VI. JALOKIVIYÖ

Kuningattaren kaulakoristejuttu

VI. JALOKIVIYÖ.

Leutona, tuoksuvana elokuun yönä vuonna 1784 ruhtinas Louis de Roban, Strassburgin kardinaali, Ranskan grand-aumônier, asteli sykkivin sydämin Versaillesin puistossa mennäkseen Venuksen aukiossa määrättyyn kohtaukseen.

Tämä kahdesta kuninkaallisesta sukuhaarasta, Valois'n ja Bourbonin, polveutuva kuuluisa mies oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli kookasvartaloinen, oli säilyttänyt vielä jossakin määrin nuoruutensa notkeaa solakkuutta, ja kasvonsa olivat ylevän, melkeinpä naisellisen kauniit.

Harmaaseen viittaan puettuna, päässä kultapunoksilla koristettu pyöreä, harmaa hattu ja kahden huomaamattoman olennon kintereillä seuratessa, hän asteli reippaasti ja nopeasti, ollen malttamaton ja innokas aukaisemaan pyrkimystensä polulla olevan portin, jonka olivat sulkeneet samat sormet, joista hän nyt meni avainta noutamaan.

Hän ansaitsee myötätuntonne, tämä ylen hieno ruhtinas-kardinaali, joka oli ollut tuon kovasydämisen Itävallan keisarinnan vainon ja juonittelujen uhrina niistä päivin, jolloin hän Wienin hovissa edusti Ranskan kuningasta.

Se loistelias elämä, jota hän siellä oli viettänyt, oli ollut kuninkaallistakin elämää loistavampi, vieläpä huikaisevassa, ranskalaisessa hengessä, mikä Maria Teresian tapaisen vakavan saksalaisnaisen silmissä jo oli sopimatonta. Hänen metsästysretkensä, hänen illalliskutsunsa, hänen joka tilaisuuden johdosta toimeenpanemansa pidot, se maailmallinen kekseliäisyys, prameus ja huima vallattomuus, mikä sai kaikki nämä tilaisuudet näyttämään »Tuhannen ja yhden yön» jatkoöiltä, häntä ympäröivä hekumallinen loisteliaisuus, hänen aivan uskomaton tuhlaavaisuutensa ja runsaskätisyytensä, tämä kaikki loukkasi ja katkeroitti keisarinnaa.

Että hengenmies koreassa maallikonpuvussa saattoi ratsain ajaa hirviä, sai keisarinnan aivan kauhistumaan hänen kevytmielisyyttään; että hän salaisesti keimaili Wienin ylimystönaisten kanssa, saattoi keisarinnan aivan epätoivoiseksi hänen siveytensä suhteen; samoin hänen oma hienoutensa ja eittämätön viehätysvoimansa todistivat keisarinnan mielestä irstaisuutta, joka turmeli hänen johtamaansa hovia.

Hän koki kaikin voimin tukahduttaa kardinaalin pahennusta herättävää loisteliaisuutta, ja toimi salaisesti hänen kotiin kutsumisekseen. Hän ei yrittänytkään salata vihamielisyyttään, eikä sekään, että kardinaali hänen penseään ylpeyteensä vastasi ivallisella kohteliaisuudella, mikä tuntui aina asettavan hänet syyllisen puolelle, suinkaan parantanut asiaa. Ja sitten kardinaali eräänä päivänä erehtyi esiintymään ilkkuvan hävyttömästi.

»Maria Teresialla», hän kirjoitti D'Aiguillonille», on toisessa kädessään nenäliina, jolla hän kuivaa kyynelet, mitkä vuotavat Puolan kärsimysten vuoksi, ja toisessa miekka jatkaakseen sen silpomista.»

Tuntuu ehkä ensi kuulemalta törkeällä liioittelulta sanoa, että tämä kokkapuhe osaltaan oli syynä Ranskan vallankumoukseen. Mutta varma on, että jollei tuota sukkeluutta olisi tullut lausutuksi, niin ei olisi milloinkaan esiintynyt syitä, jotka olisivat saaneet Rohanin tuona elokuun iltana rientämään Versaillesin puistoa pitkin kohtaukseen, josta myöhemmin oli koituva peloittava ase vallankumouksellisen puolueen käsiin.

D'Aiguillon oli päästänyt tuon pilkkapuheen julkisuuteen. Se oli joutunut Maria Antoinetten tietoon ja hänen kauttaan takaisin hänen äidilleen. Se herätti keisarinnassa sellaisen katkeruuden ja suuttumuksen, ettei se asettunut ennenkuin tuo loistava kardinaali oli kutsuttu kotiin lähetystöstä. Eikä se asettunut vielä sittenkään. Saattamalla hänet naurunalaiseksi — ja joka vähänkään tuntee Maria Teresiaa, voi käsittää, mitä se merkitsi — tuo pilkkapuhe herätti hänessä vihamielisyyden, joka uupumatta toimi kardinaalia vastaan.

Kardinaali oli kunnianhimoinen, hän uskoi lahjakkuuteensa, hän luotti mahtavan sukunsa vaikutusvaltaan, ja hän toivoi tulevansa uudeksi Richelieuksi tai Mazariniksi, valtion ensimmäiseksi ministeriksi, Ranskan purppuroiduksi hallitsijaksi, valtaistuimen takaiseksi johtavaksi voimaksi. Kaiken tämän hän uskoi varmasti saavuttavansa; kaiken tämän hän olisikin ehkä saavuttanut, jollei Maria Teresian katkeroituminen olisi rakentanut esteitä hänen tielleen. Keisarinna piti huolen siitä, että hänen vihansa kardinaalia vastaan tyttärensä välityksellä seurasi häntä Ranskaankin.

Kuuliaisena äitinsä rautaiselle tahdolle, ottaen osaa hänen närkästykseensä, Maria Antoinette käytti kaiken vaikutusvaltansa vastustaakseen kardinaalia, jonka äitinsä vaikutuksesta oli oppinut käsittämään vaaralliseksi ja tuiki turmeltuneeksi mieheksi.

Kun kardinaali palasi Wienistä, mukanaan kirjeitä Maria Teresialta Ludvig XVI:lle ja Maria Antoinettelle, otti hidas ja saamaton kuningas hänet kylmästi vastaan kehoittamatta häntä jäämään hoviin, eikä kuningatar edes sallinut hänen henkilökohtaisesti toimittaa kirjeitä perille, vaan pyysi ne lähettämään.

Harmistunut kardinaali ei turhia kuvitellut. Hän käsitti, että Maria Teresian tahto tässä määräsi Maria Antoinetten menettelyn ja hänen kauttansa itse kuninkaan menettelyn. Mutta seurasi vieläkin pahempaa. Sen sijaan, että hän oli kuvitellut tulevansa uudeksi Richelieuksi, hänen vain vaivoin onnistui pysytellä hänelle suodussa Ranskan grand-aumônier’n asemassa ja siinäkin vain sukunsa mahtavan ja vaativan vaikutusvallan avulla.

Hän käsitti, että jos halusi ollenkaan menestyä, hänen oli yritettävä lepyttää kuningattaren nurjaa mieltä. Siinä tarkoituksessa hän kirjoitti Maria Antoinettelle. Mutta kolmeen perättäiseen kirjeeseensä hän ei saanut vastausta. Muitakin teitä hän hellittämättä anoi puheille pääsyä, voidakseen saapua henkilökohtaisesti pyytämään anteeksi loukkaavaa ja ajattelematonta esiintymistään. Mutta mikään ei hellyttänyt kuningatarta, jota joka hetki johti Itävallan keisarinna, joka tyttärensä välityksellä pyrki ohjaamaan Ranskan asioita.

Rohan joutui aivan epätoivon valtaan, ja silloin hän onnettomuudekseen kohtasi Jeanne de la Motte de Valois'n, jonka sanottiin olevan kuningattaren salaisessa suosiossa, ja epäsuorasti vaikuttavan kuningattareen, ja joka eli tällä maineellansa.

Niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen, niinpä ruhtinas-kardinaali Louis de Rohan, Ranskan grand-aumônier, Elsassin maakreivi, Pyhän Hengen ritarikunnan esimies, tarttui tähän faiseuse d'affaires'iin saadakseen häneltä apua epätoivoiseen hätäänsä.

Jeanne de la Motte de Valois — ehkä hämmästyttävin seikkailijatar, mikä milloinkaan on hankkinut toimeentulonsa älykkyydellään ja kauneudellaan — aloitti elämänsä katukerjäläisenä. Hän väitti morganaattista tietä polveutuvansa kuninkaallisesta Valois'n suvusta ja häntä suosivan markiisitar Boulainvilliersin avulla hän oli saanut valtiolta vähäisen eläkkeen ja otti miehekseen burgundilaiseen rykmenttiin kuuluvan nuoren sotilaan, Marc Antoine de la Motten.

Myöhemmin, syksyllä 1786, hänen suosijansa esitti hänet kardinaali de Rohanille. Hänen ylhäisyytensä, jota tämän naisen eriskummallinen elämäkerta, hänen erinomainen kauneutensa, vilkkautensa ja älykkyytensä kiinnosti, kutsutti de la Mottet loistavaan, Savernassa Strassburgin lähellä olevaan linnaansa, antoi hänen tarkemmin kertoa elämäkertansa, lupasi ottaa hänet suojelukseensa ja todistaakseen aikeittensa vakavuutta hankki hänen miehelleen rakuunakapteenin arvon.

Sen jälkeen tapaamme de la Mottet Pariisissa ja Versaillesissa karkoitettuina asunnosta toiseen, koska eivät maksaneet vuokraansa, ja asettuen lopulta asumaan Rue Neuve St. Gilles'in varrella olevaan taloon. Siellä he elivät omalaatuista ylellistä ja tuhlailevaa elämää, milloin lainaten rahaa kardinaalilta tai kardinaalin takuulla, milloin muuttamalla rahaksi luotolla ostamiaan tavaroita, tai petkuttamalla henkilöitä, joita tämän naisen nimi ja sukuperä ja suuren kardinaalin suosio hurmasivat.

Ei ole suinkaan helppoa elää älykkyydellään. Se vaatii loppumatonta suostuttelua, kylmäverisyyttä, rohkeutta ja keinottelua — ominaisuuksia, jotka madame de la Mottella olivat hyvin kehittyneet, niin että, jos velkojat häntä vaivasivat ja ahdistivat, hän kaikissa tilanteissa kykeni pelastumaan heidän hyökkäyksiltään ja esiintymään ihmisten silmissä rauhallisena ja siis luottamusta herättävänä.

Ei kukaan epäillyt, ettei madame de la Motte de Valois’lla olisi ollut vaikutusvaltaa hovissa. Maria Antoinetten luonne ei antanut sellaisiin epäilyksiin aihetta. Hänen majesteettinsa oli monin tavoin varomaton puheissaan ja varsinkin kiintymyksissään, mistä ovat todistuksina hänen tuttavalliset suhteensa madame de Polignaciin ja ruhtinatar de Lamballeen. Ja yleinen mielipide oli suurentanut — kuten sen on tapana — noita varomattomuuksia, kunnes oli repinyt riekaleiksi hänen hyvän nimensä.

Kun kreivitär Jeanne de Valois'n — niin madame de la Motte nyt nimitti itseään — maine kasvoi, käyttivät häntä paikanhakijat ja ihmiset, joilla oli oikeusasioita ajettavana, välittäjänään ja maksoivat hänelle mielellään siitä, että hän lupasi puhua heidän puolestaan hovissa.

Ja niinpä sotkeutui hänen vehkeilyjensä verkkoon myöskin kardinaali de Rohan, jota oman tunnustuksensa mukaan »peräti sokaisi äärettömän suuri halunsa voittaa takaisin kuningattaren suosio». Kreivitär Jeanne de Valois herätti uutta toivoa hänen toivottomassa sydämessään vakuuttamalla, että vähän korvatakseen kaikkea kardinaalin puolelta nauttimaansa suosiota hän ei ennen lepäisi kuin olisi saanut kuningattaren muuttumaan suosiollisemmaksi häntä kohtaan.

Seurasi sitten vakuutteluja, että kuningattaren vihamielisyys kreivittären vaikutuksesta oli hälvenemässä, ja vihdoin hän ilmoitti kardinaalille, että hänen majesteettinsa oli valtuuttanut hänet kehoittamaan kardinaalia esittämään puhdistuspuheensa, jota niin kauan oli saanut turhaan yrittää.

Ylen tyytyväisenä Rohan kyhäsi puhdistuskirjelmänsä, lähetti sen kreivittären välityksellä kuningattarelle ja sai muutamia päiviä myöhemmin sinireunaiselle ja Ranskan liljoin koristellulle paperille kirjoitetun kuningattaren omakätisen kirjeen.

»Olen iloinen», kirjoitti Maria Antoinette, »kuullessani, että olettekin syytön. En voi vielä luvata teille puheille pääsyä, jota anotte, mutta kohta kun olosuhteet sen sallivat, ilmoitan teille. Älkää puhuko asiasta kellekään.»

Kreivitär de Valois'n kehoituksesta hänen ylhäisyytensä vastasi tähän kirjeeseen, ilmaisten suurta iloaan ja kiitollisuuttaan.

Niin sai alkunsa kuningattaren ja kardinaalin välinen kirjeenvaihto, jota sitten jatkui säännöllisesti kolmen kuukauden ajan, kehittyen vähitellen yhä tuttavallisemmaksi ja yksityisluontoisemmaksi. Kun aika kului, rupesi kardinaali yhä tiukemmin vaatimaan puheille pääsyä, kunnes kuningatar vihdoin kirjeessään ilmoitti, että ystävyydestä ja kunnioituksesta kardinaalia kohtaan, joka niin kauan oli ollut hovista karkoitettuna, hän itse, kuningatar, halusi kohtausta. Mutta se oli oleva salainen. Julkinen puheille pääsy olisi vielä ennenaikainen; kardinaalilla oli hovissa paljon vihamiehiä, jotka täten ennakkovaroituksen saatuaan, voisivat toimia niin pontevasti häntä vastaan, että pilaisivat kaiken.

Tällaisen kirjeen saaminen kauniilta naiselta, vieläpä kuningattarelta, jonka luoksepääsemättömyys oli vielä tuhansin verroin enentänyt hänen ihanuuttaan, oli varmaankin saattanut kardinaalin peräti ymmälle. Se seikka, että kirjeenvaihto oli salainen ja että se päättyi salaiseen kohtaukseen, tuntui rakentavan heidän välilleen tuttavallisuuden, jollainen muissa oloissa ei olisi ollut mahdollinenkaan.

Hänen kunnianhimonsa loimiin oli nyt kutoutunut uusi herkän haaveellinen, vaikkakin äärettömän kunnioittava tunne.

* * * * *

Toivoakseni käsitätte, missä mielentilassa ruhtinaskardinaali asteli tuona valoisana, tuoksuvana kesäyönä Venuksen-aukiota kohden. Hän oli menossa laskemaan pyyteittensä upean rakennuksen kulmakiveä. Hänelle tämä oli öiden yö — jalokiviyöksi hän sitä itsekseen nimitti katsahtaessaan ylös kirkkailla tähdillä koristettuun taivaaseen. Ja tämä hänen sanontansa olikin erikoisen ennuksellinen.

Puksipuiden ja valkopyökkien reunustamaa käytävää pitkin hän asteli aukioon, jonka keskellä oli ympyrä, mihin aiottua Venuksenpatsasta ei milloinkaan tullut pystytetyksi. Mutta vaikka sieltä puuttuikin jumalattaren kylmä, marmorinen kuva, niin seisoi siellä puiden pimennossa sen sijaan välkehtivän valkeaan pukuun puettu lämmin, elävä kuningatar itse häntä odottamassa.

Rohan pysähtyi hetkeksi, henkeään pidättäen ja tykyttävin sydämin. Sitten hän riensi esiin ja viskattuaan päästään leveälierisen hattunsa hän heittäytyi maahan suutelemaan kuningattaren valkean kamritsihameen helmaa. Jokin — kuningattaren pudottama ruusu — hipaisi hänen poskeaan. Kunnioittavasti hän poimi sen maasta, pitäen sitä hänen suosionsa sormin kosketeltavana tunnusmerkkinä, ja hän katsahti ylös kuningattaren ylevän ihaniin kasvoihin — jotka hän, niin hämärästi kuin ne nyt näkyivätkin, erehtymättömästi tunsi — vakuuttaen kiitollisuuttaan ja harrasta antaumustaan. Hän huomasi Maria Antoinetten vapisevan ja saman vavistuksen hän erotti hänen äänessäänkin, kun hän hänelle vastasi.

»Saatte toivoa, että kaikki mennyt tulee unohdetuksi.»

Mutta silloin, ennen kuin hän ehti syvemmälti tyhjentää tätä riemun maljaa, lähestyivät kiireiset askelet häiritsemään heitä. Solakka mies, jonka kardinaali luuli tuntevansa kuningattaren kamaripalvelijaksi, Desclaux'ksi, syöksyi lehti-uudinten lomitse aukioon.

»Sukkelaan, madame», hän huusi kiihtyneenä, »madame la Comtesse ja mademoiselle d'Artois tulevat tänne!»

Kuningatar kuljetettiin kiireesti pois, ja kardinaali hävisi hienotunteisesti, onnensa keskeytyksen aiheuttaman mielipahan taltuttamana.

Kun Valois’n kreivitär seuraavana aamuna toi hänelle sinireunaisen kirjelipun, missä hänen majesteettinsa kehoitti häntä kärsivällisesti odottamaan suotuisaa ajankohtaa, jolloin hänelle julkisesti palautettaisiin kuninkaallinen suosio, niin hän täysin tyytyväisenä alistui kohtaloonsa. Kaikuihan hänen korvissaan yhä kuningattaren ääni, ja olihan hänellä tallella saamansa ruusu. Pian sen jälkeen tuli taas sinireunainen lippu, jossa Maria Antoinette neuvoi häntä vetäytymään Strassburgin hiippakuntaansa siihen asti kuin hän, kuningatar, näkisi ajan otolliseksi hänen asettamisekseen entisiin oikeuksiinsa.

Tottelevasti Roban noudatti kehoitusta.

* * * * *

Seuraavassa joulukuussa Valois'n kreivittären erinomaista avunantoa hoviasioissa kaipasi uusi asiakas, ja silloin hän ensi kerran näki kuuluisan jalokivikoristeen.

Sen olivat valmistaneet Rue Vendômen varrella asuvat hovi-jalokivisepät — Böhmer ja Bassenge — ja se oli tarkoitettu kreivitär de Barrylle. Jalokiviä siihen kootessaan Böhmer oli työskennellyt viisi vuotta ja matkustellut Euroopan pitkin ja poikin. Tästä oli seurauksena, että hän ei oikeastaan ollut saanut aikaan kaulakoristetta, vaan pikemminkin välkehtivän timanttinauhan, joka oli komeampi kuin mikään jalokiviteos koko maailmassa.

Pahaksi onneksi Böhmerin työ venyi liian pitkälliseksi. Ludvig XV kuoli sopimattomaan aikaan, ja toiminimen haltuun jäi siten kahdenmiljoonan livren arvoinen kaulakoriste.

Apua toivottiin Maria Antoinetten kuuluisasta tuhlaavaisuudesta. Mutta hinta kauhisti häntä, ja jalokiviseppäin kiihkeisiin pyyntöihin Ludvig XVI vastasi, että maa paremminkin oli sotalaivan kuin kaulakoristeen tarpeessa.

Sitten Böhmer tarjoili sitä Euroopan eri hoveihin, mutta missään menestymättä. Asia alkoi tuntua arveluttavalta. Toiminimi oli tehnyt suuria velkoja pystyäkseen ostamaan jalokivet, ja hätä näyttää saattaneen Böhmerin aivan suunniltaan. Hän tarjosi kaulakoristetta uudestaan kuninkaalle, ilmoittaen olevansa valmis tinkimään hinnasta ja suostuvansa vähittäismaksuun; mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Böhmeristä oli nyt tullut aivan seuraelämän vitsaus, mies, jolla on suuri suru, jota hänen on pakko purkaa joka tilaisuudessa. Unohtipa hän kerran siinä määrin sopivaisuuden vaatimukset, että tunkeutui puhuttelemaan kuningatarta, kun tämä oli kävelyllä Trianonin puistossa. Heittäytyen polvilleen Maria Antoinetten eteen hän nyyhkyttäen valitti olevansa epätoivon partaalla ja että jos ei kuningatar ostaisi häneltä kaulakoristetta, hän hukuttautuisi. Hänen kyynelensä eivät saaneet Maria Antoinettessa aikaan muuta kuin ylenkatsetta.

»Nouskaa seisomaan, Böhmer», sanoi kuningatar. »En pidä tällaisista kohtauksista. Olen kieltäytynyt ostamasta kaulakoristetta enkä halua siitä enää tämän jälkeen kuulla puhuttavan. Sen sijaan että hukuttaisitte itsenne, hajoittakaa se ja myykää timantit yksitellen.

Mutta Böhmer ei tehnyt kumpaakaan, vaan jatkoi yhä surunsa valittamista; ja muun muassa hän tuli puhuneeksi asiasta Laportelle, Valois'n kreivittären luona käyvälle vähävaraiselle henkilölle.

Böhmer oli kertonut olevansa valmis maksamaan tuhat louis'ta kenelle tahansa, joka hankkisi ostajan kaulakoristeelle. Se riitti saattamaan köyhän Laporten toimivaksi. Hän mainitsi asiasta kreivittärelle ja sai hänet innostumaan asiaan. Sitten hän kertoi Böhmerille, miten suuri vaikutusvalta kreivittärellä oli hovissa, ja vei jalokivikauppiaan kaulakoristeineen hänen puheilleen.

Vaikka timanttien loisto häntä huikaisikin, väitti kreivitär kuitenkin — mutta niin kierolla tavalla, että sai Böhmerin uskomaan asian olevan päinvastoin — ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa kuningattareen. Mutta ilmeisen vastahakoisesti taipuen Böhmerin hartaisiin pyyntöihin hän lopulta kuitenkin lupasi koettaa parastaan.

Tammikuun 3. päivänä kardinaali palasi Strasshurgista. Hänen kirjeenvaihtonsa kuningattaren kanssa oli madame de Valois'n välityksellä jatkunut hänen poissaoloaikanaankin, ja nyt, muutama päivä hänen takaisin tulonsa jälkeen, oli hänelle tarjoutuva tilaisuus todistaa auliutensa palvelemaan hänen majesteettiaan ja saattaa hänet suureen kiitollisuuden velkaan itselleen.

Kreivitär toi nimittäin hänelle Maria Antoinetten kirjeen, missä kuningatar ilmaisi halunsa päästä kaulakoristeen omistajaksi, mutta lisäsi että, koska häneltä tällä hetkellä puuttui siihen tarvittavat varat, olisi välttämätön sopia hinnasta ja maksuehdoista, ja olisi osamaksut määrättävä maksettaviksi kolmen kuukauden väliajoin. Asian järjestämistä varten hän tarvitsi välittäjän, joka samalla olisi välttämättömänä takaajana Böhmerille, ja hän lopetti kirjeensä pyytämällä, että hänen ylhäisyytensä toimisi hänen nimessään.

Tähän pyyntöön kardinaali, joka Venuksen-aukion kohtauksesta lähtien oli odottanut tilaisuutta saada osoittaa auliuttaan, ilomielin suostui.

Ja niinpä tammikuun 24:ntenä kreivitär ajoi Grand Balconiin, Rue Vendômen varrella olevaan jalokivikauppiaiden liikkeeseen. Hänen tummat silmänsä välkehtivät, hänen suloiset, eloisat kasvonsa olivat hymyn vallassa.

»Hyvät herrat», hän lausui kauppaan astuessaan huolestuneille liikekumppaneille, »luulenpa voivani luvata teille, että kaulakoriste pian tulee myydyksi.»

Jalokivikauppiaat tuijottivat selkosilmin kuullessaan nämä toivorikkaat sanat.

»Tämän kaupan», hän jatkoi selitykseksi, »tulee päättämään hyvin ylhäinen herra.»

Bassenge puhkesi runsaisiin kiitoslauseisiin, mutta kreivitär keskeytti hänet.

»Mainittu ylimys on ruhtinas-kardinaali Louis de Roban. Hänen kanssaan saatte sopia kaupasta, mutta minä neuvon teitä», lisäsi hän tuttavallisesti, »olemaan erittäin varovaisia, varsinkin maksuehtoihin nähden, joita teille tullaan ehdottamaan. Siinä kaikki, hyvät herrat. Toivon teidän muistavan, ettei asia ollenkaan liikuta minua, ja ettei minun nimeäni edes mainita asian yhteydessä.»

»Kyllä varmasti, madame», sopersi Böhmer, joka aivan hikoili, vaikka ilma oli kylmä — »kyllä varmasti. Kyllä ymmärrämme ja olemme kovin kiitollisia. Jos» Hänen kätensä haparoivat hermostuneesti erästä laatikkoa. »Jos suvaitsette, madame, ottaa vastaan tämän mitättömän esineen kiitollisuudenvelkamme käsirahana, niin me —»

Keskeyttäessään hänet oli kreivittären käyttäytymisessä jotakin ylimielistä.

»Te ette näy, Böhmer, oikein käsittävän, ettei asia liikuta ollenkaan minua. En minä ole mitään tehnyt», hän yhä väitti. »Minä vain halusin auttaa teitä.»

Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen heidät ihmettelemään hänen suurta ystävällisyyttään ja vielä enemmän hänen kieltäytymistään vastaanottaa kallisarvoista jalokiveä.

Seuraavana aamuna hänen mainitsemansa korkea ylimys, kardinaali itse, saapui Grand Balconiin, tullen kuningattaren nimessä kaulakoristetta katsomaan ja maksuehdoista sopimaan. Viikon loppuun mennessä kauppa oli päätetty. Hinnaksi määrättiin 1.600.000 livreä, jotka kuningattaren tulisi suorittaa neljässä erässä, kuluen maksamiseen siten kaikkiaan yli kaksi vuotta, ja olisi ensimmäinen erä suoritettava elokuun 1. päivänä.

Nämä kauppaehdot kardinaali kirjoitti kauppakirjaan, minkä lähetti madame de la Mottelle, jotta hän hankkisi siihen kuningattaren hyväksymisen.

Kreivitär palautti hänelle kauppakirjan seuraavana päivänä.

»Hänen majesteettinsa on iloinen ja kiitollinen», hän ilmoitti, »ja hyväksyy kaikki toimenpiteenne. Mutta hän ei halua panna nimeään mihinkään.»

Mutta siinä kohden kardinaali oli taipumaton. Kaupan tavaton suuruus sitä vaati, ja hän kieltäytyi ehdottomasti jatkamasta asiaa ilman hänen majesteettinsa allekirjoitusta.

Kreivitär poistui ja palasi vasta kuukauden viimeisenä päivänä, kauppakirja täydennettynä kardinaalin toivon mukaisesti. Siihen oli nyt kuningattaren omalla käsialalla merkitty, että kauppaehdot oli »hyväksytty», ja allekirjoituksena oli »Marie Antoinette de France.»

»Kuningatar», ilmoitti madame de la Motte, »tekee tämän kaupan salaisesti, kuninkaan tietämättä, ja hän pyytää erikoisesti, ettei teidän ylhäisyytenne päästä kauppakirjaa käsistään. Älkää siis salliko kenenkään nähdä sitä.»

Rohan lupasi, mutta hän ei käsittänyt kiellon koskevan asianomaisia jalokiviseppiä ja näytti heille kauppakirjan sekä kuningattaren nimikirjoituksen, kun he seuraavana päivänä tulivat kaulakoristetta tuomaan.

Illan hämyssä pysähtyivät suljetut ajoneuvot Place Dauphinen varrella Versailles'issa olevan madame de la Motte Valois'n asunnon edustalle. Niistä ilmestyi Rohan, joka lipas kainalossa nousi yläkertaan.

Madame odotti häntä valkopaneloidussa, hämärästi valaistussa huoneessa, johon liittyi lasiovinen makuukammio.

»Toitteko kaulakoristeen?»

»Se on tässä», vastasi kardinaali taputtaen hansikoidulla kädellään lipasta.

»Hänen majesteettinsa odottaa sitä tänä iltana. Odotan hänen lähettiään joka hetki. Hän tulee olemaan tyytyväinen teidän ylhäisyyteenne.»

»Enempää en toivokaan», vastasi kardinaali vakavana ja istahti madamen kehoituksesta, kallisarvoinen lipas polvillaan.

Näin odotellessaan he hetken aikaa kevyesti keskustelivat. Kuului vihdoin askelia portaista.

»Sukkelaan! Makuukammioon!» huudahti kreivitär. »Kuningattaren lähetti ei saa teitä nähdä.»

Roban käsitti heti tilanteen ja poistui makuukammioon, jonka lasioven läpi hän voi nähdä, mitä tapahtui.

Oven aukaisi madamen palvelijatar sanoen:

»Kuningattaren asiamies.»

Pitkä, hoikka, mustapukuinen mies, joka oli seurannut kuningatarta tuona toisena jalokiviyönä — Venuksenaukion yönä — astui ripeästi huoneeseen, kumarsi hovilaisen tavoin madame de la Mottelle ja ojensi hänelle kirjeen.

Madame mursi sinetin ja pyysi sitten lähettiä poistumaan hetkeksi. Kun tämä oli mennyt, kääntyi hän kardinaaliin päin, joka seisoi makuukammion oviaukossa.

»Se on kuningattaren kamaripalvelija Desclaux», hän sanoi ja ojensi kardinaalille kirjeen, jonka tuojalle kaulakoriste pyydettiin jättämään.

Hetkistä myöhemmin lähetti taas kutsuttiin huoneeseen, ja madame de la Motte ojensi hänelle lippaan.

Viisi minuuttia sen jälkeen kardinaali oli taas ajoneuvoissaan ajaen onnellisena takaisin Pariisiin ja matkalla haaveillen kuningattaren kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.

Kahta päivää myöhemmin kardinaali tavatessaan Böhmerin Versaillesissa ehdotti, että tämä menisi kiittämään kuningatarta siitä, että hän oli ostanut kaulakoristeen.

Turhaan Böhmer etsi siihen sopivaa tilaisuutta. Sellaista ei sattunut. Turhaan hän myöskin odotti saavansa kuulla, että kuningatar oli pitänyt kaulakoristetta. Mutta siinä suhteessa hän ei näy olleen huolissaan. Sitäpaitsi madame de la Motte oli uskottavasti selittänyt Laportellc kuningattaren pidättymisen sitä kantamasta kertomalla, ettei hänen majesteettinsa halunnut sitä käyttää ennenkuin se oli maksettu.

Samoin hän seuraavassa heinäkuussa selitti asian kardinaalille, kun tämä sitä kyseli palattuaan kolmikuukautisen Strassburgissa olonsa jälkeen takaisin Pariisiin. Käyttipä tällöin vielä tilaisuutta selittääkseen hänelle, että eräs syy siihen, miksi kuningatar ei oikein saattanut omaksua kaulakoristetta, oli se, että hän paljoksui hintaa.

»Olipa mahdollista, että hänen oli vieläkin pakko palauttaa se, elleivät Böhmerit suostuneet tinkimään.»

Jospa hänen ylhäisyytensä tämän kuullessaan ehkä oli hieman alakuloinen, niin ainakaan hän ei sitä mitenkään osoittanut. Hän lupasi käydä neuvottelemassa jalokivikauppiaiden kanssa, ja heinäkuun 10:ntenä — kolme viikkoa ennenkuin ensimmäinen osamaksu erääntyi — hän ilmestyi Grand Balconiin esittämään Böhmerille kuningattaren toivomukset.

Böhmer tuskin yrittikään pidättää suuttumustaan näkymästä tuikeilla, mustanpuhuvilla kasvoillaan. Jollei hänen asiakkaansa olisi ollut kuningatar ja kaupanvälittäjänä kardinaali, niin hän varmaankin olisi antanut sen puhjeta täyteen valtaansa.

»Hinta, josta sovimme, oli jo kaulakoristeen arvoa paljon alempi», hän murisi. »En olisi siihen muuten ollenkaan suostunut, jollemme kivien ostamisen vuoksi olisi joutuneet vaikeuksiin — ottamamme lainan ja sen korkojen maksamisen takia. Enempi tinkiminen on aivan mahdoton.»

Kaunis kardinaali oli miellyttävä, kohtelias ja pahoitteleva, mutta päättävä. Jos niin oli asia, niin ei kai sitten asialle voinut muuta kuin palauttaa kaulakoriste.

Böhmer pelästyi. Kaupan purkautuminen saattaisi hänet suorastaan perikatoon. Vastahakoisesti hän siihen pakotettuna alensi hintaa 200 000 livreä, suostuipa vielä kirjoittamaan kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka hieno kaunokirjallinen muoto panee lukijan uskomaan, että kardinaali oli sen sanellut:

»Madame, olemme onnelliset uskaltaessamme ajatella, että meidän harras ja kunnioittava alistumisemme asian uuteen järjestelyyn todistaa alttiuttamme ja kuuliaisuuttamme Teidän Majesteettinne määräyksille. Ja olemme todella iloiset tietäessämme, että kaunein timanttiyhdistelmä koristaa suurinta ja parasta kuningatarta.»

Nyt sattui, että Böhmer oli henkilökohtaisesti viemässä kuningattarelle muutamia jalokiviä, jotka kuningas sisarenpoikansa kastamisen johdosta lahjoitti kuningattarelle. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta antamalla kaksi päivää myöhemmin omakohtaisesti kirjeensä hänen majesteetilleen. Mutta sattumalta ylihovimarsalkka tuli huoneeseen ennenkuin kuningatar ehti aukaista sen, ja niinpä jalokivikauppias poistui ennenkuin kuningatar oli lukenut kirjeen.

Perästäpäin kuningatar, madame de Campan'in läsnäollessa, joka asiasta muistiinpanoissaan mainitsee, aukaisi kirjeen, tuijotti siihen hetkisen ja sitten ehkä Böhmerin itsemurhauhkaa muistellen virkkoi:

»Kuulkaapa, mitä tuo Böhmer houkka minulle kirjoittaa», ja luki kirjeen ääneen. »Tehän ratkaisitte Merenren arvoitukset tänä aamuna. Voisittekohan ehkä tämänkin arvoituksen ratkaista?»

Ja halveksivasti olkapäitään kohauttaen hän pisti paperin pöydällä kirjeiden sinetöimistä varten palavan kynttilän liekkiin.

»Tuo mies on minun oikea kiusanhenkeni», hän jatkoi. »Hänellä on aina joitakin mielettömiä päähänpistoja ja aina hänen täytyy niillä minua kiusata. Kun ensi kerran hänet tapaatte, niin selittäkää hänelle, miten vähän minä timanteista välitän.»

Ja siihen asia raukesi.

Aika kului, ja silloin, viikkoa ennenkuin 350 000 livreä erääntyi, saapui madame de la Motte kuningattaren nimessä kardinaalin luo.

»Hänen majesteettinsa», madame ilmoitti, »tuntuu olevan pulassa osamaksun suhteen. Hän ei näy haluavan vaivata teitä kirjoittamalla siitä. Mutta minä olen keksinyt keinon, millä tavoin voisitte häntä miellyttää ja samalla rauhoittaa hänen mieltänsä. Ettekö voisi hankkia tuon erääntyvän rahamäärän suuruista lainaa?»

Jollei kardinaali itse olisi sanellut Böhmerille kirjettä, jonka Böhmer itse oli antanut kuningattarelle, niin hän varmaankin nyt vihdoin olisi älynnyt, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta tuo mainittu seikka poisti kaikki epäluulot, ja hän siis ryhtyi neuvottelemaan madame de la Motten esittämästä asiasta. Mutta vaikka Rohan olikin upporikas, oli hän aina ollut yhtä tuhlaava.

Asian teki mutkikkaammaksi vielä se seikka, että hänen veljenpoikansa, Guimenéen ruhtinas, jonka velat nousivat noin kolmeen miljoonaan livreen, oli juuri tehnyt vararikon. Luonteensa mukaisesti ja pelastaakseen sukunsa kunnian Rohan oli siirtänyt koko velan omiin nimiinsä. Siksi hänen mahdollisuutensa olivat tällä hetkellä rajoitetut, eikä hän siis niin vähässä ajassa kyennyt hankkimaan niin suurehkoa rahamäärää. Ei hänen myöskään onnistunut ajan niukkuuden vuoksi lainaakaan hankkia.

Hänen levottomuuttaan vielä lisäsi kuningattaren kirje, jonka madame de la Motte toi hänelle heinäkuun 30. päivänä ja jossa hänen majesteettinsa kirjoitti, ettei ensimmäistä osamaksua voitu suorittaa ennenkuin lokakuun 1. päivänä; mutta silloin tultaisiin varmasti maksamaan 700 000 livreä — puolet alennetusta kauppahinnasta. Samalla madame de la Motte antoi hänelle 30 000 livreä, erääntyneen osamaksun korot, joilla jalokivikauppiaat olisi rauhoitettava.

Mutta jalokivikauppiaat eivät olleetkaan niin vähällä rauhoitettavissa. Böhmerin kärsivällisyys oli lopussa, ja hän kieltäytyi ehdottomasti myöntämästä maksunlykkäystä tai vastaanottamasta noita 30 000 livreä muuten kuin erääntyneen osamaksun lyhennyksenä.

Kardinaali poistui harmistuneena. Jotakin oli heti tehtävä, muuten hänen ja kuningattaren salaiset suhteet tulisivat ilmi siten jouduttaen onnetonta loppuratkaisua ja aiheuttaen häväistysjutun. Hän haetti luokseen madame de la Motten, kiihdytti hänet aivan suunniltaan kertomalla uutisensa ja heidän erotessaan kehoitti häntä yrittämään parastaan. Kardinaali olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi aavistanut, mitä kreivitär nyt teki. Huomatessaan, että asia nyt oli tullut sellaiseen ratkaisukohtaan, joka vaati rohkeita toimenpiteitä, lähetti hän kutsumaan puheilleen Bassengen, yhtiökumppaneista rauhallisemman. Tämä saapuikin Rue Neuve St. Gillesin varrelle väittäen, että häntä kohdeltiin huonosti.

»Vai kohdellaan huonosti!» virkkoi kreivitär takertuen hänen sanaansa. »Kohdellaan huonosti. Niinkö sanotte?» Hän nauroi makeasti. »Sanokaa te vain, ystäväiseni, että teidät on petetty, sillä se on oikea sana. Te olette joutunut petkutuksen uhriksi.» Bassenge kalpeni; hänen mulkosilmänsä pullistuivat vieläkin ulommas hänen pöhöttyneistä kasvoistaan.

»Mitä sanottekaan, madame?» Hänen äänensä aivan korisi.

»Kuningattaren nimikirjoitus kardinaalin hallussa olevassa kauppakirjassa on väärennetty.»

»Väärennetty! Kuningattaren nimikirjoitusko? Herra Jumala!» Hän tuijotti kreivittäreen, ja hänen polvensa alkoivat vapista. »Mistä sen tiedätte, madame?»

»Olen nähnyt sen», vastasi kreivitär.

»Mutta — mutta —»

Bassengen hervottomat jalat eivät kannattaneet häntä, ja hän vaipui kursailematta tuolille, joka onneksi sattui olemaan hänen lähellään. Yhtä kursailematta hän koneellisesti ja aivan pökerryksissään pyyhki helmeilevän hien otsaltaan, kohotti sitten peruukkiaan ja pyyhki päätään.

»Ei ole mitään syytä kiihtyä», sanoi kreivitär rauhoittavasti. »Kardinaali de Rohan on hyvin rikas. Teidän täytyy turvata häneen. Hän kyllä maksaa teille.»

»Maksaako?»

Kysymykseen sisältyi sekä toivoa että epäilystä.

»Mitenkäs muuten?» kreivitär kysyi. »Luuletteko hänen sallivan sellaista häpeää omalle nimelleen ja kuningattaren nimelle?»

Bassengelle maailma kirkastui. Mikä asiassa oli oikeaa, mikä väärää, ja kutka olivat menetelleet rikollisesti, ne olivat aivan toisarvoisia seikkoja. Hän ei muusta välittänyt kuin että liike tulisi saamaan ne 1.400 000 livreä, josta kaulakoriste oli myyty; ja Bassenge älysi sukkelaan madame de la Motten sanojen merkityksen.

Mutta kaikkien asiaan kuuluvien onnettomuudeksi, jalokivikauppiaatkin mukaan luettuna, Böhmer oli vähemmän mukautuva. Bassengen kertomuksen johdosta kovin säikähtyen hän kannatti ehdottomasti avonaista menettelyä. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa käymään varovasti käsiksi asiaan ja menemään aluksi kardinaalin puheille. Hän hyökkäsi oikopäätä Versaillesiin aikoen mennä kuningattaren luo. Mutta niinkuin tiedämme, oli kuningatar saanut kyllikseen Böhmeristä. Hän sai siis tyytyä purkamaan rukoustensa ja vaatimustensa sekamelskan madame de Campanin korviin.

»Teitä on petkutettu, Böhmer», sanoi kuningattaren hovinainen oitis. »Hänen majesteettinsa ei ole milloinkaan saanut sellaista kaulakoristetta.»

Böhmer ei uskonut. Epäilevänä ja raivoissaan hän palasi Bassengen luo.

Mutta Bassenge, vaikka oli ymmällä hänkin, oli kuitenkin rauhallinen. Kardinaali, hän intti, oli heidän takausmiehensä, eikähän voinut epäilläkään, ettei kardinaali hinnalla millä hyvänsä täyttäisi sitoumustaan, ennemmin kuin suostuisi hukkumaan häväistystulvaan.

Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jos ei Böhmer olisi niin suinpäin syöksynyt Versaillesiin. Se pilasi kaiken. Siitä oli seurauksena, että Böhmer kutsuttiin heti paikalla saapumaan kuningattaren puheille jonkin jalokiviväärennyksen johdosta.

Kuningatar puhutteli häntä kahdenkesken, ja hänen ensi sanoistaan Böhmer käsitti, että jalokiviväärennysjuttu oli vain veruke. Kuningatar kysyi, mitä hän oikein oli tarkoittanut puheillaan madame de Campanille.

Böhmer ei kyennyt vapautumaan siitä käsityksestä, että häntä pidettiin pilkkana. Olihan hän kirjoittanut ja vielä itse antanut kuningattarelle kirjeen, missä kiitti häntä kaulakoristeen ostamisesta, ja kuningatarhan ei ollut vastannut kirjeeseen — mykkä myöntymys siitä, että kaulakoriste oli hänen hallussaan. Kiihtyneessä mielentilassa kun oli, hän kävi aivan röyhkeäksi.

»Tarkoittanutko, madame? Tarkoitukseni on vaatia maksu kaulakoristeesta ja ilmoittaa, että velkojieni kärsivällisyys on lopussa, niin että jollette määrää sen hintaa maksettavaksi, olen perikadon partaalla!»

Maria Antoinette katsoi häntä kylmästi ja ylpeän vihaisesti.

»Rohkenetteko viittailla sellaista, että kaulakoriste on minun hallussani?»

Böhmer kalpeni huulia myöten, hänen kätensä liikehtivät tarmokkaasti.

»Kieltääkö teidän majesteettinne sen?»

»Tehän olette röyhkeä!» huudahti kuningatar. »Teidän asianne on vastata kysymyksiin, eikä itse kysyä. Vastatkaa siis. Viittailetteko sellaista, että minulla on teidän kaulakoristeenne?»

Mutta epätoivon partaalla olevaa ihmistä ei vähällä peloiteta.

»En vain viittaile, madame; minä väitän niin olevan. Valois'n kreivitärhän —»

»Kuka on Valois'n kreivitär?»

Tämä äkillinen ja tiukasti lausuttu kysymys oli epäilyksen miekka, joka puhkaisi Böhmerin luottamuksen. Hän tuijotti selkosilmin hetken aikaa närkästynyttä kuningatarta, malttoi sitten mielensä ja kertoi niin suoraan ja mutkattomasti kuin osasi, missä olosuhteissa hän oli luovuttanut kaulakoristeen — madame de la Motten avuksi tulosta, kardinaali de Rohanin välitystoimesta hänen majesteettinsa allekirjoittamine kauppaehtosopimuksineen ja kaulakoristeen luovuttamisesta hänen ylhäisyydelleen kuningattarelle viemistä varten.

Maria Antoinette kuunteli kauhistuen ja yhä enemmän suuttuen. Hänen kalpeille poskilleen alkoi levitä väriä.

»Laatikaa ja lähettäkää minulle kirjoitettu kertomus kaikesta siitä, mitä nyt olette puhunut», hän sanoi. »Saatte mennä.»

Tämä keskustelu tapahtui elokuun 9. päivänä. 15. päivänä oli Marian taivaaseenastumisen juhla ja samalla kuningattaren nimipäivä ja siis suuri hovipäivä, jolloin Versaillesiin kokoontui paljon ylimyksiä. Messu oli määrä toimittaa kuninkaallisessa kappelissa kello kymmeneltä, ja tavan säätämänä messun lukijana oli oleva Ranskan grand aumônier, kardinaali de Rohan.

Mutta kello kymmeneltä pidettiin kuninkaan työhuoneessa kokous, johon ottivat osaa kuningas ja kuningatar, vapaaherra de Breteuil ja valtiosinetin hoitaja Miromesnil. He luulivat olevansa kutsutut neuvottelemaan siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä jossakin timanttikaulakoristeasiassa. Mutta todellisuudessa nämä sallimuksen ohjaamat nuket auttoivat Ranskan kohtalon ratkaisua.

Kuningas, lihava, paksu ja hidasluontoinen, istui kullatussa tuolissa, kultapronssiupotuksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä. Hänen häränsilmänsä olivat huolestuneet. Kaksi harminryppyä poimutti hänen ison nenänsä yläpuolella olevaa lihaa. Hänen vieressään, hieman taempana, seisoi kuningatar, kalpeana ja ylevänä, ja heitä vastapäätä seisoi herra de Breteuil, lukien ääneen Böhmerin laatimaa kertomusta.

Kun hän oli lopettanut, vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten lausui kuningas melkein valittavalla äänellä:

»Mitä sitten on tehtävä? Mitä oikein on tehtävä?» Siihen vastasi kuningatar äreänä ja vihaisesti.

»Kun roomalainen purppura ja ruhtinaan arvonimi ovat vain naamioita petkuttajan suojaamiseksi, niin on vain yksi tehtävä. Petkuttaja on paljastettava ja rangaistava.»

»Mutta», sopersi kuningas, »emmehän ole kuulleet kardinaalia.»

»Luuletteko sitten, että Böhmer tai kukaan muukaan ihminen rohkenisi valehdella tällaisessa asiassa?»

»Mutta ottakaa huomioon, madame, kardinaalin sääty ja suku», puuttui rauhallisesti puheeseen järkevä Miromesnil, »ottakaa huomioon se hälinä ja häväistys, mikä on seurauksena, jos tämä asia saatetaan julkisuuteen.»

Mutta Maria Teresian kuuliaista tytärtä, joka äitinsä käskystä ja äitinsä vuoksi vihasi Rohania, ei sellainen järkevä huomioonottaminen miellyttänyt.

»Mitä häväistykset meihin kuuluvat?» hän kysyi.

Kuningas katsahti Breteuiliin.

»Entä te, vapaaherra? Mikä on teidän ajatuksenne?» Breteuil, Rohanin verivihollinen, kohautti olkapäitään ja näpsäytti asiakirjaa.

»Kun meillä kerran on tämä, sire, niin minusta tuntuu, että ainoa keino on vangita kardinaali.»

»Te siis uskotte —», aloitti kuningas, mutta keskeytti lauseensa.

Mutta Breteuil oli käsittänyt.

»Tiedän kardinaalin olevan rahapulassa. Hän on ainakin ollut tuhlaava kulutuksessaan, ja nyt häntä lisäksi rasittavat ruhtinas de Guimenéen velat.»

»Ja te jaksatte uskoa», huudahti kuningas, »että Rohanin sukuinen ruhtinas, olipa hän miten pahassa rahapulassa tahansa, saattaisi — voi, se on mahdotonta!»

»Mutta onhan hän anastanut nimeni», keskeytti kuningatar. »Onhan hän osoittautunut alhaiseksi, typeräksi väärentäjäksi.»

»Emme ole kuulleet, mitä hänellä saattaa olla sanottavaa puolustuksekseen», huomautti kuningas ystävällisesti.

»Ja hänen ylhäisyytensä voisi ehkä selittää asian», virkkoi Miromesnil, »varmaankin olisi järkevää suoda hänelle tilaisuus.»

Hitaasti kuningas nyökäytti suurta, puuteroitua päätään.

»Hakekaa hänet käsiinne. Tuokaa tänne heti!» hän sanoi Breteuilille; ja Breteuil poistui kumartaen.

Pian hän palasi ja hänen ovea pidellessään komea kardinaali ollenkaan aavistamatta, mikä häntä odotti, tyynenä ja rauhallisena, käskevä olento tulipunaisessa silkkiviitassaan, asteli kahisten kuninkaallisten eteen ja joutui siten kuningattaren silmien eteen ensi kerran tuon vuosi takaperin Venuksen-aukiossa sattuneen ihanan yön jälkeen.

Yht’äkkiä kuningas antoi salamansa iskeä.

»Serkku hyvä», hän sanoi, »mitä timanttikoristeita teidän sanotaan kuningattaren nimessä ostaneen?»

Kuningas ja kardinaali katsoivat toisiaan silmiin kuningas tiukasti, kardinaali hämmästyneenä, kuningas tuolissaan etunojassa istuen, kardinaali seisten jännittyneenä ja yht'äkkiä jäykistyen.

Vähitellen veri pakeni Rohanin kasvoilta, ja hän kävi kalman kalpeaksi. Hän etsi kuningattaren silmiä ja huomasi hänen halveksivan katseensa ja mutruisen suunsa. Silloin hänen uljas päänsä vihdoinkin hieman kumartui.

»Sire», hän sanoi epävarmalla äänellä, »huomaan tulleeni petetyksi. Mutta itse en ole ketään pettänyt.»

»Sitten teidän ei tarvitse olla huolissanne. Teidän tarvitsee vain selittää asia.»

Selittää! Sitäpä juuri hän ei voinut tehdä. Ja toisekseen, minkä luontoista selitystä häneltä oikeastaan vaadittiin? Hänen siinä hämmästyneenä seistessään kuningatar ratkaisi tämän kysymyksen.

»Jos te todella olette tullut petetyksi», sanoi hän ivallisesti, posket hehkuen ja silmät terävinä kiiluen, »niin olette joutunut itsepetoksen uhriksi. Mutta siinäkin tapauksessa on uskomatonta, että itsepetos olisi johtanut teidät niin pitkälle, että esiinnytte minun asiamiehenäni — te, jonka luulisi tietävän olevansa viimeinen ihminen Ranskassa, jota siihen tarkoitukseen käyttäisin, te, jota en ole puhutellut kahdeksaan vuoteen.» Hänen silmissään kimalteli harmin kyyneleitä, hänen äänensä kävi kimeäksi. »Ja koska ette ole sitä kieltänyt, koska esitätte sellaisen kehnon verukkeen, että teitä on petetty, niin täytyy meidän vasten tahtoammekin se uskoa.»

Näin hän yhdellä iskulla murskasi kaikki ne ihanat toiveet, joita kardinaali oli hellinyt jalokiviyöstä lähtien — jalokivipä todellakin — Venuksen-aukiossa; näin hän teki tyhjäksi kardinaalin kaikki kunnianhimoiset pyyteet ja saattoi miehen itsensä puolipökerryksiin.

Huomatessaan tämän kardinaalin hämmentyneen tilan tärkeä, mutta hyvänluontoinen kuningas nousi seisomaan.

»Kuulkaapa, serkku», hän sanoi ystävällisemmin, »rauhoittukaa. Istukaa tähän ja kirjoittakaa, mitä teillä mahdollisesti on sanottavaa selitykseksi.»

Ja sen sanottuaan hän kuningattaren ja kummankin ministerin seuraamana poistui takana olevaan kirjastoon.

Yksin jäätyään Rohan hoiperteli pöydän luo ja vaipui hervotonna tuolille. Hän otti kynän käteensä, mietti hetken aikaa ja alkoi kirjoittaa. Mutta hän ei ollut vieläkään selvillä asiasta. Hän ei vieläkään jaksanut käsittää, miten suunnattomasti häntä oli petetty, ei voinut vielä uskoa, että nuo rakkaat kirjeet, jotka hän oli saanut Maria Antoinettelta, olivat väärennettyjä, ettei hänen Venuksenaukiossa kohtaamansa nainen ollut kuningatar, ja ettei siis kuningatar ollut antanut hänelle ruusua, jonka kuihtuneita terälehtiä hän yhdessä noiden kirjeiden kanssa säilytti punaisessa marokonnahkaisessa kirjesalkussa. Mutta sen hän toki käsitti, että hänen kunnian tähden — kuningattaren kunnian — oli esitettävä asia siinä muodossa; ja sen mukaisesti hän nyt laati kertomuksensa.

Kun se oli valmis, niin hän itse vei sen kirjastossa olevalle kuninkaalle.

»Onko teillä nyt kaulakoriste?» hän kysyi Rohanilta. »Sire, minä annoin sen tuon Valois-naisen haltuun.»

»Missä on tuo nainen?»

»En tiedä, sire,»

»Entä kuningattaren nimikirjoituksella varustettu valtakirja, jonka jalokivikauppiaat sanovat teidän esittäneen heille — missä se on?»

»Se on minulla, sire. Minä toimitan sen teille. Vasta tällä hetkellä käsitän, että se on väärennetty.»

»Nytkö vasta?» huudahti kuningatar pilkallisesti.

»Hänen majesteettinsa kuningattaren nimeä on loukattu», sanoi kuningas vakavana. »Se on puhdistettava. Kuninkaana ja puolisona velvollisuuteni on selvä. Teidän ylhäisyytenne on pakko alistua vangittavaksi.»

Rohan peräytyi hämmästyneenä askelen. Hän oli valmistunut epäsuosioon ja viraltapanoon, mutta ei tähän.

»Vangittavaksiko?» hän kuiskasi. »Voi, vartokaa, sire. Julkisuus! Häväistys! Ajatelkaahan toki! Mitä tulee kaulakoristeeseen, niin minä maksan sen itse ja kärsin siten rangaistuksen herkkäuskoisuudestani. Vannotan teitä, sire, antakaa asian päättyä tähän. Pyydän sitä oman itseni vuoksi, Soubisen ruhtinaan vuoksi ja Rohanin nimen vuoksi, joka syyttä suotta ja mitään hyödyttämättä tulisi tallatuksi lokaan.»

Hän puhui sekä lämmöllä että voimalla; ja vaikk'ei hän siihen enää mitään lisännyt, saattoi hän kuitenkin läsnäolijat siihen vakaumukseen, että paljon enemmän voitaisiin puhua hänen esittämänsä menettelytavan hyväksi.

Kuningas epäröi miettiväisenä. Tämän huomatessaan järkevä, kaukonäköinen Miromesnil rohkeni esittää ne perusteet, joihin Rohan oli viitannut, ja painosti varsinkin sitä seikkaa, että häväistystä olisi vältettävä.

Ludvig nyökkäili merkiksi, että hyväksyi tämän kannan, mutta silloin Maria Antoinette ei kauemmin voinut pidättää vihaansa, vaan puhkesi puhumaan näitä järkeviä toimenpiteitä vastaan.

»Tämä inhoittava juttu on saatettava julkisuuteen», hän vaati. »Minun nimeni puhdistamiseksi asia on julkisesti selvitettävä. Kardinaali selittäköön kaikkien tiettäväksi, miten hän johtui olettamaan, että minä, vaikk'en ole puhutellut häntä kahdeksaan vuoteen, olisin halunnut hänen apuaan kaulakoristeen ostossa.»

Hänellä oli kyynelet silmissä, ja hänen heikkoluontoinen, vaihemielinen puolisonsa arveli hänellä olevan oikeuden tätä vaatia. Ja niinpä koko maailman hämmästykseksi ruhtinas Louis de Rohan teljettiin vankilaan tavallisena varkaana.

Typerä, ajattelematon, lyhytnäköinen nainen oli antanut vihansa voittaa kaikki järkiperusteet — välittämättä seurauksista, välittämättä tapahtuvasta vääryydestä, kunhan vain hänen kostonhimonsa, jota kokonaan hallitsi hänen vihansa kardinaalia vastaan, tuli tyydytetyksi.

Tämän halpamaisen teon seuraukset olivat hirmutavalla kohdistuvat häneen itseensä. Vesissä silmin ja verisenä hän oli sovittava tämän armeliaisuudenpuutteensa; hyvin pian hän oli korjaava sen katkerat hedelmät.

Saint-Just, huomattava parlamentin jäsen, vallankumouksessa täyteen kukoistukseensa puhkeavien uusien aatteiden etevimpiä ajajia, lausui kansanomaisen käsityksen kaulakoristejutusta sanoilla:

»Suuri ja ilahduttava juttu! Kardinaali ja kuningatar sekaantuneina väärennys- ja petkutusrikokseen! Kuonaa piispansauvalla ja valtikalla! Mikä vapaudenaatteiden riemuvoitto!»

Seuranneensa oikeudenkäynnissä, joka suoritettiin parlamentin edessä, madame de la Motte, eräs Reteaux de Villette-niminen mies, joka oli väärentänyt kuningattaren nimen ja jäljitellyt hänen käsialaansa ja esiintynyt Desclaux'na, ja muudan neiti d'Oliva — hän oli käyttänyt hyväkseen erehdyttävää yhdennäköisyyttään Maria Antoinetten kanssa esiintyäkseen kuningattarena Venuksenaukiossa — havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin. Mutta kaulakoristetta ei saatu takaisin. Se oli hajoitettu ja muutamat timanteista olivat jo myydyt; toisia oli kapteeni de la Motte myymässä Lontoossa, jonne hän oli sitä varten matkustanut ja jonne hän, viisaasti kyllä, jäi.

Kardinaali julistettiin syyttömäksi kaiken kansan suureksi iloksi ja riemuksi, mikä varmaankin suututti ja katkeroitti kuningatarta. Hänen mahtava sukunsa, Ranskan papisto, ja itse kansa, jonka suosiossa hän aina oli ollut, olivat kukin uupumatta työskennelleet hänen vapauttamisekseen. Ja niinpä tapahtui, että se ainoa mies, jonka kuningatar oli aikonut kukistaa, päinvastoin oli ainoa asiaan sekaantunut henkilö, joka selvisi siitä vahingoittumattomana. Kuningattaren viha kardinaalia kohtaan nostatti häntä itseään vastaan kardinaalin kaikkiin kansanluokkiin kuuluvien ystävien vihan. Hirvittäviä häväistyskirjoituksia kierteli hänestä kautta Euroopan. Uskottiin ja todistettiin, että hän oli sekaantunut tähän huijausjuttuun syvemmin, kuin mitä oli päässyt julkisuuteen, että madame de la Motte oli vain syntipukkina, että kuningatarkin olisi kuulunut syytettyjen penkille, ja että hänet pelasti vain häntä suojeleva kuninkuus.

Ajatelkaa, mikä erinomainen ase tästä tuli niiden miesten käsiin, jotka ajoivat uusia vapauden aatteita — jotka koettivat todistaa turmeltuneeksi sen järjestelmän, jota he yrittivät kaataa!

Maria Antoinetten olisi pitänyt jonkinverran käsittää tätä. Ja hän olisikin ehkä käsittänyt, jollei vihansa olisi häntä sokaissut, jollei hän niin kiihkoisesti olisi käyttänyt hyväkseen tilaisuutta kostaa Rohanille tämän pureva ivalausuma hänen äidistään. Hän olisi ehkä säästynyt paljosta, jos olisi, itse tilaisuudessa ollessaan, säästänyt Rohania. Mutta nyt kaikuivat alati hänen korvissaan jutun ilkeämieliset jälkipuheet ja Saint-Justin ilakoivat sanat. Ne seurasivat häntä siihen oikeudenistuntoon, jossa häntä vallankumoustribunaalin edessä kahdeksan vuotta myöhemmin tutkittiin. Ne seurasivat häntä itse mestauslavalle, johon ne epäilemättä olivat hankkineet laudan.