III. MIKSI EI LAIVA TULE?

(1697).

Toukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan yläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan ja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille) päin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli uudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä päivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran vapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti, niinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja apua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset, muinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen toisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.

Kun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä laidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle huipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit nenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle harmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi katseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen eteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään lounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.

Niin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti Tukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei ainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan. Että laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?

Ei kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä autiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla pinnalla.

Vanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden. Epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa kalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä syvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää kostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi kaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.

Rukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi vaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon tulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo Kluuvirannalle, astui direktor cantus Barthold Härtz huolestuneen näköisenä häntä vastaan.

«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette nähneet laivan?»

«En, hyvä tirehtööri, en vielä, mutta aavistan että se pian lähenee.»

«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen niille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä parempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan ei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka minun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»

«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja», keskeytti Jabel lyhyeen.

«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien muiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»

«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän tulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka kauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»

«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi, mutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä vaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»

Hän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin kaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.

Miehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun kulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.

«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on kiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»

«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu käsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka jättänyt ketään onnetonta auttamatta.»

«Kuka meitä auttaa?» kuului ääni joukosta.

«Ei kukaan muu kuin paholaiset vatsassani», tokaisi muuan repaleretku.

«Onko armollinen hallitus kerrassaan unohtanut Suomen kansan?»

«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin», ulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin ruuanapu!»

«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen alamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»

«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin pasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas Maunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on kyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel ottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut luineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»

«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. — Lähtekääämme, Barthold Härtz!»

«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt, paha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»

Hän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen samalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui hiljakseen:

«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla, kun laskettelee runoja keskellä katua.»

Jabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan pääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei laiva tule, miksi, miks'ei — —»

Jotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni purjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja Kustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään kaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka oli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin hartioilleen kepakon varaan.

Mutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun Anna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään osoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat silmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni sammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut kova.

Mies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä näkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli ehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat kiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan kukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen aikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos, ollut riittämään asti.

Kalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan joutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden kuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset tällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat kapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän edessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo olevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän. Tullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.

Tuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin päämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko nälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.

«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä mies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.

«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä eikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»

«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi muuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»

«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän petäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»

«Ei minulla ole, minä — —»

«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut raajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa. «Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on hänellä hyvät eväät!»

Joukko ahdisti ja monta kättä kurottautui kalastajan nyyttiä kohden.

«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna Sofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he ovat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille vähän kalaa?»

«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja suuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka hänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»

«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun armottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»

Säikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan ja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä kurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies niin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin kauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen selästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen suustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.

«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua tulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä sen pitäisi ehtiä tänne.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi sanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva tulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat joka haaralle levittämään iloista uutista.

Sitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in taloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta jälellä.

He tekivät sen ja kertoivat tietysti sielläkin uutisen laivasta. — —

Aikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai suurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle Vartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli noin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä heikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.

Tunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä kärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet, jotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet lohdutuspuheittensa koko varaston.

Kun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä, oli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle Susisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien epätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi nälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla oli jaksettu elää?

Raatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin vene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi rantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle, Heikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen miehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha kyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä, jotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi oli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon päin ja neljäs makasi sairaalassa.

Pitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka oli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja sitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti ja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat astumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi pari.

Taasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät kärsimättömyydestä ja pitivät melua.

Vihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi soutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää vauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä hiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin. Kalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi vielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla tahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta eivät kyenneet.

Vene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan kiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin ja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin voimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo, komentoon koko joukon yli.

«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun luvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla ja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.

Toistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se ehtinyt laivalle saakka.

Se oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä laivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari antoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului taas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene kalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan. Muutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville käsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.

Kun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien susien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi kalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä kallionrinteellä:

«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa koskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»

Sitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan eteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.

Kun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha raatimies Jabel lakin päästään ja huusi:

«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme. Hänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»

Ja vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla alttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan aseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.