III. ILMIANTOYÖ

Antonio Perez ja Espanjan Filip II

III. ILMIANTOYÖ.

»Tekö aito espanjalainen?» oli nainen hänelle ilkkunut pisteliäästi ja halveksuen. »Enpä uskokaan.»

Ja sen sanottuaan nainen oli kannustanut isoa mustaa hevosta, jonka selässä istui, ja ratsastanut pois jyrkkää jokiäyrästietä.

Naisen jälkeen hän oli viskannut vastauksensa katkerasti ja kyynillisesti nauraen, nauraen kuolemaantuomitun naurua, naurua, mihin sisältyi kaikkea muuta paitsi iloa.

»Aito espanjalainen sittenkin, Madame la Marquise. Varmasti aito espanjalainen, sen vakuutan.»

Iso musta hevonen ja sen selässä istuva punapukuinen nainen vilahtivat kallioisen tien mutkassa ja katosivat lehtikuusiryhmän peittoon. Mies nojasi raskaasti ebenholtsisauvaansa, huokasi väsyneesti ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän naurahtaen ja olkapäitään kohauttaen istahti tietä reunustavien mäntyjen varjoon. Hänen takanaan kohoavilla kaukaisilla kummuilla häämöttivät Gaston Phoebus'n, Foix'n kreivin, kaksisataa vuotta sitten rakentama ruskea linna ja Montauzetin linnoitus, jonka seinät olivat kapinallisten biskaijalaisten luotien naarmuttamat. Hänen allaan virtasi joki, joka sai vetensä kevätauringon sulattamasta lumesta; sen toisella puolella levisi niittyjä ja peltoja kaukaisiin kumpuihin asti, ja niiden takana kohosi jättimäisenä Pyreneitten terävähuippuinen seinä, jonka pitkää harjannetta hallitₛᵢ lumipeitteisen Pic du Midin halkinainen keila.

Tuon inahtavan rintavallin näkeminen, joka oli samalla sekä luonnollinen että valtiollinen rajamuuri, herätti tässä pakolaisessa turvallisuuden tunteen tuon rajan takaisessa Espanjassa väijyvään vaaraan ja vainoon nähden. Täällä Béarnissa hän oli kuninkaan vieraana asuen upeassa ja vieraanvaraisessa Paun linnassa, turvassa Espanjaa hallitsevan halpamielisen itsevaltiaan kostonhimoiselta vainolta. Ja täällä hän vihdoin oli tavannut rauhan sataman tai olisi tavannut, jollei häntä olisi kiusannut tuon naisen muisteleminen — tämän markiisitar de Chantenacin — joka oli mennyt niin pitkälle yrityksessään lievittää hänen maanpakolaisuuttaan, ettei mikään keikari olisi hetkeäkään epäillyt hänen tarkoituksiaan, vaikka Antonio Perez niitä jonkinverran epäili. Kärsimykset ja onnettomuudet, puhumattakaan lisääntyvästä iästä, olivat ikiajoiksi parantaneet hänet turhamaisuuden taudista. Varsinkin ikäänsä muistellessaan häntä pahimmin epäilytti tuon korkean béarnilais-rouvan hämmästyttävä kiihkeys. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin — ennenkuin onnettomuus häntä kohtasi — hän olisi aivan luonnollisena asiana suostunut tämän naisen julkeaan kosintaan. Sillä silloin hän oli ollut hänen katolisen majesteettinsa kuningas Filip II:n kaunis, rikas, älykäs, irstas valtiosihteeri, jolla oli lähinnä suurin valta Espanjassa kuninkaan jälkeen, jopa joskus suurempikin. Siihen aikaan hän olisi iloinnut tästä naisesta tämän ansioiden mukaan. Hän oli ihanan suloinen säteilevän nuoruutensa kukkeudessa, tämä béarnilaisen aatelismiehen jalosukuinen leski. Eikä olisi suinkaan ollut silloisen Antonin Perezin tahdonlujuudelle eikä taipumuksille mahdollista kieltäytyä tämän naisen tarjoamista kiusauksista. Aina huvittelunhaluisena hän ei ollut hylännyt ainoatakaan onnen suosimaa nautinnon maljaa. Tämä syy oikeastaan olikin saanut hänet suistumaan korkeasta asemastaan; nainen hänet oli saattanut perikatoon, itsekin samalla syöksyen turmioonsa. Tämä naisraukka oli vihdoin kuollut, eikä olisi yksikään rakastaja hänelle parempaa kohtaloa osannut toivottaa. Mutta itse hän yhä eli katkeroituneena, kostonhaluisena, suonissaan sappea veren asemesta. Hän oli entisen onnen suosikin, häikäilemättömän, suruttoman, iloluontoisen Antonio Perezin valju, kalvennut varjo. Hän oli viidenkymmenen ikäinen, laiha, kuoppasilmäinen, harmaa, puolittain vaivaiseksi kidutettu, sairaan näköinen monivuotisesta sairaana olosta.

Mitä saattoikaan hänessä enää olla jäljellä sellaista, joka herätti madame de Chantenacin tapaisen naisen rakkauden, hän siinä istuessaan itsekseen mietti, silmät luotuina tuohon ikuisen lumen peittämään suojamuuriin, joka erotti hänet hänen menneisyydestään. Hänen kärsimyksensäkö herättivät tuon naisen säälin, vai loiko hänen kautta koko Euroopan kaikuva maineensa romanttisen sädekehän hänen kuihtuneen olentonsa ympärille?

Se, että hän näin pysähtyi miettimään syitä, se juuri osoittikin, että hän oli muuttunut, sillä ennen vanhaan hän aina empimättä suostui kaikkiin onnettaren hänelle suomiin lahjoihin. Mutta nyt hän todellakin mietti aprikoiden mielessään naisen lähtöhetkellään ponnekkaasti sinkauttamaa pilkkapuhetta — »Tekö aito espanjalainen?» Olisiko hän voinut selvemmin ilmaista tarkoitustaan?

Olihan Espanja lämmön ja värikkyyden, julmuuden ja veren, raollaan olevien ristikko-ikkunain alla värähtelevien luuttujen, julkista rangaistusta kärsivien synnintekijäin maa, maa, jossa hekuma ja hurskaus kulkivat käsikkäin, jossa intohimo ja katumus asustivat yhdessä − olihan Espanja maa, missä rakkaus viljavimpana versoi. Ja olihan espanjalainen oikea rakkauden ylimmäinen pappi.

Hänen ajatuksensa lensivät samassa kaivaten vaimonsa Juanan ja lastensa luo, joita Filip piti julmassa vankeudessa, koettaen näihin edes hieman sammuttaa kostonhaluaan, jota puoliso ja isä vihdoinkin oli päässyt pakenemaan. Ei niin tarkoittaen, että Antonio Perez olisi ottanut huomioonsa aviollista uskollisuutta sen ankarammin kuin muutkaan hänen aikansa tai minkään aikojen espanjalaiset. Mutta Antonio Perez alkoi olla vanha, vanhempi kuin itse luulikaan, vanhempi kuin hän ikävuosiensa perusteella vielä olisi ollut. Hän tiesi sen. Madame de Chantenac oli saanut hänet sen ymmärtämään.

Madame oli moittinut häntä siitä, ettei hän kertaakaan lähtenyt hänen luokseen Chantenaciin jättäen siten vastaamatta hänen tiheihin Paussa käynteihinsä.

»Te olette ylen ihana, madame, ja maailma on ilkeä», oli Perez puolustuksekseen selittänyt. »Uskokaa miestä, joka kovaksi onnekseen on kokenut maailmaa. Kielikellot tulevat olemaan toimessa.»

»Ja teidän espanjalaisylpeytennekö ei siedä, että kollot ja tomppelit puhuvat teistä?»

»Ajattelin teitä, madame.»

»Minuako?» oli nainen vastannut. »Minustahan he jo puhuvat puhuvat oikein kyllikseen. Minä en ole näkevinäni niitä hymyileviä katseita, joita kohtaan joka kerta tänne Pauhon tullessani; en ole ymmärtävinäni niitä hävyttömiä silmäyksiä, joita linnoituksen kapteeni tänne ratsastaessani minuun luo.»

»No miksi sitten tulette?» oli hän kysynyt kiertelemättä. Mutta nähdessään naisessa tapahtuvan äkillisen muutoksen hän oli nopeasti lisännyt: »Voi, madame, tiedän kyllä, että sääli teidät tänne tuo, ja olen hyvin, hyvin kiitollinen; mutta —»

»Vai sääli», oli nainen äkkiä keskeyttänyt nauraen ivallisesti. »Vai sääli.»

»Mikäpä sitten muu, madame?»

»Kysykää itseltänne», oli nainen vastannut punastuen ja kääntäen kasvonsa poispäin hänen kysyvästä katseestaan.

»Madame», oli hän sopertanut, »en uskalla.»

»Ette uskalla?»

»Madame, miten voisinkaan. Olen vanha mies, taudin murtama, kovan onnen masentama, kärsimysten lannistama — onnettaren hylkäämä kuona, kun taas te olette ihana ja suloinen kuin taivaan enkeli.»

Nainen oli katsonut menehtyneisiin kasvoihin, kärsimysten niihin uurtamiin vakoihin, ja oli vastannut lempeästi:

»Huomenna tulette luokseni Chantenaciin, ystäväiseni.»

»Olen espanjalainen, jolla ei enää ole huomista.»

»Mutta tällä kertaa teillä on. Odotan teitä huomenna.»

Perez katsoi ison mustan hevosen selässä istuvaan naiseen, jonka rinnalla hän itse oli kävellyt.

»Paras luopua siitä ajatuksesta, madame! Paras luopua!» hän oli sanonut.

Ja silloin hän huomasi siihen asti lempeiden silmien muuttuvan pilkallisiksi; silloin hän lausui nuo pisteliäät sanansa:

»Tekö espanjalainen? Enpä uskokaan!»

Voi, ei ollut epäilemistäkään: hän oli suututtanut naisen. Hänen kaltaisensa naiset ovat yhtä kärkkäät vihaan kuin muuhunkin mielenliikutukseen. Mutta hän ei olisi halunnut suututtaa häntä. Taivaan Jumala tietää, ettei kuulunut Antonio Perezin tapoihin suututtaa ihastuttavia naisia — ei ainakaan tällä tavalla. Ja olipa tämä kehno palkkio naisen hänelle osoittamasta lempeydestä ja ystävällisyydestä. Tätä hän siinä istuessaan mietti ja tuli siihen-päätökseen, että hänen oli hyvitettävä naista — ainoalla mahdollisella tavalla.

Tuntia myöhemmin hän eräässä linnan upeista huoneista, missä nautti Ranskan ja Navarran kuninkaan, Henrik IV:n, kestiystävyyttä, ilmoitti kaikkien aikojen uskollisimmalle tallimestarille, Gil de Mesalle, aikovansa seuraavana päivänä ratsastaa Chantenaciin.

»Onko se viisasta?» kysyi Mesa kulmiaan rypistäen.

»Hyvin epäviisasta», vastasi don Antonio. »Siksipä sinne menenkin.»

Ja seuraavana päivänä hän lähtikin sinne vain yhden ainoan tallirengin saattamana. Gil de Mesa oli ensin pyytänyt päästä hänen mukaansa. Mutta Giliä varten hänellä oli muuta tehtävää, mistä hän antoi hyvin seikkaperäiset ohjeet. Matka ei ollut pitkä — kolme mailia Gave de Panta pitkin — ja don Antonio kulki sen hiljaa astelevan muulin selässä, joka ehkä oli kasvatettu pyhän kirkon iäkästä arvohenkilöä kantamaan.

Chantenacin aatelisherrat, olivat yhtä ylhäisiä, yhtä ylpeitä ja yhtä köyhiä kuin Béarnin useimmat mahtimiehet. Heidän sukunsa oli suuri, mutta tulot pienet. Ja viimeistä markiisia oli tämä kaksinainen paha rasittanut vieläkin ilkeämmin kuin hänen edeltäjiään, eivätkä hänen asiansa suinkaan parantuneet siitä, että hän harjoitti erästä peliä, johon oli nuoruudessaan tottunut. Linna todisti sen monella tavalla. Se oli punainen tiilirakennus, joka nelikulmaisena seisoi kuohuvan joen kiertämällä vähäisellä kunnaalla. Sen joka kolkassa oli torni, jotka tosin tavallaan lisäsivät komeutta, mutta jotka olivat perin kehnossa ja rappeutuneessa kunnossa.

Kun don Antonio ehti sisäpuolelle, hän huomasi sen paremmaksi; kalustus, vaikkakin harvalukuinen, oli jykevää ja upeaa; seinäverhot olivat vanhoja, mutta kallisarvoisia ja ensiluokkaisia. Kaikkialla oli kuitenkin havaittavissa vaateliaisuuden ja köyhyyden kehnosti sopeutuva yhtymä. Hallin ja olohuoneen lattioille oli sirotettu tuoretta kaislaa, vanhentunut tapa, joka täällä sekä säästi kalliit lattiamatot että myöskin antoi asunnolle vanhaa aatelista arvokkuutta. Yritettiin näennäisesti elää säädyn mukaisesti, mutta palvelijoita oli riittämättömästi ja ne olivat kaikki iäkkäitä, joten oli epävarmaa, saatiinko kauankaan pitää palveluksessa sitä raihnaista hovimestaria, joka juhlallisesti otti vastaan don Antonion. Yksinäinen tallirenki, jolla ei ollut palvelijanpukua, otti haltuunsa don Antonion muulin, hänen palvelijansa hevosen ja palvelijan itsensä.

Espanjalaisemme edellä laahustava hovimestari vei hänet suuren hallin kautta, joka oli synkkä ja tyhjänlainen, linnan suurimman vierashuoneen läpi pienempään, yksityisluontoisempaan huoneeseen, jossa saattoi huomata joitakin ylellisyyden rippeitä ja jonka hän ilmoitti madamen omaksi huoneeksi. Ja sinne hän jätti hänet odottamaan châtelainen tuloa.

Linnanrouva toki ei ollut rappeutuneen ympäristönsä kaltainen. Hän lähestyi don Antoniota puettuna hohtavaan silkkipukuun, joka oli syksyisen kullanruskea väriltään ja kiinnitetty vyötäisiin kapealla tekokultavyöllä. Tummansiniset silmät tarkastivat häntä kysyvästi, ja punaiset huulet hymyilivät tervetuloa.

»Tekö siis tulitte kaikesta huolimatta?» hän lausui. »Olkaa tuhannesti tervetullut köyhään asuntooni, don Antonio.»

Ja kuninkaallisesti hän ojensi kätensä don Antoniolle kunnianosoitusta varten.

Don Antonio tarttui siihen huomaten sirot suippopäiset sormet sievästi kaartuvine kynsineen. Melkein vastahakoisesti hän itsekseen myönsi, että linnanrouvan kauneus oli hyvin täydellinen ja että hänen tenhovoimansa oli ehdoton. Ehkä hän huokasi kadotettua nuoruuttaan, kumartuessaan ylhäisestä, laihasta korkeudestaan painamaan velvollisuuden tunnosta kylmät huulensa tuohon käteen.

»Teidän tahtonne, madame, oli voimakkaampi kuin minun varovaisuuteni», hän sanoi.

»Varovaisuusko?» sanoi linnanrouva melkein ivallisesti. »Mistä alkaen Antonio Perez on alentunut varovaiseksi?»

»Siitä asti kuin olen saanut kalliisti maksaa varomattomuuteni. Oletteko kuullut elämäntarinani?»

»Jonkinverran. Tiedän esimerkiksi, että te murhasitte Escovedon − koko maailma sen tietää. Sekö on tarkoittamanne varomattomuus? Olen kuullut sanottavan, että teitte sen rakkaudesta naiseen.»

»Oletteko senkin kuullut?» sanoi don Antonio. Hän oli kalvennut hieman. »Olette kuullut koko joukon, markiisitar. Olenpa utelias tietämään, huvittaisiko teitä kuulla enemmän, kuulla omasta suustani tämä elämäntarinani, jota koko Eurooppa pohtii. Huvittaisiko?»

Hänen äänensävynsä oli hieman huolestunut, samoin hänen katseensa.

Linnanrouva tarkasti häntä hetkisen vakavasti, melkein tutkimattomasti.

»Mitäpä hyötyä siitä olisi?» hän kysyi; ja hänen äänessään tuntui kieltävä sävy — melkeinpä pelonsekainen:

»Se selittää», intti don Antonio.

»Selittää mitä?»

»Mistä johtuu, etten tällä hetkellä heittäydy teidän jalkainne juureen; mistä johtuu, etten polvillani palvo teidän jumalaista kauneuttanne; miten suloinen ihanuutenne, jonkalainen ennen vanhaan olisi saattanut minut vallan pois suunnilta, nyt ei ole vaikuttanut minuun.»

»Vive Dieu!» mutisi markiisitar puolittain ivallisesti. »Ehkäpä se kaipaa selitystä.»

»Kuinka teidän eilen oli pakko», jatkoi don Antonio keskeytyksestä välittämättä, »lausua epäilevänne, olenko minä, kuten sanoitte, aito espanjalainen. Mistä johtuu, etteivät Antonio Perezille enää ole mahdollisia muut mielenliikutukset kuin viha. Huvittaako teitä kuulla tuo tarina — kokonaan?»

Hän kumartui markiisittareen päin, kalpeat kasvot lähellä hänen kasvojaan, kytevä tuli tummissa, kuopalla olevissa silmissään, jotka nyt ahmivat linnanrouvan suloista olemusta.

Markiisitarta puistatti, ja hänen omat poskensa kalpenivat tuntuvasti. Hänen huulensa olivat hieman raollaan aivan kuin hän olisi yrittänyt hymyillä.

»Ystäväiseni — jos välttämättä haluatte, hän lausui myöntyen.

»Sitä varten oikeastaan tänne tulinkin», sanoi don Antonio.

Kumpikin katsoi kauan ja kiinteästi toistaan silmiin.

Vihdoin nainen virkkoi:

»No niin, kertokaa sitten.»

Ja hän viittasi don Antonion ristikkoikkunan syvennyksessä olevaan tuoliin, josta levisi näköala jokeenpäin loivasti kaltevalle niittymaisemalle.

Don Antonio vaipui tuoliin pannen hattunsa ja piiskansa viereensä lattialle. Markiisitar istui häntä vastapäätä ikkunakomeron pehmeälle istuimelle, selkä valoon päin, kasvot varjossa.

Ja nyt seuraa tässä don Antonion elämäntarina hänen omilla sanoillaan kerrottuna, jollaisena sen markiisitar pian sen jälkeen kirjoitti muistiin. Vaikka se paikka paikoin onkin tarkempi ja seikkaperäisempi kuin don Antonion oma kuuluisa »Relacion», on se kuitenkin kauttaaltaan niin samansisältöinen, etten epäile markiisittaren vakuutusta, että joka ainoa sana, minkä don Antonio lausui, oli lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa.

Ilmiantoyö

ANTONIO PEREZIN TARINA.

Rakkaustarinana tämä luullakseni on surullisimpia, mitä romaaninkirjoittajat milloinkaan ovat keksineet tarkoituksella pusertaa kyyneleitä myötätuntoisen lukijan silmistä. Saatte jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten surullinen se on, kun sanon teille, että päivittäin kiitän polvillani Jumalaa — sillä uskon vielä Jumalaan kaikesta siitä huolimatta, mitä Aragonian inkvisiittorit minua vastaan väittivät — siitä, että hän, joka herätti minussa tämän rakkauden, josta nyt aion teille kertoa, nyt on haudan levossa. Hän kuoli maanpakolaisena Pastranassa vuosi sitten. Anne de Mendoza oli erinomainen naitava. Hän polveutui Espanjan kuuluisimmista suvuista ja oli suurperijätär. Nämä seikat tiesi koko maailma. Mutta erään seikan maailma unohti, nimittäin että hän oli nainen, jolla oli naisen sydän ja sielu, naisen luonnolliset vaistot haluta itse valita elämänkumppaninsa. On olemassa hölmöjä, jotka kadehtivat jalosukuisia ja rikkaita. Eipä ole syytä kadehtia heitä, noita kurjia valtioviisauspelin nappuloita, joita sinne tänne mielivaltaisesti siirtelevät pelaajat, jotka itse eivät ole sen parempia. Heidän ihmisyytensä on mitättömän arvoinen nimen ja tulojen rinnalla, mitkä seikat määräävät heidän asemansa maallisen maineen pelilaudalla, jota tahraa veri, ahneiden suusta valuva kuola ja kaikenlainen halpamaisuus.

Kun siis Anne oli Mendoza-suvun tyttäriä, kun hänen myötäjäisensä olivat suuret, otettiin hänet luostarista jo kolmentoista ikäisenä, jolloin hän tiesi maailmasta yhtä vähän kuin pieni lapsi, ja hänet naitettiin Ebolin ruhtinaalle, Ray Gomezille, joka oli kyllin vanha ollakseen hänen isänsä. Mutta Eboli oli Espanjan suuria miehiä, ehkä suurin kaikista; hän oli Filip II:n pääministeri, ja hänen sukunsa ja Mendozan suvun välille toivottiin liittoa. Tämän aikaansaamiseksi uhrattiin armotta tuo hento lapsi. Hän huomasi silloin, ettei maailma täyttänyt ainoatakaan hänen tyttöaikansa unelmista; että se päinvastoin oli hirmutöiden ja ahneuden ja rakkaudettomuuden ja kaiken inhoittavan tyyssija. Sillä paljon pahempaa oli tulossa.

Eboli vei lapsi-ruhtinattarensa hoviin. Hän käsitteli häntä kevyesti kuin nauhaa tai sormikasta sen rikkauden ja mahtavan liiton merkityksettömänä lisäkkeenä, jonka hän hänen kauttaan oli saavuttanut. Ja hovissa Anne joutui hurskaan elostelijan, Filipin, näköisälle. Tämä katolinen kuningas on uskonkiihkoinen — palavan uskonkiihkoinen. Hän rukoilee, hän paastoaa, hän käy Herran ehtoollisella, hän harjoittaa katumustöitä, kaikki ajallaan niinkuin pyhä kirkkoäiti määrää; hän kauhistuu syntiä ja uskonpuutetta — varsinkin muissa ihmisissä; hän on hukuttanut Flanderin verivirtoihin puhdistaakseen sen täten siitä kerettiläisyydestä, että se uskon asioissa ajattelee eri tavalla kuin hän, ja saman hän olisi tehnyt Englannille, jollei Jumala — joka ei toki saata ajatella aivan Filipin tavalla — olisi ollut toista mieltä. Kaiken tämän hän on tehnyt Luojansa kunnioitukseksi ja ylistykseksi, mutta hän ei voi sietää, että Luoja sekaantuu hänen vähäpätöisiin synnillisiin haluihinsa. Hän on, teidän sanojanne käyttääkseni, aito espanjalainen.

Tämän elostelijan mulkosilmät sattuivat Ebolin ihanaan ruhtinattareen — sillä ihana hän todellakin oli, helmi naisten joukossa. Säästän teidät yksityiskohdilta. Eboli oli hyvin uskollinen ja alamainen kuninkaallensa, hyvin sopuisa ja mukautuva. Sehän oli luonnollista, älköönkä se pahastuttako teitä. Hänhän oli ottanut Annen vaimokseen juuri maallisen maineensa lisäämistä varten; miksipä hän sitten epäröisi luopua hänestä taas, kun sillä tavalla voi vieläkin tehokkaammin samaista mainettaan edistää?

Jos Anne-parka ollenkaan järkeili, niin tähän tapaan kai hän järkeili. Muuten hänelle selitettiin, että kuninkaan rakastamana oleminen oli ylenpalttinen kunnia, josta kannatti kiittää ja ylistää Jumalaa. Filip oli olennoltaan yläpuolella tavallisten ihmisten, tuskinpa oikeastaan inhimillinenkään; melkeinpä jumalallinen. Mikä oli Anne väitelläkseen sellaisten kanssa, jotka tunsivat maailman ja jotka hänelle näitä asioita esittivät? Eihän hän milloinkaan ollut kuulunut itselleen. Ainahan hän oli ollut toisen omaisuutta, jolle omistajansa voi tehdä, minkä parhaaksi harkitsi. Jospa hän näkikin hovissa paremmin hänen ikäisiään miehiä — vaikka paljon niitä ei kylläkään ollut, sillä Filipin hovi oli aina kolkko, vähäkansainen paikka — niin piti hän selvänä, etteivät sellaiset miehet kuuluneet hänelle. Tällä kannalla olivat asiat siihen asti kuin minä opetin hänet ajattelemaan toisin, mihin kuitenkin kului vielä tovin aikaa. Jos minä olisin ollut hovissa siihen aikaan, niin uskon, että olisin keksinyt keinon estääkseni millä hinnalla hyvänsä tuon häpeän tapahtumasta; sillä tiedän rakastuneeni häneen aivan ensi näkemältä. Mutta en ollut vanhempi kuin hän itsekään, enkä vielä ollut joutunut tuohon kurimukseen.

Hän siis antautui tuolle riisitautiselle ruhtinaalle ja synnytti hänelle pojan — sillä, niinkuin kaikki tietävät, Prastanan ruhtinas omaksuu Filipin isäkseen. Ja Eboli edistyi vallassa ja rikkaudessa ja herransa suosiossa, mutta epäilemättä myöskin jälkimaailman halveksimisessa on hetkiä, joina jälkimaailman ja sen kostavan arvostelun muistaminen suuresti lohduttaa.

Noin kuusi vuotta näiden tapahtumain jälkeen minä ensi kerran saavuin hoviin, isäni sinne toimittamana, astuakseni Ebolin ruhtinaan palvelukseen hänen kirjurinaan. Niinkuin olen teille sanonut, rakastuin ruhtinattareen heti ensi näkemältä. Hovijuoruista kokosin hänen tarinansa ja säälin häntä, ja säälini sai minut rakastamaan häntä yhä enemmän. Hänen kauneutensa lumosi minut, hänen viehkeytensä kiehtoi minut, ja hän oli nyt jo saavuttanut maallista viisautta ja henkistä kyvykkyyttä. Mutta teeskennellen minä salasin tunteeni ja käyttäydyin hyvin varovasti, sillä olin luonnostani niin huoleton ja turmeltunut kuin miksi minua koko maailma sanookin. Hän oli mahtavan valtiosihteerin puoliso ja kuninkaan jalkavaimo. Mikä minä olin kilpailemaan noiden ylhäisten herrojen kanssa heidän omaisuudestaan?

Ja toinenkin seikka minua pidätti. Hän näytti rakastavan kuningasta. Kun olin nuori ja kokematon, kummastutti se minua. Ikänsä puolesta kuningas kyllä voitti edukseen hänen miehensä — hän kun oli vain kolmeatoista vuotta vanhempi Annea — mutta ei missään muussa suhteessa. Hän oli raihnaisen ja kivulloisen näköinen mies, riisitautinen, lyhytkasvuinen, säippäsäärinen, kasvoiltaan miltei epämuotoinen, esiintyöntyvine leukoineen, ammottavine suineen, isoine koiransilmineen ja keltaisine partatupsuineen. Suuri kuningas ehkä, tämä Filip, kun oli siksi syntynyt, mutta miehenä naurettava ja rakastajana käsittämätön. Ja sittenkin tämä verraton nainen näytti häntä rakastavan.

Mutta jatkanpa kertomustani. Kymmenen vuotta rakastin häntä näin salassa. Tätä pidättymistäni ehkä helpotti se seikka, että olin tällä välin nainut — niin, aivan Ebolin tapaisesti, itsekkäitä näkökohtia silmälläpitäen — enkä olisi saattanut tavata parempaa ja uskollisempaa elämänkumppania kuin oli minulle Juana Coello. Meillä oli lapsia, ja olimme onnellisia, ja jonkin aikaa — aivanpa vuosikausia — minusta alkoi tuntua, että minun vielä ilmaisematon rakkauteni Ebolin ruhtinattareen oli kuollut ja kuopattu. Näin häntä harvoin tähän aikaan, ja toimeliaisuuteni lisääntyi sitä mukaa kuin tehtävänikin laajenivat. Kuudenkolmatta ikäisenä olin ministeri ja sen valtiollisen puolueen tärkeimpiä jäseniä, jonka johtajana Eboli oli. Istuin Filipin neuvostossa ja jouduin tuon harvapuheisen, epäluuloisen miehen lumoihin, jolla, niin perin epämiellyttävä kuin olikin, kuitenkin oli ihmeellinen kyky herättää altista antaumusta itseään kohtaan. Tämän lumouksen vallasta en ollenkaan vapautunut, ennenkuin vasta monivuotisten vainojen jälkeen. Mutta se seikka, että henkilö, joka luonnostaan oli minulle niin vastenmielinen, kuitenkin niin tyystin hallitsi sieluani, auttoi minua ymmärtämään Annen kiintymyksen häneen.

Kun Eboli vuonna 1573 kuoli, olin minä siihen määrään edistynyt kyvykkyydessä ja kuninkaan suosiossa, että minut määrättiin hänen jälkeensä valtiosihteeriksi tullen minusta siten Espanjan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen. En usko, että Espanjassa on milloinkaan ollut niin suuresti hallitsevan ruhtinaan suosiossa olevaa ja niin mahtavaa miestä, kuin minusta silloin tuli. Ei Eboli itsekään ollut onnensa päivinä ollut niin Filipin kunnioittama eikä niin mahtava kuin minä. Koko Eurooppa sen tietää — sillä minun puoleeni kääntyi koko Eurooppa katolista kuningasta koskevissa asioissa.

Ja samalla kuin tulin mahtavaksi, minulle kokoontui myöskin rikkauksia — suunnattoman suuria rikkauksia. Asuin kuin synnynnäinen ruhtinas, eikä ole mikään synnynnäinen ruhtinas milloinkaan elänyt loisteliaammin kuin minä, eikä ole sellaista enempää kunnioitettu, liehakoitu tai imarreltu. Ja muistakaa, että minä olin nuori, vähän yli kolmenkymmenen, täysissä voimissa ja ylen halukas nauttimaan tästä päihdyttävästä maineestani. Merkitsin puolueelleni samaa kuin Eboli oli merkinnyt, vaikka johtajana pysyikin Toledon arkkipiispa, Quiroga. Vastassani oli Alban herttua kannattajineen.

Teidän on muistettava, että Filip-kuninkaan menettelytapoihin kuului yllyttää kahta keskenään kilpailevaa valtiollista puoluetta, joiden kesken hän jakoi suosiotaan ja valtaansa. Näin hän kiihoitti niiden keskistä kilvoittelua ja teki itselleen helpommaksi ratkaista niiden vastakkaisten mielipiteiden kesken, mitkä hänelle esitettiin. Mutta minun puolueeni oli siihen aikaan ehdottomasti vallassa, ja Alba itse vain kuin maan tomu, jota poljimme.

Sellaisen maineen sanotaan olevan vaarallisen. Hyvin korkealle kohoavat päät saattavat minä hetkenä hyvänsä joutua vieläkin korkeammalle — pistimen kärkeen. Eipä juuri paljoa puutu, etten ole sen totuuden elävänä todistuksena, ja kuitenkin minä melkein uskon, ettei minun olisi käynyt niin, jos olisin yhä suhtautunut torjuvasti tuohon uinailevaan rakkauteeni. Minun olisi pitänyt käsittää, että kun sellainen tuli kerran on päässyt syttymään jossakin ihmisessä, ei se enää milloinkaan peräti sammu. Aika ja työskentely tosin saattavat sen peittää aivan kuin tuhkakerroksella, mutta syvemmällä se yhä kytee, ja pieninkin henkäisy puhaltaa sen taas ilmiliekkiin.

Kuninkaan käskystä minä lähdin Annen puheille hänen hienoon madridilais-taloonsa, joka sijaitsi Santa Maria Mayoria vastapäätä, muutamia kuukausia hänen miehensä kuoleman jälkeen. Oli selvitettävä joitakin perintöseikkoja, ja ottaen huomioon hänen korkean asemansa Filip toivoi, että minä — joka nyt olin Ebolin seuraaja virassa — menisin henkilökohtaisesti tapaamaan häntä.

Oli perehdyttävä asiakirjoihin ja kirjoitettava niiden alle, ja siihen kului muutamia päiviä, sillä Ebolin tilukset olivat sekä laajat että hajallaan, ja hänen leskensä tuntui olevan hyvin selvillä asioista ja osoittautui älykkääksi ihmiseksi, joka halusi tyystin perehtyä kaikkeen. Onnettomuudekseni hän tutki liian perinpohjin erästä asiaa. Se koski erästä maata — pientä tilusta — Velezissä. Hän oli kiintynyt tähän maatilaan, ja kun hän ei löytänyt sitä tuomissani papereissa mainittuna, kysyi hän minulta syytä siihen.

»Se ei enää kuulu teille», minä sanoin.

»Ei kuulu!» huudahti hän. »Kuka sen sitten on antanut pois?»

»Teidän miehenne, ruhtinas, vähän ennen kuolemaansa.» Hän katsoi minuun — hän istui suuren, leikkauksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä, ja minä seisoin hänen vieressään — aivan kuin olisi odottanut minun jatkavan. Kun en sen tarkemmin selittänyt, rypisti hän tyytymättömänä kulmiaan.

»Mutta mitä tämmöinen salaperäisyys merkitsee?» kysyi hän minulta. »Kenelle se on joutunut?»

»Eräälle Sancho Gordolle.»

»Sancho Gordolleko?» Hän kävi yhä tyytymättömämmäksi. »Pesijättäremme pojalleko? Ette kai väitä, että hän osti sen?»

»Sitä en sano, madame. Teidän miehenne, ruhtinas, lahjoitti sen hänelle.»

»Lahjoitti!» Anne nauroi. »Sancho Gordolle. No sitten on pesijättären lapsi Ebolin poika!»

Ja hän naurahti taas halveksivasti.

»Madame!» huudahdin minä säikähtyen ja syvästi häntä säälien. »Vakuutan, että teette liian rohkeita päätöksiä. Ruhtinas —»

»Älkää yrittäkö», keskeytti hän minut. »Luuletteko minun välittävän siitä, mitä kilpailijoita minulla mahdollisesti on ollut ja miten alhaissäätyisiä? Mieheni, ruhtinas, on kuollut, ja se on ainakin hyvä asia. On paljon parempi, että hän on kuollut, don Antonio. Ikävä vain, että hän milloinkaan onkaan elänyt, tai toisaalta, että minä olen syntynyt naiseksi.»

Hän tuijotti suoraan eteensä kädet helmaan vaipuneina; hänen kasvonsa olivat aivan kuin elottomat ja kiveen veistetyt, ja hänen äänensä kaikui kovana kuin olisi kahta kiveä kalisteltu vastakkain.

»Ette voi aavistaakaan, miltä tuntuu se, kun on ollut pakko elää niin häväistynä, ettei enää voi edes suuttua eikä loukkaantua, kun keksii uuden häväistyksen, ettei tunne muuta kuin — kylmää, kolkkoa vihaa. Sellainen on minun kohtaloni, don Antonio. Ette tiedä, minkälaista minun elämäni on ollut. Tuo mies —»

»Hän on kuollut, madame», muistutin, häntä säälien.

»Ja toivottavasti saanut tuomionsa», hän vastasi samalla kylmällä, tunteettomalla äänensävyllä. »Sen hän vähintään ansaitsee kaikesta siitä pahasta, mitä on minulle tehnyt ja mistä oli pienin se hänen suuri rikoksensa, että hän nai minut. Ylenemistään varten hän minut hankki omakseen. Ylenemistään varten hän minua käytti ja kaupitteli, tehden minusta häpeällisen olennon.»

Minä jouduin niin surun ja säälin ja rakkauden valtaan, että aivan huomaamattani parahdin. Hän keskeytti ja tuijotti minuun ylimielisesti.

»Luulenpa, että säälitte minua», sanoi hän moittivasti. »Se on oma vikani. Oli väärin, että kerroin siitä teille. Naisten pitäisi kärsiä äänettöminä, jotta edes ulkonaisesti näyttäisivät arvokkailta. Muuten he saavat ihmiset säälimään itseään — eikä sääli ole kaukana ylenkatseesta.»

Ja silloin minä jouduin aivan suunniltani.

»Ei ainakaan minun, ei minun!» huudahdin minä käsiäni levittäen; ja vaikka en sen enempää sanonut, oli kuitenkin hillityssä äänessäni sellainen sointu, että hän nousi jäykästi istuimeltaan ja seisoi suorana ja jännittyneenä edessäni, melkein silmätysten katsoen moittivasti minuun.

»Antakaa anteeksi, ruhtinatar!» minä huudahdin. »En kestä kuulla teidän lausuvan ajatuksia, jotka ovat vaivanneet mieltäni kaikki nämä vuodet valaen myrkkyä uskollisuuden tunteisiini ruhtinas-vainajaa kohtaan, ja myrkyttäen jopa nekin alamaisuuden tunteet, jotka olen kuninkaalleni velkaa. Te sanotte minun säälivän teitä. Jos niin olisi, niin ei ole siihen kenelläkään parempaa oikeutta!»

»Kuka teille sellaiset oikeudet on antanut?» kysyi Anna henkeään pidättäen.

»Itse taivas luullakseni», vastasin minä mistään enää välittämättä. »Kaikki, mitä te olette kärsinyt, olen minäkin teidän puolestanne kärsinyt. Kun minä tulin hoviin, oli tuo häpeä jo tapahtunut asia — joka suhteessa. Mutta minä tulin sen tuntemaan ja kiitin Jumalaa siitä, että hän oli säästänyt minut kaiken tuon surkeuden näkemiseltä, sillä sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Mutta teidät nähdessäni, kun katselin teitä salaperäistä kauneuttanne, verratonta viehkeyttänne — niin olipa aikoja, jolloin kuljin synkissä murha-aikeissa voidakseni edes kostaa puolestanne.»

Hän vaaleni edessäni kalveten huuliin asti ja tuijotti minuun silmät suurina.

»Mutta, Jumalan nimessä, minkä vuoksi?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.

»Koska rakastin teitä», vastasin, »joka hetki siitä saakka kuin ensi kerran teidät näin. Pahaksi onneksi tuo ensinäkeminen tapahtui monta vuotta liian myöhään, vaikkapa minulla olisi toiveitakin ollut —»

»Antonio!»

Hänen äänessään oli jotakin, mikä sai minut kääntämään silmäni häneen. Hänen huulensa olivat raollaan, hänen silmiinsä oli syttynyt eloa, poskiin oli ilmestynyt väriä.

»Enkä minä saanut sitä tietää! Minulla ei ollut aavistustakaan!» sopersi hän surkealla äänellä.

Tuijotin kysyvästi häneen.

»Voi hyvä Jumala, miksi salasitte minulta tiedon, joka olisi tukenut ja rohkaissut minua kärsimyksissäni? Kerran, aikoja sitten, minä toivoin —»

»Te toivoitte!»

»Minä toivoin, Antonio — hyvin kauan aikaa sitten.» Syleilimme toisiamme, hän olkapäähäni nojaten ja itkien kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan, minä aivan hulluksi tulemaisillani sekä ilosta että surusta — ja niin totta kuin Jumala elää, enemmän oli syytä suruun kuin iloon.

Me istuimme sitten kauan aikaa yhdessä ja puhuimme asiat selviksi. Ei ollut meillä minkäänlaisia toiveita. Oli joka suhteessa liian myöhäistä. Mitä häneen tulee, oli vastuksina kuningas, mustasukkaisin kaikista miehistä, jonka omaisuutta hän nyt oli; minun puolellani taas olivat vaimoni ja lapseni, ja niin totinen ja syvä oli rakkauteni Anneen, että se sai minut epäröiden ajattelemaan uskollisuuttani Juanaa kohtaan, jonkalaiset ajatukset eivät tähän asti milloinkaan olleet vaivanneet minua huvituksia halajavan elämäni aikana — eikä vain Annen, vaan kaikkien naisten suhteen. Meidän rakkautemme oli jossakin suhteessa niin ylevää ja pyhää, että se kerrassaan muutti minun koko elintapani ja vaellukseni. Luovuin hurjasta elämästäni ja kävin niin vakavaksi ja säännölliseksi, että minua oli vaikea tuntea samaksi Antonio Pereziksi, minkä maailma oli siihen asti tuntenut.

Erosimme sinä päivänä vakaasti päättäen unohtaa kaiken, mitä nyt oli välillämme tapahtunut! Hupsuraukkoja meitä, kun kuvittelimme voivamme vastustaa sitä tapausten pyörrevirtaa, jonka valtaan olimme joutuneet. Kolme kuukautta noudatimme tarkoin päätöstämme; silloin vihdoin väsähti vastustuksemme molemmin puolin, me luovuimme taistelusta ja alistuimme kohtaloomme.

Mutta koska rakastimme toisiamme, niin liikuimme sangen varovasti. Minä harkitsin tarkoin kaikki tekoni, ja niin huolellisesti menenettelimme, että maailmalla neljään vuoteen oli kovin vähän vihiä eikä varmastikaan minkäänlaista tietoa siitä, että minä olin Ebolin ruhtinaalta perinyt muutakin kuin valtiosihteerin toimen. Tämä salamyhkäisyys oli välttämätön niin kauan kuin Filip eli, sillä käsitimme molemmat varsin hyvin, mikä kosto meitä odottaisi, jos suhteemme tulisi tuon mustasukkaisen kuninkaan tietoon. Ja uskonpa, että jos ei olisi sattunut noita don Juan d'Austrian seikkailuja ja jollei tuo samainen Escovedo, jonka sanotte — jonka koko maailma sanoo — minun murhanneen, olisi niihin sekaantunut, niin saattaisi kaikki olla hyvin vielä tänäkin päivänä.

Samoin kuin minä itse, oli Escovedokin aikoinaan ollut Ebolin sihteereitä, ja tämä seikka se Ebolin kuoltua hankki hänelle paikan kuninkaallisessa neuvospöydässä. Tosin vain toisarvoisen paikan, mutta kuningas huomasi hänet teräväpäiseksi ja kyvykkääksi mieheksi, josta joskus vielä saattaisi olla hyötyä.

Se aika ei ollutkaan kaukana, vaikka tilaisuus, minkä se tarjosi, tuskin oli sellainen, jota Escovedo ahnaassa, pohjattomassa kunnianhimossaan oli toivonut. Mutta mainittu tilaisuus, minkä minä hänelle toimitin, oli ainakin sen laatuinen, että jos hän olisi käyttänyt sitä kunnollisesti hyväkseen, se olisi kantanut hänet kauas ja aivan varmasti kauemmaksi kuin hänen kykynsä ja ominaisuutensa edellyttivät.

Don Juan d'Austrian itsevaltiusunelmat tämän tilaisuuden aiheuttivat. Varmaankin olette kuullut — ja kukapa ei olisi? — niin paljon don Juanista, Kaarle V:n aviottomasta pojasta, ettei minun tarvitse paljoakaan hänestä kertoa. Sekä sielun että ruumiin puolesta hän oli aivan erilainen kuin velipuolensa Espanjan Filip. Ollen yhtä iloluontoinen kuin Filip oli synkkämielinen, yhtä vilpitön ja avomielinen kuin Filip oli salaperäinen ja epäluuloinen, ja yhtä kaunis kuin Filip oli vastenmielisen näköinen, don Juan oli meidän päiviemme »ritari moitteeton ja peloton», kaikkien ritarillisten avujen esikuva. Paitsi Lepanton voittoa, jossa hän oli saavuttanut etevän soturin maineen, hän vielä, vuonna '73 — Ebolin kuolinvuonna — oli valloittanut Tunisin, sillä teollaan täydentäen kristinuskon voiton muhamettilaisista Välimerellä. Menestyminen ehkä hieman nousi hänen päähänsä. Hänhän oli nuori, niinkuin tiedätte, ja keisarin poika. Hän haaveili itselleen omaa valtakuntaa, itsevaltiutta, aikoen tehdä Tunisin tulevan kuningaskuntansa pääkaupungiksi.

Tämä tuli meidän tietoomme. Eikähän don Juan juuri aikomuksiaan salannut. Mutta ne eivät sopineet ollenkaan Filipin tarkoituksiin. Hän ei jaksanut ollenkaan sulattaa sellaista ajatusta, että don Juan perustaisi oman kuningaskunnan. Hänen kykyään ja urhoollisuuttaan oli käytettävä Espanjan kruunun arvon ja kunnian lisäämiseksi, eikä muuhun mihinkään.

Filip kysyi neuvoa minulta, joka siihen aikaan olin hänen kaikkien salaisuuksiensa tallettaja, ystävä, jolle hän uskoi salaisimmat toiveensa. Oli seikkoja, jotka viittasivat siihen, että don Juanin kunnianhimoisia aikeita kiihoitti hänen sihteerinsä, joka nähtävästi haaveili itsekin kokoavansa samalla kuin hänen isäntänsä yleni. Filip ehdotti, että tämä mies siirrettäisiin muualle.

»Siinähän olisi keino», minä myönsin »Mutta ei riittävä Hänen sijalleen on saatava joku meidän miehiämme, mies, joka on uskollinen teidän majesteetillenne, joka ei ainoastaan suostu koettamaan ohjata don Juania siihen suuntaan, mihin hänen olisi mentävä, vaan myöskin tarkkaan valvomaan hänen hankkeitaan ja ilmoittamaan niistä teille, jos ne uhkaisivat syrjäyttää teidän etujanne — Espanjan etuja — hänen omien etujensa vuoksi.»

»Entä sellainen mies? Mistä hänet saamme käsiimme?»

Mietin hetken aikaa, ja silloin muistui Escovedo mieleeni. Hän oli sopiva; hän oli miellyttävän ja suostuttelevan luontoinen, uskoin hänet luotettavaksi ja kuvittelin voivani vielä yllyttää tuota hänen luotettavuuttaan selittämällä hänelle, että tämän tehtävän tarkka täyttäminen tietäisi varmaa ylenemistä hänelle; hän ei ollut välttämätön neuvostossa, jossa, niinkuin mainitsin, hänellä oli vain toisarvoinen toimi; ja vihdoin, hän oli ystäväni, ja olin iloinen saadessani näin tilaisuuden auttaa häntä ja toimittaa suurempien saavutusten tielle.

Kaiken tämän sanoin Filipille, ja niin oli asia päätetty. Mutta Escovedo petti minut. Hänen kyvykkyytensä ja miellyttävä esiintymisensä viehättivät heti don Juania, ja itse hän ihastui peräti don Juan d'Austrian lumoavaan olentoon ja hänen kunnianhimoisiin hankkeisiinsa. Se ylenemisen tie, jolle minä olin hänet toimittanut, tuntui hänestä pitkältä ja vaivalloiselta sen oikotien rinnalla, minkä hänen uuden isäntänsä haaveet tarjosivat. Hän lankesi, kuten edeltäjänsäkin oli langennut, mutta pahemmin, sillä hän oli kunnianhimoisempi, ja kun hän alussa vain auttoi don Juania hänen suunnitelmiensa toteuttamisessa, niin jonkin ajan kuluttua hän niitä jo kannusti ja alkoi pian haaveilla omia haaveitaan, joita esitti don Juanin toteutettaviksi.

Tunisista, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet takaisin, ja siihen liittyvistä toiveista, joista Filip-kuningas oli vaatinut hänet luopumaan, don Juanin katseet luultavastikin Escovedon kehoituksesta kääntyivät Englannin kruunuun.

Filip oli vastikään kehoittanut häntä ottamaan järjestääkseen Flanderin asiat, mitkä Alban kehnon hallituksen aikana olivat joutuneet huonoon kuntoon. Hänen mieleensä juolahti, että jos hänen onnistuisi voitokkaasti selviytyä tästä tehtävästä — ja tähän asti hänen kaikki yrityksensä olivat päättyneet voitokkaasti — jos hänen onnistuisi palauttaa rauha ja espanjalainen komento kapinoivaan Flanderiin, niin hän sen jälkeen voisi Espanjan sotajoukkojen etunenässä hyökätä Englannin kimppuun, kukistaa Elisabetin, vapauttaa Maria Stuartin vankeudesta, jossa hän riutui, ja naimalla hänet laskea Englannin kruunu omaan päähänsä. Tämän suuren suunnitelmansa toteuttamista varten hän pyysi Rooman kannatusta, ja Rooma lupasi sen auliisti, koska siellä tietenkin vihattiin Anna Boleynin harhaoppista tytärtä.

Escovedo itse lähti don Juanin salaisena lähettinä Vatikaaniin tästä asiasta sopimaan — Escovedo, joka oli sijoitettu don Juanin palvelukseen koettaakseen hillitä tuon nuoren miehen kunnianhimoa. Eikä hän edes älynnyt toimia asiassa tarpeeksi varovasti.

Tiedon näistä hankkeista toi meille paavin Madridin-lähettiläs, joka muutamana päivänä tuli tämän asian johdosta puheilleni.

»Olin saanut virkakirjeen Roomasta», hän selitti »missä hänen pyhyytensä käskee minun sanoa kuninkaalle, että Englannin retkeen olisi nyt yhdyttävä ja että Englannin kruunu olisi annettava don Juan d'Austrialle, jotta sen kautta pyhän kirkon kunnia ja maine lisääntyisi.»

Olin aivan ällistynyt. Hyökkäys Englantia vastaan tosin ei ollut mikään uusi keksintö. Kolme vuotta aikaisemmin oli skottilaisten kuninkaan salaisena lähettinä muudan Ridolfi-niminen italialainen tullut esittämään Filipille, että hän yksissä neuvoin paavin kanssa palauttaisi katolisen uskon Englantiin ja asettaisi Maria Stuartin valtaistuimelle. Tämä suunnitelma miellytti Filipiä, koska se sopeutui sekä hänen politiikkaansa että uskontoonsa. Mutta Alban neuvosta oli siitä luovuttu, koska se hänen mielestään oli liian kallis siinäkin tapauksessa, että se onnistuisi. Tässä se oli taas, vaikka vähän muunnetussa muodossa ja paavin istuimelta lähteneenä.

»Miksi don Juan d'Austrialle?» minä kysyin.

»Suuri uskonsoturi. Ja skottilaisten kuningatar tarvitsee puolison.»

»Minun mielestäni hänellä on jo ollut tarpeeksi monta puolisoa», minä sanoin.

»Hänen pyhyytensä ei näy olevan samaa mieltä», vastasi hän äreästi.

»Mitenkähän lie kuninkaan mielestä», minä sanoin.

»Katolinen kuningas on aina kirkko-äidin kuuliainen lapsi», huomautti tuo pelastusintoinen lähetti siten paheksuen epäilystäni. Mutta minä tiesin paremmin, että kuninkaan tottelevaisuus riippui hänen politiikastaan. Sen oli lähetti itsekin kokeva; sillä minä kyllä tunsin Filipin ja tiesin tarkkaan, miten hän tähän esitykseen suhtautuisi.

»Haluatteko puhutella kuningasta heti?» ehdotin pahansuopaisesti, koska olin halukas näkemään hänen papillisen röyhkeytensä nöyryytyksen.

»En vielä. Siitä juuri lähdin neuvottelemaan kanssanne. Minun käskettiin ensin neuvotella jonkun Escodan kanssa siitä, millä tavalla asia on esitettävä hänen majesteetilleen. Kuka on Escoda?»

»En tunne sen nimistä miestä», sanoin. »Ehkä hän tulee Roomasta.»

»Ei, ei. Onpa kummallista!» hän mutisi rypistäen otsaansa ja vetäisi pergamentin hihastaan. »Tässä se on.» Hän katseli veltosti paperiin ja tavaili siitä hitaasti nimen: »Juan de Escoda».

Silloin minulle yht'äkkiä asia selkeni.

»Escovedo tarkoitatte», minä huudahdin.

»Niin, niin — Escovedo, aivan oikein», hän myönsi tarkastettuaan kirjoitusta uudestaan. »Missä hän on?»

»Matkalla Madridiin don Juanin kanssa», minä sanoin.

»Hän on don Juanin sihteeri.»

»En sitten ryhdy mihinkään, ennenkuin hän on saapunut», sanoi hän ja poistui luotani.

Voi suunnatonta varomattomuutta! Tuo Roomasta tullut virkakirje oli taitavasti kyhätty salakirjoituksella, eikä siinä kuitenkaan ollut varoitettu pitämään salassa Escovedon osuutta asiassa. Ovela ihminen on muita varomattomampi. Lähdin heti kuninkaan puheille ja kerroin hänelle kaiken, minkä olin kuullut. Hän kalpeni hämmästyksestä. En ole milloinkaan nähnyt häntä niin lähellä vihastumista. Sillä Espanjan Filipin ei ollut tapana osoittaa suuttumustaan tai muutakaan mielenliikutustaan. Hän oli kalamaisen, kylmän, läpitunkemattoman tutkimaton. Hänen keltainen ihonsa kävi keltaisemmaksi, hänen ammottava suunsa ammotti enemmän ja hänen mulkoilevat silmänsä mulkoilivat vieläkin pahemmin. Totuus on, että jos olisin antanut hänen omin päin päättää asian, niin hän olisi heti paikalla kutsunut pois don Juanin ja karkoittanut Escovedon maanpakoon, niin kuin hän tosiaankin ehdotti. Ja minulla on ollut sen jälkeen syytä yllinkyllin toivoa, että olisin antanut hänen toimia mielensä mukaan.

»Kukapa voitaisiin lähettää Flanderiin don Juanin tilalle?» kysyin häneltä rauhallisesti. Hän tuijotti minuun. »Te tarvitsette häntä siellä. Käyttäkää häntä, sire, omaksi hyväksenne.»

»Mutta he tulevat alituiseen ahdistamaan minua tuon Englanninretken johdosta.»

»Olkaa levollinen.»

»Levollinenko? Oletteko hullu?»

»Olkaa olevinanne levollinen. Vastatkaa heille: yksi asia erällään. Sanokaa: kun Flanderin asiat on saatettu kuntoon, niin ryhdymme pohtimaan Englannin kohtaa. Antakaa heidän toivoa, että menestyminen Flanderissa saa heidät kannattamaan tuota toista suunnitelmaa. Sillä tavoin kiihoitatte don Juania toimimaan pontevasti itse mihinkään sitoutumatta.»

»Entä tuo Escovedo-koira?»

»Hän on koira, joka paljastaa itsensä haukunnallaan, kuunnelkaamme sitä.»

Ja niin päätettiinkin; kun don Juan, Escovedo mukanaan, kohta sen jälkeen saapui hoviin, ahdettiin hänet täyteen turhia toiveita. Näin ruokittuna hän lähti Alankomaihin, jättäen Escovedon Madridiin edustajakseen määräten salaisesti, että tämän oli koetettava edistää hänen suunnitelmiaan.

Mutta Escovedon kyvykkyys olikin paljon pienempi kuin miksi minä sen olin arvioinut.

Hän oli vain ahnas suunnittelija, joka ei älynnyt salata ruokahaluaan, ja jolla ei ollut asian päätökseen saattamista varten tarpeellista kärsivällisyyttä.

Flanderin asia ei kylläkään kovin hyvin edistynyt, mutta se ei häntä hillinnyt. Hän ahdisteli kuningasta isäntänsä asialla niin kiihkeästi, että se läheni kunnioittamattomuutta, ja sitä ei Filipin ylevä majesteetti voinut milloinkaan sietää. Escovedo syytti kuningasta epäröinnistä ja asian lykkäämisestä ja vihdoin — kesällä '76 — hän kirjoitti kuninkaalle rajun soimauskirjeen, arvostellen halveksuvasti hänen valtiollista toimintaansa, ja saattoi näin Filipin aivan suunniltaan.

Turhaan minä koetin häntä varoittaa; turhaan häntä neuvoin ja koin hänen mieletöntä hurjapäisyyttään hillitä. Minähän jo sanoin, että hän oli ystäväni, ja siitä syystä ehkä näin tässä asiassa enemmän vaivaa kuin jos se olisi koskenut jotakin muuta miestä.

»Jollet nyt saa koottua jonkinverran järkeä tuohon päähäsi, ystäväni, niin menetät sen tässä jupakassa», sanoin hänelle eräänä päivänä.

Hän kiivastui tämän neuvoni johdosta, herjasi minua, väitti kiven kovaan, että minä se olin poikkiteloin hänen tiellään, että minä vastustin don Juanin toiveitten toteutumista ja ylläpidin kuninkaan vitkastelevaa menettelytapaa.

Jätin hänet silloin omiin hoteisiinsa, koska en halunnut riidellä tuon itsepintaisen nousukkaan kanssa; kun etenkin pidin hänestä, en silti säästänyt vaivoja suojellakseni häntä seurauksilta, joita hän itse ärsytti esiin. Mutta hänen Filipille kirjoittamansa kirje teki tämän tehtävän minulle melko vaikeaksi. Filip näytti sen minulle.

»Jos tuo mies», hän sanoi, »olisi sanonut vasten silmiäni sen, mitä hän on rohjennut kirjoittaa, niin uskon, etten olisi voinut salata suuttumustani. Se on kauhea kirje.»

Koetin kykyni mukaan saada hänet rauhoittumaan.

»Mies on hölläsuinen, jolla seikalla on hyvätkin puolensa, sillä tiedämme aina, mitä sellainen ihminen suunnitellee. Hänen intoilunsa isäntänsä puolesta sokaisee hänet ja saattaa hänet menettelemään varomattomasti. Se on meille paremmin eduksi kuin jos hän olisi salaperäinen ja viekas.»

Näin todistellen hillitsin hänen suuttumustaan sihteeriin. Mutta minä tiesin, että hän vihasi Escovedoa ja janosi hänen vertansa siitä hetkestä alkaen, jolloin Escovedo oli unohtanut majesteetille kuuluvan kunnioituksen. Olin iloinen, kun hän vihdoin matkusti Flanderiin, yhtyäkseen taas don Juaniin.

Flanderin asiat menestyivät niin kehnosti, että siitä seuraavat toiveet Englannin valtaistuimen saavuttamisesta hupenivat väleen. Pahimman varalle oli keksittävä jotakin muuta, ja nyt don Juan ja Escovedo ryhtyivät miettimään keinoa, millä hankkisivat itselleen valtaa itse Espanjassa. Heidän kunnianhimonsa saattoi heidät yrittämään hankkia don Juanille perintöruhtinaan aseman. Kumpikin kirjoitti asiasta minulle, saadakseen minut jouduttamaan tämän heidän uuden suunnitelmansa toteutumista, toimimaan niin, että heidät kutsuttaisiin takaisin Espanjaan, jotta he voisivat yhtyä minun puolueeseeni — arkkipiispan puolueeseen — ja auttaa sen pysymistä valtapuolueena. Escovedo kirjoitti minulle kirjeen, jota melkein on pidettävä yrityksenä lahjoa minut. Kuningashan alkoi olla vanha, ja perintöruhtinas oli liian nuori pystyäkseen auttamaan häntä raskaissa hallitustehtävissä. Don Juan ottaisi ne kantaakseen, ja silloin Escovedo ja minä kohoaisimme suurempaan mahtavuuteen.

Annoin kuninkaan lukea kaikki nämä kirjeet ja hänen kehoituksestaan olin suostuvinani heidän ehdotuksiinsa, siten houkutellaksemme Escovedon paremmin ilmaisemaan lopulliset tarkoituksensa. Se oli vaarallista, ja minä kehoitin kuningasta menettelemään varovasti.

»Olkaa varovainen», minä hänelle sanoin, »sillä jos minun keinotteluni tulisi ilmi, niin ei teillä olisi enää mitään hyötyä minusta. Omatuntoni kyllä on puhdas näin toimiessani, sillä täytänhän vain velvollisuuteni. Sen seikan käsittämiseen en tarvitse muuta jumaluusoppia kuin omani.»

»Oma käsitykseni jumaluusopista», hän vastasi, »on melkein samanlainen. Ette olisi täyttänyt velvollisuuttanne Jumalaa ettekä minua kohtaan, jos ette olisi ilmoittanut minulle tätä petosta. Nämä asiat masentavat minun mieltäni», lisäsi hän nyrpeästi.

Minä siis kirjoitin don Juanille ja kehoitin häntä, aivan kuin vain olisin hänen hyväänsä ajatellut, eikä asia olisi minua itseäni ollenkaan liikuttanut, jäämään Flanderiin siksi kunnes sikäläiset tehtävät oli saatu tyydyttävään päätökseen. Hän noudattikin neuvoani, koska hänellä ei ollut siinä valitsemisen varaa, mutta vehkeily jatkui yhä. Myöhemmin huomasimme, miten vähän hän oli aikonutkaan luopua Englannin-haaveistaan, kun minä sain ilmi, että hän oli saanut paavin lupaamaan hänelle avuksi kuusituhatta miestä ja 150000 dukaattia heti, kun retkelle lähdettäisiin.

Ja silloin yhtäkkiä ja ennakolta ilmoittamatta Escovedo ilmestyi Madridiin, tarkoituksella henkilökohtaisesti ahdistaa Filipiä lähettämään don Juanille lisäjoukkoja, jotta hän pystyisi lähtemään tälle sotaretkelle. Hän toi sellaisia uutisia, että siellä vallitseva kehno rauha oli taas rikottu, mutta että don Juan oli taas palauttanut järjestyksen ja vielä väkirynnäköllä valloittanut Namurin. Tämä valloitus oli vastoin meidän lähettämiämme määräyksiä ja Filipin toiveitten suoranaista ylittämistä. Kuningas halusi rauhaa Alankomaissa, koska hänen ei sillä hetkellä sopinut uudistaa sotaa, ja Escovedon julkeat vaatimukset lisäsivät vain kuninkaan suuttumusta.

»Minun tahtoni», hän sanoi, »ei merkitse mitään noille kahdelle kunnianhimoiselle. Tehän lähetitte selvät määräykseni Escovedolle, jonka piti koettaa taivutella don Juania mukautumaan minun tahtooni. Mutta hän päinvastoin yllyttää hänet aivan kapinalliseksi. Tästä miehestä on päästävä eroon.»

»Sire», huudahdin, »ehkäpä he vain halusivat edistää teidän asiaanne.»

»Varjelkoon taivas!» hän huudahti. »Onko yksikään roisto milloinkaan esiintynyt niin läpikuultavassa naamarissa kuin tämä Escovedo-koira? Edistääkseen minun asiaani — niin kai hän asian selittää; hänen edistämisensä vie minut perikatoon; hän antaa palttua kaikelle muulle, kunhan vain Flanderin asiat menestyvät ja don Juan sitten hänen uskonsa mukaan pääsee hyökkäämään Englantiin. Sanon vieläkin, että tästä miehestä on päästävä eroon, ennenkuin hän saa enemmän pahennusta aikaan.»

Yritin taas saada hänet rauhoittumaan, kuten olin jo monesti ennenkin yrittänyt, ja taas esiinnyin kilpenä Escovedon ja kuninkaallisten vihanpurkausten välillä, Escovedo-houkan edes itsensä aavistamatta, että kuningas halusi hänen tuhoaan. Tällä kannalla asiat olivat monta kuukautta, kunnes don Juan tammikuussa '78, kun Elisabet Alankomaita kannattamalla oli pakottanut Espanjan toden teolla tarttumaan aseisiin, saavutti suuren voiton Gembloursissa. Tämä hieman kohotti kuninkaan masentunutta mieltä, hieman vähensi hänen yhä kasvavaa epäluottamustaan velipuoltaan kohtaan ja saattoi hänet kyllin kärsivälliseksi lukemaan don Juanin kirjeet, joissa tämä pyysi häntä lähettämään rahaa — takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma, tai muussa tapauksessa totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän kadottaa Flanderin ikiajoiksi. Koska se samalla merkitsi hänelle itselleen luopumista ikiajoiksi kaikista toiveista Englantiin nähden, niin Escovedon toimeliaisuus lisääntyi satakertaiseksi.

»Lähettäkää minulle rahaa ja Escovedo», kirjoitti don Juan minulle melkein päivittäin, ja lähettyvilläni oli Escovedo alituiseen kiusaamassa minua suostuttamaan kuningasta hänen isäntänsä tahtoon. Toistakin seikkaa hän minulta alituiseen kiusasi, että minä nimittäin toimittaisin hänelle Mogron linnan päällikkyyden, mikä linna vallitsee Santanderin satamaa. Tämä hänen halunsa vaivasi minua kovasti, sillä totuuden tunnustaakseni, en jaksanut ollenkaan käsittää, missä yhteydessä tämä asia oli kaikkien muiden kanssa.

Ja silloin tapahtui jotakin muuta. Espanjan Louvren-lähettiläältä saimme eräänä päivänä kuulla, että don Juan ja Guiset olivat solmineet keskenään salaisen liiton, joka tunnetaan nimellä Kahden Kruunun Puolustus. Sen tarkoitus oli yhtä salaperäinen kuin sen nimikin. Mutta se saattoi Filipin epäluulon maljan kukkuroilleen. Tällä kertaa hän moitti minulle suoraan itse don Juania. Ja jotta en tekisi vääryyttä, oli minun puolustettava don Juania ja kohdistettava syyte oikeaan henkilöön.

»Ei, sire», sanoin minä hänelle vakuuttavasti, »nämä korkeat pyyteet eivät ole lähtöisin don Juanista. Kaikkine kiihkeine suuruuden-unelmineen hän on aina ollut ja tulee aina olemaan uskollinen kuninkaallensa.»

»Jos olette milloinkaan kuullut että kiusauskin on olemassa», hän vastasi, »niin pitäisi teidän tietää, ettei sitä kukaan loppumattomiin kestä. Kuinka kauan on don Juan pysyvä uskollisena, kun Escovedo häntä kehoittaa uskottomuuteen, kun hän päivittäin lisää kiusausten taakkaan uuden pyyteen? Kuulkaa, hyvä mies, en tunne oloani enää turvalliseksi.» Hän nousi seisomaan eteeni, värikäs täplä valjuilla kasvoillaan ja sormillaan hermostuneesti oljenkarvaista parrantupsuaan hypistellen. »Uskokaa minua, jokin onnettomuus kohtaa meitä, jollemme ryhdy sitä estämään. Tuo mies — tuo — Escovedo-lurjus — on tuhottava, ennenkuin hän surmaa meidät.»

Kohautin olkapäitäni ja teeskentelin huolettomuutta tarkoituksella rauhoittaa häntä.

»Hupsu haaveilija», minä sanoin. »Säälikää häntä, sire. Hän on omalla tavallaan meille hyödyllinen. Jos hänet raivaamme pois, niin hävitämme kanavan, jota pitkin aina saamme tarkan tiedon siitä, mitä on tekeillä.»

Pääsin taas voitolle, ja sillä kannalla asiat sitten pysyivät jonkin aikaa. Mutta kuningas oli oikeassa, hän vaistosi tällä kertaa vaaran paremmin kuin minä. Aina kärsimätön Escovedo oli käymässä aivan hurjaksi, kun hänen asiansa alinomaan epäonnistui. Keskustelin hänen kanssaan — olihan hän yhä ystäväni — koetin hillitä häntä, koetin neuvoa häntä järkevyyteen ja kärsivällisyyteen ja yleensä esiintymään rauhallisemmin. Koetin yhtä pontevasti estää häntä menettämästä henkeään tässä jupakassa kuin toisaalta halusin epäröimättä ja arvelematta täyttää velvollisuuteni kuningasta kohtaan. Mutta tuo houkka ajoi minut umpikujaan. Hovi on aina kehno paikka, jopa niinkin harvalukuinen hovi kuin Espanjan Filipin oli. Huhu versoo siellä, panettelu kukkii rehevästi sen haisevassa ilmapiirissä. Ja huhu ja panettelu olivat käsitelleet Ebolin ruhtinattaren ja minun suhdettani, vaikk'en minä ollut sitä aavistanut.

Olimme tietenkin olleet varomattomia. Meidät oli nähty liian usein toistemme seurassa julkisuudessa. Olimme usein menneet yhdessä teatteriin; kerran Anne oli ollut minun seurassani härkätaistelussa, ja yleensä juoruiltiin, niinkuin sittemmin kuulin, että minä liian usein kävin hänen luonaan.

Toinen hänen luonaan kävijä oli Escovedo, milloin hän oli Madridissa. Minähän jo mainitsin, että hän aikoinaan oli ollut Ebolin sihteereitä. Siksi hänellä oli milloin hyvänsä vapaa pääsy Ebolin kotiin. Ruhtinatar piti hänestä, oli hänelle ystävällinen ja kehoitti häntä siellä käymään. Tapasimme sieltä yhdessä, ja sinä päivänä tuo houkka päästi kipinän sytytyslankaan, mikä johti suoran siihen miinaan, jolla hän tietämättään seisoi.

»Neuvon sana aikanaan, don Antonio», hän minulle virkkoi, kun astelimme yhdessä. »Älkää käykö niin usein ruhtinattaren luona.»

Koetin kiskoa käsivarteni pois hänen käsikoukustaan, mutta hän piteli sitä lujasti, puristaen sitä kylkeään vastaan.

»No, no — älkäähän nyt!» tyynnytteli hän minua. »Ei niin kiivaasti, ystävä hyvä. Enhän minä mitään sellaista lausunut, jonka pitäisi närkästystä synnyttää. Ystävänähän minä vain teitä neuvon.»

»Neuvokaa, piru vie, vastaisuudessa tuota toista ystäväänne», vastasin äkäisesti ja kiskaisin vihdoin käteni vapaaksi. »Don Juan, te olette nyt puhunut sellaista, mikä ei teihin kuulu. Enhän minä ole kysynyt neuvoanne. Te itse olette tällä hetkellä neuvon tarpeessa paremmin kuin kukaan muu koko Espanjassa.»

»Taatto taivahinen», huudahti hän ystävällisesti, »kuulkaapa tuota! Puhun tästä teille syystä, että olen kiitollisuuden velassa ruhtinattarelle. Ihmisethän puhuvat teidän käynneistänne ja seurustelustanne. Ja kuningas, ymmärrättehän — no niin, jos se kantautuisi hänen korviinsa, niin olisin vaarassa menettää ainoan ystäväni hovissa, ja sitten —»

»Jos sanotte vielä, sanankaan tästä asiasta nyt tai muulloin», keskeytin hänet rajusti, »niin lävistän teidät kuin kaniinin.»

Minä pysähdyin. Seisoin hänen edessään, kasvoni vain vaaksan päässä hänen kasvoistaan; kiskaisin viittani auki ja tartuin miekan kahvaan. Hän kävi vakavaksi. Hänen kauniit silmänsä — ne olivat suuret, tummat ja kirkkaat, jollaisia tuskin näkee muualla kuin Espanjassa — tarkastivat minua miettivästi hetkisen. Sitten hän naurahti kevyesti ja peräytyi askelen.

»Hyh!» sanoi hän. »Kautta kaikkien pyhien! Enpä ole mikään teidän lävistettävänne kaniini. Jos tässä lävistämiset tulevat kysymykseen, niin olenpa kätevä mies siinä suhteessa, don Antonio. Hyvä mies» — ja taas hän tarttui käsivarteeni — »jos puhun sopimattomia, niin suonette sen minulle anteeksi, kun vakuutan, että tarkoitan vain teidän parastanne. Olemme olleet ystäviä liian kauan, jotta minulla ei olisi siihen oikeutta.»

Olin taas tyyntynyt ja älysin, että närkästykseni näyttäminen ehkä oli ollut epäviisasta. Minä siis rauhoituin, ja me jatkoimme matkaamme, minun enää osoittamatta pahantuulisuuttani ja hänen enää minua neuvomatta. Mutta asia ei päättynyt siihen. Päinvastoin se nyt vasta alkoi. Kun seuraavana päivänä varhain iltapäivällä menin Annen luo, niin tapasin hänet itkemässä — vieläpä suuttumuksesta itkemässä.

Escovedo oli käynyt hänen luonaan ennen minua ja hän oli rohjennut soimata Annea saman asian johdosta.

»Teistä puhutaan, teistä ja Perezistä», hän oli sanonut, »ja siitä saattaa olla pahat seuraukset. Koska olen syönyt teidän leipäänne, niin tahdon oman etunne tähden sanoa sen teille.»

Anne oli noussut kiihtyneenä seisomaan.

»Te lähdette nyt paikalla talostani, ettekä tänne enää jalallanne astu», oli hän sanonut. »Teidän pitäisi älytä, ettei renkien ja palvelijain sovi puuttua hienojen naisten asioihin. Koska olette syönyt minun leipääni, niin sanon tämän teille oman etunne tähden.»

Se sai Escovedon heti lähtemään talosta, mutta saattoi Annen siihen tilaan, millaisena minä hänet nyt tapasin. Koetin saada hänet rauhoittumaan. Vannoin, että Escovedo tulisi saamaan rangaistuksen. Mutta hän ei tyyntynyt millään. Hän oli pahoillaan siitä, että oli käyttäytynyt niin rajusti Escovedoa kohtaan. Hänen ei olisi pitänyt tuolla tavalla häntä puhutella. Escovedo saattaisi vielä kostaa kertomalla Filipille, ja jos hän sen tekisi ja Filip häntä uskoisi — ja Filip kyllä uskoisi, koska oli mustasukkaisempi ja epäluuloisempi kuin kaikki muut ihmiset — niin seuraisi siitä minun tuhoni. Hän oli ajatellut vain itseään karkoittaessaan Escovedon noin töykeällä tavalla. Kun hän sitten oli muistanut minut, oli hän joutunut tällaiseen epätoivoon. Hän syleili minua itkien.

»Anna minulle anteeksi, Antonio. Minun on kaikki syy − syy kaikkeen. Olen kaiken aikaa ymmärtänyt, että tämä vaara sinua uhkaa rangaistuksena siitä, että minua rakastat. Olen tiennyt sen kaiken aikaa, ja tämän tietoisuuden olisi pitänyt tehdä minut voimakkaammaksi. Minun olisi pitänyt karkoittaa sinut luotani heti alussa. Mutta olin lapsuudestani asti riutunut rakkaudettomuudessa siihen asti kuin sinut kohtasin. Janosin kovin rakkautta — sinun rakkauttasi, Antonio — niin, ettei minulla ollut siihen voimaa. Olin heikko ja itsekäs, ja koska olin itse valmis ilomielin suorittamaan minkä hinnan hyvänsä ja milloin tahansa, niin en tullut tarpeeksi sinua ajatelleeksi.»

»Älä nytkään minusta välitä», pyysin hartaasti häneltä, pusertaen häntä tiukasti rintaani vastaan.

»Minun täytyy. En voi sille mitään. Minähän tämän vaaran olen sinulle aiheuttanut. Hän varmasti kertoo Filipille.»

»Ei kerro; hän ei uskalla. Minä olen hänen ainoa toivonsa. Minä olen se porras, jota myöten hän toivoo pääsevänsä korkeiden pyyteittensä paratiisiin. Jos hän minut tuhoo, on hän itsekin tuhon oma. Sen hän tietää.»

»Sanotko sen vain lohduttaaksesi minua, vai onko se totta?»

»Niin totta kuin Jumala on taivaassa, oma armaani», minä vannoin ja pusersin häntä tiukemmin rintaani vastaan.

»Hän oli rauhoittunut jo paljon ennen kuin minä sieltä poistuin. Mutta kun tulin kadulle, lähestyi minua mies. Hän oli ilmeisesti odottanut minua jossakin lähistöllä. Hän alkoi astella rinnallani melkein ennen kuin olin hänet huomannutkaan. Se oli Escovedo.

»Vai niin», sanoi hän synkästi, »te ette tunnu varoituksistani välittävän.»

»Ettekä te», minä vastasin, vähintään yhtä synkästi.

Oli kirkas päivä. Valju maaliskuun aurinko paistoi mukulakivikatuun, ja kulkijoita oli paljon. Emme me nyt miekan kahvoja sormielleet emmekä toistemme lävistämisestä puhuneet kumpainenkaan. Enkä minä nyt saattanut ilmaista sisässäni kiehuvaa suuttumusta. Olin liian tunnettu henkilö Madridin kaduilla, eikä valtionsihteerin sovi katuyleisölle mielenkuohuaan näytellä. Minä siis kuljin jäykkänä ja arvokkaana reippaasti edelleen, tuo koira kaiken aikaa rinnallani astumassa.

»Anne on kai kertonut teille, mitä minä hänelle sanoin», mutisi hän.

»Ja sen, minkä hän sanoi teille. Niinkään hyvää vastausta ette olisi ansainnut.»

»Renkiä ja palvelijaako tarkoitatte?» hän sanoi. »Ja minäkö en olisi sitäkään ansainnut — minun arvoiseni mies. Vai niin. Renki ja palvelija. Sellaista herjausta ei soviteta vähemmällä kuin verellä ja kyynelillä.»

»Eivät suuret sanat suuta halkaise», minä sanoin.

»Tai on sitten maksettava kalliit lunnaat.» Hänen äänensävynsä oli ilkeä — niin ilkeä, että pidin parhaana olla vastaamatta, sillä vastaamalla ilkeälle ihmiselle vain auttaa häntä, ja minä halusin hänen itse ilmaisevan syyn tähän ilkeyteen. Seurasi hetken hiljaisuus. »Tiedättekö», sanoi hän sitten, »että useat Annen sukulaisista oikein tosissaan miettivät teidän surmaamistanne?»

»Moni on sitä tosissaan miettinyt — niin tosissaan, etteivät ole milloinkaan sitä yrittäneetkään. Antonio Pereziä ei ole helppo surmata, don Juan, kuten ehkä tulette huomaamaan.»

Sen kerskauksen olen myöhemmin toivottavasti todistanut oikeutetuksi.

»Sanonko teille heidän nimensä?» kysyi hän.

»Jos haluatte heidän perikatoaan.»

»Hoo!» Hän nauraa rähähti lyhyesti. »Te puhutte ovelasti perikadosta — mutta tehän puhuttelettekin renkiä ja palvelijaa.» Nämä arvonimet kalvoivat hänen sisimpäänsä; ne näyttivät olevan myrkkyä hänen verelleen. Vain nainen pystyy keksimään sanat, jotka miestä polttavat ja jäytävät. »Mutta niin renki ja palvelija kuin lienenkin, olette nyt kumpikin koreasti minun vallassani. Pienellä tempulla tuhoan teidät, tuhoan hänet. Jos esimerkiksi kertoisin Filip-kuninkaalle, että olen nähnyt teidän syleilevän häntä —»

»Senkin roisto!»

»Olen varmasti — Jumalan nimessä vannon, että olen, näillä kahdella silmälläni — ainakin toisella, puoli tuntia sitten avaimen reiästä. Hänen palvelijansa päästivät minut sisälle; pari hyvin käytettyä tukaattia — ymmärrättehän?»

Olimme saapuneet taloni ovelle. Minä pysähdyin ja käännyin häneen päin.

»Ettekö tule sisälle?» kysyin kehoittavasti.

»Niinhän sanoi susikin lampaalle, eikö niin? No, miksikä en?» Ja me menimme sisään.

»Te asutte komeasti», huomautti hän tarkastaen ahnein, kateellisin silmin kaikkea, mikä todisti minun rikkauttani. »Olisipa sääli menettää noin paljon, luullakseni. Kuningas kuuluu oleskelevan nykyjään Escurialissa.»

Se oli totta. Hän oli vetäytynyt sinne yksinäisyyteen, voidakseen puhdistaa jumalaapelkäävän, synkkämielisen sielunsa pääsiäisjuhlaa vastaanottamaan.

»Ettehän halua pakottaa minua tekemään niin vaivalloista matkaa», sanoi hän.

»Sopisikohan teidän heittää tuo ilkeämielinen puhetapa ja sanoa suoraan, mitä haluatte?» pyysin häneltä. »Teillä on jokin kaupanteko mielessänne. Puhukaa suunne puhtaaksi.»

Sen hän tekikin ja hämmästytti minut perinpohjin.

»Te olette jo kylliksi kauan vitkastellut, Perez», hän alkoi. »Olette yrittänyt sekä soutaa että huovata. Siitä on nyt tehtävä loppu. Auttakaa minua nyt, niin teen teidät mahtavammaksi kuin nyt olette, mahtavammaksi kuin olette milloinkaan voinut uneksiakaan. Jos vastustatte minua, jos petätte minut — sillä aion todellakin nyt puhua suuni puhtaaksi — niin on kuningas minun suustani kuuleva asioita, jotka tuhoavat sekä teidät että Annen. Oletteko ymmärtänyt?»

Seurasivat sitten hänen vaatimuksensa. Itselleen hän ensinnäkin vaati Mogron linnoituksen ylipäällikkyyden. Se minun oli hankittava hänelle heti paikalla. Toiseksi minun oli saatava aikaan, että Filip sitoutui kannattamaan don Juanin retkeä Englantia ja Elisabetia vastaan ja asettamaan hänet valtaistuimelle sekä antamaan hänelle Maria Stuartin puolisoksi. Kaiken tämän hän vaati nopeasti tapahtuvaksi, muuten olisin tuhon oma. Eikä vielä siinä kaikki. Päinvastoin, se oli vasta alkua. Hän avasi sitten eteeni unelmiensa haavemaailman voidakseen, kun nyt näin oli minua toisaalta kiristänyt, toisaalta taas lahjoa. Kun he ensin olisivat saaneet Englannin haltuunsa, oli hänellä aikomus hyökätä itse Espanjaa vastaan. Siksi hän Mogroa tarvitsi, jotta maihinnousu Santanderissa kävisi helpommin. Samoin kuin kristityt aikoinaan olivat laskeutuneet alas Asturian vuoristosta karkoittamaan maurit niemimaalta, niin olisivat don Juanin joukot saapuvat valloittamaan sen uudelleen hänelle.

Se oli kauttaaltaan hullun ihmisen mielihouretta — kunnianhimon tykkänään turmelemain aivojen tuotetta, enkä minä usko, että don Juanilla oli mitään osuutta siihen, tai että hän edes tiesi koko asiasta. Escovedo ehkä näki itsensä istumassa jommankumman kuningaskunnan valtaistuimella don Juanin sijaishallitsijana — häntä itseään ja minua varten, jos häntä auttaisin, olisi niin paljon valtaa odotettavissa. Mutta jos kieltäydyin, tuhoisi hän minut.

»Entä jos menen suoraa päätä Escurialiin ja esitän koko suunnitelman kuninkaalle?» kysyin minä.

Hän hymyili.

»Silloin pakotatte minut sanomaan hänelle, että se on vain valhetta, minkä te olette keksinyt vapautuaksenne miehestä, joka omaamansa tiedon perusteella pystyy tuhoamaan teidät, ja minkä tietoni silloin myöskin paikalla kerron Filipille. Harkitkaapa, mitä se teille merkitsee. Harkitkaa», hän jatkoi hyvin ilkeämielisesti, »mitä se merkitsee Annelle.»

Niin totta kuin olen kristitty, uskon, että jos asia olisi koskenut vain minua itseäni, olisin heittänyt hänet talostani suoraa päätä ja käskenyt tehdä pahimpansa. Mutta hän oli kyllin älykäs muistuttamaan minua Annesta. Minkä hyvänsä rangaistuksen Filip minulle keksisikin, ei se merkitsisi mitään sen rangaistuksen rinnalla, minkä hän tulisi määräämään tuolle paljon kärsineelle naiselle, joka oli pettänyt hänet. Haa, vakuutan teille, että on ilkeä asia olla kuninkaan kilpakosijana, varsinkin Filip-kuninkaan tapaisen kalasieluisen itsevaltiaan.

Olin kauhusta aivan hervoton. Pyyhkäisin kädellä otsaani, se oli kylmä ja kostea.

»Olen teidän vallassanne, Escovedo», tunnustin minä onnettomana.

»Sanokaa mieluummin, että me olemme liittolaisia. Unohtakaa kaikki muu.» Hän oli innoissaan ja iloissaan uskoen kaiken nyt olevan kunnossa, niin suureksi hän uskoi minun vaikutusvaltani kuninkaaseen. »Ja nyt Mogro minulle ja Englanti don Juanille. Vikkelästi toimeen nyt.»

»Kuningas on poissa. Meidän täytyy odottaa muutama päivä.»

»No pääsiäiseksi sitten.» Ja hän ojensi kätensä. Tartuin siihen hervottomasti päättäen siten keskenämme sovitun häpeällisen vaihtokaupan. Mitä muutakaan olisin saattanut tehdä. Miten olisi Annelle muuten käynyt?

Olisinhan voinut valvoa omaa etuani ja käyttää asemaani omaksi parhaakseni, kuten minusta on myöhemmin väitettykin. Olisinhan voinut käyttää kiristystä ja ottaa vastaan ruhtinaallisia lahjuksia. Mutta minä olin aina kuninkaalle uskollinen ja uhrauduin hänen hyväkseen. Ei minua vielä milloinkaan ollut lahjottu tekemään mitään, mikä olisi ollut vastoin hänen etujaan, ennenkuin nyt olin kerrassaan myynyt kunniani ja sitoutunut luopumaan uskollisuudestani.

Ei ollut koko Espanjassa onnettomampaa miestä kuin minä olin. Yön läpeensä istuin työhuoneessani ja vaimoni kehoituksiin, että soisin itselleni edes vähän lepoa vastasin, että Espanjan asiat vaativat huomiota. Ja kun aamun valjetessa olin aivan menehtynyt ja epätoivosta suunniltani, saapui luokseni Filipin lähetti kirje mukanaan.

»Olen saanut kirjeitä don Juanilta», hän kirjoitti, »jotka ovat entistä tiukemman sävyisiä. Hän vaatii heti lähetettäväksi rahaa ja Escovedon. Olen miettinyt asiaa ja nämä kirjeet vahvistavat kaikin puolin pelkoani. Minulla on syytä pelätä iskua, joka häiritsee yleistä rauhallisuutta ja tuhoo itsensä don Juanin, jos hän yhä saa pitää Escovedon palveluksessaan. Kirjoitan don Juanille, että Escovedo hänen pyyntönsä mukaisesti kyllä oitis lähetetään matkaan. Huolehtikaa te siitä, että hänet lähetetään ansioidensa mukaiselle matkalle ja heti paikalla, ennenkuin tuo konna tappaa meidät.»

Minua puistatti tätä lukiessani. Kohtalo itse oli tarttunut ohjaksiin. Filipiä vaivasi vanha pelkonsa — ja, totta tosiaan, hänen aavistuksensa ei ollut aiheeton, kuten olin tullut tietämään — että Escovedo hautoi kurjimpiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Hän siis taaskin vaati, kuten oli jo useasti ennenkin vaatinut, tuhoamaan tuon kavaltajan, jonka levoton olemus niin alinomaa hänen rauhaansa häiritsi. En suinkaan käsittänyt väärin sitä, mitä hän tarkoitti »lähettämis»-sanallaan. Ymmärsin varsin hyvin, mille matkalle hän halusi minun lähettävän Escovedon.

Ajatelkaahan, missä kiusauksessa olin. Jos Escovedo kuolisi, ei minulla olisi mitään hätää, eikä Annellakaan, vieläpä minun tarvitsematta ollenkaan ryhtyä tuohon iljettävään petoshommaan, johon minun oli ollut pakko suostua. Ja tuon kuoleman kuningas itse käski minun panna toimeen − salaisen, kuninkaallisen teloituksen, jollaista hänen rippi-isänsä Frey Diego de Chaves sittemmin piti oikeutettuna ja kuninkaalle kuuluvana hyödyllisenä oikeutena. Hän oli ennenkin aivan selvin sanoin minua siihen vaatinut, mutta minä olin joka kerta asettunut Escovedon ja miekan väliin. Olisiko minun jatkettava tätä menettelytapaa? Saattoiko inhimillisesti katsoen minulta vaatia, että asiain näin ollen taaskin koettaisin käännyttää kuninkaallisen vihan tuon uskalikon päästä? Olinhan vain ihminen minäkin, lihan kiusauksille altis, ja olihan sitäpaitsi olemassa nainen, jota rakastin enemmän kuin omaa autuuttani, jonka rauhaa ja onnekkuutta tuo Escovedo-heittiö uhkasi.

Jos hän sai elää, ja niin kauan kuin hän eli, tulisimme, Anne ja minä, olemaan hänen tahtonsa orjia, ja minun olisi pakko ryvettää kunniaani ja uskollisuuttani hänen hurjien pyyteittensä rapakossa. Ja kuningas, valtiaani, vaati minua selkein sanoin toimittamaan hänet oikopäätä kuolemaan.

Ryhdyin heti vastausta kirjoittamaan ja kirjeeni sisältö oli: »Lausukaa selkeämmin ajatuksenne, sire. Mille matkalle oikein tarkoitatte Escovedon lähetettäväksi?»

Seuraavana aamuna, pääsiäisviikon torstaina, palautettiin minulle kirjeeni ja sen reunaan oli Filipin omalla käsialalla kirjoitettu Escovedon kuolemantuomio. »Tarkoitan, että olisi joudutettava tuon konnan kuolemaa, ennenkuin hän vielä ehtii ryhtyä mihinkään sellaiseen tekoon, että kaikki on myöhäistä; sillä häntä ei mikään saa pysähtymään eikä mieltänsä muuttamaan. Toimittakaa se siis pian tehdyksi, ennenkuin hän tappaa meidät.»

Siihen ei ollut mitään sanottavaa. Saamani käsky oli selvä ja määrätty. Oli vain toteltava. Ryhdyin siis toimenpiteisiin.

Kuten minulla kaiken ikäni on ollut onni omata mitä uskollisimmat ystävät, on minulla samoin aina ollut mitä luotettavimmat palvelijat. Eikä näistä ollut yksikään uskollisempi kuin taloudenhoitajani, Diego Martinez, ellei ehkä tallimestarini, Gil de Mesa, joka vielä nytkin, kovan onneni päivinä, minua seuraa. Mutta Mesaa en siihen asti vielä ollut koetellut, kun sen sijaan tiesin Diegon minulle sydänjuuriaan myöten uskolliseksi, mieheksi, joka minun tähteni antaisi kidutuspenkillä silpoa itseltään jäsenen jäseneltä.

Jätin koko asian Diegon tehtäväksi. Sanoin hänelle, että toimin kuninkaan käskystä ja että oli kysymyksessä vaarallisen kavaltajan salainen surmauttaminen, koska häntä ei voitu laillisesti tuomita, jotta hän ei voisi syyttää rikoskumppanuudesta henkilöä, jonka syntyperää ja sukua on suojeltava kaikelta häväistykseltä. Käskin hänen hankkia itselleen tarpeelliset avustajat ja suorittaa työn niin pian kuin suinkin. Sitten poistuin heti Madridista ja matkustin Alcalaan.

Diego hankki viisi miestä auttamaan itseään tässä toimessa; nämä olivat eräs nuori Enriquez-niminen upseeri, eräs Rubio-niminen palvelija, aragonialaiset Mesa ja Insausti sekä vielä eräs Bosque-niminen. Hän halusi nähtävästi olla varma onnistumisestaan, mutta minun käsitykseni on, että hän oli liian varovainen ja käytti enemmän apulaisia kuin olisi ollut tarpeen. Nämä kuusi väijyivät sitten kolmena perättäisenä yönä Escovedoa pienellä Santiago-aukiolla. Pääsiäismaanantai-iltana, maaliskuun 31:senä, he vihdoin saivat hänet käsiinsä ja surmasivat hänet. Hän kuoli Insaustin miekan lävistämänä melkein ennen kuin huomasi olevansa saarrettu. Mutta kun ruumis tavattiin, oli siinä ainakin puolisen tusinaa haavoja. Olenhan maininnut Diegon mieheksi, joka aina toimitti asiansa perinpohjin.

Työn tehtyään he oitis hajaantuivat, ja Rubio-palvelijani matkusti heti Madridista Alcalaan kertomaan minulle asiasta vakuuttaen, ettei ketään ollut vangittu. Mutta kuten arvaatte, nousi Madridissa aamulla hirmuinen hälinä, sillä ei joka päivä tavata kadulta kuninkaallista sihteeriä murhattuna.

Alcaldet ryhtyivät asiaa tarmokkaasti tutkimaan ja vangitsivat ja kuulustelivat aluksi kaikkia, jotka yrittivät poistua kaupungista. Seuraavana päivänä he vaivasivat urkkimisillaan kaikkia, jotka tarjosivat huoneita vuokralle. Tässä toimessa he vielä häärivät, kun minä illalla palasin Madridiin, koska — näennäisesti — ystäväni ja virkaveljeni murha oli saanut minut ennen aikojani lähtemään maalta kaupunkiin. Menettelin siten kuin ei minulla olisi ollut mitään aavistusta siitä, miten murha oli tapahtunut. Tämä oli aivan välttämätöntä, vaikka olikin inhoittavaa, varsinkin surunvalituskäyntini Escovedon kotona, jonne en voinut olla menemättä ja jossa tapasin perheen syvän surun vallassa.

Heti alusta alkaen epäilykset kohdistuivat minuun, vaikkei ollutkaan olemassa mitään selviä merkkejä, jotka olisivat viitanneet minun osallisuuteeni. Mutta huhu oli liikkeellä, ja vaikka minulla oli mahtavia ystäviä, niin olipa mahtavia vihamiehiäkin, sillä sellaisia aina kateus synnyttää minunkaltaisessani korkeassa asemassa olevia henkilöitä kohtaan. Escovedon puoliso epäili minua, vaikka näyttikin alussa yhtä paljon epäilleen Alban herttuan osallisuutta murhaan, koska tämä vihasi don Juania ja kaikkia hänen kannattajiaan.

Tämän johdosta tulikin hovi-alcalde pian minun tutkimaan. Hän sanoi toivovansa, että minä voisin johdattaa hänet salamurhaajan jäljille; mutta hänen käyntinsä varsinainen tarkoitus oli, kuten hänen urkkivasta ja tiukasta kyselytavastaan kävi selville, saada minut paljastamaan itseni. Esiinnyin pelottoman julkeasti. Olin näkevinäni asiassa flanderilaisten valtioitten työtä. Valitin — muistuttaakseni häntä asiasta — että olin silloin sattunut olemaan Madridista poissa.

Hänen jälkeensä tuli toinen korkea virkamies, joka sanoi tulevansa ystävänä minua varoittamaan, koska oli liikkeessä huhuja, jotka mainitsivat minut teon yhteydessä, mutta joka oikeastaan tuli houkutellakseen minut jonkinlaiseen myönnytykseen ja väijymään pettävää kasvojeni ilmettä.

Kestin sen uljaasti, mutta sisällisesti olin järkytetty kirjoittaessani Filipille ja selittäessäni hänelle tarkoin, mitä minulle oli sanottu ja mitä minä puolestani olin vastannut ja mitä katkeria rohtoja olin saanut niellä.

Hän kirjoitti vastaan:

»Mielestäni te vastasitte mainiosti. Koettakaa edelleenkin esiintyä varovasti. Kyllähän he tulevat kertomaan teille paljon asioita, eivät kertoakseen, vaan saadakseen teidät paljastamaan itsenne. Mainitsemanne katkerat rohdot ovat välttämättömiä. Mutta käyttäkää kaikki taitonne ja teeskentelykykynne, jossa olette mestari.»

Me olimme sen jälkeen päivittäin kirjeenvaihdossa, ja minä kerroin hänelle kaikki tekoni; miten pidin kaikki mieheni kotosalla, koska pelkäsin, että heidät vangittaisiin, jos yrittäisivät poistua Madridista, ja miten minun vihdoin onnistui toimittaa heidät yksitellen matkaan asioissa, jotka saattoivat heidät kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Juan de Mesa lähti Aragoniaan järjestämään Ebolin ruhtinattaren asioita. Rubio, Insausti ja Enriquez saivat kuninkaan omakätisesti allekirjoittaman lipunkantajan valtakirjan ja määrättiin liittymään armeijaan Italian eri osissa; ensinmainittu lähetettiin Milanoon, toinen Sisiliaan ja viimeksimainittu Napoliin. Bosque palasi Aragoniaan. Niin tulivat kaikki sijoitetuksi Kastilian tuomiopiirin ulkopuolelle, kaikki muut paitsi minä itse ja kuningas, joka kirjoitti minulle lausuen tyytyväisyytensä, kun ketään ei ollut saatu vangituksi.

Mutta huhu pysyi yhä vireillä, ja sen mukaan olin minä, yhdessä Ebolin ruhtinattaren kanssa, pannut toimeen murhan. En ymmärrä, miten hänen nimensä tuli vedetyksi asian yhteyteen. Ehkä se johtui pelkästä ilkeämielisyydestä, koska meillä tiedettiin olevan keskinäisiä suhteita. Hän oli ehkä antanut aihetta tähän syytökseen ryhtymällä kovin itsepintaisesti sitä kieltämään. Hän kuulutti vihoissaan, että häntä syytettiin asiasta, melkeinpä ennenkuin se vielä oikein tapahtuikaan, ja pani yhtä vihaisen vastalauseensa sellaista syytöstä vastaan ja uhkaili niitä, jotka uskalsivat puhua sellaista.

Lopputulos kaikesta tästä oli, että Escovedon perhe kuukautta myöhemmin kyhäsi kuninkaalle anomuskirjan, jossa syyttivät murhasta minua, ja Filip suostui ottamaan puheilleen don Pedro de Escovedon — murhatun pojan — ja lupasi harkita asiaa ja antaa oikeuden käsiin sen, kenen havaitsi oikeaksi syylliseksi, oli se sitten kuka hyvänsä. Hänet saattoivat pahaan pulaan Escovedojen vaatimukset, minun vaarani, hänen velvollisuutensa kuninkaana ja hänen oma osallisuutensa rikoskumppanina tai paremminkin asian alkuunpanijana.

Escovedoja avusti mahtava Vasques, neuvoskunnan sihteeri, Alban puoluelaisia, oman puolueeni salainen vihamies, joka kadehti minun valtaani eikä enää pelännyt ilmaista itseään ja ahdistaa minua, koska nyt uskoi voivansa tuhota minut.

Hän puhui salaperäisesti kuninkaalle asian yhteydessä olevasta naisesta uskaltamatta vielä mainita Annen nimeä, ja kehoitti häntä oikeuden tyydyttämiseksi, koska rumia huhuja oli liikkeessä, määräämään pantavaksi toimeen tutkimuksen totuuden selville saamiseksi.

Filip itse kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, ivaten huhujen mielettömyyttä, jotka erehtyivät niin kauas totuudesta, ja kun minä valitin olevani ilkeässä asemassa, koetti hän rauhoittaa minua; erottuamme hän vielä kirjoitti minulle: »Niin kauan kuin minä elän, ei teillä ole mitään pelättävää. Muut saattavat muuttua, mutta en ikinä minä, mikä teidän pitäisi käsittää, koska niin hyvin tunnettu minut.»

Tämä kirje lausui lyhykäisyydessään niiden monien kirjeiden sisällön, mitkä noihin aikoihin saapuivat minulle Madridiin Escurialista, jonne kuningas oli vetäytynyt. Eivätkä nuo kirjeet rauhoittaneet minua vain sisältämillään vakuutteluilla, vaan vieläkin enemmän sen niistä epäsuorasti ilmenevän hyvän uskon kautta, mikä kuninkaalla tuntui minusta olevan. Minulla oli nyt hallussani suuri joukko Escovedon asiaa koskevia kuninkaan kirjeitä, ja niissä hän melkein joka ainoassa paljasti itsensä päämurhamieheksi osoittaen, että minä olin vain velvollisuuteni täyttävä hänen määräystensä toimeenpanija. Mitä olikaan minulla pelättävää, niin kauan kuin minulla oli tuommoiset kirjeet. Ei Filip itsekään uskaltaisi ilmaista minua.

Mutta uusi vaara uhkasi minua nyt − pelkäsin tulevani itse murhatuksi. Ilmassa tuntui olevan uhkaa. Escovedo-suku kannattajineen, joihin kaikki vihamieheni yhtyivät, vieläpä jotkut Eboli-suvun jäsenetkin, joiden mielestä minä olin tahrannut heidän nimensä kunnian, suhteellani Anneen, puhuivat julkisesti kostosta, niin että minun oli pakko aina ulkosalla ollessani pitää ympärilläni asestettua seuralaisjoukkoa.

Vetosin taas Filipiin pyytäen häntä suojelemaan itseäni. Pyysinpä häntä vapauttamaan minut ministerintoimestanikin, jotta siten se surkuteltava kateus, mikä aiheutti vainoamiseni, menettäisi vaikuttimensa. Vihdoin pyysin häntä määräämään minut tutkittavaksi, koska uskoin, että kun ei ollut olemassa mitään todisteita minua vastaan, tuomioistuimet siis julistaisivat minut vapaaksi ja asia siten kerta kaikkiaan joutuisi pois päiväjärjestyksestä.

»Menkää Kastilian kuninkaallisen neuvoston puheenjohtajan puheille», hän sanoi. »Kertokaa hänelle, mitkä syyt johtivat Escovedon kuolemaan ja pyytäkää häntä sitten puhumaan don Pedro de Escovedolle ja Vasquezille; koettakoon hän saada heidät luopumaan asiasta.» Tein työtä käskettyä, ja kun puheenjohtaja, jona oli Patin piispa, oli kuullut kertomukseni, lähetti hän hakemaan kahta päävihollistani.

»Kuulkaa, don Pedro», hän sanoi, »olen tutustunut kuninkaalle lähettämäänne anomuskirjaan, jossa syytätte don Antonio Pereziä isänne murhaajaksi. Ja minulla on kuninkaan nimessä valta vakuuttaa, että murhaaja tulee saamaan oikeudenmukaisen tuomionsa, kuka ikänä hän onkin, arvoon katsomatta. Mutta velvollisuuteni on ensin kehoittaa teitä harkitsemaan, mitä varmuutta teillä on näyttää toteen syytöksenne niin korkeassa asemassa olevaa miestä vastaan. Sillä jos todistuksenne osoittautuisivat riittämättömiksi, niin kääntyisi asia luultavasti itsellenne kohtalokkaaksi, se tietäkää. Ja vihdoin, ennenkuin vastaatte minulle, haluan vielä lisätä, sielunhoitajan kunniasanalla, että Antonio Perez on yhtä viaton kuin itsekin olen.»

Se olikin totuus — ehdoton totuus, mikäli kuningas ja piispa asiaa tunsivat — sillä olinhan vain herrani tahdon välikappale.

Don Pedro näytti hämmästyvän, melkeinpä kauhistuvan. Hän näytti mieheltä, joka yht'äkkiä huomaa hairahtuneensa yrittäessään astua kuilun yli, missä tuho häntä vaanii. Ehkä hän viimeinkin käsitti, että kaikki hänen rajut syytöksensä perustuivat pelkkiin epäilyihin, joita ei voitu todistaa.

»Herra piispa», hän sopersi, »koska niin sanotte, niin vakuutan kunniasanallani sekä omasta että perheeni puolesta, ettemme enää tule sanallakaan syyttämään don Antoniota tästä kuolemasta.»

Piispa kääntyi sitten Vasquezin puoleen rypistäen kulmiaan halveksivasti.

»Mitä teihin tulee, sir, niin olette nyt kuullut miten asia on — vaikk'ei se oikeastaan ollut teidän korvillenne tarkoitettu, sillä eihän asia kuulu teille virkanne puolesta, eikä teillä ole kuollutta kohtaan minkäänlaisia velvollisuuksia, niinkuin don Pedrolla, jonka vuoksi hänelle voidaan antaa anteeksi hänen malttamattomuutensa ahdistaa Escovedon surmaajia. Teidän kiihkeä huolehtimisenne tästä asiasta saattaa teidät epäilyksenalaiseksi, ja sitä vielä lisää se seikka, että te olette pappi. Kehoitan teitä luopumaan asiasta, sillä sen oikeasta laadusta teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta.»

Mutta kateus on voimakas kiihoitin, se on jäytävä, vastustamaton himo, joka kaivaa viisautta ja on kuuro kaikille järkeville neuvoille. Vasquez ei kyennyt luopumaan asiasta. Ilkeyden ja kateuden pirun kahlehtimana hänellä ei ollut halua pysähtyä ennenkuin oli tuhonnut joko itsensä tai minut.

Koska Escovedon varsinainen perhe nyt erottautui asiasta, etsi Vasquez käsiinsä murhatun kaukaisempia sukulaisia ja kiihoitti heitä niin kauan, että he vuorostaan lähtivät hovia saastuttamaan, eivät ainoastaan minuun kohdistetuilla syytöksillä, vaan myöskin syytöksillä, jotka nyt julkisesti liittivät Ebolin ruhtinattaren nimen minun nimeeni.

Meidät ahdistettiin aivan epätoivon partaalle, ja silloin Anne kirjoitti Filipille. Se oli mieletön teko. Hän puolusti itseään liian kiihkeästi. Hän pyysi kuningasta suojelemaan häntä Vasquezilta ja tämän ilkeiltä huhuilta, asettamaan varoittavaksi esimerkiksi tuollaiset miehet, jotka uhkarohkeudessa ja kunnioittamattomuksessa menivät näin pitkälle, ja rankaisemaan tuota maurilaiskoiraa, Vasquezia — hänen suonissaan virtasi todellakin maurilaista verta — hänen ansioidensa mukaisesti.

Uskon, että perikatomme aiheutui tuosta kirjeestä. Filip noudatti minut Escurialiin. Hän halusi tarkempia tietoja noista syytöksistä. Minä kerroin, mutta kielsin samalla niiden todenperäisyyden. Sitten hän vaati ruhtinattaren todistamaan väitteensä Vasquezia vastaan eikä Annen ollutkaan vaikea tyydyttää häntä. Filip tuntui uskovan meidän vakuuttelujamme, että kaikki syytökset olivat perättömiä. Kuitenkaan hän ei ryhtynyt Vasquezia rankaisemaan. Mutta tiesinhän toisekseen, että hän oli luonnostaan kuhnustelija. »Aika olen minä», hän saattoi vastata, kun häntä ahdistelin kiirehtimään.

Olimme senjälkeen, minä ja Vasquez, sotakannalla keskenämme neuvostossa. Escurialissa ollessani asia kehittyi huippuunsa. Olin lähettänyt palvelijani Vasquezin luo pyytämään, että hän toimittaisi eräitä virallisia asiakirjoja kuninkaalle. Hän toi ne, mutta liitti mukaan hirveän syytöskirjelmän, joka oli täynnään herjauksia ja häväistyksiä, muun muassa viittauksia siihen, etten ollut puhdasrotuinen eli jalosyntyinen.

Kiihtyneenä, melkeinpä aivan suuttumuksesta suunniltani ja vihasta väristen, lähdin Filipin puheille.

»Katsokaa, sire, mitä tuo maurilaisroisto minulle kirjoittaa. Tämähän on jo hävyttömyyden huippu. Joko kostatte minun puolestani nuo herjaukset tai sallitte minun itse kostaa puolestani.»

Hän tuntui käsittävän suuttumukseni, antoi minulle luvan itse kostaa miehelle, mutta pyysi minua ensin odottamaan vähän aikaa, kunnes eräät Vasquezin kokeneissa käsissä olevat asiat tulisivat suoritetuiksi. Mutta viikot venyivat kuukausiksi, eikä mitään tapahtunut. Oli jo huhtikuu vuonna '79, vuosi murhan jälkeen, ja minä olin käynyt niin rauhattomaksi ja hermostuneeksi minua uhkaavien vaarojen vuoksi, etten enää uskaltanut käydä Annea tapaamassa. Ja silloin Filipin rippi-isä, Frey Diego de Chaves, tuli eräänä päivänä luokseni kuninkaan nimessä pyytämään, että minä sopisin Vasquezin kanssa.

»Sillä ehdolla, että hän peruuttaa väitteensä», vastasin. Ja Chaves lähti vihamieheni luo. Mitä siellä lienee tapahtunut, mitä Vasquez hänelle lienee puhunut, mitä hän lienee lisännyt minun ja Annen suhteita koskeviin huhuihin, sitä en tiedä. Mutta tiedän, että siitä lähtien oli kuninkaan käytös minua kohtaan toinen, hänen minulle kirjoittamiensa kirjeiden sävy oli toinen, ja kun tämä asiantila yhä jatkui, kirjoitin vihdoin hänelle vapauttaen hänet lupauksestaan hankkia minulle hyvitystä Vasquezia vastaan, vakuuttaen hänelle, että koska hän itse saattoi antaa anteeksi meihin kohdistuvat loukkaukset, niin minä kyllä omasta kohdastani saattaisin helposti tehdä samoin, ja lopuksi pyysin, että hän antaisi minulle luvan luopua virastani ja vetäytyä yksityiselämään.

Anne oli minua tähän kehoittanut. Hän oli lähettänyt minua hakemaan ja vesissä silmin rukoillut minua sopimaan Vasquezin kanssa, koska kerran kuningas sitä toivoi, eikä asian näin ollen sopinut yrittää hänen toivomuksiaan vastustaa. Jäin hänen luokseen muutamiksi tunneiksi ja lohduttelin häntä, sillä hän oli aivan epätoivon partaalla tuntiessaan varmasti, että olimme molemmat tuhon omia, ja aivan lohduton uskoessaan itsensä syypääksi kaikkeen.

Ehkäpä minua pidettiin silmällä tarkemmin kuin itse aavistinkaan. Ehkä ympäröivät meitä vakoilijat, joita mustasukkainen Filip oli asettanut, haluten saada joko vahvistusta tai peruutusta niille huhuille, joita hänelle oli kerrottu ja jotka jäytivät hänen sydänjuuriaan.

Lähdin Annen luota vähintäkään aavistamatta, etten enää milloinkaan tässä elämässä tulisi häntä näkemään. Samana iltana hovi-alcalde vangitsi minut kuninkaan käskystä. Syyksi ilmoitettiin muka se, että olin kieltäytynyt sopimasta Vasquezin kanssa, vieläpä hetkenä, jolloin kirjeeni, missä ilmoitin itseni valmiiksi siihen suostumaan, jo oli kuninkaan hallussa; sillä, minun sitä tietämättä, kuningas oli Madridissa. Hän oli nähtävästi tullut sinne ollakseen läsnä eräässä toisessa vangitsemisessa, mikä samana iltana toimitettiin. Santa Maria Mayorin kirkon ovelta hän katseli, kun hänen alguazilinsa tunkeutuivat Ebolin ruhtinattaren taloon, toivat hänet ulos, sijoittivat hänet odottaviin ajoneuvoihin ja lähtivät kuljettamaan häntä Pinton linnoitukseen, mikä vankeus myöhemmin vaihdettiin karkoitukseksi Pastranaan, missä hän oli kuolemaansa saakka.

Ruhtinasta vastaan rikkominen näyttää olevan pahempi kuin rikkominen itse Jumalaa vastaan. Sillä Jumala armahtaa, mutta ruhtinaat, joiden turhamaisuutta ja ylpeyttä on loukattu, eivät tunne armahdusta.

* * * * *

Alcaldet pitivät minua vangittuna neljä kuukautta, ilman että minua mistään syytettiin. Sitten minut, koska terveyteni kovin kärsi yksinäisyydestä ja epävarmuuden aiheuttamasta murheesta, siirrettiin omaan kotiini, missä minua ankarasti vartioitiin seuraavat kahdeksan kuukautta. Ystäväni saivat turhaan rukoilla kuningasta joko vapauttamaan minut tai saattamaan minut oikeuden tutkittavaksi. Hän selitti heille, että asia oli aivan eriluonteinen kuin mitä he kuvittelivat, ja väisti siten kaikki vaatimukset.

Kesällä 1580 Filip matkusti Lissaboniin ottaakseen muodollisesti haltuunsa Portugalin kruunun, jonka hän oli perinyt. Lähetin vaimoni hänen luokseen koettamaan saada sovintoa aikaan. Mutta Filip ei suostunut ottamaan häntä puheilleen, ja niinpä minä jäin jatkamaan hänen kostonhimoisen hitautensa uhrina oloa. Vuotta myöhemmin, annettuani muodollisen lupauksen, että luovuin kaikesta vihamielisyydestä Vasquezia kohtaan ja etten milloinkaan yrittäisi häntä mitenkään vahingoittaa, minulle myönnettiin jonkinverran vapautta. Sain kulkea ulkona ja ottaa vastaan vieraita, mutta itse en saanut käydä kenenkään luona.

Mutta seurasi taas keskeytys. Vasquez oli nyt mahtava mies, sillä minun puolueeni oli kukistunut samalla kuin minä itsekin, ja hänen puoluelaisensa olivat sijoittuneet kuninkaalliseen neuvostoon. Hänen toimestaan vihdoin, vuonna 1584, minut vietiin oikeuteen vastaamaan syytökseen lahjusten ottamisesta ja toisen omaisuuden anastamisesta. Tiesin, että vihamieheni tällävälin olivat saaneet käsiinsä Enriquezin ja että hän oli valmis todistamaan jutussa, että hän ei salannut osallisuuttaan Escovedon kuolemaan ja että Escovedot vaativat kuningasta asettamaan minut syytteeseen murhasta. Mutta siitä huolimatta minua syytettiin vain noista mainitsemistani toisista rikkomuksista.

Väitettiin, että minä olin elänyt upeammin kuin ainoakaan muu ylimys Espanjassa, että kun matkustin ulkomaille, minulla oli mukanani aivan ruhtinaallinen seurue, että olin ottanut vastaan lahjuksia ulkolaisilta ruhtinailta, luvaten valvoa heidän etujaan Espanjassa.

Minut tuomittiin kahden vuoden vankeuteen eräässä linnoituksessa ja olemaan senjälkeen kymmenen vuotta maastakarkoitettuna, ja yhdeksän päivän kuluessa minun oli maksettava noin kahdenkymmenen miljoonan maravedin korvaussumma [Vastaa liki kahta miljoonaa nykyistä Suomenmarkkaa, mutta ostoarvolleen liki 20 000 000 Smk.] — niin paljon minun väitettiin anastaneen — sekä lisäksi muutamia jalokiviä ja varuksia, mitkä olin saanut Ebolin ruhtinattarelta ja jotka minut määrättiin luovuttamaan ruhtinaan perillisille.

Talossani toimitettiin kotietsintä ja paperini tutkittiin. Tiesin hyvin, mitä he hakivat. Sillä ne kirjeet, joita Filip ja minä olimme Escovedon kuoleman aikaan keskenämme vaihtaneet, varmaankin nyt häiritsivät kuninkaan mielenrauhaa. Olin ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin kohta kun huomasin kasaantuvien pilvien ennustavan tätä sään muutosta. Olin tallettanut nämä paperit kahteen raudoitettuun lippaaseen, mitkä piilotettiin vastaisen varalle, jolloin ehkä tarvitsisin niitä pääni päästimiksi. Ja koska hän ei löytänyt mitä haki — todistuksia omasta osallisuudestaan rikokseen ja nykyisestä kaksinaamaisuudestaan — niin ei Filip uskaltanut laskea irti koiria, jotka Escovedon murhan tähden olisivat karanneet kurkkuuni. Siksipä hän käski syyttää minua vain lahjusten ottamisesta.

Minut kuljetettiin Turrueganon linnoitukseen ja siellä tultiin minulta vaatimaan niitä papereita, joita alcaldet eivät olleet onnistuneet kotoani löytämään. Saatoin kuvailla mielessäni Filipin rauhattomuuden hänen lähettäessään luokseni nuo miehet. Kieltäytyessäni niitä luovuttamasta minä melkein nauroin. Nämä paperit olivat minun suojakilpeni pahempia seikkoja vastaan kuin mitä tähän asti oli tapahtunut. Jos minua liiaksi ahdistettaisiin, saattaisin vielä nytkin niiden avulla ehkä katkoa kahleeni. Ihmettelen välistä itsekseni, miksi en tuohon keinoon ryhtynyt. Vaikka oikeastaan asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Melkeinpä poikavuosistani asti oli Filip-kuningas ollut herrani. Uskollisuus häntä kohtaan oli käynyt melkein toiseksi luonnokseni. Vilpittömästi ja arvelematta olin palvellut häntä, ja minusta oli aivan luonnotonta pettää häntä muuten kuin äärimmäisessä hädässä. Luulen, ettei hän milloinkaan aavistanut uskollisuuteni syvyyttä tai laajuutta.

Kieltäytymiseni saattoi koirankuonolaiset uhkaamaan vaimoani hirvittävillä asioilla, jollei hän suostuisi heille luovuttamaan kätkemiäni papereita. Häntä ja lapsiamme uhattiin elinkautisella vesi- ja leipävankeudella, jos hän yhä kieltäytyisi niitä antamasta. Mutta hän kesti kaikki uhkaukset ja pysyi lujana myöskin Filipin rippi-isän, Frey Diegon, samassa tarkoituksessa tapahtunutta liukaskielistä ahdistelua vastaan. Viimein minulle ilmoitettiin, että sekä vaimoni että oman jäykkäniskaisuuteni tähden hänet sekä lapsemme olivat teljetyt vankilaan, missä saisivat virua, kunnes niinä näkisin parhaaksi alistua kuninkaan tahtoon.

On ovela muoto henkistä kidutusta antaa ihmisen ajatella niiden, jotka ovat hänelle rakkaat, olevan pakotetut kärsimään hänen tähtensä.

Minä riehuin ja raivosin sille upseerille, joka minulle tämän katalan uutisen kertoi. Annoin voimattoman vihani puhjeta jumalattomiksi herjaussanoiksi, joita myöhemmin käytettiin minua vastaan. Upseeri oli ovelan myötätuntoinen.

»Ymmärrän surunne, don Antonio», hän sanoi. »Uskokaa minua, tunnen niin suurta myötätuntoa teitä kohtaan, että kehoitan teitä tekemään lopun noiden viattomien, rakkaiden omaistenne vankeudesta, jotka kärsivät tähtenne.»

»Ja sitenkö lopettamaan itseni?» kysyin kiivaasti.

»Jos oikein harkitsette asiaa, niin ehkä käsitätte, että sekin on velvollisuutenne näissä oloissa.»

Tarkastin hänen teeskentelevää naamaansa, ja vähällä piti, etten iskenyt häntä vasten kuonoa. Sitten hillitsin luontoni ja taltutin tahtoni.

»Hyvä on», sanoin. »Paperit tullaan luovuttamaan. Tuokaa taloudenhoitajani, Diego Martinez, tänne luokseni, niin minä käsken hänen toimittaa, lippaat, missä paperit ovat, vaimolleni, jotta hän vuorostaan voi luovuttaa ne kuninkaalle.»

Hän poistui hyvin tyytyväisenä. Varmaankin hän luki sen itselleen erinomaiseksi ansioksi. Kolmen päivän kuluttua — niin kiire heillä oli — uskollinen taloudenhoitajani seisoi edessäni vankilassani Turrueganossa.

Ymmärrätte, mikä kauhea sieluntuska minut valtasi annettuani suostumukseni, kun tiesin, että paperit luovuttamalla luovutin oman henkeni, että ilman niitä minulla ei olisi mitään puolustusmahdollisuutta. Mutta niinä kolmena päivänä, jotka kuluivat, olin miettinyt asiaa, enkä suinkaan turhaan.

Kun Martinez lähti luotani, oli hänellä tarkat toimintaohjeet, joista oli seurauksena, että nuo raudoitetut lippaat, lukittuina ja sinetöityinä, avaimineen luovutettiin kuninkaan rippi-isälle. Martinezilta kysyttiin, mitä ne sisälsivät.

»En tiedä», hän vastasi. »Minun vain käskettiin ne antaa.»

Käsitän, mikä huojennus oli kuninkaalle, kun hän uskoi näin tehneensä minut vaarattomaksi, kun hän uskoi, että tulipa mitä tahansa, minä en enää kykenisi itseäni puolustamaan enkä viattomaksi todistamaan. Lähimmät seuraukset minua aivan hämmästyttivät. Oltiin lopulla vuotta '85, ja terveyteni kärsi tästä vankina olosta ja sen kieltäymyksistä. Ja nyt tätä vankeuttani lievennettiin. Onnistuipa vaimoni Juanan vielä hankkia lupa, että minut saatiin viedä kotiin Madridiin, ja siellä sain neljäntoista kuukauden ajan elää melko vapaasti, vastaanottaa vanhoja ystäviäni, niiden joukossa useita hovin jäseniä.

Kuvittelin ensin, että kuningas nyt, tehtyään minut vaarattomaksi, halveksisi minua, eikä ryhtyisi enää mihinkään. Mutta pian huomasin siinä suhteessa pettyneeni. Aluksi vangittiin Martinez ja syytettiin häntä osallisuudesta Escovedon murhaan. Ja sitten minut eräänä päivänä aivan aavistamattani vangittiin ja vietiin joksikin aikaa Pinton linnoitukseen. Sieltä minut kuljetettiin takaisin tiukkaan vankeuteen Madridiin, jossa vasta sain kuulla, mitä oli tapahtunut.

Filip-kuningas oli edellisenä yönä matkustanut Aragoniaan cortesia johtamaan, ja Vasquez, joka oli ollut hänen matkassaan, oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kuulustellakseen lipunkantajaa Enriquezia, joka sillä välin oli ilmoittautunut osalliseksi Escovedon murhaan. Enriquez tunnusti kaikki — antoi ilmi muut, kun hänelle itselleen luvattiin täydellinen anteeksianto — ja syytti Mesaa, Rubiota ja taloudenhoitajaani Martinezia osallisuudesta murhaan ja ilmoitti Martinezin salahyökkäyksen johtajaksi. Muut kaksi, Insausti ja Bosque olivat jo kuolleet.

Vasquez yritti oitis vangita elossa olevat. Mutta Mesa oli pelastautunut Aragoniaan, ja Rubio oli hänen kanssaan. Oli siis jäljellä vain Martinez, ja hänet he ottivat kiinni ja tutkivat. Hän pysyi yhtä kylmäverisenä ja hillittynä kuin oli minulle uskollinen. Heidän uhkauksensa eivät häneen pystyneet. Hän väitti, että koko juttu oli valhetta, joka oli kerrottu kostonhalusta, että minä olin ollut Escovedon paras ystävä, että hänen kuolemansa oli syvästi vaikuttanut minuun ja ettei yksikään ihminen olisi saattanut tehdä enempää hänen todellisten murhaajiensa etsimiseksi. Häntä kuulusteltiin yhdessä Enriquezin kanssa, eikä tämä ristikuulustelu häntä vähintäkään hämmentänyt. Hän puhutteli tuota petturia halveksien valapatoksi, lahjotuksi todistajaksi, uskottomaksi palvelijaksi, mieheksi, joka, kuten hän osoitti, oli kauttaaltaan rikollinen roisto, pahemmasta puhumatta, ja joka nähtävästi oli rahalla ostettu entistä isäntäänsä syyttämään.

Martinezin järkähtämättömyys oli täten saattanut asian umpisolaan. Kun toisaalta henkilö, jota tuomareille kuvailtiin kelvottomaksi konnaksi, vakuutti syytöksen todeksi, ja toisaalta sen kielsi mies, jota vastaan kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin oli tuomioistuimen mahdoton tehdä päätöstään asiassa. Oli löydettävä ainakin toinen todistaja. Ja Vasquez käytti valtaansa, taitoaan ja kavaluuttaan houkutellakseen Rubion pois Aragoniasta Kastilian tuomioistuimen kynsiin. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, sillä olin keksinyt salaisen keinon, millä sain neuvotuksi minulle uskollisen Mesan pidättämään hänet siellä.

Tällä epämääräisellä kannalla asia oli kuukausia, ja minun vankinaoloani jatkui. Kirjoitin Filipille rukoillen armoa, valittaen hänelle Vasquezin lainvastaista asian viivyttämistä, mikä uhkasi jatkua loputtomiin, ja pyytäen, että hänen majesteettinsa määräisi asian saatettavaksi päätökseen. Tämä tapahtui elokuussa '89. Huomatkaa, miten aika oli kulunut. Tästä vetoomuksestani ei ollut muuta seurausta, kuin että ensinnäkin vankeuttani kovennettiin ja sitten saapui Vasquez kuulustelemaan ja tutkimaan minua Enriquezin todistuksen johdosta. Voitte arvatakin, että hänen yrityksensä houkutella minua paljastamaan itseni oli turhaa vaivaa. Vihamieheni poistui nolona lähtien kuulustelemaan vaimoani, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Siitä huolimatta Vasquez ajoi kannettaan minua ja Martinezia vastaan antaen meille kymmenen päivää aikaa vastauksen laatimiseen. Heti sen jälkeen don Pedro de Escovedo nosti muodollisen kanteen meitä vastaan ja minut kytkettiin rautoihin.

Yhden ainoan ilkeämielisen todistajan väitteiden kumoamiseksi minä hankin kuusi hyvämaineista todistajaa, niiden joukossa Aragonian Neuvoston sihteerin. Nämä todistivat puolestani, että minä Escovedon kuoleman aikana olin ollut Alcalassa, että olin aina ollut Escovedon ystävä, että minä olin hyvä kristitty, jolle moinen teko oli mahdottomuus, ja että Enriquez oli kehno mies, jonka sana oli arvoton, väärä todistaja, joka toimi kostonhimosta.

Niinpä, tuomarieni nurjamielisyydestä ja vainoojieni vihasta huolimatta ei minua näiden todistusten perusteella voitu lain mukaan langettaa rangaistukseen. Olisi kyllä ollut olemassa asiakirjoja, jotka osoittivat osuuteni rikokseen; mutta kuningas ei uskaltanut esittää ainoaakaan niistä, koska ne samalla olisivat ilmaisseet, että minä olin ollut vain hänen välikappaleenaan. Ja vaikka olikin selvä, että kuningas jo toivoi kuolemaani, oli hänen pakko voimattomana ja kärsivällisesti vain istua odottamassa, aivan kuin olisi hän ollut jättimäinen, ilkeä hämähäkki, jonka verkkoon minä itsepintaisesti kieltäydyin menemästä.

Aloin taas toivoa. Kun tuomioistuin vihdoin ilmoitti lykkäävänsä tuomion julistamisen, kunnes löydettäisiin uusia todistuksia, niin kuului joka taholta närkästyksen huudahduksia. Tämä oli hirmuvaltaista vallan väärinkäyttöä, sanottiin; ja minä yhdyin näihin vaatien tuomion julistamista ja että minulle palautettaisiin vapauteni huomauttaen, että olin jo vuosikausia virunut vankeudessa, ilman että minua oli havaittu mihinkään syylliseksi paitsi lahjusten ottamiseen, mikä asia jo oli selvä.

Silloin kuningas vihdoin ryhtyi pirullisiin, salakähmäisiin keinoihinsa. Pian lähetti luokseni vankilaan rippi-isänsä. Munkki puhutteli minua lempeästi ja ystävällisesti.

»Poloinen ystäväni», hän sanoi, »miksi suotta aikojanne niin paljon kärsitte, vaikka yhdellä sanalla voitte vapauttaa itsenne? Tunnustakaa tekonne ilman pelkoa, koska samalla saatatte ilmaista pätevän valtiollisen syyn, mikä osoittaa teidät syyttömäksi.»

Loukku oli liian ilmeinen. Jos sellaisilla perusteluilla tunnustaisin, niin minua vaadittaisiin todistamaan väitteeni; ja tällä välin oli asian todistamiseen tarvittavat asiapaperit kiristetty minulta ja siirretty kuninkaan huostaan. Seurauksena olisi, että joutuisin kokonaan tuhon omaksi, kun murhan tunnustuksen lisäksi vielä petollisesti ja katalasti syyttäisin kuninkaani kunniaa.

Mutta en virkkanut mitään kaikesta tästä. Vastasin kavaluuteen kavaluudella.

»Olenhan minä, Jumala paratkoon, tuntenut kiusausta», vastasin vain. »Mutta Luojan kiitos, olen myös ymmärtänyt tässäkin kurjuudessani vastustaa kiusausta ja olla lankeamatta sellaiseen uskottomuuteen. En saata unohtaa, veli Diego, että kuningas eräässä minulle lähettämässään kirjeessä lausuu: 'Älkää olko huolissanne, vaikka vihamiehenne ryhtyisivät mihin hyvänsä teitä vastaan. Minä en teitä hylkää, ja olkaa varma, ettei heidän kiihkoilunsa tule pääsemään voitolle. Mutta ymmärrättehän, ettei saa tulla tunnetuksi, että murha suoritettiin minun käskystäni'.»

»Mutta entäpä, jos kuningas peruuttaa tämän kieltonsa?» kysyi munkki.

»Jos hänen majesteettinsa hyvyydessään ja jalomielisyydessään lähettää minulle omakätisen kirjoituksen, missä hän lausuu: 'Saatte tunnustaa, että minun nimenomaisesta määräyksestäni toimititte Escovedon murhatuksi', silloin ilomielin katson itseni vapautetuksi siitä vaikenemisesta, johon hänen palveluksessaan oleminen minut velvoittaa.»

Hän silmäsi minua tiukasti. Ehkä hän arvasi, että minä älysin heidän liian läpikuultavan juonensa tuhota minut ja että vastaukseni tavallaan ilkkui hänen yritykselleen.

Hän poistui, eikä muutamaan päivään kuulunut mitään. Sitten tiukennettiin vankeuttani vieläkin ankarammaksi. Minun ei sallittu seurustella kenenkään kanssa, ja minua vartioivaa alguazilia oli kuoleman uhalla kielletty puhuttelemasta minua.

Tammikuussa tuli Vasquez puheilleni tuoden minulle kirjeen kuninkaalta, ei tosin minulle osoitettua eikä minun ehdottamaani sanamuotoon laadittua, vaan Vasquezille itselleen kirjoitetun ja näin kuuluvan:

Sanokaa Antonio Perezille minun nimessäni, ja jos on välttämätöntä, näyttäkää hänelle tämä kirje, että hänelle kyllä on tunnettua, että minä tiedän käskeneeni hänen toimittaa Escovedo surmatuksi ja että hän myöskin tuntee syyt, joiden vuoksi hän sanoi tämän olevan välttämätöntä; ja koska omantuntoni rauhan vuoksi minun on tärkeä tietää, olivatko mainitut syyt riittäviä, niin minä käsken hänen luetella ne mahdollisimman seikkaperäisesti ja näyttää toteen silloiset väitteensä, jotka asiat tekin tunnette, koska olen niistä teille tarkkaan kertonut. Kun olen saanut hänen vastauksensa ja selityksensä, niin määrään ryhdyttäväksi asianvaatimiin toimenpiteisiin.

Minä, Kuningas.

Huomaatte siis, miten kierosti hän esitti asian. Minä muka olin kehoittanut surmaamaan Escovedon; minä olin esittänyt syitä, jotka hän sanoihini luottaen oli harkinnut riittäviksi; ja näillä perusteilla hän oli suostunut antamaan määräyksensä. Tämä kaikki minun olisi ollut tunnustettava ja todistettava, vieläpä todistettava, että esittämäni syyt olivat täysipainoisia tai muussa tapauksessa olisin tuhoutuva. Sehän oli selvä. Ja tämä halpamielinen kuningas piti suljettuina ne kaksi lipasta, joiden sisältämät paperit olisivat todistaneet vääräksi tämän hänen kirjoituksensa, todistaneet, että minä yhä uudestaan yritin suojella Escovedoa siltä kuolemalta, jota hänen kuninkaansa hänelle suunnitteli.

Katsoin vihollistani silmiin hymyillen ivallisesti.

»Mikä uusi loukku tämä taas on?» minä kysyin. »Filip, kuningas ei ole voinut tätä kirjoittaa.»

»Teidän kai luulisi tuntevan hänen käsialansa. Katsokaa tarkemmin», hän sanoi äreästi.

»Minä kyllä tunnen hänen käsialansa — paremmin kuin kukaan muu. Mutta tunnenpa minä myös jonkinverran hänen luonnettaankin. Ja minä tiedän, ettei hän ole luonteeltaan mikään valapattoinen valehtelija, jollainen on nämä rivit kirjoittanut.»

Eipä ruhtinaasta olisi enää uskaltanutkaan sen suoremmin ajatustaan lausua.

»Ja muuten», minä sanoin, »en siitä mitään käsitä. En tiedä mitään Escovedon kuolemasta. Siihen, mitä jo olen julkisessa oikeudenistunnossa lausunut, ei minulla ole mitään muuta lisättävää, kuin vastalauseeni teidänkaltaistanne kiihkeän vihamielistä tuomaria vastaan.»

Kuusi kertaa Vasquez seuraavan kuun kuluessa tuli luokseni mukanaan kirjuri, kiristämään minulta tunnustusta. Huomattuaan vihdoinkin, etteivät millään suostutteluilla saaneet minua taipumaan, he ryhtyivät toisiin toimenpiteisiin.

»Te pakotatte meidät käyttämään kidutusta saadaksemme teidät puheliaammaksi!» murahti Vasquez suuttuneena minun itsepintaisuudestani.

Nauroin sellaiselle uhkaukselle. Olin espanjalainen aatelismies, joka syntyperänsä nojalla oli kidutuksesta vapaa. Eivät he uskaltaisi lakia rikkoa. Mutta he uskalsivat. Ei ollut olemassa lakia, ei inhimillistä eikä jumalallista, jota ei kuningas olisi ollut valmis rikkomaan, kun hän halusi kostaa miehelle, joka oli rakastanut samaa naista kuin hänkin.

Alastomana minut luovutettiin kidutusviranomaisten käsiin, ja minut alistettiin köysikidutukseen. Minua varoitettiin, että jos menettäisin henkeni tai jokin jäsenistäni kävisi käyttökelvottomaksi, niin olisi se pelkästään oma syyni. Huomautin heille syntyperästäni ja terveydentilastani, joiden syiden vuoksi ei yleensä ollut lupa kidutusta käyttää, muistuttaen heille vielä siitä, että jo yksitoista vuotta oli minua vainottu ja pidetty vangittuna, niin että kaikki tarmoni oli lopussa.

Vielä viimeisen kerran minua kehoitettiin vastaamaan niinkuin kuningas halusi. Ja silloin, kun yhä kieltäydyin, kutsuttiin kiduttaja. Hän asetti käsivarteni ristiin rinnalle, sitoi ne lujasti, pisti pitkän kapulan nuoran alle ja tarttuen kumpaankin päähän kiersi ensimmäisen kerran.

Minä huusin. En voinut kestää tuskaa ääntä päästämättä, heikko kun olin. Mutta koska henkisesti olin tarmokkaampi kuin ruumiillisesti, niin kieltäydyin yhä vastaamasta. Eivätkä he sittenkään saaneet minua masennetuksi ennenkuin olivat kiertäneet kapulaa kahdeksan kierrosta, niin että nuora pusertui lihasteni läpi ja murskasi luut toisesta käsivarrestani, niin ettei siitä sen jälkeen ole ollut paljoakaan apua. Enempää en kestänyt.

»Jumalan nimessä, päästäkää minut irti!» voihkin minä. »Sanon, mitä ikinä haluatte.»

Kun minut oli laskettu irti, niin puolipyörtyneenä, yltäni verisenä ja tuskissani vääntelehtien tunnustin, että minä valtiollisista syistä olin kuninkaan käskystä aiheuttanut Escovedon kuoleman. Kirjuri riensi kirjoittamaan sanani muistiin, ja kun olin lopettanut, vaadittiin minua todistamaan oikeiksi ne valtiolliset syyt, mitkä olin esittänyt.

Voi, siinä suhteessa en ollut milloinkaan ollut liian toivorikas, kuten jo olen teille kertonut. En ollenkaan tätä vaatimusta hämmästynyt. Odotin sitä tietäen, että tämän vastaukseni perusteella minut tultaisiin tuomitsemaan. Mutta kuitenkin kaikitenkin minä vastasin:

»Paperini ovat otetut minulta, enkä minä ilman niitä pysty mitään todistamaan. Ne jos saisin, olisi minulla todistuksia liikenemäänkin.»

He poistuivat silloin. Aamulla, kuten sittemmin kuulin, luettiin tunnustukseni uskolliselle Martinezilleni, ja kun tämä mies-parka, joka siihen asti kaikista yrityksistä huolimatta oli jäykästi pysynyt kiellossaan, näki sen nyt hyödyttömäksi, niin hän heidän vaatimuksestaan myönsi Enriquezin syytöksen oikeaksi.

Minä tietenkin sairastuin ankaraan kuumeeseen ja pyynnöstäni sallittiin oman lääkärini tulla vankilaan minua katsomaan. Hän ilmoitti, että tilani oli erittäin vakava ja että minä nähtävästi kuolisin, jos minut jätettäisiin ilman apua. Tämän johdosta ja ottaen huomioon heikon tilani ja käsieni käyttökelvottomuuden — toinenhan oli poikki — sallittiin ensin palveluspoikani, sitten muiden palvelijain ja vihdoin vaimoni tulla minua hoitamaan.

Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Huhtikuun puoliväliin mennessä haavani olivat parantuneet ja jäseneni taas tulleet käyttökelpoisiksi, jos kohta toinen käteni onkin jäänyt puolirammaksi loppuiäkseni, ja yleisvointini oli parantunut melkoisesti. Mutta kaiken tämän salasin, niin ettei viranomaisilla ollut asiasta aavistustakaan. Makasin vain yhä vuoteessani aivan kuin olisin ollut lopen riutunut, niin että siinä nopeasti voimistuessani vartijani luulivat minun jatkuvasti heikkenevän ja pian kuolevan.

Ainoa toivoni oli nimittäin pakeneminen ja siihen minä näin ovelasti valmistauduin. Kunhan vain pääsisin Kastilian rajojen ulkopuolelle, niin pystyisin kyllä taistelemaan Filipin kanssa, ja hän saisi silloin nähdä, etten ollut niin voimaton ja vaaraton kuin hän luuli. Mutta nyt riennän tapausten edelle.

Vihdoin eräänä iltana, huhtikuun 20:ntenä, johon mennessä kaikki asiat oli saatu kuntoon ja Gil de Mesa hevosineen odotti minua vankilan ulkopuolella — rakas vaimoni oli järjestänyt kaiken — minä yritin. Näennäinen heikko tilani oli tietenkin saanut vartijani huolettomiksi. Kukapa avutonta, kuolevaa miestä huolisi vartioida? Pimeän tultua minä puin omien vaatteiden! päälle vaimoni hameen ja huppuviitan ja astelin näin verhottuna pois kopperostani vartijain ohi ja vankilasta ulos kenenkään minua pidättämättä. Löysin Gil de Mesan, riisuin naisenvaatteet ja niin lähdin hänen seurassaan tuolle viisitoistapenikulmaiselle matkalle Aragoniaan.

Saavuimme turvallisesti Saragossaan, ja siellä ensi töikseni jätin asiani Aragonian suur-tuomioin haltuun antautuen sen tutkittavaksi Escovedon murha johdosta, josta minua syytettiin.

Katala Filip varmaankin kauhistui saadessaan sen tietää. Hän oli varmaankin perin hämmästynyt, sillä tie lenkin hän saattoi jonkinverran aavistaa sitä asianlaitaa että koska minä kaikista vastaani kasaantuneista todisteista, muun muassa kidutuksen pakottamasta omasta tunnustuksestanikin huolimatta uskalsin julkisesti vaatia asiani tutkimista, niin minulla varmaankin oli aavistamattomat todistuskappaleet totuuden esittämiseksi − mikä totuus tulisi saattamaan hänen oman nimensä löyhkäämään ihmisten sieraimissa. Ja niinpä minulla olikin. Oletteko ehkä otaksunut, että Antonio Perez, joka kaiken ikänsä oli tutkinut monikoukeroisen valtioviisauden maanalaisia työskentelytapoja, oli niin helposti suostunut joutumaan heidän pauloihinsa? Oletteko kuvitellut, että minä lähettäessäni hakemaan Diego Martinezia Turrueganoon ja käskiessäni hänen luovuttamaan ne kaksi asiakirjaopasta, en olisi ensin huolellisesti neuvonut häntä valitsemaan muutamia käyttökelpoisia papereita ja uudistamaan sinetit, jotta ei huomattaisi hänen aukaisseen niitä? Jos olette siten ajatellut, niin olette tehnyt minulle väärin. Filipin ja minun välinen kirjeenvaihto kun oli ollut niin laaja, niin monta asiapaperia kun oli kirjoitettu Escovedon kuoleman johdosta, ja Filipillä kun vielä oli tuo tapa kirjoittaa vastauksensa minun kirjeideni reunaan palauttaen ne sitten, niin hänen oli mahdoton muistaa niitä kaikkia, eikä hän siis voinut huomata kolmen tai neljän poissaoloa.

Nämä muutamat ylen syyttävät kirjeet, jotka taloudenhoitajani oli hyvin harkiten valinnut, olivat tähän asti kenenkään tietämättä olleet vaimoni hallussa. Mutta Kastiliassa en uskaltanut niitä esittää käsittäen, että ne olisi oitis ryöstetty minulta ja samalla kaikki pelastamismahdollisuuteni. Niitä piilotettiin juuri tämänkaltaista tilaisuutta varten, jolloin minä, Filipin välittömän vaikutuspiirin ulkopuolella ollen, olisin ne esittämällä hämmästyttävä maailmaa ja puhdistava oman maineeni.

Tiedättehän, mitä vanhoja etuoikeuksia Aragonia nauttii, ja että aragonialaiset ovat niistä niin arkoja, ettei Kastilian kuningas saa omaksua itselleen Aragonian kuninkaan nimitystä, ennenkuin on avopäin kuunnellut Aragonian suurtuomarin näin kuuluvaa lausuntoa: »Me, jotka olemme samanarvoiset ja suurvaltaisemmat kuin sinä, valitsemme sinut kuninkaaksemme sillä ja vain sillä ehdolla, että kunnioitat etuoikeuksiamme». Ja se on kuninkaan juhlallisesti ja valalla vannoen luvattava, ja jos hän sen valansa rikkoisi, niin nousisivat katukivetkin kapinaan häntä vastaan. Ainoakaan Espanjan kuningas ei vielä ollut uskaltanut loukata tätä vanhaa perustuslakia ja Aragonian fueroita, heidän nelisäätyisen cortesinsa eli eduskuntansa riippumattomuutta. Suurtuomarin oikeusistuin oli korkeampi kuin mikään kuninkaan asettama tuomioistuin koko valtakunnassa; tähän tuomioistuimeen oli kenellä tahansa oikeus vedota missä asiassa hyvänsä; ja siellä ratkaistiin asiat niin ankaran puolueettomasti, ettei sillä ollut vertaansa missään Euroopan valtakunnassa.

Tämän oikeuden turviin minä antauduin ja siihen vetosin asiani. Filip yritti siepata minut haltuunsa ja kuljettaa takaisin Kastillaan, omaan valtapiiriinsä. Hänen käskyläisensä murtautuivat sitä varten vankilaani, ja minä jo olin heidän hallussaan, kun tuomioistuimen miehet kiihtyneen kansanjoukon seuraamana, joka uhkasi nousta ilmikapinaan tämän heidän ikivanhojen oikeuksiensa loukkaamisen johdosta, vapauttivat minut heidän käsistään.

Näin pettyneenä — ja voinpa kuvitella, miten suuri oli silloin hänen raivonsa, mikä sittemmin on purkautunut aragonialaisiin — kuningas lähetti edustajansa ja lakimiehensä syyttämään minua suurtuomarin oikeudessa ja ajamaan asiaa hänen puolestaan.

Oikeudenkäynti alkoi herättäen mitä suurinta mielenkiintoa, ei vain Aragoniassa, vaan Kastiliassakin, joka, kuten myöhemmin kuulin, oli julkisesti iloinnut minun pakoonpääsystäni. Se jatkui lykkäyksineen ja vitkasteluineen, mitkä kuuluvat erottamattomasti lain hitaaseen ylevyyteen. Eräänä tällaisena väliaikana minä kirjoitin Filipille kehoittaen häntä luopumaan syytteestä ja myöntämään minulle oikeuden rauhassa perheeni kanssa viettää lopun elämääni jossakin hänen kuningaskuntansa syrjäisessä kolkassa. Sanoin hänelle, etten suinkaan ollut avuton hänen vainoaau vastaan, kuten hän kuvitteli; että vaikka olinkin luovuttanut hänelle kaksi kirjelipasta, minulla silti oli hallussani tarpeeksi monta alkuperäistä asiapaperia — hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja kirjeitä — voidakseni todistaa oman viattomuuteni ja hänen syyllisyytensä niin hämmästyttävän selkeästi, että siitä tulisi olemaan pahat seuraukset hänelle.

Vastaukseksi hän panetti vaimoni ja lapseni vankeuteen ja käski sitten Madridin tuomioistuinten julistaa minut henkeni menettäneeksi Escovedon murhaamisesta. Sellaisilla voimakeinoilla hän koetti raivoavaa kostonhimoaan tyydyttää.

Sitten oikeudenkäynti taas jatkui. Minä laadin pitkän selityskirjelmän vedoten siinä pidättämiini kirjeisiin. Ja silloin vihdoinkin Espanjan Filip säikähti. Eräs hänen edustajistaan huomautti hänelle, ettei ollut juuri epäilemistä, ettei minua vapautettaisi joka suhteessa, ja liian myöhään hän nyt yritti pelastaa nahkansa käskemällä keskeyttää itse alulle panemansa oikeudenkäynnin.

Hän selitti, että koska minä itseäni puolustaessani olin koskettanut seikkoja, joiden kumoaminen — ja kumota ne kyllä voitaisiin — vaatisi salaisten ja loukkaamattomien asiain esittämistä ja sellaisten henkilöiden mainitsemista, joiden kunnia ja maine olivat valtiolle suuremman arvoiset kuin Antonio Perezin tuomitseminen, niin hän piti parempana luopua syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa. Mutta hän vakuutti kuninkaallisella kunniasanallaan, että minun rikokseni olivat suuremmat kuin vielä milloinkaan ainoankaan ihmisen, ja että vaikkakin hän luopui syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa, hän silti pidätti itselleen oikeuden vaatia minut tilille töistäni missä hyvänsä toisessa tuomioistuimessa ja milloin ikinä sopivaksi näki.

Heti sen jälkeen minut laskettiin vapaaksi. Ja heti minua vastaan taas nostettiin kuninkaan käskystä uusia syytteitä. Ensin koetettiin todistaa, että minä olin aiheuttanut kahden palvelijani kuoleman — syyte, jonka helposti torjuin todistamalla, että he olivat kuolleet luonnollisen kuoleman. Sitten minua koetettiin syyttää lahjusten ottamisesta, vaikka minua siitä jo oli syytetty, tuomittu ja rangaistu. Rohkeasti vaadin vapaaksi julistamistani, ja varmaankin Filip raivoissaan kiristi hampaitaan nähdessään, miten saalis livahti hänen kynsistään ja huomatessaan itse joutuneensa ivan ja pilkan esineeksi niiden rikkomustensa vuoksi, joihin jokainen vähitellen käsitti hänet syylliseksi.

Yksi ase oli edelleen hänen käytettävissään, vieläpä hirmuinen ase — pyhän inkvisitsionin tuomioistuin, jonka edessä kaikkien maallisten oikeuslaitosten oli pakko alistua ja taipua. Hän yllytti sen voimat minua vastaan, ja juuri kun minä arvioin päässeeni voittajaksi epätasaisessa taistelussa, hän syytti minua kauheasta herjaussynnistä. Kevytmielisesti livahtaneet sanat — jotka vankilan kurjuudessa olin lausunut — olivat hänen vakoilijansa määrätietoisina panneet muistiin.

Eräässä tilaisuudessa olin lausunut: »Luulenpa Jumalan nukkuvan minun asioitteni suhteen ja olenpa vaarassa menettää uskoni.» Inkvisitsioni piti sitä pahennusta herättävänä lausuntona, joka loukkasi hurskasta korvaa.

Taas kun olin kuullut, että vaimoni ja lapseni oli vangittu, olin raivostuneena huudahtanut: »Jumala nukkuu! Jumala nukkuu! Ei voi olla olemassa Jumalaa!»

Tätä he vihdoin pitivät oikein karkeana herjauksena, koska ihmisen velvollisuus on ehdottomasti uskoa, ja ken ei usko, on tietenkin kerettiläinen.

Vielä kuulun kerran huudahtaneen: »Jos niin kävisi, niin en enää jaksaisi uskoa Jumalaan!» Tätä pidettiin jumalattomana, loukkaavana ja herjaukseen vivahtavana lausumana.

Näillä perusteilla inkvisitsionin ylin neuvosto Madridissa syytti minua ja lähetti tämän kanteensa Aragonian Saragossassa oleville inkvisiittoreille. Nämä lähettivät heti palvelijansa vaatimaan suurtuomaria, jonka hallussa yhä olin, luovuttamaan minut. Suurtuomari kieltäytyi empimättä.

Sen jälkeen inkvisiittorit laativat uhkavaatimuksen, joka oli osoitettu suurtuomioistuimen jäsenille ja henkilökunnalle, kehoittaen heitä pyhän kuuliaisuuden nimessä, kirkonpannan, 1.000 dukaatin mieskohtaisen sakon ja muiden myöhemmin mahdollisesti tuomittavien seuraamusten uhalla luovuttamaan minut inkvisitsionilaitoksen valtuutetuille kolmen tunnin kuluessa.

Silloin herpaantui suurtuomarin vastarinta. Siihen muotoon sepitettyä vaatimusta hän ei enää uskaltanut kieltäytyä noudattamasta, ja minut luovutettiin asianomaisessa järjestyksessä. Mutta asia oli tullut ilmi. Minulta ei suinkaan puuttunut ystäviä, joille heti tiedoitin, mitä oli tekeillä, ja he huolehtivat siitä, että tieto ruton tavoin levisi. Saragossa alkoi oitis liikehtiä. Olihan kysymyksessä vain kehnosti peitetty heidän vanhojen etuoikeuksiensa loukkaaminen. Jos he sietäisivät tämän oikeuksiensa kiertämisen ennakkotapauksen, niin miten tulevaisuudessa kävisi heidän vapauksiensa, kuka olisi turvassa väärältä vainolta? Koko tutkinnon ajan he pitivät minun puoltani.

Olin tuskin ehtinyt pyhän inkvisitsionin vankilaan, kun jo alkoi kaikua tuo kammottava Contrafueros!-huuto Saragossan kaduilla, kutsuen kansalaiset aseisiin ja puolustamaan loukkaamattomia oikeuksiaan. He hyökkäsivät suurtuomarin linnaan, vaativat häntä puolustamaan fueroja, joista hänet oli valittu huolehtimaan. Kun eivät saaneet sieltä tyydyttävää vastausta, niin he ryntäsivät inkvisitsionin palatsiin vaatien hellittämättä huutaen, että minut viipymättä luovutettaisiin takaisin suurtuomarin vankilaan, josta minut oli laittomasti viety pois.

Inkvisiittorit pysyivät jonkin aikaa lujina, mutta asema kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi. Lopulta he alistuivat, pelastaakseen henkensä ja päättäen varmaankin myöhemmin kostaa tämän törkeän loukkauksen heidän pyhää arvokkuuttaan vastaan. Mutta asiaa ei saatu päätökseen, ennenkuin oli kasattu risuröykkiöitä pyhän talon ympäri ja kiihoittunut kansanjoukko oli uhannut tulella ajaa heidät ulos sieltä.

»Ulkokullatut kastilialaiset!» olivat kapinalliset kiljuneet. »Luovuttakaa vankinne tai kärvennämme teidät tulella, jolla te olette niin monta kärventäneet.»

Veri vuoti kaduilla. Kuninkaan edustaja kuoli metelissä saamistaan haavoista, ja valtionhoitaja itse joutui saarroksiin ja pakotettiin toimimaan välittäjänä ja toimittamaan minut luovutetuksi.

Olin siis hetken aikaa ilman vaaraa. Mutta vain hetken. Ei ollut puhettakaan nyt, että minut olisi laskettu vapaaksi. Suurtuomari ei kaikesta tapahtuneesta pelästyneenä uskaltanut vastoin kuninkaan nimenomaista määräystä vapauttaa minua. Ja inkvisitsioni ryhtyi kuninkaan ohjeiden mukaan maanalaiseen myyräntyöhönsä, omaksumaansa tapaan; keksittiin laillisia verukkeita aragonialaisten herkkätuntoisuuden tyynnyttämiseksi ja minun siirtämisekseni suurtuomarin vankilasta inkvisitsionin vankilaan. Saragossaan tuotettiin vahvoja sotaväenosastoja pitämään aisoissa roskaväen yltiöpäisyyttä, ja kun syyskuuhun mennessä oli saatu kaikki esivahnistukset päätökseen, inkvisitsioni ryhtyi oikein väellä ja voimalla anastamaan minua haltuunsa.

Kansa katsoi ja murisi; mutta sitä peloitti järjestynyt sotajoukko; se oli ehkä hieman väsähtänyt koko juttuun eikä nähtävästi arvellut kannattavan vuodattaa vertansa eikä hankkia itselleen ikävyyksiä miehen tähden, joka ei lopultakaan merkinnyt Aragonialle mitään. Olin perikatoni partaalla. Kaikki ponnistukseni olivat siis olleet hyödyttömät. Olin tuhon oma. Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Pyhän inkvisitsionin alguazil oli juuri kiinnittämässä kahleita jalkoihini, kun kuului ensimmäinen laukaus, ja sitä seurasi kohta kokonainen yhteislaukaus.

Gil de Alesa siellä oli, uskollisin palvelija, mitä kellään ihmisellä milloinkaan on ollut. Hän oli nostattanut asestetun joukon, johon kuului muutamia aragonialaisia herrasmiehiä palvelijoineen, ja tämän kanssa hän salaman nopeudella hyökkäsi kastilialaisten soturien ja inkvisitsionin miesten kimppuun. Alguazil pakeni jättäen toisen jalkani vapaaksi ja kahleet toiseen jalkaan, ja hänen paetessaan pakenivat kaikki muutkin tullessaan täten yllätetyiksi. Inkvisiittorit pötkivät lähimmän suojan turviin, ja valtionhoitaja syöksyi kotiinsa salvaten oven.

Ei ollut ketään käskemässä, ei ketään johtamassa. Sotaväki ei näissä oloissa, ja luullen olevansa ylivoimaisen vihollisen ahdistamana, kyennyt tekemään minkäänlaista vastusta. Sekin pakeni yhteislaukauksen kuullessaan luotien sataessa niskaansa.

Ennenkuin vielä käsitin, mitä oli tapahtunut, oli raudat riistetty jalastani, minut nostettiin hevosen selkään, ja Gilin rinnalla ajoin täyttä neliä Santa Engracia-katua pitkin ulos Saragossasta ja penkereitä kohden tarvitsematta vielä pelätä takaa-ajoa, — sellaisen sekamelskan olimme aiheuttaneet.

Siinä lyhyt kuvaus kärsimyksistäni ja pelastumisestani. Lisään vain vielä, että kun järjestys vihdoin palasi, ottivat inkvisiittorit Saragossassa lukuisia vankeja. Seurasi autodafee, kostotoimenpiteistä kauhistuttavin, jossa moni sai hirveästi kärsiä sen heikkoutensa vuoksi, että oli armahtanut vainottua ihmistä. Ja vaikk'ei minun ruumiini enää ollut heidän hallussaan, niin he siitä huolimatta tuomitsivat minut kuolemaan uppiniskaisesti poissaolevana, ja kuvani poltettiin pyhissä liekeissä, ihmistuohuksien joukossa, mitkä armorikkaan Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi sytytettiin palamaan. En sano sen enempää, jotta en tekisi itseäni vikapääksi todelliseen herjaukseen.

Kuukausia kestäneen harhailun ja piileskelyn jälkeen Gil ja minä päädyimme tänne Navarraan, mihin jäämme protestanttisen kuninkaan, Henrik IV:n, vieraiksi, joka hänkään ei suinkaan ole enempää mieltynyt Filip-kuninkaaseen sen jälkeen kuin on kuullut minun elämykseni.

Mutta Filip-kuninkaan kostonhimo ei ole asettunut. Kahdesti hän on lähettänyt kimppuuni salamurhaajansa — sillä hänellä salamurha on enää ainoa jäljellä oleva keino. Mutta hänen katalat kätyrinsä on kummallakin kertaa saatu vangituiksi ja paljastettu — Filipin yhä suuremmaksi häpeäksi — sekä hirtetty, minkä hyvin ansaitsevat, koska suostuvat niin kurjalla tavalla palvelemaan niin kurjaa isäntää. Onpa yritetty lahjoa uskollista Gil de Mesaakin kääntämään kätensä minua vastaan, ja tämäkin yritys on saatettu ihmiskunnan yleiseen tietoon. Vaikkapa nyt jo kuolisinkin, ei Filip siitä enää suuria hyötyisi. Muistiinpanoni ovat julkaistut koko Euroopassa kaikkien luettavaksi. Niitä on ahnaasti luettu, niin että joka ainoa kunnon mies halveksii Espanjan Filipiä. Hänen omassa valtakunnassaankin on jo kuulunut ääniä, jotka kiroavat häntä. Eräs hänen omia aatelismiehiään on halveksien lausunut, että Espanja on Filipin hallitessa käynyt turvattomaksi kenelle herrasmiehelle hyvänsä ja ettei historiassa tunneta vertaa tällaiselle tapaukselle, että kuningas pettää oman alamaisensa.

Täten olen jo jossakin määrin kostanut hänelle. Mutta jos saan elää, niin ei tämä vielä tule riittämään. Navarran Henrik on kääntymässä katolisuuteen päästäkseen siten paremmin pyrkimystensä perille. On jäljellä Englannin Elisabet. Hänen valtakuntaansa, missä vallitsee vilpitön viha Filipiä ja hänen kataluuttaan kohtaan, olen oleva tervetullut ja sieltä käsin olen kykenevä järjestämään toimintani niin voimaperäiseksi, että hän kyllä tuntee Antonio Perezin elävän. Olen lähettänyt hänelle sanan, että kun hän väsyy taisteluun, niin hän antautumisensa merkiksi voi vapauttaa vankeudesta vaimoni ja lapseni, joihin hän koettaa edes jossakin määrin kohdistaa sen koston, jota minun on onnistunut välttää. Kun hän sen tekee, niin minäkin pidätän toimenpiteeni. Mutta en ennen.

* * * * *

»Siinä, madame, on elämäkertani», sanoi don Antonio hetkisen vaiti oltuaan ja tähysteli silmäluomiensa lomitse kaunotarta, joka oli häntä kärsivällisesti kuunnellut.

Päivä oli hämärtynyt hänen kertoessaan. Pimeä oli tullut, tulet oli jo aikoja sytytetty ja kaihtimet vedetty joen puoleiseen puistoon päin olevien korkeiden ikkunoiden eteen.

Vain kahdesti don Antonio oli koko kertomuksensa aikana pysähtynyt. Ensimmäisen kerran kuvaillessaan Annelle, Ebolin ruhtinattarelle, tekemäänsä rakkaudentunnustusta, jolloin kuuntelevan markiisittaren nyyhkytykset olivat saaneet hänet keskeyttämään; ja toisen kerran, kun ulkoa pimeydestä oli kuulunut kummallinen linnun ääni. Silloin hän pysähtyi kuuntelemaan.

»Onpa omituista», hän oli sanonut — »kotkan huuto. Enpä ole sitä kuullut kaikkina näinä kuukausina, en siitä kuin lähdin Aragoniasta.»