassa; mutta kun hän huomasi herransa hermostuneen tilan, ei hän palatessaan virkkanut siitä mitään.

Darnley pyysi virsikirjaa lukeakseen itsensä nukuksiin. Poika torkkui nojatuolissa, ja niin kuluivat tunnit. Vihdoin kuningaskin vaipui keveään uneen. Tästä hän säpsähtäen heräsi vähän ennen kello kahta ja hyppäsi istualleen, säikähtyneenä, itsekään syytä tietämättä, höröllä korvin ja sydän jyskyttäen.

Hänen korviinsa kantautui taas sama ääni, mikä oli hänet herättänyt, samantapainen ääni kuin se, mikä oli aikaisemmin, Marian vielä ollessa hänen luonaan, herättänyt hänen huomiotaan. Se kuului heikosti aivan alla olevasta huoneesta: Marian huoneesta. Hänestä tuntui, että joku siellä liikkui. Sitten hänen yhä kuunnellessaan kaikki taas kävi rauhalliseksi, paitsi hänen oma pelkonsa, joka ei enää ottanut tyyntyäkseen. Hän sammutti valon, nousi varovasti vuoteestaan ja hiipien hiljaa ikkunan luo kurkisti kuun ensimmäisen neljänneksen heikosti valaisemalle pihalle. Hänestä näytti kuin olisi jokin varjo siellä liikkunut. Kauhun vallassa hän katseli tarkemmin, päästäkseen varmuuteen asiassa, ja huomasi piankin olleensa oikeassa. Ei vain yksi, vaan monta varjoa liikehti puiden välissä. Ne olivat miesten varjoja, ja siinä katsellessaan hän näki yhden heistä lähtevän juoksemaan talon tyköä nurmikon poikki toisten luo, jotka olivat kokoontuneet yhteen ryhmään. Mitähän siellä oli tekeillä? Yön hiljaisuudessa hän oli taas kuulevinaan Marian viime sanojen kaikuvan korvissaan:

»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin.»

Kauhistuneena hän hapuili sen tuolin luo, missä poika nukkui, ja ravisteli häntä rajusti.

»Nouse pian!» hän sanoi käheästi kuiskaten. Se oli tarkoitettu huudoksi, mutta hänen äänensä petti, kauhu kun sulki henkitorven. »Nouse pian — olemme vihollisten saartamat!»

Poika heräsi heti täysin valveille, ja yhdessä he — kuningas semmoisenaan, paitasillaan — hapuilivat pimeästä huoneesta pois ja saapuivat siten talon takasivun ikkunoiden luo. Darnley aukaisi yhden niistä hiljaa ja lähetti sitten pojan hakemaan lakanaa. Kiinnitettyään tämän he laskeutuivat sitä myöten puutarhaan ja lähtivät etenemään muuria kohden aikoen kiivetä sen yli päästäkseen aukealle.

Poika kulki edellä ja kuningas seurasi hänen kintereillään hampaat kalisten yhtä paljon kylmästä kuin siitä kauhusta, joka hänet oli vallannut. Ja silloin heistä yhtäkkiä tuntui kuin maa olisi kohonnut heidän jalkainsa alla ja he syöksyivät suin päin silmilleen. Suuri tulenloimu halkaisi yön pimeyden ja samalla kuului niin hirvittävä räjähdys, että olisi luullut koko maailman lentävän pirstaleiksi.

Hetkisen kuningas ja hänen hovipoikansa makasivat puoliksi pökertyneinä siinä, mihin olivat kaatuneet, ja olisipa tainnut olla onneksi heille, jos olisivat siinä edelleenkin maanneet. Mutta kun Darnley tointui, hän kömpi pystyyn ja veti pojankin mukanaan tukien häntä. Kun hän sitten taas lähti liikkeelle, kuuli hän hiljaista vihellystä takaansa pimennosta. Hän katsahti olkansa yli taloon päin ja näki siinä ammottavan suuren, savuavan aukon. Aukon läpi hän vilahdukselta näki miesten haamuja liikkumassa talon takana olevalla pihalla ja hän ymmärsi, että hänet oli huomattu. Valkoinen paita oli ilmaissut hänet.

Hillitysti huudahtaen hän alkoi juosta muurille päin pojan kompuroidessa perästä. Heidän takaansa kuului kymmenkunnan lähestyvän miehen askelten kopse ja kolina. Pian heidät oli saarrettu. Kuningas yritteli sinne tänne etsien raivoisana pääsyä tuosta verenhimoisesta miespiiristä, joka ympäröi heidät.

»Mitä etsitte? Mitä etsitte?» hän kirkui, turhaan yrittäen lausua kysymyksensä arvokkaasti.

Laahustavaan viittaan puettu pitkä mies astui hänen luokseen tarttuen kiinni häneen.

»Sinua me etsimme, senkin pöllöpää!» lausui Bothwellin ääni.

Kuninkaallinen arvokkuus, jota Darnley ei milloinkaan ollut kyennyt kunnolla esittämään, unohtui häneltä nyt kokonaan.

»Armoa — armoa!» hän huusi.

»Armahditko sinä David Rizziota?» vastasi rajapäällikkö.

Darnley lankesi polvilleen yrittäen syleillä murhaajan sääriä. Bothwell kumartui hänen ylitseen, tarttui miespoloisen paitaan ja kiskoi sen hänen värisevältä vartaloltaan; sitten hän kietaisi paidan hihat kuninkaallisen kaulan ympäri ja veti ne kireälle; eikä hän hellittänyt ennenkuin nuoren miehen sätkyttelyt olivat kokonaan tauonneet.

* * * * *

Neljä päivää myöhemmin Maria meni katsomaan miehensä ruumista Holyroodin kappeliin, jonne se oli kuljetettu, ja siellä hän erään aikalaisensa kertoman mukaan katseli sitä kauan, »ei vain suruttomasti, vaan jopa halukkaasti». Sitten se yöllä salaa haudattiin Rizzion viereen, niin että murhaaja ja hänen uhrinsa lopulta makasivat rauhassa vierekkäin.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings