XVI. ELOKUUN 30:S PÄIVÄ.

(1721).

Samalla aikaa kuin Viipurin linnan päällikkö piti upeita kaksipäiväisiä kemuja tsaarin käskyläiselle ja tahallaan viivytti hänen lähtöänsä Uuteenkaupunkiin, pidettiin siinä pienessä kaupungissa rauhanneuvottelua. Ruotsin valtuutetut asiamiehet, valtakunnanneuvos kreivi Lillienstedt ja Kopparbergin läänin maaherra vapaaherra Strömfelt olivat parhaimpansa mukaan koettaneet tinkiä venäläisten asiamiesten runsaista vaatimuksista.

Keskustelut olivat kestäneet jo toukokuun lopusta saakka, ja nyt, 30:s päivä elokuuta, oltiin päästy niin pitkälle, että riidanalainen rauhansopimus oli viimeistä kertaa luettavana ja tarkastettavana.

Kenraali, kreivi Bruce, toinen tsaarin valtuutetuista, alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukemisen:

«Tästä päivästä aikain on ainainen, ikuinen, todellinen ja rikkomaton rauha maalla ja merellä sekä vilpitön sopu ja ijäti pysyvä ystävyydenliitto oleva Ruotsin Kunink. Majesteetin ja Venäjän tsaarillisen Majesteetin välillä.» — — —

Hymyn vivahdus värähti parooni Östermanin jyrkillä kasvoilla, ja Lillienstedt, joka neuvottelupöydässä istui häntä vastapäätä, tahtomattaan kiinitti ajatuksensa rauhansopimuksiin kuluneelta vuosisadalta. Niissäkin oli sisältynyt «ikuisen rauhan» määräykset. Mutta silloin oli Ruotsi ollut ottavana puolena. Nyt oli laita päinvastainen. Nyt oli kukistetun, nöyryytetyn valtakunnan asia antaa, antaa yhdellä haavaa pää-osa suuruudenajan ylpeistä valloituksista.

Alakuloisena kuunteli rehellinen Lillienstedt kohta kohdalta sen sopimuksen esittelyä, jonka laadinnassa hänen oli ollut pakko olla mukana. Kyllä oli hän taistellut ja vaan tuuma tuumalta antanut myöten.

Bruce oli nyt joutunut neljänteen pykälään, ja vastoin hänen tahtoaan kuvastui hänen äänessään tyytyväisyys mitä hän tunsi, vaan koki peittää.

«Ruotsin Kunink. Majesteetti luovuttaa täten •omasta ja jälkeläistensä puolesta Hänen Tsaarilliselle Majesteetillensa ja hänen jälkeläisillensä ikuiseen huostaan ja täydellisesti omiksi, jota luovutusta ei koskaan peruuteta, Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa aseilla Ruotsin valtiolta valloitetun Liivin-, Viron- ja Inkerinmaan ynnä osan Karjalaa — — kaupungit ja linnoitukset Riigan, Dünamünden, Pernon, Tallinnan, Tarton, Narvan, Viipurin, Käkisalmen ja kaikki muut — — —

— Pysähtykää, hetkinen, keskeytti Lillienstedt säihkyvin silmin. Minä vetoon vielä viimeisen kerran Teidän Ylhäisyyteenne. Sallikaa jalon sydämenne puhua ja antakaa rajan kulkea itäpuolitse Viipurin. Se paikka on portti Ruotsin valtakuntaan. Siitähän ei konsanaan voi olla eri mieliä, kenen omaisuutta portti on, isännänkö vai naapurin.

— Herra kreivi on jo ennen monissa kokouksissa puhunut lämpimästi Viipurin puolesta, vastasi Österman kohteliaasti, ja kun minä tiedän että Te pidätte Suomea isänmaananne, annan minä tunnustukseni teidän tunteillenne, mutta tässä kohdassa kieltävät määräykseni minua kaikista myönnytyksistä.

— Mutta mitä sanovat kansalaiseni, mitä sanoo Ruotsin kansa — — —

— Nykyaika ja jälkimaailma on kernaasti myöntävä, että Herra kreivi on täyttänyt raskaan velvollisuutensa miehen tavalla. Venäjän joukot ovat voittaneet, heikomman puolen tulee antaa myöten. Miksi ei Kaarle, XII valinnut rauhaa silloin kuin hän olisi voinut lopettaa sodan kunniakkaasti. Muistakaa, ettei meillä ole tässä vahvistettavana loppupäätöstä viimeisten yhdentoista vuoden sotaretkistä tässä köyhässä Suomenmaassa, vaan nyt on tullut hetki Venäjälle tehdä loppusuoritus kokonaisesta aikajaksosta aina vuodesta 1617. Parooni Österman oli korottunut ääntänsä.

— Erehdyksiä ja vääryyksiä on tapahtunut, vastasi Lillienstedt arvokkaasti, mutta niitä ei tasoiteta uusilla. Mennään eteenpäin.

Kenraali Bruce jatkoi pitkän asiakirjan monien pykälien lukemista eikä kukaan läsnäolevista häntä enää keskeyttänyt.

Kun hän oli lopettanut, ojensi hän kynän Lillienstedtille. Tämä sipaisi joutuisasti nimensä ja hänen jälkeensä kirjoitti Otto Reinhold Strömfelt huolellisesti nimensä. Niiden oikealle puolelle kirjoittivat Johan David Bruce ja Heinrich Joh. Friedrich Österman.

Tuokion perästä oli myöskin toinen kappale sopimuskirjaa saanut allekirjoitukset ja Uudenkaupungin rauha oli peruuttamattomasti vahvistettu.

Kokouksen päätyttyä tekivät Ruotsin valtuutetut pitkän kävelymatkan ulos kaupungista. Vilkkaassa puhelussa ollen kiinnittivät he vaan ohimennen huomiotansa siihen että eräs kuriiri idästäpäin täyttä nelistä ratsasti heidän sivuitsensa. Vasta viikkoa myöhemmin tuli heidän korviinsa se sanoma, että käskyläinen, jonka he olivat kohdanneet, oli ollut tsaarin kuriiri, joka, viivytettynä Viipurissa, oli tuonut Östermanille sen käskyn, että jos Ruotsin herrat itsepäisesti pitävät kiini siitä ettei Viipuria olisi luovutettava, hän siinä tapauksessa saisi antaa myöten.

Lillienstedt ja Stömfeldt jatkoivat kauvan keskusteluansa päivän suuresta tapauksesta. Kun he olivat juuri eroamaisillaan, lausui viimemainittu:

— Jos sovintokirjan määräys täytetään, pitäisi 6:n tai 8:n viikon kuluttaa tätä maata koskeva Venäjän valloitustoimi olla loppuun suoritettu. Mitä luovutettuihin maakuntiin tulee, niin olemmehan koettaneet niiden asukkaille laittaa asiat niin hyvin kuin mahdollista. Minä tarkoitan 9:ttä kohtaa.

— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, rakas veli, virkkoi Lillienstedt lämpimästi, ja suo minun lohdutukseksemme vielä kerran kertoa se.

«Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa lupaa maakuntien kaikkien asujanten oikeudet, perintötavat ja etuudet, mitä he Ruotsin vallan alaisina ovat omistaneet, pysyväisinä ja järkähtämättöminä säilyttää, voimassa pitää ja suojella.»