IX. HAUTAUS KÖYSÖN SUOLLA.

(1713).

Kolme vihreää veljestä», oli lasten tapana sanoa kolmesta tasakorkeasta tiheästä kuusesta, jotka kasvoivat syöttöha'an pohjoisreunalla pelkkien koivunvesojen keskessä. Niiden edessä seisoi nyt ratsutilallinen Hannu Väfvars ja näytti kovin miettiväiseltä.

Hän hyvin tiesi, ettei maill' ei halmeilla ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, joka olisi saattanut nähdä mitä hänellä oli tekeillä, mutta siitä huolimatta pälyi hän ympärillensä, ennenkuin tarttui lapioon ja rupesi kaivamaan vähäistä kuoppaa keskimäisen veljeksen juurelle.

Kun työ oli muutamassa tuokiossa suoritettu, veti ukko poveltaan siniruutusen tuoheen käärityn mytyn. Sen sisällyksen tunsi hän niin hyvin, ettei hän huolinut enää sitä sen enempää tarkastaa, vaan laski sen joutuisasti kuoppaan. Sitten peitti hän haudan huolellisesti maalla, lehdillä ja kuivilla oksilla, ja lähti kävelemään kiirein askelin kotiin päin.

Hannu Väfvars oli parempiin varmempiin aikoihin kätkenyt koko rahallisen omaisuutensa, ja summa ei todella ollut suuri, vaikka kylläkin raskas: kaksi 4:n ja kolme 2:n taalerin kupariplootua, lyödyt jo Kristiina kuningattaren hallituksen aikana, ja pari tusinaa äyrin kappaleita yhdennentoista Kaarlen ajalta.

Ratsutilallinen oli arvellut viisaimmaksi kätkeä aarteensa niinkuin toisetkin olivat tehneet, sillä edellisenä päivänä oli kerrottu, että suuri venäläinen sotalaivasto oli lähestynyt Pernajan lahtea, eikä kukaan voinut tietää, kuinka pian vihollinen olisi ovella.

Ukko oli juuri astumaisillaan tupaansa, kun hän näki kaukaa jonkun tulevan juoksujalassa polkua myöten, joka valtamaantieltä toi taloon yli petäjikköharjun. Tulija oli Lyyperin Janne, kirkko väärtin 16:vuotias pitkäsäärinen poika. Hengästyneenä saapui hän perille ja huusi:

— Hyvää huomenta kanss', Väfvarin ukko, nyt teidän täytyy lähteä heti mukaan, sillä minä tuon teille sanaa herra Jobstilta. Kappalainen lähetti terveisiä ja käski sanomaan, että kohta paikalla toiset hautajaiset pidetään Röysön suolla. Hän sanoi Väfvars-ukon olleen mukana ensimäisissä ja tietävän kyllä mistä on kysymys.

— Oikein puhuttu, ja mielelläni tahdon vielä kerran tehdä seurakunnalle palveluksen. Ehkä se onkin viimeinen. Mutta missä meidän pitää odottaa hautajaissaattoa?

— Valtamaantien varrella; ne ovat siellä koht'ikään.

Juoksun hölkässä lähtivät ratsutilallinen ja nuorukainen menemään, ja muutamien minuuttien perästä olivat he maantiellä, joka viepi Degerbyystä Porvooseen. He istahtivat isolle kivelle ja alkoivat hiljakseen puhella viime päivien tapahtumista.

Hannu kertoi kuulleensa että venäläinen sotajoukko oli kulkenut Kymijoen yli ja hyökännyt Strömfors'iin ja että kenraali Lybecker suomalaisten joukkojen kanssa oli Mäntsälässä tai Orimattilassa. Janne puolestaan tiesi sanoa, että pitkä rivi venäläisiä sota-aluksia oli purjehtinut pohjoiseen päin Terviikin ja Segersbyyn ohitse ja laskeneet ankkuriin Gislarbölen rantaan. Kirkonkylästä oli suuri joukko perheitä lähtenyt pakoon, niiden muassa myöskin kappalainen Veckman. Mutta toinen, herra Jobst Totilius, ja kirkkoherra Serlachius olivat vielä jääneet, vaan nekin näyttivät varusteleivan lähtemään.

Väfvars-ukko rupesi juuri kertomaan kuinka ruotsalaiset joukot olivat polttaneet Helsingin, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa. Pari reenjalasta vingahti ilkeästi maantiensoraan, ja tulemassa olevain miesten ääniä alkoi kuulua. Ukko ja hänen seurapoikansa nousi paikoiltaan ja kiiruhti tulijoita vastaan.

— Heinäkuorma on raskas, virkkoi ratsutilallinen ja tervehti nöyrästi pappia.

— Ja vielä raskaampi on retki, rakas Hannu, vastasi tämä. Hyväpä oli että tälläkin kertaa tulit, sillä ei kukaan minun väestäni tunne niin tarkkaan suota kuin sinä. Me olemme kätkeneet ruumiin heiniin ettei ketkään asiaankuulumattomat voisi aavistaa mitä me tässä kuljetamme näin varhaisella aamupuhteella. Niin, niin, aika on niin paha että myöskin totuuden ja sanan palvelijan on pakko harjoittaa valhetta ja petosta. Nyt sinun on otettava kulkueen johto huostaasi ja määrättävä koska ja missä meidän tulee poiketa tieltä.

— Onko matka samaan paikkaan, minne viime kerralla kätkimme kynttiläkruunut?

— Se on sinun päätettäväsi.

Hannu Väfvars nosti lakkia ja liittyi niiden kolmen vanhemman talonpojan seuraan, jotka kävelivät kuorman perässä. Kuormaa ajoi puukenkäinen liinatukka poika, joka huolimatta varoituksista tuontuostakin huusi hevosille ja rapsahutti ohjaksilla. Kun hiekka pureutui niin lujaan kiini jalaksiin, että kulku seisahtui, asetti pari reipasta nuorta miestä kankeja reen alle kohauttaen siten rekeä ylös ja eteenpäin. Heidän kiivautensa suututti muuatta repaleista kierosilmäistä ukkoa, jolla oli tuuhea tukka ja lammasnahkalakki päässä. Hän kulki lähellä kuormaa ja nojasi varovasti oikealla kädellään heinähäkin kylkeen. Mutta hänen kanssaan, — Tuomas kellonsoittajan, taikka Garpgårdin hupsun, niinkuin häntä myös mainittiin, — ei kukaan puhunut, sillä hän antoi aniharvoin järjellistä vastausta.

Vähäsen puhuttuaan kirkkoväärtin kanssa otti Hannu ohjakset käsiinsä ja ajoi kuorman tieltä metsän reunaan, ja nyt tarvittiin kaikki käsivarret auttamaan hevosia eteenpäin. Kiviä ja kaatuneita puunrunkoja raivattiin, mikäli mahdollista, pois tieltä, ja muuan vesa sieltä täältä katkaistiin.

Talonpojat tekivät työtä hiessä päin. Niin päästiin tasaiselle niittymaalle, ja siinä märässä ruohossa luisti kuorma helposti eteenpäin. Niitty muuttui vähitellen paksuksi sammalikoksi, ja siinä sieti varoa, ettei kuorma kaatuisi, ja valita sellaisia kohtia, mistä vetäjät saattoivat kulkea uppoamatta liian syvään. Kappalainen oli jo pari kertaa ehdottanut että pysähdyttäisiin, mutta Hannu Väfvars katsoi paikan olevan liian likellä maantietä.

Aurinko oli jo noussut korkealle puidenlatvojen yli, kun viimeinkin päätettiin lopettaa kulku. Pappi istahti korkean kannon päähän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sittenkuin muutkin olivat hetkisen levähtäneet, otettiin heinistä rautaseiväs ja kaksi lapiota, joilla rivakimmat joukosta tuota pikaa kaivoivat kolmea kyynärää syvän kuopan. Se verhottiin sisältä puunoksilla, sammalilla ja heinillä. Sitten vedettiin kuorma kuopan partaalle, ja Pernajan kirkon pienempi kello paljastettiin heinistä esiin.

Kaikki miehet, paitsi Tuomas, tarttuivat siihen kiini, ja kumahtaen putosi kello hautaansa.

— Niin, siellä sinä nyt makaat, lausui pappi. Saa nähdä, kuka meistä on mukana sinua nostamassa takaisin ylös. Minun ei ole tarvis kehoittaa teitä, rakkaat ystävät, pitämään salassa sen mitä nyt olemme tehneet. Meidän maamme kirkot ovat jo saaneet kärsiä niin monet vahingot, ettei ole varaa enää useampiin. Tätä aarretta ei vihollinen ainakaan saa ryöstetyksi, yhtä vähän kuin niitä kolmea kynttiläkruunuakaan. Täyttäkää nyt hauta, ja peittäkää niin ettei mitään jälkeä tästä meidän toimestamme jää näkyviin.

Ratsutilallinen otti sylyyksen heiniä heittääksensä ne kuoppaan, mutta hänet työnsi syrjään Tuomas, joka uhkamielisesti puhkesi sanomaan:

— Hei, hei, se on minun ja meidän Herramme kello; ei kukaan muut kuin minä saa haudata sitä. Hän on minun morsiameni ja 34 vuotta on hän ollut minulle uskollinen. Hän paleltuu, jos hänet haudataan ilman kääriliinoja. Veisatkaa ruumisvirsi, lukkari, veisatkaa, lukekaa rukoukset, pastori! Minä soitan kelloja piu—pau—pom, piu—pau—pom!

Kappalainen ja kirkon vartija koettivat hyvillä sanoilla ja puolittain väkivallalla saada Tuomasta antamaan tilaa, mutta hän huusi ja reuhtoi uhkaavasti käsillään, valmiina puollustamaan itseänsä.

Kun siinä parhaillaan neuvoteltiin mitä olisi tehtävä, astui Janne esiin ja sanoi viekkaasti:

— Minusta Garpgårdin Tuomaan tulisi itse verhota morsiamensa käärinliinoilla ja lukea rukoukset; me toiset, me vaan peitetään hauta sitten kun hän tahtoo.

Tuomas katsahti ylös; hänen puoliksi suljetut harmaat silmänsä välähtivät. Siinä tuokiossa oli hän riistänyt vanhan takkinsa yltään ja laskeutunut kuopan reunalle, josta käsin hän sitten peitteli takillansa vielä näkyvän osan kelloa. Hän sovitteli ja laitteli peitettä kylmän malmin ympärille ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsukainen.

— Kas niin, nyt on hänellä lämmin levätä, sanoi ukko tyytyväisenä ja nousi. Sitten pani hän kädet ristiin ja mutisi muutamia rukouksia toisten asetellessa puunrunkoja kuopan päälle ja kattaessa sitä sammalilla ja kivillä.

Kun kaikki oli valmista, lausui pappi:

— Suuri kiitos teille, hyvät ystävät, tästä palveluksesta, jonka olette tehneet kirkollemme. Ja hän jatkoi empien: kirkossa tulee jonkun aikaa tästä puoleen ainoastaan rovasti silloin tällöin saarnaamaan. Katsokaas, minun täytyy jättää teidät, viedäkseni talteen jälellä olevat kirkon hopeat. Mutta sitä paitsi on meidän armollinen hallituksemme hänen korkea-arvoisuutensa piispan kautta antanut maan papeille oikeuden joksikin aikaa jättää seurakuntansa, ja koska vihollinen milloin tahansa saattaa yllättää meidän kotimme, täytyy minun kirkonhopeain ja oman perheeni turvallisuuden tähden paeta. Ymmärrättekö minua, rakkaat ystävät?

— Kyllä, herra pastori, me ymmärrämme teitä, lausui Hannu terävällä äänenpainolla. Me toivotamme teille sitä rauhaa, jota me itse piakkoin kaipaamme. Minä olen liian vanha pakenemaan. — Lähtekäämme nyt kukin kotiamme huomispäivää odottamaan. Rukoilla meidän täytyy, mutta valvoa ehkä myös!

Paluumatka maantielle kävi sangen pian. Ainoastaan vastenmielisesti oli Tuomas seurannut mukana. Hänet oli kuitenkin saatu houkutelluksi sillä tekosyyllä että hänen olisi muka hankittava kukkasia armaansa haudalle. Päätään nyökäyttämällä oli kellonsoittaja ilmaissut myönnytyksensä. Nyt kulki hän käsivarret veltosti riipuksissa ja katse tylsänä, välittämättä aamukylmästä ja tuulesta, joka häilytteli hänen repaleisen paitansa kielekkeitä.

Maantien reunassa riisui kirkonvartia hevosensa valjaista, ja Jobst herra kiipesi sen selkään. He olivat hiljaisuudessa sopineet siitä että pastori saisi ratsastaa kirkonkylään, joutuakseen pikemmin kotiin ja sitten pois Suomesta.

* *

Kun kappalainen Justinus Totilus vuonna 1722 palasi pakoretkeltään Ruotsista, ei yhtään ainoata ollut enää elossa niistä, jotka olivat olleet mukana hautajaisissa Röysön suolla. Paikkaa minne ne kolme kynttiläkruunua oli kätketty, ei Jobst herra enää voinut löytää — sen salaisuuden on suo osannut säilyttää — mutta kello kaivettiin esiin ja riippuu tänäkin päivänä paikallaan Pernajan kirkontapulissa.