IX. VIHAN YÖ

Gandian herttuan murha

IX. VIHAN YÖ.

Kardinaali-varakansleri otti käärön, jonka vaaleatukkainen, punapukuinen palveluspoika hänelle ojensi ja käänteli sitä käsissään tarkastellen sitä, ylevät, hienopiirteiset, melkein askeettiset kasvonsa hyvin miettivän näköisinä.

»Sen toi, teidän ylhäisyytenne, naamioitu mies, joka ei ilmoita nimeään. Hän odottaa alhaalla», sanoi punainen pojanjolppi.

»Naamioitu mieskö? Mitä salamyhkäisyyksiä!»

Miettivät ruskeat silmät hymyilivät, hienot kädet mursivat irti lakan palasia. Kääröstä putosi kultasormus ja vieri jonkin matkaa mustan ja purppuranpunaisen kirjavalla itämaisella matolla. Poika syöksyi sen jälkeen ja antoi sen hänen ylhäisyydelleen.

Sormuksessa oli kilpi, ja tähän kilpeen kardinaali huomasi kaiverretuksi oman vaakunansa — Sforzan jalopeuran ja kvittenin kukan. Samassa hänen tummat, miettivät silmänsä poikaan kääntyessään muuttuivat ankariksi.

»Näitkö vaakunan?» hän kysyi, ja hänen äänensä vienoudessa oli teräksinen sävy.

»En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne — sormuksen vain, en muuta. En katsonutkaan.»

Kardinaali tarkasti häntä hetken aikaa tutkivasti.

»Mene — tuo mies tänne», sanoi hän vihdoin; ja poika poistui, palaten taas kohta, ja vetäen syrjään oviverhon päästi huoneeseen keskikokoisen, mustaan viittaan puetun miehen, jonka kullankeltaisen tuuhean tukan alla olevia kasvoja musta naamari peitti leuasta otsaan.

Kardinaalin viittauksesta poika poistui. Sitten mies lähemmäksi astuen antoi viittansa valahtaa hartioiltaan, jolloin tuli näkyviin hieno, violetinvärinen, ihonmyötäinen silkkipuku, jonka jalokivikoristeisesta vyöstä riippui miekka; hän riisui naamarinsa ja paljasti Giovanni Sforzan, Pesaron ja Cotignolan herran, paavi Aleksanterin tyttären, madonna Lucrezian, hylätyn miehen kauniit kalpeat kasvot.

Kardinaali katseli vakavana ja hämmästymättä veljensä poikaa. Alussa hän oli luullut sormuksen omistajan lähettäneen vain sanansaattajan hänen luokseen. Mutta nähtyään hänen vartalonsa ja pitkän vaalean tukkansa, hän oli tuntenut Giovannin jo ennenkuin tämä vielä oli poistanut naamariaan.

»Olen kyllä ainakin pitänyt sinua jonkinverran hulluna», sanoi kardinaali lempeästi. »Mutta en toki näin hulluna. Mikä sinut Roomaan tuo?»

»Välttämättömyys, teidän ylhäisyytenne», vastasi nuori yksinvaltias. »Tarve puolustaa kunniaani, joka on kohta kokonaan pilalla.»

»Entä henkesi?» kysyi hänen setänsä ihmeissään. »Sekö on jo aivan arvoton?»

»Kunniatta se ei ole minkään arvoinen.»

»Ylevä ajatus, minkä koulussa oppii. Mutta käytännön kannalta — »

Kardinaali kohautti olkapäitään.

Mutta Giovanni ei ollut huomaavinaan.

»Luulitteko ehkä, armollinen herra, että minä olisin siivosti alistunut olemaan hylätty, pilkan alainen aviomies, etten minä kostaisi tuolle roistomaiselle paaville, joka on saattanut minut naurunalaiseksi ja pilkkapuikoksi koko Italiassa?» Hän oli suuttumuksesta aivan kalmankalpea kasvoiltaan. »Luulitteko todellakin, että minä olisin jäänyt Pesaroon, jonne pakenin, kun he henkeäni uhkasivat, vaatimatta häntä tilille töistään?»

»Millekäs tilille sinä oikein aiot vaatia hänet?» kysyi kardinaali hieman ylimielisesti. »Et kai aikone surmata pyhää isää?»

»Surmatako?» Giovanni naurahti ivallisesti. »Kärsivätkö ehkä kuolleet?»

»Helvetissä toisinaan», sanoi kardinaali.

»Saattaa olla. Mutta minä tahdon olla varma. Tahdon kärsimyksiä, jotka itse saatan havaita, kärsimyksiä, joita voin käyttää palsamina haavoitetulle kunnialleni. Minä isken häntä, kuten hänkin on minua iskenyt — sieluun enkä ruumiiseen. Haavoitan häntä hänen arimpaan kohtaansa.»

Ascanio Sforza, pitkänä ja hoikkana punaisessa kaavussaan, pudisti hiljaa päätään.

»Kaikki tämä on hullutusta — hullutusta! Paras sinun olisi pysyä poissa, paras pysyä Pesarossa. Etpä totisesti ilman hengenvaaraa voi näyttää kasvojasi Roomassa.»

»Siksihän minulla on naamari. Siksi tulen teidän luoksenne, armollinen herra, voidakseni elää rauhassa täällä, kunnes — »

»Tännekö?» Kardinaali kävi oitis virkeäksi. »Sitten kai luulet minua yhtä hulluksi kuin itse olet. Etkö sitten käsitä, että jos vähimmälläkään tavalla tulisi tietoon, että sinä olet Roomassa, niin täältä sinua ensiksi etsittäisiin. Jos tahdot pitää pääsi, jos pidät niin tärkeänä menneitten loukkausten kertomisen ja tulevien torjumisen, niin ei minun sukulaisenasi sovi sinua vastustaa. Mutta palatsiini et voi jäädä oman turvallisuutesi tähden. Tuo palveluspoika esimerkiksi, joka sinut tänne johdatti, enpä menisi vannomaan, ettei hän nähnyt sormuksessasi olevaa vaakunaa. Toivon, ettei hän nähnyt. Mutta jos hän näki, niin sinun täälläolosi on jo tunnettu.»

Giovanni kävi levottomaksi.

»Mutta missäpä muuallakaan minä täällä Roomassa olisin turvassa?»

»Et missään, luullakseni», vastasi Ascanio pilkallisesti. »Tai ehkäpä Picon luona. Yhteinen paavivihanne ehkä liittäisi teidät lujasti yhteen.»

Kova kohtalo toi tämän ehdotuksen hänen mieleensä. Kova kohtalo sai Pesaron herran sitä noudattamaan ja etsimään käsiinsä Antonio Maria Picon. Mirandolan kreivin, joen rannalla olevasta linnastaan, missä Pico, kuten Ascanio oli arvannut, toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi.

Siellä hän asui melkein piileskellen toukokuun loppuun asti, mennen harvoin ulos, eikä milloinkaan ilman naamariaan — mikä seikka muuten ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä naamarin käyttö oli hyvin tavallista Rooman kaduilla iltaisin viidennellätoista vuosisadalla. Picon kanssa keskustellessaan hän tälle ilmoitti tarkoituksensa, selittäen hänelle samaa, mitä jo oli puhunut kardinaali-varakanslerille.

»Hän on isä — tuo isien isä», hän kerran sanoi. »Hellä, rakastava isä, jonka elämä on hänen lapsissaan, joka elää heidän kauttaan ja heitä varten. Jos ne häneltä riistäisi, niin kävisi hänen elämänsä tyhjäksi ja arvottomaksi, eläväksi kuolemaksi. Niitä ovat Giovanni, hänen silmäteränsä, jonka hän on koroittanut Gandian herttuaksi, Beneventon herttuaksi, Sessan ruhtinaaksi, Teanon herraksi ynnä muuksi. Niitä ovat Valencian kardinaali, niitä Giuffredo, Squillacen ruhtinas, ja niitä on vielä vaimoni Lucrezia, jonka hän on minulta ryöstänyt. Siinä on meidän Akhilleuksemme iso kantapää. Nyt on kysymys, mistä meidän on aloitettava?»

»Ja myöskin, miten», huomautti Pico.

Sallimus huolehti näiden molempien kysymysten vastaamisesta, vieläpä hyvinkin pian.

He lähtivät kesäkuun 1. päivänä — Pesaron herra sekä hänen isäntänsä ja tämän tytär, Antonia — kuluttamaan päiväänsä Picon Trasteveressa olevaan viinitarhaan. Kun he sieltä illalla lähtivät paluumatkalle Roomaan, niin kreiviä juuri lähtöhetkellä pidätti hänen taloudenhoitajansa, joka oli vasta palannut joltakin matkalta, ja jolla oli asioita ilmoitettavana hänelle.

Hän kehoitti vierastaan ratsastamaan hänen tyttärensä ja saattueensa kanssa edeltä, sanoen kohta itse seuraavansa heitä ja saavuttavansa heidät. Mutta taloudenhoitaja pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut, niin että vaikka seurue eteni hitaasti kaupunkia kohden, ei Pico ollut saavuttanut heitä vielä silloin kun he saapuivat joelle. Sillan toisella puolella olevalla kapealla kadulla tuli yhtäkkiä tätä pientä saattuetta vastaan työntäen sen syrjään, loistava ratsasseurue, johon kuului hienoja naisia ja herroja, haukat ranteilla ja koirapari perässä.

Giovanni näki tästä loistavasta seurueesta vain yhden ainoan — pitkän, komean-kauniin, vihreäpukuisen miehen, jolla tummanruskeilla kutreillaan oli sulkakoristeinen hattu, ja jonka silmät vuorostaan eivät sillä hetkellä nähneet muita kuin madonna Antonian, joka nojasi hevoskantotuolinsa selustaan, jonka nahkauutimet hän oli työntänyt syrjään, voidakseen ratsastaessaan keskustella Giovannin kanssa.

Pesaron herra näki lankonsa katseen äkkiä välähtävän, sillä tuo kaunis keikari oli Gandian herttua, paavin vanhin poika, pyhän isän silmäterä. Hän näki herttuan melkein tiedottomasti pidättävän ohjaksista hevostaan; näki hänen kääntyvän satulassaan julkeasti tuijottamaan madonna Antoniaan, kunnes tämä, huomattuaan hänen katseensa, punastui. Ja kun kantotuoli vihdoin oli siirtynyt pois, näki hän olkansa yli, miten herttuan sivulta ratsupalvelija lähti heitä seuraamaan. Tämä mies seurasi heidän jälkiään kaiken matkaa Parione-kaupunginosaan asti, aikoen nähtävästi herraansa varten ottaa selvää, missä kantotuolin kaunis neiti asui.

Giovanni ei puhunut tästä mitään Picolle, kun tämä pian sen jälkeen palasi. Hän älysi sukkelaan hänelle tässä tarjoutuvan tilaisuuden, mutta ei ollut läheskään varma siitä, että Pico suostuisi antamaan käyttää tytärtään syöttinä, eikä läheskään varma edes siitä, että itsekään uskaltaisi häntä siihen tarkoitukseen käyttää.

Mutta kun hän aamulla pelkästä uteliaisuudesta sattui katsomaan ikkunasta, mikä hevonen kadulla asteli, näki hän komeaan vaippaan puetun miehen, jonka heti tunsi herttuaksi, ja hän päätti, että sallimuksen arpa oli langennut.

Giovanni peräytyi sukkelaan, ennenkuin ratsastaja ehti nähdä hänet. Hetkellisestä mielijohteesta hän toimi niin ovelasti kuin olisi jo kauan asiaa harkinnut Antonia ja hän olivat kummallisesta kohtalon oikusta yksinään tuossa välikerroksen huoneessa. Antoniaan kääntyen hän sanoi:

»Omituinen veitikka se tuolla kadulla ratsastelee, hän seisottelee hevostaan aivan kuin odottaisi jotakin. Tunnettekohan te hänet?»

Antonia nousi seisomaan — pitkä, hoikka, noin kahdeksantoistavuotias tyttö, vienon vaalea kaunotar, tummine miettivine silmineen ja mustine palmikoineen, joihin oli punottu jalokivin koristeltuja kultalankasäikeitä. Hän sipsutti kahisten ikkunan luo ja katseli kadulla odottavaa ratsumiestä; ja hänen katsoessaan ja tarkkaan miestä silmäillessään, kohotti herttua päätään. Heidän katseensa kohtasivat, ja huudahtaen Antonia vetäytyi pois ikkunasta.

»Mikä nyt?» kysyi Giovanni.

»Se on sama julkea mies, joka tuijotteli minua eilen illalla kadulla. Kunpa ette olisi kehoittanut minua katsomaan.»

Sillä aikaa kuin Antonia oli katsellut ikkunasta, oli Giovanni liikkunut hiljaa hänen takanaan ja huomannut huoneen keskellä olevalla ebenholtsipuisella pöydällä ruusumaljakon. Vikkelään ja äänettömästi hän oli siepannut itselleen kukan, jota nyt piteli selkänsä takana. Kun Antonia taas kääntyi hänestä poispäin, viskasi hän sen ikkunasta kadulle; ja samalla kun hän sisimmässään nauroi, inhoten ja pilkallisesti ajatellessaan, miten Gandia poimi kukan maasta ja millä sydämen hartaudella hän sitä säilytti, samalla hän ääneen nauroi Antonian pelolle, ivaten sitä tyhjänpäiväiseksi.

Illalla Giovanni huoneessaan harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa Antonian hänelle viattomuudessaan antaman mallin mukaan. Hän rupesi vuoteelle hyvin tyytyväisenä päätellen, että niinkuin ihminen elää, niin hän kuoleekin. Giovanni Borgia, Gandian herttua, oli aina ollut herttainen irstailija, häikäilemätön hekumoitsija, jota ei kannustanut muu kuin nautinnonhimo, mikä nyt oli syöksevä hänet omaan tuhoonsa. Giovanni Borgia, hän lisäksi päätteli, oli, kuten hän oli lausunut, isänsä silmäterä; ja koska herttua omaehtoisesti oli pistänyt jumalattoman päänsä silmukkaan, niin tulisi Pesaron herra alkamaan loukkaustensa suloisen kostotyön, vetämällä silmukan tiukkaan.

Seuraavana aamuna hän uhkarohkeana ilmestyi Vatikaaniin itse tuomaan väärennyksensä herttualle. Naamarinsa vuoksi epäiltynä häneltä kysyttiin, kuka hän oli, ja kenen asioilla hän kulki.

»Ilmoittakaa minut mieheksi, joka haluaa pysyä tuntemattomana, ja jolla on hänen ylhäisyydelleen, Gandian herttualle, mieluinen kirje.»

Vastahakoisesti eräs kamaripalvelija lähti hänen asiaansa toimittamaan. Tuota pikaa hänet kuljetettiin siihen yläkerran komeaan huoneistoon, missä Gandia Roomassa olonsa aikana asui.

Herttua oli vasta noussut, ja hänen kanssaan oli hänen veljensä, nuori, tummatukkainen Valencian kardinaali puettuna mustaan ihonmyötäiseen pukuun, jossa ilmeni hänen notkea, sopusuhtainen voimailijavartalonsa, ja punaiseen silkkivaippaan, joka ilmaisi hänen kirkollisen arvonsa.

Giovanni kumarsi syvään ja alentaen ääntään, jotta sitä ei tunnettaisi, ilmoitti itsensä ja asiansa samalla kertaa.

»Ruusuneidiltä», hän sanoi, ojentaen kirjeensä.

Valencia tuijotti hetkisen ja purskahti sitten äänekkäästi nauramaan. Gandian kasvot lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä säkenöivät. Hän sieppasi kirjeen, mursi sinetin ja ahmi sisällön. Sitten hän hyökkäsi pöydän ääreen, otti kynän käteensä ja istuutui kirjoittamaan; pitkä Valencia tarkasteli häntä hetken aikaa ivallisen huvitettuna, asteli sitten hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

»Sinä et kokemuksesta viisastu», sanoi ovelampi Cesare. »Aina sinun vain on pakko jättää jälkiä sinne, missä jälkiä ei kaivattaisi.»

Gandia katsoi ylös noihin älykkäisiin, nuorekkaan kauniisiin kasvoihin.

»Olet oikeassa», hän sanoi ja rutisti kirjeen kädessään.

Sitten hän katseli epäröiden sanantuojaa.

»Olen madonnan uskottu», sanoi naamioitu mies.

Gandia nousi seisomaan.

»No sanokaa sitten — sanokaa, että hänen kirjeensä on nostanut minut taivaaseen, että minä vain odotan hänen lupaansa saadakseni tulla vakuuttamaan rakkauttani. Mutta pyytäkää häntä pitämään kiirettä, sillä kahden viikon kuluttua tästä lukien minä menen Napoliin, ja sieltä palaan mahdollisesti suoraan Espanjaan.»

»Tilaisuuden kyllä keksimme, teidän jalosukuisuutenne. Tulen itse siitä teille ilmoittamaan.»

Herttua kiitteli häntä yhä uudestaan ja vaati hänen poistuessaan ottamaan lahjaksi viisikymmentä dukaattia sisältävän kukkaron, minkä Giovanni viskasi Tiberiin kymmenen minuuttia myöhemmin kulkiessaan kotimatkallaan Sant'Angelo-sillan poikki.

Pesaron herra kehitti asiaa kiirehtimättä. Vitkastelu ja vaitiolo, sen hän tiesi, tekisivät Gandian vain yhä kiihkeämmäksi, ja kiihkeä, kärsimätön ihminen on harvoin varovainen. Sillävälin Antonia oli puhunut isälleen tuosta ruhtinaallisesta muukalaisesta, joka eräänä iltana oli niin julkeasti häntä katsellut ja joka seuraavana aamuna oli tunnin ajan kummitellut kadulla hänen ikkunansa kohdalla. Pico puhui asiasta Giovannille, jolloin Giovanni kertoi hänelle suoraan, kuka se oli.

»Se oli minun irstas lankoni, Gandian herttua», hän sanoi. »Jos hän olisi jatkanut, olisin kehoittanut teitä vartioimaan tytärtänne. Mutta hänellä näkyy olevan muuta mietittävää. Hän valmistautuu matkustamaan Napoliin liittyäkseen veljensä Cesaren matkaan, joka lähtee paavin lähettiläänä kruunaamaan Aragonian Federigoa.»

Hän jätti asian silleen, eikä siitä kuulunut mitään, ennenkuin kesäkuun 14. päivän iltana, päivää ennen kuin Borgian ruhtinaiden oli määrä lähteä mainitulle matkalleen.

Viittaan puettuna ja naamari kasvoillaan hän sinä iltana lähti pimeän tullen Vatikaaniin ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin herttualle. Mutta hänelle vastattiin, ettei herttua ollut kotona, että hän oli mennyt hyvästelemään äitiään ja syömään illallista hänen maataloonsa Trastevereen. Häntä odotettiin takaisin vasta myöhään.

Ensin Giovanni pelkäsi, että hän, jättäessään suunnitelmansa täytäntöönpanon yhdenteentoista hetkeen, oli jättänyt sen liian myöhäiseen. Levoton kun oli asiastaan, hän heti paikalla semmoisenaan jalkaisin lähti matkalle madonna Giovanna de Catanein maataloon. Hän saapui sinne kello kymmenen aikaan illalla ja sai tietää, että Gandia oli siellä, illallisella. Palvelija lähti ilmoittamaan herttualle, että naamioitu mies halusi puhutella häntä, mikä sanoma heti kiihdytti herttuaa. Hän käski tuoda miehen oitis luokseen.

Pesaron herraa kuljetettiin talon läpi puutarhaan ja siellä olevaan viiniköynnöslehtoon, jonne oli illan viileyteen katettu hekumallinen pöytä, jota alabasterilamput valaisivat. Tässä pöydässä Giovanni näki istumassa ylhäisen seurueen aviosukulaisiaan. Siellä oli Gandia, joka hänen lähestyessään nousi nopeasti pöydästä ja tuli häntä vastaan; siellä oli Cesare, Valencian kardinaali, jonka piti seuraavana päivänä lähteä paavin lähettiläänä Napoliin, mutta joka vielä illalla oli puettuna kultakankaaseen, ja jossa ei huomannut jälkeäkään hänen kirkollisesta arvostaan, siellä oli heidän nuorempi veljensä Giuffredo, Squillacen ruhtinas, kaunis pojanviikari, vieressään vaimonsa, ujostelematon aragonialainen donna Sancia, tumma, karkeapiirteinen ja nuoruudestaan huolimatta lihava; siellä oli Giovannin entinen vaimo, kaunis, kultakiharainen Lucrezia, viaton syy kaikkeen siihen vihaan, mikä vallitsi Pesaron herran sielussa; siellä oli heidän äitinsä, ylevän kaunis Giovanozza de Catanei, jolta Borgiat olivat perineet ruskeat päänsä; ja siellä oli madonnan vieressä heidän serkkunsa, Giovanni Borgia Monrealen kardinaali, komea ja punapukuinen.

Kaikki kääntyivät katsomaan tätä naamioitua rauhanhäiritsijää, joka kykeni niin kummallisesti kiihdyttämään heidän rakasta Gandiaansa.

»Ruusuneidiltä», ilmoitti Giovanni hiljaa herttualle.

»Niin, niin», vastasi herttua kuumeisen kärsimättömästi! »No, mitä teillä nyt on asiaa?»

»Tänä iltana hänen isänsä ei ole kotona. Hän odottaa teidän jalosukuisuuttanne keskiyön aikana.»

Gandia huokasi syvään.

»Kautta hostian! Kylläpä tulette juuri viime hetkellä. Olen jo ollut melkein toivoton, ystäväni, paras ystäväni. Tänä yönä!» Hän lausui nämä sanat aivan haltioissaan. »Odottakaa täällä. Saatte itse viedä minut. Siihen mennessä menkää illallista syömään.»

Ja käsiään taputtaen hän kutsui palvelijoita.

Paikalle tuli taloudenhoitaja ja pari maurilaisorjaa, vihreät turbaanit päässä, ja näiden huostaan herttua jätti naamioidun vieraansa. Mutta Giovanni ei kaivannut heidän palveluksiaan; hän ei huolinut ruoasta eikä juomasta, vaan tyytyi vihan kärsivällisyydellä odottamaan kaksi pitkää tuntia typerän uhrinsa ilonpitoa.

Vähän ennen keskiyötä he vihdoin lähtivät matkaan — herttua, hänen veljensä Cesare, hänen serkkunsa Monreale ja monilukuinen palvelijasaattue, hänen omat palvelijansa ja mainittujen kahden kardinaalin. Näin he ratsastivat takaisin Roomaan, Borgiat hvvin iloisina, naamioitu mies heidän rinnallaan tarpoen.

He saapuivat Rione di Pontelle, missä heidän tiensä erosivat, ja siellä, kardinaali-varakanslerin palatsin kohdalla, Gandia pysähdytti ratsunsa. Hän ilmoitti toisille, ettei jatkanut matkaa heidän kanssaan, käski yhden ainoan rengin seurata häntä ja muiden palata Vatikaaniin häntä odottamaan.

Kuului vielä Cesaren viimeinen pilailu ja nauru, kun seurue eteni paavin linnaa kohden. Sitten Gandia kääntyi naamioituun mieheen päin, käski hänen nousta hevosen lautasille ja ratsasti siten hitaasti Giudeccaan päin, ainoan mukaan ottamansa palvelijan juostessa hänen jalustimensa kohdalla.

Giovanni ei vienyt lankoaan talon pääkäytävälle, vaan puutarhaportille, joka aukeni ahtaalle kujalle. Siellä he laskeutuivat hevosen selästä, jättäen ohjakset rengille, jonka käskettiin odottaa. Giovanni veti esille avaimen, avasi portin ja johdatti herttuan puutarhan pimentoon. Kiviportaat veivät välikerroksen loggiaan, ja tätä tietä Gandia nyt oppaansa jäljessä hiljaa asteli. Tällä oli mukanaan toinenkin avain, jolla hän aukaisi loggiasta madonna Antonian eteishuoneeseen vievän oven. Hän piti auki ovea herttualle, joka epäröi astua pimeään huoneeseen.

»Käykää sisään», kehoitti Giovanni. »Astukaa hiljaa. Madonna odottaa teitä.»

Huolettomasti tämä mitään pahaa aavistamaton mies silloin astui loukkuun.

Giovanni seurasi jäljessä, sulki oven ja lukitsi sen. Herttua, joka kiihtyneenä seisoi tuossa umpipimeässä, huomasi yht'äkkiä itseään syleiltävän, mutta ei niin hellästi kuin hän oli odottanut. Painijan käsivarret puristivat hänen vartaloaan, voimakas jalka kiertyi käärmeen lailla hänen jalkansa ympäri ja veti sen hänen altaan.

Kun hän romahti näkymättömän vastustajansa painosta lattialle, kuului kova huuto:

»Mirandolan herra! Tulkaa! Auttakaa! Varkaita!»

Samassa aukeni ovi. Valoa tulvi huoneeseen, ja kiemurteleva herttua näki sen tytön valkean haamun, jonka kauneus oli ollut syöttinä houkuttelemassa häntä tähän vaaraan, jota hän ei vieläkään käsittänyt. Mutta katsoessaan hänen kanssaan painivan miehen kasvoihin, miehen joka painoi hänet selälleen lattialle, alkoi hän vihdoinkin käsittää tai ainakin aavistaa, sillä kasvot, jotka hän nyt näki ilman naamaria tuuheiden kultakutrien lomitse häneen leimuavan vihaisina tuijottamassa, olivat Giovanni Sforzan, Pesaron herran, jota hänen sukunsa oli ylen verisesti loukannut. Giovanni Sforzan oli äänikin, joka nyt kammottavana julisti hänen tuomionsa.

»Te ja sukunne olette saattanut minut pilkan ja naurun esineeksi. Te itse olette minulle nauranut. Kohta saatte nauraa helvetissä!»

Miekka välähti Giovannin kädessä. Gandia nosti toisen kätensä rintansa suojaksi, ja terä upposi lihaksiin. Hän kiljui tuskasta ja kauhusta. Toinen nauroi vihan vimmassa ja voitonriemuisena ja pisti taas, tällä kertaa olkapäähän.

Antonia, joka kauhun ja pelon vallassa katseli ovella, päästi kuuluville läpitunkevan huudon, mikä kaikui kautta koko talon, ja sitten kuului taas Giovannin kova, mutta riemukas ääni:

»Pico! Pico! Mirandolan herra! Pitäkää huolta tyttärestänne!»

Alkoi kuulua lähestyviä askelia ja ääniä, ilmestyi lisää valoa, mikä nyt täytti koko huoneen, ja usvan läpi, joka alkoi sumentaa Borgian esikoisen silmiä, tämä näki puolipukeisten, aseellisten miesten rientävän sinne. Mutta tulivatpa he nyt häntä tappamaan tai pelastamaan, niin joka tapauksessa he tulivat liian myöhään. Kymmenesti Giovanni jo oli miekallaan pistänyt herttuaa, mutta tämän reuhtomisen vuoksi ja koska hän oli pakotettu pitelemään häntä paikoillaan, hänen ei ollut onnistunut pistää häntä sydämeen, jonka vuoksi hän, kun muita rupesi saapumaan huoneeseen, viilsi poikki hänen kurkkunsa ja lopetti niin uhrinsa.

Kun hän siitä nousi, kauttaaltaan veren tahrimana, oli hän niin kauhean ja kammottavan näköinen, että Pico luuli hänen haavoittuneen ja riensi hänen luokseen. Mutta nauraen Giovanni vakuutti hänelle, ettei niin ollut laita, ja viittasi vertatippuvalla miekallaan.

»Hänen vertansa se on — likaista Borgian verta!»

Tämän nimen kuullessaan Pico säpsähti, ja ne kolme palvelijaakin, jotka olivat tulleet hänen mukanaan, näyttivät pelästyvän. Kreivi katseli lattialla hiljaa ja äänetönnä viruvaa komeaa, veren tahraamaa olentoa, jonka ilmeettömät silmät tuijottivat maalauksilla koristettuun kattoon, niin ylevän ja säälittävän näköisenä valkoisessa, kultaompeleisessa satiinipuvussaan, jonka jalokivikoristeisessa vyössä riippuivat käsineet ja kukkaro ja timanttikoristeinen miekka, mistä hänellä tällä viime hetkellään oli ollut niin kovin vähän apua.

»Gandia!» hän huudahti ja katseli Giovannia silmät pelosta ja hämmästyksestä pyöreinä. »Mistä syystä hän on tänne tullut?»

»Mistäkö syystä?»

Verisellä kädellä Giovanni viittasi Antonian huoneen avoinna olevaa ovea kohden.

»Tuossa houkutus, teidän ylhäisyytenne. Kun olin ulkona vilvoittelemassa, näin hänen hiipivän tänne ja luulin häntä varkaaksi, joka hän kyllä onkin kunnian varas, kuten koko hänen sukunsa. Minä seurasin, ja — tuossa hän makaa.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Pico. Ja kysyi sitten käheällä äänellä: »Entä Antonia?»

Giovanni keskeytti äkkiä kysymyksen.

»Hän näki, mutta ei tiedä mitään.»

Ja sitten eri äänensävyllä:

»Liikkeelle nyt, Pico!» hän huudahti. »Herättäkää kaupunki ja saattakaa kaiken kansan tietoon, että Gandia kuoli varkaan kuoleman. Antakaa kaikkien ihmisten tietää, mitä väkeä Borgiat oikein ovat.»

»Oletteko hullu?» huudahti Pico. »Minäkö toimittaisin nuoran kaulaani?»

»Tehän hänet täällä tapasitte yön pimeydessä, ja teillä oli oikeus tappaa hänet. Te sen teitte.»

Pico katsoi pitkään ja tutkivasti toista silmiin. Totta kylläkin, kaikki asianhaarat viittasivat tuohon selitykseen, samoin se, mitä aikaisemmin oli sattunut ja josta Antonia oli hänelle valittanut. Kun hän kuitenkin tunsi Sforzain ja Borgiain välit, niin hänestä kai tuntui kovin ihmeelliseltä tapahtumalta, että Giovanni olisi sattumalta ollut paikalla Mirandolan suvun kunniaa puolustamassa. Mutta hän ei kysynyt mitään. Hän tyytyi järkevästi hyväksymään tapahtuman sellaisenaan ja olemaan siitä joka suhteessa kiitollinen. Mutta mitä Giovannin ehdotukseen tuli, että hänen pitäisi julistaa koko Roomassa, miten hän oli käyttänyt oikeuttaan ja surmannut tuon röyhkeän roiston, siihen Mirandolan herralla ei ollut vähintäkään halua.

»Tehtyä ei saa tekemättömäksi», sanoi hän lyhyesti äänellä, joka ilmaisi paljon. »Riittäköön se meille kaikille. Nyt on vain päästävä eroon tästä.»

»Oletteko vaiti asiasta?» kysyi Giovanni ilmeisesti huolestuneena.

»En kai minä hullu ole», sanoi Pico ystävällisesti.

Giovanni käsitti.

»Entä nämä teidän miehenne?»

»He ovat hyvin uskollisia ystäviä, jotka nyt auttavat teitä hävittämään kaikki jäljet.»

Ja sen sanottuaan hän lähti kutsumaan tytärtään, jonka poissaolo huolestutti häntä. Kim ei kuulunut mitään vastausta, meni hän Antonian huoneeseen ja tapasi hänet siellä poikkipuolin vuoteellaan pyörtyneenä. Hän oli pyörtynyt pelkästä näkemänsä kauheudesta.

Noiden kolmen ruumista kantavan palvelijan häntä seuratessa Giovanni meni hyvin, hiljaa alas ja puutarhan läpi. Porttia lähestyessään hän käski heidän odottaa sanoen menevänsä katsomaan, oliko tie selvä. Sitten hän yksin edeten avasi portin ja kutsui hiljaa odottelevaa renkiä:

»Tulkaa tänne luokseni!»

Viipymättä mies ilmestyi hänen eteensä pimeässä, ja yhtä viipymättä Giovanni upotti miekkansa miehen rintaan. Häntä suretti tämä tekonsa, mutta se ei ollut vältettävissä, eikä viidestoistavuosisatalainen milloinkaan epäröinyt tehdä sellaista, mikä kerran oli välttämätöntä. Jos palvelijan olisi jättänyt eloon, olisi se tietänyt sitä, että bargellit olisivat olleet aamulla talossa.

Mies vaipui heikosti äännähtäen maahan ja makasi hiljaa. Giovanni raahasi hänet syrjään seinän varjoon, missä eivät muut häntä huomaisi, ja kutsui sitten hiljaa heitä seuraamaan häntä.

Kun palvelijat ilmestyivät Picon puutarhasta, istui Pesaron herra hajareisin sen kauniin hevosen selässä, jolla Gandia oli ratsastanut surman suuhun.

»Pankaa hänet poikkipuolin lautasille», hän käski.

Ja miehet asettivat ruumiin niin, pään roikkuessa toisella ja jalkojen toisella puolen. Ja jurona Giovanni itsekseen ajatteli, miten hän nyt oli muuttanut päinvastaiseksi sen järjestyksen, missä hän ja Gandia olivat tuntia aikaisemmin samalla hevosella ratsastaneet.

Käymäjalkaa he etenivät joelle vievää kujaa pitkin, palvelija kummallakin puolella katsomassa, ettei taakka pudonnut lautasilta, ja kolmas edellä tietä urkkimassa. Kujan suussa Giovanni pysähdytti hevosen ja antoi urkkijan mennä joen rannalle katsomaan, oliko ketään liikkeellä.

Hän ei nähnyt ketään. Mutta yksi siellä oli, joka näki heidät — Giorgio, puutavarakauppias, joka makasi Schiavonin kohdalle kiinnitetyssä veneessään ja joka kolme päivää myöhemmin ilmoittautui todistamaan, mitä oli nähnyt. Hänen todistuksensa on yleisesti tunnettu. Olemme sen usein kuulleet — miten hän näki miehen tulevan esille puistokäytävästä ja tähystelevän joka suunnalle, sitten palaavan takaisin, ilmestyäkseen uudelleen perässään ratsumies taakkoineen ja kaksi muuta; miten hän näki heidän ottavan ruumiin hevosen lautasilta ja laskettuaan »yksi, kaksi ja kolme» heittävän sen jokeen; miten hän kuuli ratsumiehen kysyvän heiltä, olivatko he heittäneet kunnollisesti keskelle, ja heidän vastaavan: »Kyllä, armollinen herra»; ja lopulta, miten hän, kun häneltä oli kysytty, miksi hän ei ollut tullut aikaisemmin kertomaan asiasta, oli vastannut, ettei hän ollut pitänyt asiaa sen arvoisena, hän kun eläessään oli nähnyt yli sata ruumista näin viskatuksi öiseen aikaan Tiberiin.

Puutarhaportille palattuaan Giovanni käski miesten mennä sisälle ilman häntä. Hänellä oli vielä jotakin tekemistä. Kun he olivat poistuneet, laskeutui hän alas hevosen selästä ja meni seinän varjoon jättämänsä hevosrengin ruumiin luo. Hänen täytyi poistaa sekin. Hän leikkasi yhden jalustinhihnoista irti satulasta, sitoi sen toisen pään kuolleen miehen käsivarteen, nousi taas hevosen selkään ja raahasi siten ruumista — valmiina vaaran tullen heti jättämään sen ja ratsastamaan tiehensä — kappaleen matkaa, kunnes saapui Piazza della Giudeccalle. Sinne hän, keskelle juutalaiskaupunginosaa, jätti ruumiin, ja hänen liikehtimisensä on siitä lähtien osaksi hämärän peitossa. Ehkä hän lähti ratsastamaan takaisin Pico della Mirandolan talolle päin, mutta käyden luonnollisesti matkalla levottomaksi peläten ehkä, etteivät kaikki jäljet olisi sittenkään tulleet tarkoin hävitetyiksi, että herttuan jälkiä ehkä voitaisiin seurata tuohon taloon ja että, jos hänet itsensä tavattaisiin sieltä, voitaisiin hänet epäilyn perusteella vangita, oli lähtenytkin etsimään turvaa setänsä, varakanslerin luota.

Herttuan hevosen, jolla hän oli ratsastanut, hän oli laskenut irti kadulle, josta se joitakin tunteja myöhemmin tavattiin, antaen ensimmäisenä aihetta huhuihin, että jotakin rikollista oli tapahtunut. Kun huhut yhä kasvoivat Gandian hevosrengin ruumiin löytymisen johdosta ja koska asestetut bargelli-joukot kahden seuraavan päivän aikana tutkivat Rooman ja varsinkin Giudeccan, ilmestyi vihdoin Giorgio, Schiavonin venemies, kertomaan näkemiään. Kun murheen murtama paavi sen kuuli, määräsi hän joen uoman tarkoin naarattavaksi, jolloin onneton Gandian ruhtinas eräässä verkossa nousi päivänvaloon jonka jälkeen tuo sydämetön Sanazzaro sepitti pilkkarunonsa Pyhän Pietarin, tuon ihmiskalastajan, seuraajasta.

Ihmiset harkitsivat, kellä olisi ollut eniten aihetta tämän rikoksen tekemiseen, ja päätyivät piankin Giovanni Sforzaan, joka silloin jo oli Roomasta kaukana ratsastaen nopeasti oman valtakuntansa, Pesaron, turviin; ja kardinaali Ascanio Sforza, jonka nimi myöskin mainittiin ja joka pelkäsi tulevansa sotketuksi asiaan, koska oli mahdollista, että hänen palveluspoikansa sittenkin oli nähnyt hänen naamioidun vieraansa sormuksessa olevan Sforzan vaakunan — pakeni myöskin, eikä suostunut palaamaan, ennenkuin pyhä isä oli lähettänyt hänelle suojeluskirjan, missä lausui olevansa varma hänen viattomuudestaan.

Myöhemmin yleinen kulkupuhe syytti muita; se oikeastaan syytti järjestyksessä kaikkia, jotka mahdollisesti olivat saattaneet sen mielestä tehdä tämän rikoksen, keksien toisille näistä mitä eriskummallisimpia ja uskomattomimpia aiheita tähän. Kerran, nähtävästi koska kuolleen herttuan irstaileva ja nautinnonhaluinen luonne oli yleensä tunnettu, huhu osui niin lähelle todellisia murhatapahtumia, että bargellit saapuivat kreivi Mirandolan taloon ja tutkivat sen, jolloin Pico oli pannut jyrkän vastalauseensa, vedoten julkeasti paaviin, koska sellaiset viittailut voivat pilata hänen tyttärensä hyvää nimeä.

Tämä salaperäinen asia jäi selittämättömäksi, eikä syyllistä voitu milloinkaan saattaa rangaistukseen. Niinkuin olemme nähneet, ei Giovanni Sforza surmatessaan Gandian oikeastaan tarkoittanut kostaa tälle itselleen, vaan hänen isälleen. Hän halusi aiheuttaa paavi Aleksanterille haavoista hirveimmän ja vaikeimmin parannettavan, ja vaikka häneltä puuttui kostajan nautinto saada ilmaista itsensä, niin ei häneltä ainakaan puuttunut varmuutta siitä, että hänen iskunsa oli tehnyt tehtävänsä. Hän sai kuulla — kuten kuuli koko Italia — tuolta Sant' Angelon sillan yli kulkeneelta matkamieheltä, miten paavi surun puuskan vallassa, saadessaan nähdä Tiberistä nostetun poikansa ruumiin, oli tuskissansa mylvinyt kuin kidutettu härkä, niin että hänen huutonsa linnasta kuuluivat sillalle asti. Hän sai kuulla, miten tuo muhkea, reipas paavi oli saman kuun yhdeksäntenätoista päivänä hoiperrellut neuvostonsa istuntoon, aivan kuin olisi ollut rampa ukonköntys, ja miten hän oli nyyhkyttäen valittanut katkeraa suruaan sanoilla:

»Vaikka omistaisimme seitsemän paavikuntaa, niin luopuisimme niistä kaikista, jos voisimme palauttaa herttuan eloon.»

Olisi luullut Giovannin nyt olleen tyytyväinen. Mutta hän ei ollut. Hänen pohjaton vihansa niitä vastaan, jotka olivat saattaneet hänet pilkan esineeksi, ei ollut niin helposti sammutettavissa. Hän odotti, väijyen tilaisuutta saada tuottaa vihamiehilleen uusia vaurioita. Sellainen tarjoutuikin vuotta myöhemmin, kun Gandian veli, kunnianhimoinen Cesare Borgia, luopui kardinaalinnimestään ja -arvostaan vaihtaen ne ajallisiin virka-arvoihin ja Valentinois'n herttuan arvonimeen. Silloin hän tarttui panettelun kuolettavaan aseeseen levittäen salaisesti sellaista huhua, että Cesare oli tappanut veljensä maailmallisten pyyteitten ja muiden syiden vuoksi, mihin suvun kaikki päähenkilöt olivat sotkeutuneet.

Ihminen ei kohoa Borgiain korkeuteen hankkimatta samalla itselleen vihamiehiä. Tämä ruma juttu levisi kaikkine törkeine lisäyksineen, ja vain yleisen mielipiteen perusteella kaikki sen ajan kynäilijät liittivät sen aikakirjoihin. Ja neljäsataa vuotta tuo valhe on säilynyt historiassa kaikkien Borgiain nimelle kasattujen inhatekojen varsinaisena kulmakivenä. Kosto ei milloinkaan ollut hirvittävämpi, laajemmalle vaikuttava ja kestävämpi. Vasta nyt meidän kahdennellakymmenennellä vuosisadallamme ovat puolueettomat historioitsijat tarkkojen tutkimusten perusteella osoittaneet tuon syytöksen vääräksi.