VI. HIRMURUTTO.

(1710)

Sill'aikaa kuin Euroopan valtiaat kahdeksannentoista vuosisadan ensi kymmenluvulla Espanjan perintösodassa ja isossa Pohjansodassa parhaimpansa mukaan hävittivät toistensa maita ja kansoja, tuli Aasiasta uusi vihollinen, joka ei välittänyt miekoista eikä musketeista. Se vihollinen anasti nopeasti Pultavan voittajalta Etelävenäjän, nutisti hiljaa ja helposti Unkarin, Puolan ja Itäsaksan jalkojensa juureen ja valtasi alulla vuotta 1710 kaikki huomattavammat rantaseudut Kuurin- ja Liivinmaalla sekä Virossa.

Silloinpa mahtava tsaarikin vapisi, sillä hän havaitsi että rutto oli vaarallisempi vihollinen kuin ruotsalainen. Hän kiiruhti joukollansa sulkemaan Inkerinmaan länsirajan ja kielsi hengen uhalla kaiken yhteyden saastutettujen maakuntain kanssa. Ja tsaari Pietarin onnistuikin suojella uusi hallituspaikkansa Nevan varrella, mutta sitä hurjemmin raivosi suljettu vihollinen niiden venäläisten joukkojen seassa, jotka piirittivät Riigaa ja Tallinnaa. Edellisistä tempasi kulkutauti 900 miestä ja siihen lisäksi kolmannen osan kaupungin väestöstä. Elokuulla kukistettiin Tallinna, ja nyt asettui kamala vihollinen vaanimaan tilaisuutta päästäkseen Suomen puolelle.

Sellainen tilaisuus tarjoutuikin pian. Maalais- ja kaupunkiväestöä riensi ruotsalaisesta maakunnasta pakoon sekä ryssää että ruttoa. Muutamat kiiruhtivat Itämeren yli, toiset Suomenlahden poikki. Jälkimäisten joukossa, niin kertoo vanha tuomiokirja, oli myöskin komisaari Möller ja neljä nimittämätöntä miestä perheineen. He ottivat kotieläimensä ja irtaimistonsa mukaansa laivaan ja purjehtivat pohjoiseen. Heidät ja heidän mukanaan kuoleman vei tuuli maihin Pellingin saaristoon Porvoon pitäjässä.

Sundön rantaan kasattiin sänkyjä ja patjoja, turkkeja ja vuotia, mattoja ja palttinapakkoja, elintarpeita ja tupakkaa. Möller seuralaisineen «anasti väkisin» asunnokseen Antti Hannunpojan pirtin, vaan ainoastaan pari päivää kesti kun jo kaikki viisi makasivat kuolleina. Ruumiit jätettiin viikkokausiksi makaamaan hautaamatta riihimäelle, sillä useimmat saaristolaisista olivat sairastuneet ja ne harvat, jotka jäivät terveiksi, eivät uskaltaneet heihin kajota.

Mutta tullimies Kaarle Kustaa Nilssonin tuli sääli Tallinnalaisten oivallista jälkeen jäänyttä omaisuutta ja hän kuljetti sen pohjoiseen päin Grennääsiin. Sillä matkalla pääsivät ruttohenget leviämään yli koko rannikkoseudun, lentäen kuin raatolinnut itään ja länteen saalista hakemaan. Syyskuun 9 päivänä tulivat ne Helsinkiin.

Vaara kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Papit saarnasivat ja kuuluuttelivat viranomaisten varokeinonmääräyksiä. Lääkärit, ne harvat joita oli olemassa, määräilivät, mikäli tilaisuus ja olot myönsivät, estekeinoja ja lääkkeitä. Terveiden piti muka pestä itseään etikalla ja sitruunahapolla, ja sairaiden nieleksiä alunaa, kanvärttiä, salpietaria ja tulikivijauhoa. Kylissä otettiin vanhat kotilääkkeet käytäntöön ja uusia koeteltiin. Kuumetta koetettiin ehkäistä keinotekoisella hiostamisella ja veren vuotoa nenästä semmoisilla keinoilla kuin «vetämällä nenäänsä kuumennetulle tiiliskivelle pantua sianlantaa.» Mutta vaan aniharvoja onnettomia pelastui.

Päivä päivältä ilmaantui yhä uusia taudinkohtauksia. Voi sitä kuumesairasta, joka sai kouristuksia ja kainaloita mustanpuhuvia paiseita kaulaan ja rintaan! Useimmissa tapauksissa joutui hän parin vuorokauden perästä johonkin joukkohautaan. Ei ollut enää aikaa hommata arkkua ja hautaa jokaiselle erikseen. Tusinoittain mätettiin ruumiita suunnattomiin kuoppiin ahtaiden kirkkomaan aitauksien sisä- ja ulkopuolelle. Mutta ei edes niinkään kunniallista hautausta suotu kaikille ruton uhreille.

Muutamissa seuduin vaikutti hirmuinen rutto sen, että ihmiset kovasydämmisyydestä tai mielettömästä pelosta kerrassaan unohtivat luonnollisimmat velvollisuutensa. Siitä on todisteena muun muassa kuuluutus, jonka kenraali Nieroht 20 p:nä marraskuuta 1710 julisti Turun kaupungin asukkaille. Kenraali sanoo että se yleinen ruttosääntö, jonka hän on painosta julkaissut ja yli koko maan noudatettavaksi levittänyt, on jätetty varteen ottamatta. Hän oli surulla kuullut «että osa pahantapaisia ja kristillisen velvollisuutensa unohtaneita ihmisiä on ryhtynyt sellaiseen hulluuteen että ovat öisin työntäneet kaduille kuolleita ruumiita, vieläpä joukossa semmoisiakin, joissa vielä oli henkeä ja joita olisi voitu auttaa, menettely, joka todella on sekä häpeällistä että kristillisyyttä vastaan sotivaa.» Sen kauhistavan menettelyn estämiseksi, «että ihmisiä niinkuin metsänpetoja ja järjettömiä luontokappaleita heitetään kadulle ja kuraan» säädettiin, että joka semmoiseen tekoon havaitaan syypääksi «vedetään kaakinpuuhun ja toisille varoitukseksi ja pelotukseksi ankarasti ruoskitaan ja suomitaan elikkä myös sakotetaan sata taaleria hopeaa.» — —

Kuinka paljo joutui ruton uhriksi silloin Suomessa? Kysymys ei liene vastattavissa, sillä varmoja tietoja asian tutkijalle on vaan muutamista paikkakunnista.

Puhukoot ne tunnetut numerot yksinkertaista kieltänsä!

V. 1710 asui Helsingissä 713 manttaalin kirjoitettua henkilöä; seuraavana vuonna oli luku alentunut 387:ään. Marraskuun 22 päivänä haudattiin yhtaikaa 30 kaupungin porvaria. Kun rutto joulukuussa vihdoin lakkasi, oli se temmannut kaupungista 1,185 henkeä, vierasseutuiset siihen luettuna. Summa ei kyllä itsessään ole suuren suuri, mutta kasvaa vertaillessa lukuun 1,800, jota kaikkien luulojen mukaan voidaan pitää kaupungin väkilukuna alulla vuotta 1710.

Syyskuun lopulla joutui rutto Turkuun. Se sai aikaan täydellisen häiriön yhteiskunnan kaikissa oloissa. Kauppa seisahtui, kaikki maalaistuotteet jäivät tulematta; hovioikeus ja akatemiat lakkauttivat työnsä. Useita kymmenkuntia perheitä kuoli sukupuuttoon. Etevin ruttolääkäri, tohtori Kylburger laskettiin paareille. Marraskuussa ei enää ehditty tavallisella tavalla haudata ruumiita, vaikka erityinen joukko «ruumiinvetäjiä» oli palkattu kunnan palvelukseen. Hämeentullin ulkopuolella virui viikkokausia hiekkarinteellä kasoittain ruumiita. Kaupungin noin 6,700:sta asukkaasta oli sillä ajalla likipitäin joka kolmas kaatunut kuoleman saaliiksi. Tauti levisi sitten kaikkiin kaupunkeihin Pohjanlahden rannalla. Pikkuruisessa Uudessakaupungissa kuoli 77, Vanhassa Kaarlebyyssä 100. Miten paljon yksityiset maalaiskunnat 1710 saivat luovuttaa hautoihin, ei sanottavasti tunneta. Hauhossa, Pälkäneellä, Kruunun kylässä, Mäntyharjussa ja Elimäellä kuoli paljo. Itäiseltä Uudeltamaalta, jossa osa Suomen sotajoukkoja seisoi Kymin varrella, tuli sanoma, että sotilailta puuttui sekä lääkäreitä että lääkkeitä, sekä pappeja että ehtoollisviiniä, jonka vuoksi «miehet kauheasti tuskiansa valittaen makasivat ja kuolivat kuin pakanat.»

Niin kului kumminkin vihdoin vuosi loppuun, ja rutto alkoi useimmilla paikoin lakata. Vaan eloonjääneiden muistosta ei vuosi 1710 voinut koskaan haihtua. Se oli myös sama vuosi jolloin Viipuri, oltuaan neljän vuosisadan kestäessä alinomaa itäisen naapurinsa hyökkäysten alaisena, vihdoin viimein joutui venäläisten käsiin.