VII. PIENI PÄIVÄNPILKAHDUS.

(1711).

Oikeastaan omisti Kukkarannan muori ainoastaan puolen nuottaa, joten saaliistakin vain puolet tuli hänen osalleen; mutta koska naapurin isäntä eukkoineen lapsineen oli kuollut ruttoon ja talo jäänyt autioksi eikä perillisiä ollut ilmoittaunut, niin oli Kukkarannan muorin mielestä toisinaan koko nuotta hänen omansa. Hän olikin viime talvena kutonut uuden kolmea syltä pitkän kappaleen ja pannut sen «osakas-puoliskoon»; senpätähden olikin muorilla mielestään sitä enemmän syytä puhua «meidän nuotastamme.»

Ja nyt oli se meressä, mutta oli maihin päätymäisillään tuossa mainiossa silakka-apajassa Suomalaissaaren luona. Entisinä hyvinä aikoina, kun saaristossa oli kyllälti väkeä, oli, paitsi «nuottapäällysmiestä», Kukkarannan isäntää, kolme reipasta miestä katsottu tarvittavan nuottaa hoitamaan, sillä se oli 55 syltä pitkä ja 7 kyynärää korkea. Mutta nyt ei ollut varaa panna muuta kuin yksi mies ja kaksi vaimoa, joista tietysti Kukkarannan muori itse oli toinen.

Mies — se oli hänen nuorin poikansa, joka oli kolmannellakolmatta ikävuodella ja jonka nimi oli Kaarle Antero. Yksin hoiti hän nyt nuottaa toisella laidalla, kun toisella vetivät äiti ja Loviisa Ulriikka, kalastajan tytär Sipoon Kaunissaarelta. Tyttö oli vastikään tullut veneellä selän poikki lainaamaan vakallisen rukiisia jauhoja, ja kun hänen kumminsa, Kukkarannan muori, oli sanonut että hän kentiesi saisi vähän tuoreita silakoita kotiviemisiksi, jos malttaisi jäädä vetämään yhtä apajaa, niin oli hän jäänyt, ja mielelläänpä jäikin, sillä siitä oli viikkoja kulunut, kun hän viimeksi oli nähnyt Kaarle Anteron. Mutta siitä hän ei virkkanut mitään.

Ja nyt oli, niinkuin sanottu, nuotta jo likellä rantaa, eikä silloin ollut aikaa tyhjiä rupatella. Muori kiskoi kiskomistaan ja mietiskeli itsekseen, että tokkohan hänen kaksi vanhempaa poikaansa, jotka viisi vuotta sitten olivat lähteneet sotaan, vielä elivät ja mahtoivatkohan koko aikana saada edes kertaakaan kunnollista suolasilakkaa syödäkseen. Kaarle Antero, jonka jäntereisessä ruumiissa asui hyvän sävyinen mieli, oli hyvillään runsaasta saaliista, ja samalla hän tuumaili että olipa arvon hyvä että vaikka tänään oli lauvantai, hän oli tullut ottaneeksi puhtaan paidan, koska Loviisa Ulriikka oli sattunut heille tulemaan.

Kun nuotan köydet oli saatu rantaan ja jonkun aikaa oli lapettu märkää nuottaa, sanoi Kaarle Antero verkalleen:

«Tänään saamme mitata silakoita tynnyrittäin eikä kapottain.»

«Hyväpä olisi», huudahti äiti, «jos Jumala taas kerrankin siunaisi köyhän apajan! Luuletko siinä olevan neljän tynnyrin paikoilla?»

«Niillä vaiheilla tai hiukan enemmän.»

«No, sitten suolaan runsaan tynnyrin verran osakaspuoliskon edestä. Ei tuota tiedä, kuka sitä vielä voipi tulla perimään.»

Nyt ehti nuotan perä rantakiville, ja vesi oli oikein paksuna kaloista.

Silakanpoikaset mennä vilistivät sivuttaisin silmukoista ja katosivat merenpohjalle päin. Mutta isot, ne eivät päässeet mihinkään, vaan makasivat väristen ja räpistellen, niin että vesi ja suomukset pärskyivät. Lokit lentelivät kerjäten pienissä piireissä Loviisa Ulriikan pään päällä, ja kun Kaarle Antero näki, että hän oli heittänyt heille suuren silakan, viskasi hän pari kolme muuta perässä. Täytyyhän tässä olla vähän antelias linnuille, tuumi hän.

«Sill'aikaa kun käännätte verkon ja tyhjennätte kalat vasuihin, menen sisään ja keitän oikein hyvää ruokaa. Täytyyhän sitä joku kerta vuodessa semmoisellakin herkutella.»

Näin sanoi muori, mennessään saaren länsipuolisessa painanteessa sijaitsevaa tupaa kohti, jossa hän poikansa kanssa asui.

Nuoret jäivät työhön, ja ripeästi se luistikin. Kaarle Antero oli juuri rupeamaisillaan lappamaan nuottaa veneeseen, kuin hän äkkiä pysähtyi ja kysyi:

«Miksi et ole niin pitkään aikaan ollut meillä?»

«Eihän sitä olisi puuttunut halua käydä katsomassa naapureita toisilla saarilla. Mutta entäs sinä itse? Matka täältä Kaunissaarelle ei liene sen pitempi kuin sieltäkään tänne.»

«Enhän ole voinut jättää äitiä yksin pyydyksineen.»

«Enkä minä isää… yksiinpä tuo menee. — Kuulehan, Kaarle Antero», jatkoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, «koetappas arvata erästä somaa arvoitusta, jonka isä eilen opetti minulle. Hän oli sen nuoruudessaan kuullut muutamalta Ahvenan merimieheltä.»

«No, anna tulla!» sanoi nuorukainen, asettuen kivelle istumaan ja nojaten käsillään polviinsa.

«Tämmöinen se arvoitus on», jatkoi Loviisa Ulriikka hiukan hämillään:

«Makea kuin mansikainen, Kaikki sitä halajais; Kukaan kyllästyis ei vainen, Vaikka millä mitoin sais.»

Kaarle Antero mietti hetkisen, mutta sitten hän napsautti keskisormellaan peukaloa vastaan ja huudahti:

«Mitä saan, jos arvaan oikein?»

«Ehkäpä saat jonkun pienen muistin.»

«Tässä on selitys» — Ja Kaarle Antero veti tytön polvillensa ja painoi suudelman hänen huulillensa. Loviisa Ulriikka aikoi ensin huutaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä nuorukainen suuteli häntä vielä useita kertoja, ja kiireessä oli tyttö kietonut kätensä hänen kaulaansa. Sitten he istuivat pitkän aikaa kuiskaillen, kuulematta miten aallot loiskuivat rautaa vastaan tai kalalokit kirkuivat.

Mutta silloin tuli muori takaisin rantaan, ja samassa seisoivat nuoret suorina nuotan vieressä. Eukolla oli hyvät silmät; hän näki, että vasuissa, oli runsaasti viisi tynnyriä silakoita, ettei nuottaa vielä oltu lapettu veneeseen ja että Kaarle Anterolla, jolla oli ollut kaksi kalansuomusta poskella, nyt oli vain yksi, jota vastoin Loviisa Ulriikka oli saanut suomuksen ylähuuleensa. Niin, niin!

Mutta muori ei sanonut mitään, naureskelihan vain itsemielessään. Hänen miesvainajansa oli kerran nuorra miessä hänen tähtensä seisonut päällään täydessä kalavasussa!

Kun kaikki olivat tulleet tupaan, sylkäsi Kaarle Antero kerran ja yskäsi kahdesti. Sitten hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja sanoi, että Loviisa Ulriikka ja hän nyt olivat kihloissa ja huomenna he aikovat lähteä kirkolle panettamaan kuulutuksiin.

Kukkarannan muori tarttui poikansa ja tytön käteen ja sanoi odottaneensakin että niin kävisi. Sitten hän luki siunauksen heidän ylitsensä ja toivotti heille onnea.

Kun äiti sitten meni ulos, jäi Kaarle Antero tyttöinensä istumaan penkille ikkunan alle; täytyihän heidän tietenkin saada vähän jutella. Auringonpaiste tulvasi ikkunasta sisään leveinä juovina, sääsket hyppelivät pannen hienointa piipitystään, ja kimalainen röykytti selkäänsä ikkunalasia vastaan suristen karkeata surinaansa. Koivuissa tuvan ulkopuolella liversi pari peipposta, ja kärpässieppo viserteli pensastossa; mutta kaikkea tätä soitantoa eivät nuoret kuulleet, siinä kahden kesken istuessaan. — —

Iltapäivällä seurasi Kaarle Antero morsiantaan Kaunissaarelle, ja seuraavana aamuna kolmen aikaan he taas istuivat veneessä matkalla kirkkoon. Erkinniemellä he nousivat maihin ja kulkivat sitten jalan puolitoista peninkulmaa. Kun kello löi 9, seisoivat he rovastin virkahuoneessa pappilassa ja kuulivat, kuinka vanha kirkkoherra harmaalla sulkakynällä piirsi heidän nimensä suureen mustaan kirjaan.

«Milloinka häät pidetään?»

«Viisi viikkoa ennen Mikonpäivää.»

«Vai niin, minulla ei tänään ole muita aviokuulutuksissa kuin teidät. Ajat ovat levottomat, mutta täytyyhän ihmisten mennä naimisiin, vaikka onkin sota maassa. Jumalan haltuun!»

Sydämmessä tuntui niin omituinen liikutus, kun nuoret kihlatut astuivat vanhaan harmaakiviseen kirkkoon. Talvipakkanen ei ollut vielä kokonaan haihtunut sen paksuista muureista, mutta ilman kosteus ja raakuus jäi heiltä vallan huomaamatta. Saarna alkoi, ja harvalukuinen kirkkoväki kuunteli hartaudella. Mutta sitten tuli tarkkaavaisuus keskeytetyksi. Loviisa Ulriikka ja kaikki muut näkivät ihmeekseen vääpelin ja muutamien sotamiesten astuvan sisään, niin että aseet kupeilla kalisivat. Vääpeli harppasi pitkin askelin lukkarin penkkiin kuorissa ja antoi kanttorille paperin, jonka tämä heti vei kirkkoherralle ylös saarnastuoliin.

Oli siis tullut kuulutus; mitähän pahoja asioita se sisältänee, tuumaili itsekseen moni.

Kun saarna oli loppunut ja rovasti oli lukenut rukouksen esivallan puolesta, valtakunnan sotajoukon puolesta maalla ja merellä sekä maan hedelmästä, oli vuoroon tullut Kaarle Anteron ja Loviisa Ulriikan kuulutus. Heistä se sointui niin ihmeen kauniille; mutta pari heidän tuttavistaan pani merkille, että kirkkoherran ääni värähteli.

Viimein tuli sen kuulutuksen vuoro, jonka vääpeli oli tuonut. Siinä kenraalikuvernööri ja kaikkien Suomeen sijoitettujen ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kreivi Karl Nieroht, lyhyesti ja pontevasti vaati uutta sotaveroa.

Talonpojat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa kuullessaan mikä määrä oli kunkin manttaalin suoritettava. Luettelo kuului: «2 tynnyriä rukiita, 1 tnri ohria, 1/2, tnriä ryyniä, 3/4 tnriä kauroja, 7 leiviskää kuivaa lihaa ja 40 leiviskää heiniä.»

Mutta ei siinä vielä kyllin. Seurasipa toinen kuulutus, joka sisälsi, että kolmannesrykmentit olivat täydennettävät ja Sipoon pitäjän tuli asettaa 10 miestä. Koska valitettavasti oli huomattu — niin sanottiin kuulutuksessa — että rusthollit ja ruodut olivat niskoitelleet ja tehneet vaikeuksia täyttäessään velvollisuuksiansa korkeata kruunua ja isänmaata kohtaan, niin lueteltiin nimeltä 10 nuorta miestä, joiden käskettiin neljänkolmatta tunnin kuluessa saapua pääkortteeriin Pernajan Sarvilahdella. Jos joitakuita heistä oli kirkolla, niin olivat he heti «otettavat talteen», luki kirkkoherra edelleen ja mainitsi lopuksi nimet. Viimeinen, joka huudettiin, oli kalastajanpoika Karl-Anders Blomstrand Söderkullan saarelta.

Kun Kaarle Antero kuuli nimensä mainittavan saarnastuolista, meni hän kalman kalpeaksi. Kirkko pilareineen, alttareineen ja vaakunakilpineen alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän tuijotti eteensä. Mitenkä nyt kävisi heidän, mitenkä äidin ja nuotan! Hän nousi verkalleen ja käveli ulos käsityksin Loviisa Ulriikan kanssa. Tyttö veti hänet pois kirkon seinän luo; siihen he istuivat sireenien alle ja itkivät. Oli niin vaikea nyt keksiä lohdutuksen sanoja.

Tunnin kuluttua tuli vääpeli ja pyysi Kaarle Anteroa kiirehtimään; heidän piti pian lähteä. Hänen vaatteensa saatettiin lähettää jälestä pääkortteeriin.

Jopa se nyt oli ikävää!

Loviisa Ulriikka otti tertun valkeita sireenejä ja pisti sen sulhasensa käteen.

«Jumala olkoon kanssasi», hän kuiskasi: «kyllä minä odotan sinua vaikka kuinka monta vuotta!»

Sitten he suutelivat ja Kaarle Antero sanoi: «Vie terveisiä äidille ja käy häntä joskus katsomassa, kun hän on niin yksin!»

<tb>

Tammikuun 6 p:nä 1719 iltapäivällä jättivät muutamat Pohjanmaan rykmentin sotamiehet leposijansa Dufedin linnoituksessa Jemtlannissa ja lähtivät hiihtäen etsimään tovereitansa, jotka olivat jääneet jälelle paluumatkalla. Norjasta. Kauan he eivät olleet kulkeneet, kun tapasivat lumeen puoleksi hautaantuneen sotamiehen. He vetäsivät lunta syrjään muutamilla kuusen oksilla ja huomasivat, että mies, joka oli palvellut Uudenmaan jalkaväen rykmentissä, oli paleltunut kuoliaaksi. He eivät silloin vielä aavistaneet, että 600 heidän tovereistaan oli joutunut yhtä onnettomaan kohtaloon. Kun tämä oli ensimäinen, niin he malttoivat tutkia häntä vähän tarkemmin ja huomasivat, että hän jähmettyneessä kädessään piti pientä kuivunutta kukkasta. Ja näytti siltä kuin olisi se kerran ollut terttunen valkeita sireenejä.