V. TEURASTUSYÖ

Pärttylin yön tapahtumat

V. TEURASTUSYÖ.

Pärttylin verilöylyn suhteen on olemassa jonkinverran salaperäisyyttä, josta historiankirjoittajat luultavasti tulevat väittelemään niin kauan kuin maailmassa historiaa kirjoitetaan. Oikeastaan nuo väittelyt juuri ovat aiheuttaneet koko salaperäisyyden. Nämä historiankirjoittajat voisi ehkä luokittaa kahteen ryhmään — katolisiin ja antikatolisiin. Edelliset ovat yrittäneet todistaa, että tuo verilöyly oli pelkästään poliittinen tapahtuma, joka ei ollenkaan koskenut uskontoa; jälkimmäiset ovat samoin ponnistaneet kaiken voitavansa osoittaakseen, että se oli pelkkä uskonnollinen vaino, joka ei ollenkaan koskenut politiikkaa. Ne, jotka käsittävät asian tällä jälkimmäisellä tavalla, väittävät, että sitä oli kauan edeltäpäin harkittu, että se perustui seikkoihin, joista Katariina Medici ja tuo onneton Alban herttua olivat sopineet keskenään jo seitsemisen vuotta aikaisemmin. Ja he näyttävät otaksuvan, että Navarran Henrik, protestanttisen puolueen nimellinen johtaja, oli tuotettu Pariisiin naidakseen Margareetta Valois'n vain sitä varten, että valtakunnan protestanttiset ylimykset, häihin pääkaupunkiin saapuessaan, siten saataisiin houkutelluksi perikatoonsa.

Tämän kertomuksemme tarkoituksena ei ole syventyä tutkimaan noiden kahden suunnan esittämiä syitä ja perusteita, emmekä sitä yritäkään tehdä. Tulkoon kuitenkin mainituksi, että totuus luultavasti on löydettävissä noiden kahden selitystavan keskiväliltä — että tuo verilöyly oli suunnittelultaan poliittinen, mutta toimeenpanoltaan uskonnollinen; eli toisin sanoen, että valtioviisaus harkiten käytti uskonkiihkoa aseenaan; että sopivan tilaisuuden eli sattuman aiheuttama äkkipäätös sai aikaan verilöylyn.

Ennakkoharkintaa vastaan mainittakoon seuraavat pääseikat:

a) Mahdottomuus säilyttää seitsemän vuoden ajan salaisuutta, jonka nähtävästi olisi täytynyt olla useiden tietona;

b) Se, ettei Kaarle IX eikä hänen äitinsä, Katariina, kumpikaan suinkaan olleet kiihkokatolisia, eivätpä edes tavallisia vakavamielisiä uskovaisia.

c) Yhtenäisen toiminnan puute — kun koko valtakunta otetaan huomioon — verilöylyn toimeenpanossa.

Samaa todistaa vielä sekin seikka, että Coligny yritettiin murhata kaksi päivää ennen verilöylyä, mikä teko nähtävästi olisi saanut hugenotit varovaisiksi ja niin aiheuttanut koko suunnitelman epäonnistumisen — jos sellaista olisi ollut olemassa.

On muistettava, että Ranska vuosikausia oli ollut jakautuneena kahteen leiriin, ja että katolilaisten ja hugenottien kesken oli riehunut kansalaissota, mikä oli jakanut maan. Protestanttisen puolueen johtaja oli tuo etevä soturi Gaspard de Chatillon, amiraali Coligny, moraalisessa mielessä Ranskan protestanttinen kuningas, mies, joka nostatti sotajoukkoja, ylläpiti niitä protestanttisilta alamaisiltaan kantamilla veroilla, ja neuvotteli Kaarle IX:n kanssa kuin samanarvoinen ruhtinas. Katolisen puolueen johtajana — joka puolue oli toinen »valtio valtiossa» — oli Guisen herttua. Kolmantena puolueena valtakunnassa oli kuninkaan puolue, jolla ei ollut paljonkaan muuta tehtävää kuin koettaa saada toiset kuohuvat puolueet pysymään keskenään tasapainossa.

Ne syyt, jotka jouduttivat verilöylyä, on kuninkaan veli, Anjoun herttua (myöhemmin Henrik III) esittänyt kertomuksessaan. Hän kirjoitti sen Mironille, lääkärilleen ja uskotulle ystävälleen Krakovassa, jossa hän myöhemmin hallitsi Puolan kuninkaana, ja olosuhteissa, jotka tekivät mahdottomaksi otaksua, että se olisi sepitetty missään vieraassa tarkoituksessa. Tätä osaksi tukevat ja osaksi yksityisseikoilla rikastuttavat muun muassa silloisen Navarran kuninkaan seurueeseen kuuluneen nuoren miehen, Sullyn, kertomus, sekä Colignyn talouskuntaan kuuluneen herrasmiehen, Lusignanin, kertomus. Itse tapahtumia ja niiden välittömiä vaikuttimia kuvaillessamme seuraamme tarkkaan näitä lähteitä.

* * * * *

Louvren pitkässä pylväskäytävässä tungeksivien keikarien ja ylhäisten naisten iloinen rupattelu vaikeni hiljaiseksi supatukseksi, ja koetettiin tehdä tietä kuninkaalle, joka oli äkkiä ilmestynyt näkyviin nojaten hellästi amiraali Colignyn olkapäähän.

Anjoun herttua, solakka, kohtelias, kullalla kirjaeltuun sinipunaiseen pukuun puettu nuori mies, unohti kiinnostavan kauniit kätensä ja kumartui syvempään ihanan madame de Nemoursin puoleen, ja molemmat suuntasivat epäystävälliset katseensa amiraaliin.

Kuningas ja tuo suuri hugenottijohtaja, oudon vastakohtainen pari, astelivat hitaasti pylväskäytävää alas. Coligny olisi oikeastaan ollut puolta päätä pitempi, jollei olisi ollut jo kumara, mistä huolimatta hänen ryhdissään ilmeni tarmoa ja sotilaallista pontevuutta ja hänen kurttuisilla, arpisilla kasvoillaan vakavaa arvokkuutta, joka melkein vivahti ylpeyteen. Moncontourin taistelussa luoti oli lävistänyt hänen poskensa ja murskannut kolme hammasta, josta oli jäljellä sinertävä, harmaan parran alle jatkuva arpi. Otsa oli korkea ja uljas, ja tuuheiden kulmakarvain alta katsovat silmät tiukat ja terävät. Hän oli puettu kalvinistisen yksinkertaisesti kokonaan mustaan, ja samoin kuin hän tässä suhteessa oli rikinkeltaiseen satiiniin puetun kuninkaan vastakohta, samoin olivat hänen vakavat kasvonsa hallitsijansa typeräin kasvojen vastakohta.

Kaarle IX, hintelävartaloinen kolmenkolmatta ikäinen nuori mies, oli likaisen kalpean värinen, silmät isot, vihertävät ja harhailevat ja nenä paksu ja alasriippuva. Leveän, ohuen suun esiintyöntyvä ylähuuli teki hänet hölmömäisen näköiseksi, ja sitä vielä lisäsi hänen tapansa kurkoittaa päätänsä eteenpäin.

Hänen luonteensa oli aivan hänen ulkonäkönsä mukainen — tylsä ja karkea. Jalosukuiset ihmiset pitivät häntä yleensä raakapuheisena ja etevänä keksimään haukkumasanoja.

Pylväskäytävän päähän päästyään Coligny kumartui hyvästiksi suutelemaan kuninkaallista kättä. Kaarle toisella kädellään taputti amiraalia olkapäälle.

»Luottakaa siihen, että minä olen teidän ystävänne», hän sanoi, »ruumiineni, sieluineni, sydämin ja sisälmyksin, samoin kuin uskon teidän olevan minun ystäväni. Hyvästi, isä.»

Coligny poistui, ja kuningas palasi samaa tietä takaisin astellen nopeasti, pää hartiain välissä, katsomatta vastenmielisine silmineen oikealle tai vasemmalle. Kun hän hävisi näkyvistä, poistui Anjoun herttua madame de Nemoursin rinnalta ja lähti kuninkaan jälkeen. Silloin hovilaisten keskeytynyt rupattelu vihdoin taas puhkesi ääneen.

Kuningas asteli edestakaisin työkammiossaan — se oli yksinkertainen huone, kalustonaan erilaisia esineitä, mitkä kuuluivat opiskeluun, kotihartauteen ja metsästykseen. Suuri Jumalan-äidin kuva riippui eräällä seinällä, ja sen kahden puolen väkipyssy, sekä toisessa yläkulmassa metsästystorvi. Oven suussa olevaa pientä alabasterista vihkivesimaljaa, johon oli pistetty palmun oksa, näkyi käytettävän haukantiukujen ja hihnojen säiliönä. Lyijypuitteisen ikkunan luona oli kauniilla leikkauksilla koristeltu pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jolla oli sekalaisia kirjoja ja papereita — metsästystä koskeva tieteellinen teos ja hartauskirja olivat rinnakkain: rukousnauha ja koiraruoska olivat ristikkäin Ronsardin avonaisten runojen päällä. Kuningas oli aikansa kehnoimpia runoseppiä.

Veljensä astuessa huoneeseen Kaarle katsahti olkansa yli. Hänen katseensa kävi tuimemmaksi, kun hän näki, kuka tulija oli, ja murahtaen hän ilkeästi potkaisi jalkaansa juuressa pitkänään makaavaa maksanväristä koiraansa. Vingahtaen koira pakeni nurkkaan, herttua pysähtyi säpsähtäen.

»No?» murisi kuningas. »No. Enkö milloinkaan saa rauhaa? Enkö milloinkaan saa olla yksin? Mikä nyt on hätänä? Taivahan talikynttilät! Mitä sinä oikein tahdot?»

Hänen vihreät silmänsä säkenöivät, hän aukoi ja sulki oikeaa kättään, jolla piteli vyöllään riippuvan miekkansa kultaista kahvaa.

Tällaisesta raivoisan vimmatusta vastaanotosta säikähtyneenä nuori herttua kiireesti peräytyi.

»Enpä mitään. Tulen toiste, koska häiritsen sinua nyt.» Hän kumarsi ja poistui kuullen takaansa ilkeää, karkeaäänistä naurua.

Anjou kyllä tiesi, miten vähän hänen veljensä hänestä piti, ja hän myöntää sinä hetkenä suuresti pelänneensä häntä. Mutta toisaalta on selvää, että hän pelätessään myöskin tunsi katkeruutta häntä kohtaan. Hän lähti oikopäätä etsimään äitiään, jonka lemmikki hän oli, kertoakseen hänelle, millä päällä kuningas oli ja selittääkseen — nähtävästi aivan oikeaan osuen — mikä siihen oli syynä.

»Se on tuon konnamaisen hugenotti-amiraalin työtä», päätti hän sanatulvansa lopuksi. »Aina hän Colignyn kanssa seurusteltuaan on tuollainen.»

Katariina Medici mietti. Hän oli lihava, mukavuutta rakastava nainen, paksunenäinen, tiukkasilmäinen, unelias.

»Kaarle», sanoi hän viimein yksitoikkoisella, tunteettomalla äänellään, »on tuuliviiri, joka kääntyy joka tuulen mukaan, mikä hänet kohtaa. Johan sinun pitäisi hänet tuntea.» Ja Katariina haukotteli niin, että se, joka ei tuntenut häntä ja hänen tapaansa alituiseen haukotella, olisi luullut, ettei asia häntä suurestikaan kiinnostanut.

He olivat kahden hänen pienessä, verhoseinäisessä yksityishuoneessaan, jota hän itse sanoi kotikappelikseen. Katariina puolittain istui, puolittain loikoi kirjaillulla, ruusunvärisellä silkkikankaalla päällystetyllä sohvalla. Anjou seisoi huoneen toisessa päässä ikkunan luona, selin ikkunaan, niin että hänen kalpeat kasvonsa olivat varjossa. Hän katseli kauniita käsiään, joita hän ei halunnut laskea alas, koska pelkäsi, että veri silloin laskeutuisi niihin ja rumentaisi niiden puhtaan valkeuden.

»Amiraalin vaikutus häneen yhä vain lisääntyy», hän valitti, »ja niin meidän vaikutuksemme vähenee.»

»Kai minä sen tiedän», vastasi Katariina uneliaasti.

»On jo aika tehdä siitä loppu», sanoi Anjou kiihkeästi», ennenkuin hän tekee lopun meistä. Teidän vaikutuksenne käy päivä päivältä heikommaksi ja hänen voimakkaammaksi. Kaarle alkaa pitää hänen puoltaan meitä vastaan. Vielä hänestä ennen pitkää koituu hugenottipuolueen kannattaja, Jumala paratkoon! Olisittepa nähnyt, miten hän nojasi tuon vanhan parpaillot’n olkapäähän sanoen häntä isäkseen ja vakuuttaen olevansa hänen alati uskollinen ystävänsä — 'ruumiineen, sieluineen, sydämin ja sisälmyksin', niin kuin hän itse sanoi. Ja kun minä sitten menen häntä tapaamaan, niin hän ärjyy ja kiukuttelee minulle ja sormielee miekkaansa aivan kuin haluaisi pistää sen kurkkuuni. On helppo käsittää, mistä tuo vanha konna puhui hänen kanssaan.» Ja entistäkin kiivaammin hän toisti äskeiset sanansa: »On aika tehdä siitä loppu!»

»Niinpä kylläkin», sanoi Katariina yhä edelleen yhtä kiihkottomana. »Ja loppu siitä on tuleva. Tuo vanha salamurhaaja olisi ollut hirtettävä jo monta vuotta sitten siitä, että ohjasi sitä kättä, joka ampui Frans Guisen. Hän käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi Kaarlelle, meille itsellemme ja Ranskalle. Tuolla hugenottiarmeijallaan, jonka hän kokoo mennäkseen taistelemaan kalvinilaisuuden puolesta Flanderissa, hän vielä sotkee meidät sotaan Espanjan kanssa. Olisipa se kaunis juttu Jumal'avita!» Hetkeksi hänen äänensä hieman vilkastui ja lämpeni. »Katolinen Ranska sodassa Katolista Espanjaa vastaan hugenottisen Flanderin vuoksi!» Hän naurahti. Sitten hänen äänensä taas laskeutui tavalliselle uneliaalle tasolleen. »Olet oikeassa. On jo aika tehdä siitä loppu. Coligny on tuon kapinallisen pedon pää. Jos katkaisemme pään, niin ehkä petokin tuhoutuu. Kysytään Guisen herttualta neuvoa.» Hän haukotteli taas. »Niin, Guisen herttua meitä kyllä neuvoo ja auttaa. Amiraalista meidän on päästävä, tuli mitä tuli.»

Tämä tapahtui maanantaina elokuun 18. päivänä 1572, ja niin vakava ja tarmokas oli tämä lihava ja näennäisen hidas nainen, että kahden päivän kuluttua kaikki tarpeelliset valmistelut oli suoritettuja salamurhaaja Maurevert oli väijyksissä Vilainen talossa. St. Germaine l'Auxerrois'n luostareissa, madame de Nemoursin hankkimana, joka oli amiraalin verivihollinen.

Mutta vasta seuraavana perjantaina Maurevertille sattui tilaisuus suorittaa hänelle uskottu tehtävä. Kun amiraali sinä aamuna muutamien talouskuntaansa kuuluvien herrasmiesten kanssa, paluumatkalla Louvresta Rue Bétisy-kadun varrella olevaan asuntoonsa, kulki ohi, niin salamurhaaja teki tekonsa. Eräästä ensikerroksen ikkunasta alettiin yht'äkkiä ampua, ja pyssynluoti murskasi amiraalin oikeasta kädestä kaksi sormea ja pysähtyi hänen vasemman käsivartensa lihaksiin.

Näin typistetyllä ja verta vuotavalla kädellään hän viittasi ikkunaan, mistä laukaus oli ammuttu, käskien seuralaistensa tunkeutua taloon vangitsemaan salamurhaaja. Mutta sillä aikaa kuin nämä murtausivat taloon sen julkipuolelta, pakeni Maurevert takatietä, missä häntä oli hevonen odottamassa, ja vaikka häntä ajettiin takaa, ei häntä milloinkaan saatu vangituksi.

Asia kerrottiin oitis kuninkaalle. Hän oli parhaillaan pelaamassa tennistä Guisen herttuan ja amiraalin vävyn, Télignyn, kanssa.

»Amiraali uskoo, sire», sanoi Colignyn lähettämä yksinkertainen herrasmies, »teidän käsittävän tämän salamurhaajan teon todistukseksi siitä, minkä arvoinen oli hänen ja herra Guisen St. Germainen rauhansopimuksen jälkeen tekemä sovinto.»

Guisen herttua jäykistyi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kuningas raivosta kalman kalpeana katsoi häneen hetkisen myrkyllisesti, ja johonkin vihaansa purkaakseen iski sitten verkkomailansa murskaksi seinään.

»Jumalan veri!» hän huusi kauheasti karjuen. »Enkö sitten milloinkaan saa rauhaa?» Hän viskasi katkenneen verkkomailansa menemään ja lähti kiroten tiehensä. Sanantuojalta tarkemmin asiaa kysellessään hän sai kuulla, että laukaus oli ammuttu Vilainen talosta, joka joskus oli ollut Guisen herttuan opettaja, ja että hevosta, jolla salamurhaaja oli paennut, oli pidellyt Guisen livreaan puettu tallirenki.

Sillävälin herttua ja Téligny olivat sanaakaan keskenään vaihtamatta poistuneet paikalta — Guise sulkeutuakseen hotelliinsa ja kootakseen ystävänsä, Téligny lähtien oitis appi-isänsä luo.

Kello kahden aikaan iltapäivällä kuningas äiti-kuningattaren ja kahden veljensä, Anjoun ja Alenconin, ja useiden upseerien ja hovinaisten seurassa lähti amiraalin hartaasta pyynnöstä tätä katsomaan. Kuninkaallinen ei saanut ollenkaan nähdä sitä kiihtymystä, joka oli vallinnut kaupungissa aamullisesta tapauksesta asti, mutta joka heidän lähestyessään asettui. Kuningas oli synkkä suuttunut ja vaitelias. Hän ei vielä tähän asti ollut keskustellut asiasta kenenkään kanssa ja oli kieltänyt äidiltäänkin puheillepääsyn. Katariina ja Anjou olivat harmissaan asian epäonnistumisesta, huolestuneita ja yhtä puhumattomia kuin kuningaskin.

Perille saapuessaan he tapasivat amiraalin odottamassa heitä tyynenä ja levollisena. Kuuluisa Ambroise Paré oli poistanut katkenneet sormet ja hoitanut käsivarressa olevaa haavaa. Mutta vaikka Coligny näyttikin päässeen asiasta vähällä eikä näyttänyt olevan hengenvaarassa, niin oli sen sijaan liikkeellä huhu, että luoti oli myrkytetty; eikä amiraali eivätkä hänen omaisensa näyttäneet jättävän sitä mahdollisuutta lukuun ottamatta. Onpa syytä epäillä, että siitä seikasta tahallisesti yritettiin hyötyä. Arveltiin ehkä, että amiraalin vaikutusvalta kuninkaaseen sillä tavalla paremmin säilyisi. Sillä jos olisi epätietoista, kuolisiko Coligny vai jäisikö henkiin, niin järkyttäisi se varmasti syvemmin kuningasta, kuin jos hän tietäisi haavan vaarattomaksi.

Äitinsä ja veljiensä seuraamana Kaarle asteli keikaillen avaran esihuoneen läpi, joka nyt oli ahdinkoon asti täynnä juroja, kostonhimoisia hugenottiherroja, ja astui sitten huoneeseen, missä Coligny lepäsi ikkunan luona olevalla päivävuoteella. Amiraali näytti aikovan nousta seisomaan, mutta kuningas riensi estämään häntä siitä.

»Levätkää, isä-kulta!» hän huudahti hyvin huolestuneella äänellä. »Jumalan sydän! Minkä ne nyt teille tekivät? Sanokaa toki, ettei henkenne ole vaarassa, muuten minä kautta messun —»

»Olen saanut henkeni Jumalalta», vastasi amiraali vakavasti, »ja kun hän sitä vaatii, luovutan sen. Ei tämä mitään.»

»Vai ei mitään! Jumalan veri! Vai ei mitään! Kipu kohtasi teidät, isä, mutta loukkaus minut; ja vannonpa teille veren ja kuoleman kautta, että olen kostava tämän niin hirmuisella tavalla, ettei se ikinä unohdu!»

Sitten hän puhkesi niin kammottavasti sadattelemaan ja herjaamaan, että amiraali, joka oli vakavan uskonnollinen, Jumalaa pelkäävä lahkolainen, sitä kuunnellessaan aivan kauhistui.

»Rauhoittukaa, sire!» pyysi hän viimein laskien terveen kätensä kuninkaan samettihihalle. »Rauhoittukaa ja kuunnelkaa, sillä enpä ole rohjennut kutsua Teitä tänne puhuakseni itsestäni tai haavoistani tai minua kohdanneesta vääryydestä. Tämä murhayritys minua vastaan on vain merkki siitä pahasta, mikä Ranskassa liikehtii kukistaakseen teidän valtanne ja voimanne. Mutta —» Hän pysähtyi ja katsahti niihin kolmeen, jotka seisoivat kuninkaan takana. »Se, mitä minulla on teille sanottavaa, jos suvaitsette kuunnella, on yksin teitä varten.»

Kuningas pyörähti äkkiä omalla omituisella tavallaan; kaikki hänen liikkeensä olivat äkillisiä ja suonenvedon tapaisia. Hän katsahti altakulmain äitiään ja veljiään. Hänen oli mahdoton katsoa ketään suoraan silmiin.

»Poistukaa!» hän komensi heilauttaen kärsimättömästi kättään melkein heidän nenänsä edessä »Kuulettoko? Jättäkää minut keskustelemaan isäni, amiraalin kanssa.»

Nuoret herttuat liikahtivat heti lähteäkseen, aina peläten aiheuttavansa niitä hirveitä raivon purkauksia, mitkä ehdottomasti seurasivat hänen heikon tahtonsa vastustamista. Mutta hitaaseen Katariinaan ei se niin pian vaikuttanut.

»Luuletko herra de Colignyn olevan tarpeeksi hyvissä voimissa keskustellakseen tällä hetkellä asioista? Muista hänen tilaansa, ole hyvä», huomautti hän yksitoikkoisella äänellään.

»Kiitän teitä huolehtimisestanne, madame», sanoi amiraali ivallinen hymyn häive suupielissään. »Mutta olen, Jumalan kiitos, kyllin hyvissä voimissa! Ja vaikkapa olisin heikompikin, niin rasittaisi voimiani varmasti enemmän se ajatus, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni hänen majesteettiaan kohtaan kuin samaisen velvollisuuden täyttäminen.»

»Haa! Kuuletteko?» tokaisi kuningas. »Menkää siis; menkää!»

He menivät, palaten esihuoneeseen odottamaan vastaanoton päättymistä. He seisoivat siellä kolmisin kuumaan, aurinkoiseen pihaan päin olevan ikkunan komerossa. Siellä heitä ympäröi, kuten Anjou itse meille kertoo, parisen sataa juroa, synkännäköistä amiraalin puolueen herrasmiestä ja upseeria, jotka vihamielisyyttään salaamatta katselivat heitä, jotka pysyivät muuten ääneti paitsi minkä keskenään kaiken aikaa kuiskuttelivat ja jotka liikkuivat edestakaisin kuninkaallisen ryhmän edessä välittämättä vähimmälläkään tavalla osoittaa heille erikoista kunnioitusta ja arvonantoa.

Tämän vihamielisen väentungoksen eristämänä Katariina poikineen kävi yhä rauhattomammaksi, niin ettei äiti-kuningatar, kuten hän itse myöhemmin tunnusti, ollut milloinkaan ollut paikassa, missä niin pelkäsi ja mistä päästessään niin iloitsi.

Tämä pelko häntä vihdoin kannusti jouduttamaan viereisessä huoneessa käytävän salaisen neuvottelun päättymistä. Ulkonaisesti täysin rauhallisena, pidättäen mennessään haukotuksen, hän asteli huoneen poikki verkalleen ovelle, pojat perässään, kolkutti lyhyesti oviruutuun ja astui huoneeseen käskyä odottamatta.

Kuningas, joka seisoi amiraalin vieressä, pyörähti äkkiä ympäri kuullessaan oven käyvän. Hänen silmänsä välähtivät suuttumuksesta, kun hän näki äitinsä, mutta tämä ehätti ensin puhumaan.

»Poikani», hän sanoi, »minun käy sääliksi amiraaliparkaa. Hän voi vielä saada kuumetta, jos nykyisellään sallit hänen yhä vaivata itseään asiain käsittelyllä. Ei ole ystävällistä häntä kohtaan enää pitemmälti jatkaa neuvottelua. Anna asiain odottaa, kunnes hän on toipunut, mikä tapahtuu sitä pikemmin, jos hän nyt saa levätä.»

Coligny siveli ääneti valkoista partaansa kuninkaan vihan vimmoissa ärjäistessä äidilleen:

»Par la mort Dieu! Mitä tämä äkillinen huolehtiminen amiraalista nyt tietää?»

»Ei mikään äkillinen, poikani», vastasi tämä yksitoikkoisella äänellään katsoen häntä suoraan silmiin, ja hänen uneliaassa katseessaan tuntui olevan jotakin magneettista, mikä osaksi lannisti kuninkaan tahdon. »Ei kukaan käsitä paremmin kuin minä, minkä arvoinen amiraali oikein on Ranskalle.»

Anjou, joka seisoi äitinsä takana, mahtoi varmaankin hymyillä tälle kaksimieliselle puheelle.

»Jumalan sisälmykset! Olenko minä kuningas, vai mikä minä olen?»

»Eipä kuninkaan oikein sovi väärinkäyttää haavoittuneen alamaisensa voimia», vastasi äiti-kuningatar katsoen yhä poikaansa suoraan silmiin. »Tule, Kaarle. Toiste kun amiraali on enemmän toipunut, voit jatkaa tätä neuvottelua. Tule nyt.»

Kuninkaan suuttumus tasaantui pelkäksi pahantuulisuudeksi, jota hän osoitti melkein pahankurisen pikkupojan tavoin. Hän koetti kestää äitinsä katseen, mutta hämmentyi peräti.

»Ehkäpä — — — Oh, ventre Dieu, äitini on oikeassa!

Antaa sitten asian jäädä toistaiseksi, isä-kulta. Puhutaan sitten, kun te olette terve.»

Hän astui vuoteen ääreen ojentaen kätensä. Coligny tarttui siihen, katsoen huolestuneena kuninkaansa nuorekkaita, kalpeita kasvoja.

»Kiitos, että tulitte minua kuulemaan. Puhun ehkä toiste lisää, jos saan elää. Pitäkää siihen mennessä mielessänne, mitä jo olen sanonut. Ei minua tässä maailmassa kiinnosta muu kuin teidän etunne, sire.» Ja hän suuteli kuninkaan kättä hyvästiksi.

Vasta kun he olivat taas Louvressa, rupesi kuningatar ahdistelemaan kuninkaan kolkkoa hajamielisyyttä, saadakseen tietää — sillä tietää hän tahtoi — mistä asiasta amiraali oli hänelle kahden kesken puhunut.

Yhdessä Anjoun kanssa hän lähti kuningasta tapaamaan hänen työkammioonsa, eikä hän kiellosta välittänyt. Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä pää hartiain väliin painuneena leuallaan käsiinsä nojaten. Hän katsoi tuimasti tulijoita, kirosi karkeasti ja kysyi, mitä asiaa heillä oli hänelle.

Katariina istahti jykevän rauhallisesti. Anjou jäi seisomaan hänen viereensä ja vähän taemmaksi, nojaten kuningattaren tuolin korkeaan selustaan.

»Poikani», sanoi kuningatar kiertelemättä, »lähdin kuulemaan, mistä sinä ja Coligny keskenänne keskustelitte.»

»Mistäkö keskustelimme? Mitä se teitä liikuttaa?»

»Kaikki sinun asiasi liikuttavat minua», vastasi kuningatar rauhallisesti. »Olenhan äitisi.»

»Ja minä olen teidän kuninkaanne!» vastasi Kaarle iskien nyrkillään pöytään. »Ja aion edelleenkin olla kuningas!»

»Jumalan armosta ja Colignyn suosiollisella avulla», ilkkui kuningatar levollisesti.

»Mitä puhetta sellainen on?» Kuningas tuijotti silmät suurina ja suu ammollaan. Hänen likaisenharmaat kasvonsa lensivät punaisiksi. »Mitä puhetta sellainen on?»

Katariina katsoi uneliaasti ja väistämättä kuningasta suoraan silmiin ja toisti pilkkapuheensa.

»Ja siksi olen lähtenyt sinun puheillesi», hän lisäsi. »Jollet kykene ohjaajatta hallitsemaan, niin aion ainakin tehdä voitavani saadakseni aikaan, ettei ohjaajana ole kapinallinen, jonka päämääränä on lopulta hallita sinua.»

»Hallita minua!» huudahti kuningas. Hän nousi suuttuneena seisomaan ja katsoi äitiinsä. Mutta hän ei kestänyt äitinsä järkähtämätöntä katsetta, vaan hämmentyi ja käänsi silmänsä pois. Karkeita kirouksia virtasi hänen kuninkaallisilta huuliltaan. »Hallita minua!» hän toisti.

»Niin juuri — hallita sinua», vastasi kuningatar. »Hallita sinua siksi, kunnes viimeinenkin arvovaltasi on hävinnyt; kunnes olet vain hugenottien tanssittama nukke, roi fainéant, olkinen kuninkaan kuva.»

»Jumal’avita, madame, ellette olisi äitini —»

»Juuri siksi koetan pelastaa sinut.»

Kuningas katsoi taas äitiään silmiin, mutta hämmentyi taaskin. Hän asteli huoneen kerran edestakaisin irvistellen rumasti ja itsekseen mutisten. Sitten hän pysähtyi äitinsä eteen, nojaten rukoustuoliin.

»Jumalan kuoleman nimessä, madame, koska tahdotte tietää, mitä amiraali sanoi, niin saattepa totisesti sen tietää. Todistakaa sitten minulle, ettei se kaikki ole puhdasta totuutta. Hän sanoi minulle, että kuningas tunnustetaan Ranskassa kuninkaaksi vain niin kauan kuin hänellä on valta alamaisiinsa nähden sekä hyvässä että pahassa; että niin hyvin tämä valta kuin kaikkien valtion asiain hoitokin on teidän ja Anjoun viekkaan juonittelun kautta luisumassa minulta teille; että tätä valtaa ja arvonantoa, jota te molemmat minulta nyt anastatte, voidaan ehkä jonakin päivänä käyttää minua ja kuningaskuntaani vastaan. Ja hän kehoitti minua olemaan varuillani teihin molempiin nähden ja toimimaan asianhaarain mukaan. Hän arveli olevansa velvollinen antamaan minulle tämän neuvon, koska on uskollisimpia ja luotettavimpia alamaisiani ja aivan kuoleman kynnyksellä, ja −»

»Häpeämätön teeskentelijä!» keskeytti Katariina hänet pitkäveteisellä, halveksivalla äänellään. »Vai kuoleman kynnyksellä! Kaksi sormea poikki ja lihashaava käsivarressa — ja hän sanoo olevansa in articulo mortis vaikuttaakseen teihin ja saadakseen teidät paremmin uskomaan valheitaan.»

Kuningattaren siekailematon esiintymistapa ja hänen ankara ja vastustamaton johdonmukaisuutensa tekivät tehtävänsä. Kaarlon suuret, viheriät silmät näyttivät laajenevan, suu aukeni ammolleen.

»Jos —», hän alkoi, mutta hämmentyi, tokaisi kirouksen, ja hämmentyi uudestaan. »Valheitako ne ovat, madame?» kysyi hän hitaasti.

Katariina erotti hänen kysymyksessään jännittynyttä toivoa — toivoa, joka johtui turhamaisuudesta saada olla kuningas ei vain nimellisesti, vaan myöskin todellisesti. Hän nousi seisomaan.

»On loukkaus minua kohtaan edes kysyäkään — minulta, äidiltäsi — sellaista. Tule, Anjou.»

Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen siten viekkaasti vihjauksensa kalvamaan kuninkaan mieltä.

Mutta kun hän pääsi Anjoun kansaa kahden kesken kotikappeliinsa, oli hänen tavallinen tylsyytensä hävinnyt. Nyt hän vapisi, punoitti ja puhui kovaäänisesti, samalla kuin hänen uneliaat silmänsä hehkuivat ja leimusivat hänen herjatessaan Colignyta ja hugenotteja.

Sillä hetkellä ei kuitenkaan ollut mitään tehtävää. Hyökkäys ei ollut onnistunut; Coligny oli jäänyt eloon murhayrityksen jälkeen, olipa olemassa vaara, että isku takaisin ponnahtaessaan surmaisi aiheuttajansa. Mutta seuraavana päivänä, joka oli lauantai, asiat yht'äkkiä saivat aivan uuden käänteen.

Katolisuuden suuri päämies, mahtava, kaunis Guisen herttua, joka, enemmän kuin epäiltynä salamurhan järjestäjäksi, oli pysynyt hotellissaan eilisestä asti, tuli nyt tapaamaan äiti-kuningatarta kertoakseen hänelle, mitä uutta kaupungissa tapahtui. Asestettuja hugenottiylimysjoukkoja ratsasti katuja pitkin huutaen:

»Kuolema amiraalin salamurhaajille! Alas guiseläiset!»

Ja vaikka Pariisiin oli kiireesti tuotettu rykmentti Ranskan kaartilaisia järjestystä ylläpitämään, pelkäsi herttua sittenkin suuria häiriöitä tapahtuvan kaupungissa, jonka kuninkaalliset häät olivat täyttäneet hugenottiylimyksillä seurueineen. Huhuiltiin sen lisäksi, että hugenotit varustautuivat kaikkialla — mitkä huhut, olivatpa sitten tosia tai eivät, tuntuivat näissä oloissa hyvin uskottavilta ja luonnollisilta.

Jättäen Guisen yksikseen kotikappeliinsa ja kehoittaen Anjouta tulemaan mukaansa Katariina lähti suoraa päätä kuninkaan puheille. Hän ehkä itse uskoi tosiksi nämä huhut ja esitti ne kenties kuninkaalle epäämättöminä tosiasioina vahvistaakseen siten omaa asemaansa Gaspard de Colignyta vastaan.

»Kuningas Gaspard I», hän sanoi kuninkaalle, »on jo ryhtynyt asianmukaisiin toimenpiteisiin; upseereja on lähetetty maaseudulle joukkoja kokoamaan. Amiraali on käskenyt nostaa kymmentuhantisen ratsujoukon Saksasta ja toisen kymmentuhantisen palkkaväkijoukon Sveitsin hautoneista.»

Kuningas tuijotti tylsänä. Tuontapaisia huhuja oli hänkin jo ehtinyt kuulla ja nyt hän sai tietää ne tosiksi.

»Nyt näet, kutka ovat ystäviäsi, kutka uskollisia alamaisiasi», Katariina sanoi. »Miten kyetäänkään tässä valtakunnassa kestämään niin voimakasta hyökkäystä? Katolilaiset, jotka ovat kansalaissodan näännyttämät, missä heillä muuten oli kovin vähän apua kuninkaastaan yrittävät tietenkin voimiensa mukaan ja sinusta riippumatta puolustautua. Niin tulee valtakunnassasi kaksi suurta puoluetta taistelemaan vastakkain, ilman että sinä voit sanoa kumpaakaan omaksesi. Jollet nyt kiireesti, ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin ja käsitä, kutka ovat ystäviäsi, kutka vihamiehiäsi, niin olet kohta oleva yksin ja eristettynä, sekä suuressa vaarassa, vailla arvonantoa ja valtaa.»

Masentuneena kuningas vaipui tuolille nojaten päätään käsiinsä ja mietti. Kun hän taas katsoi äitiinsä, näkyi hänen suurissa silmissään vakavaa pelkoa, minkä kuningattaren sanojen synnyttämä mielikuva oli saanut aikaan.

Hän katsahti kuningattaresta Anjouhun.

»Entä mitä on tehtävä?» kysyi hän. »Miten pelastumme tästä vaarasta?»

»Yksinkertaisella miekaniskulla», vastasi Katariina rauhallisesti. »Katkaise yhdellä sivalluksella pää tuolta kapinalliselta pedolta, tuolta vääräoppiselta vampyyrilta.»

Kuningas hätkähti ja tuijotti kauhistuneena. Hänen kätensä lipuivat hitaasti tuolin leikeltyjä käsinojia pitkin ja pusertuivat niiden päihin niin tiukasti, että rystyset näyttivät aivan marmorinystyröiltä.

»Surmatako amiraali?» sanoi hän vitkaan.

»Amiraali ja hugenottien pääjohtajat», sanoi kuningatar sellaisella äänellä, kuin olisi ollut kysymyksessä vain niskan vääntäminen kymmenkunnalta kukonpoikaselta.

»Là, ça! Por la Mort Dieu!» Kaarle kohottuusi seisomaan raivoissaan. »Sillä tavalla saisitte vihanne häntä kohtaan tyydytetyksi. Siten te —»

Kylmäkiskoisesti Katariina keskeytti hänen raivoavan sanatulvansa.

»En minä — en minä!» hän sanoi. »Älä minun neuvoani noudata. Kutsu kokoon neuvostosi. Lähetä hakemaan Tavennes, Biragues, Retz ja muut. Neuvottele heidän kanssaan. He ovat ystäviäsi; usko heitä ja luota heihin, Kun he saavat tietää asian, niin saat kuulla, ajattelevatko he toisin kuin äitisi. Lähetä heitä hakemaan; he ovat Louvressa nyt.»

Kaarle katsoi häneen hetkisen.

»Olkoon menneeksi», sanoi hän ja hoiperteli ovelle, josta kiljui käheällä äänellä käskyjään.

He saapuivat, yksitellen — marsalkka de Tavannes, herttua de Retz, Neversin herttua, kansleri de Biragues, ja vihdoin Guisen herttua, jota kuningas epäluuloisesti vihasi, varsinkin tällä hetkellä.

Joelle ja rantalaiturille päin oleva ikkuna oli avoinna päästääkseen huoneeseen tuona kuumana elokuun päivänä mahdollisesti liikkeellä olevat tuulenhenkäykset.

Kaarle istui kirjoituspöytänsä ääressä alakuloisena ja synkkämielisenä kietoen helminauhaa sormiensa ympäri. Katariina istui tuolilla pöydän toisella puolen ja Anjou hänen lähellään. Muut seisoivat kunnioittavasti odottaen, että kuningas ilmaisisi toivomuksensa. Kuninkaan välttelevä altakulmainen katse tarkasti heitä ohimennen, sitten se aivan kuin uhmaten pysähtyi äitiin.

»Kertokaa heille», sanoi hän lyhyesti.

Katariina kertoi heille saman, minkä jo oli pojalleen kertonut, esittäen kaikki nyt tarkemmin ja seikkaperäisemmin. Ei kuulunut huoneessa hetkeen aikaan muuta kuin hänen yksitoikkoisen äänensä tasainen sorina. Lopetettuaan hän haukotteli ja asettui kuuntelemaan, mitä läsnäolijoilla mahdollisesti oli siihen sanottavaa.

»No niin», tokaisi kuningas, »olette nyt kuulleet. Mitä neuvotte? Lausukaa mielipiteenne!»

Nevers ensimmäisenä vastasi.

»Ei ole muuta keinoa», hän sanoi jäykästi, »kuin minkä hänen majesteettinsa tässä esitti. Vaara on vakava. On toimittava ripeästi ja tarmokkaasti, jos mieli siitä selviytyä.»

Tavannes pani kädet selkänsä taakse ja lausui melkein samaa, samoin teki kansleri.

Helminauhaa keskisormensa ympäri punoen ja taas purkaen kuningas silmät alas luotuina kuunteli kutakin vuorostaan. Sitten hän katsahti heihin. Tavallisesti Guiseä vältellen hänen katseensa osui Retzin herttuaan, joka pysytteli syrjässä.

»Entä te, herra marsalkka, mitä te neuvotte?»

Retz ojentautui aivan kuin olisi hankkiutunut taistelemaan vastustavia voimia vastaan. Hän oli hieman kalpea, mutta muuten aivan levollinen.

»Jos minun jotakin miestä pitäisi vihata», hän sanoi, »niin kai ennen muita tätä Gaspard de Colignyta, joka on saattanut pahaan huutoon sekä minut itseni että koko perheeni niillä häpäisevillä huhuilla, mitä hän on pannut liikkeelle. Mutta minä en tahdo», lisäsi hän vakavana, »kostaa vihollisille herrani ja kuninkaani kustannuksella. En voi neuvoa ryhtymään teidän majesteetillenne ja koko valtakunnalle niin onnettomaan tekoon. Jos menettelisimme niinkuin täällä on neuvottu, niin luuletteko, ettei meitä syytettäisi — ja syystä kyllä, jos ottaa huomioon tehdyn sopimuksen — valapattoisuudesta ja petturuudesta?»

Seurasi kuolon hiljaisuus tätä vastarinnan pommia joka tuli sellaiselta taholta, mistä sitä vänimmän osattiin odottaa. Sillä Katarina ja Anjou olivat olleet varmat siitä, että herttuan viha Colignyta vastaan saisi hänet kannattamaan heidän suunnitelmiaan.

Kuninkaan kalpeat kasvot kävivät taas hieman värikkäiksi. Hänen katseensa vähän kirkastui. Hän näytti mieheltä, joka kesken epätoivon huomaa toivon kipinän.

»Se on totta», hän sanoi. »Hyvät herrat ja te äitini, olette nyt kuulleet totuuden. Mitä nyt sanotte?»

»Ylenpalttinen uskollisuuden tunne on johtanut herra de Retzin harhaan», sanoi Anjou sukkelaan. »Koska hän henkilökohtaisesti vihaa amiraalia, niin näyttää hänestä, että toisin puhuminen vahingoittaisi hänen mainettaan. Hänestä nähtävästi tuntuu, niinkuin hän sanoikin, aivan kuin käyttäisi hän herraansa ja kuningastaan yksityisten loukkaustensa kostamiseen. Saatamme tosin kunnioittaa herra de Retzin näkökantaa, vaikka hän meidän mielestämme onkin väärässä.»

»Tahtoisiko herra de Retz neuvoa meille muun keinon?» virkkoi suorasukainen Tavannes.

»Jokin toinen keino on keksittävä», huusi kuningas kiihtyneenä. »Se täytyy keksiä, kuuletteko? En salli ystäväni amiraalin henkeen koskettavan. En ikinä — Jumal'avita!»

Seurasi meteli ja hälinä, kaikkien puhuessa yht'aikaa, kunnes kuningas löi nyrkkinsä pöytään muistuttaen heille, ettei hänen työhuoneensa ollut mikään markkinatori.

»Mutta muuta keinoa ei ole», intti Katariina. »Ranskassa ei saa olla kahta kuningasta eikä myöskään kahta puoluetta. Oman turvallisuutesi vuoksi ja kuningaskuntasi vuoksi pyydän sinun toimimaan niin, että Ranskassa tulee olemaan vain yksi puolue ja sillä yksi johtaja — sinä itse.»

»Ranskassako kaksi kuningasta?» sanoi Kaarle. »Mitkä kaksi kuningasta?»

»Sinä itse ja Gaspard I — kuningas Coligny, hugenottien kuningas.»

»Hänhän on alamaisiani — luotettava ja uskollinen alamainen», intti kuningas vastaan, mutta jo äskeistä epävarmemmin.

»Alamainen, joka kokoaa omia joukkoja, omia veroja ja linnoittaa hugenotti-kaupunkeja», sanoi Biragues. »Sehän on sangen vaarallisen laatuinen alamainen, sire.»

»Alamainen, joka pakottaa teidät yhdessä protestanttisen Flanderin kanssa sotimaan katolista Espanjaa vastaan», lisäsi suorapuheinen Tavannes.

»Pakottaako minut?» kiljui kuningas silmät leimuten ja kohoten puolittain seisomaan. »Sepä oli aika rohkea sana.»

»Se olisi, jos ei sitä voitaisi näyttää todeksi. Muistakaa, sire, hänen omia sanojaan, jotka hän lausui teille ennen kuin te sallitte hänen ryhtyä valmistautumaan tähän sotaan! 'Sallikaa meidän lähteä sotaan Flanderia vastaan', hän sanoi, 'sillä muuten meidän on pakko nousta sotaan teitä itseänne vastaan!'»

Kuningas hätkähti ja kalpeni. Hiki helmeili hänen otsallaan. Häntä oli koskettu arimpaan kohtaan. Nuo Colignyn sanat hän ennen muita olisi toivonut voivansa unohtaa. Hän kiersi rukousnauhansa niin tiukkaan, että helmet painuivat syvälle hänen sormiinsa.

»Sire», jatkoi Tavannes, »olisinpa minä kuningas, ja lausuisipa joku alamaisistani minulle tuollaiset sanat niin tunnin kuluttua minulla olisi hänen päänsä. Mutta pahempaa on senjälkeen tapahtunut, ja pahempaa tapahtuu parhaillaan. Hugenotit varustautuvat. He ratsastavat röyhkeästi pääkaupunkinne kauduilla ja kiihoittavat kansaa kapinaan. Heitä on täällä nyt lukuisasti, ja vaara käy vakavaksi ja uhkaavaksi.»

Kaarle vääntelihe heidän edessään. Vapisevin käsin hän pyyhki otsaansa.

»Vaara — niin. Minä käsitän. Myönnän, että on olemassa vaara. Mutta Coligny —»

»Kumman nyt haluat olevan kuninkaan. Gaspardinko vai kuningas Kaarlen?» kärisi Katariina.

Rukousnauha naksahti samassa poikki Kaarlen sormissa. Hän hyppäsi pystyyn kalman kalpeana.

»Olkoon sitten niin!» hän huusi. »Koska on välttämätöntä surmata amiraali, niin surmatkaa hänet sitten. Surmatkaa hänet!» hän kiljui raivolla, joka tuntui kohdistuvan niihin, jotka hänet tähän tekoon pakottivat. »Surmatkaa hänet — mutta huolehtikaa sitten myöskin siitä, että joka ainoa hugenotti Ranskassa tulee surmatuksi, ettei jää ketään minua syyttämään. Ei ainoatakaan, kuuletteko? Ryhtykää valmistuksiin ja suorittakaa asia heti.» Ja sen sanottuaan hän kasvot nytkähdellen ja tuhkanharmaina, ja joka jäsen vavisten, hyökkäsi huoneesta ulos ja jätti heidät.

Muuta valtuutusta he eivät pyytäneetkään, ja he ryhtyivät toimeen heti siellä kuninkaan työkammiossa, jonne hän oli heidät jättänyt. Guise, joka tähän asti oli ollut vain mykkä katselija otti nyt hyvin tehokkaasti asiaan osaa. Hän otti omalle osalleen amiraalin toimittamisen pois päiviltä.

Loppu päivää ja osa iltaa kulutettiin keinojen ja menettelytapojen miettimiseen. He hankkivat puolelleen Pariisin kauppiaskunnan päämiehet, Ranskan kaartin ja kolmentuhannen sveitsiläisen upseerit, kaupunginosien päälliköt ja muut tunnetusti kapinallismieliset miehet, joita voitiin käyttää johtajina. Kello kymmeneen mennessä illalla kaikki valmistukset olivat suoritetut, ja sovittiin niin, että St. Germain l'Auxerrois'n aamukellojen soitto olisi merkkinä teurastuksen alkamiseen.

Eräs amiraalin huonekuntaan kuuluva herrasmies oli kotimatkallaan sinä iltana nähnyt useiden miesten kantelevan keihäskimppuja olkapäillään vähintäkään aavistamatta, ketä varten ne oli tarkoitettu. Hän kohtasi useita pieniä sotiiasryhmiä rauhallisesti marssimassa, kiväärit olalla, taulat hehkuen, eikä sittenkään mitään epäillyt, ja eräässä kohden hän pysähtyi katselemaan jonkun miehen hommia, jotka häntä ihmetyttivät, ja huomasi, että tämä piirsi liidulla valkean ristin muutamien talojen oviin.

Kun hän myöhemmin taas tapasi miehen kantamassa asekimppua hartioillaan, kysyi tämä ihmettelevä hugenotti-herrasmies häneltä suoraan, mitä hän kantoi ja minne hän meni.

»Ne ovat Louvren tämänöistä huvittelua varten», hän sai vastaukseksi.

Mutta Louvressa äitikuningatar ja katoliset johtajat, saatuaan valmistelutyöt suoritetuiksi, asettuivat hetkeksi levolle. Kello kahden ja kolmen välillä aamulla Katariina ja Anjou palasivat taas kuninkaan työkammioon. He tapasivat kuninkaan siellä menehtyneen ja kuumeisen näköisenä odottamassa.

Hän oli kuluttanut osan iltaa biljardia pelaten, ja pelikumppanien joukossa oli ollut muun muassa La Rochefoucauld, josta hän piti ja joka kello yhdentoista seuduissa oli päätään nyökäten jättänyt hänet, vähintäkään aavistamatta, että teki sen viimeisen kerran.

He astuivat kolmisin joelle päin olevan ikkunan luo, avasivat sen ja katselivat pelokkaina ulos. Katariinakin nyt ajan lähestyessä vapisi. Ilma oli raitis ja vilpoinen ja aamukareen puhdistama. Yht'äkkiä jossakin lähellä pistooli raksahti. Tämä heikko äännähdys vaikutti heihin kummasti. Kuningasta alkoi puistattaa, ja hampaat kalisivat suussa kuuluvasti. Hän joutui kauhun valtaan.

»Jumal’avita, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua!» hän äkkiä huusi.

Hän katsoi äitiään ja veljeään, ja he katsoivat häneen: kaikkien kasvot olivat aavemaiset, silmät tuijottivat kauhistuneina.

Pelon vallassa Kaarle vannoi peruuttavansa kaikki käskyt. Ja koska eivät Katariina ja Anjou yrittäneetkään häntä estellä, kutsutti hän luokseen upseerin ja määräsi tämän heti paikalla etsimään käsiinsä Guisen herttuan ja käskemään hänen olla mihinkään ryhtymättä.

Sanan viejä tapasi vihdoin herttuan amiraalin talon pihalla, seisomassa amiraalin maassa viruvan ruumiin vieressä, jonka salamurhaajat olivat viskanneet alas makuuhuoneen ikkunasta. Guise nauroi ja töykäten jalallaan ruumiin päätä vastasi, että käsky tuli liian myöhään. Hänen juuri tätä sanoessaan alkoi St. Germain l’Auxerrois'n iso kello soittaa aamurukoukseen.

Louvren ikkunan ääreen kerääntynyt kuninkaallisten ryhmä kuuli sen samalla hetkellä, ja välittömänä vastauksena sille he kuulivat pyssyjen ja pistoolien pauketta, huutoa ja kirkunaa läheltänsä ja yhä yltyvää kiihtyneiden kansanjoukkojen mylvinää. Muut kellot yhtyivät joukkoon, kunnes hälytys kajahti Pariisin joka ainoasta kellotapulista. Tuhansien tulisoihtujen punainen hehku sai taivaan rusottamaan aamuruskon tavoin, ilma kävi pien ja pihkan hajusta sakeaksi.

Ikkunalautaa suonenvedontapaisesti puristaen kuningas purki suustaan kalisevien hampaidensa lomitse kirousryöpyn. Sitten melu äkkiä läheni. Louvren lähistöllä asui lukuisasti hugenotteja ja sinne nyt syöksyivät kiihtyneet katoliset kansalaiset ja sotilaat. Pian linnan ikkunoiden alla oleva rantalaituri oli koko Pariisin kamalimpana teurastuksen temmellyspaikkana.

Puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia pakeni kiljuen salamurhaajien tieltä, kunnes katujen poikki kaikkialle jännitetyt vitjat heidät pysähdyttivät. Toiset syöksyivät jokeen toivoen sillä keinoin miten kuten pelastuvana. Mutta pirullisen harkitusti olivat siihen laituriin tavallisesti kiinnitetyt venheet kuljetetut vastarannalle. Niin pakotettiin joku sata hugenottia toivottomaan taisteluun hengestään ja surmattiin kuninkaan nähden, joka oli tämän hirmumelskeen päästänyt valloilleen. Ovet murrettiin auki, liekit loimusivat taivaalle, miehiä ja naisia ammuttiin kuoliaaksi linnan muurien juurelle, ruumiita viskattin ikkunoista kadulle, ja joka suunnalta — kuten D'Aubigné kertoo — virtasi nyt veri puroina joelle päin.

Hetkisen kuningas tätä näkyä katseli, huutojen ja kirousten pursuessa hänen huuliltaan ja häipyessä taistelun meteliin. Hän pyörähti ympäri, ehkä aikomuksessa syyttää äitiään ja veljeään tästä kauhun työstä, mutta huomasi, ettei heitä enää ollutkaan saapuvilla. Hänen takanaan huoneessa kyyristeli palveluspoika kalpeana ja kauhuissaan.

Yht'äkkiä kuningas purskahti nauramaan — mielipuolen hurjaa, hillitöntä naurua. Hänen katseensa osui Laupeuden Äidin kuvan molemmin puolin riippuviin pyssyihin. Hän otti toisen niistä seinältä alas, tarttui sitten poikaa takin kaulukseen ja retuutti ikkunan ääreen.

»Tänne lataamaan minulle!» hän komensi kammottavien naurunpuuskiensa lomassa. Sitten hän suuntasi aseensa ikkunasta ulos; »Parpaillots! Parpaillots!» hän kiljui. »Tappakaa! Tappakaa!» ja hän laukaisi pyssynsä keskelle pakenevaa hugenottijoukkoa.

* * * * *

Viittä päivää myöhemmin kuningas — joka siihen mennessä oli työntänyt kaiken syyn ja häpeän tästä parin tuhannen hugenotin teurastuksesta Guisen niskoille, he kun vihasivat Colignyta — ratsasti kaupungista Montfauconiin katsomaan päättömän amiraalin ruumista, joka riippui ketjusta hirsipuussa. Älyltään yksinkertainen, mutta tungetteleva hoviherra kumartui häneen päin.

»Amiraali taitaa ruveta jo haisemaan», hän sanoi.

Kuningas katsahti häneen viheriöillä silmillään, muikistaen rumasti suutaan.

»Kuolleen vihamiehen ruumis tuoksuu hyvälle», hän sanoi.