XI. KUULUMISIA VITSAUKSEN MAASTA.

(1714).

Hänen korkia-arvoisuudellensa Herra Piispa Johan Gezeliukselle.

Koska tänäpänä tarjoutuu tilaisuus saada tämä kirje yli Ruotsiin ja Herra Piispa pakonsa jälkeen Roslageniin ei ole koko vuonna saanut minulta mitään tietoja, tahdon minä nyt lähettää yhden sangen surullisen kertomuksen siitä mitä tämän murheen vuoden 1714 ajalla minun rakkaassa isänmaassani tapahtunut on.

Sittenkuin kenraali Armfeldt 19 päivänä helmikuuta menetti tappelun Napuen kylän tykönä, vetäytyi hän pohjoiseen päin ja viipyi tällä paikkakunnalla, Vanhan Kaarlepyyn eteläpuolella, kokoamassa hajaantuneita joukkojansa. Rahvaan rohkiata yritystä ottaa osaa taisteluun seurasi moskovalaisen hirviä kosto. Monet suuret pitäjät hävitettiin perinpohjin.

Mitä rasitusta vihollisen on tapana kukistetuille matkaan saattaa, on kaikille tunnettua, mutta senkaltaisessa mikä johonkin määrin siedettävää on, en tahdo viipyä, vaan ainoastaan sellaista esiin tuoda, joka kaiken inhimillisen mahdollisuuden ylitse käypi. Teidän korkia-arvoisuutenne suvaitkoon mieleensä painaa, että tälle ankaralle viholliselle on suuri huvi ja ajanviete käyttää kaikenkaltaista tyranniutta, niinkuin kidutusta, piiskaamista, polttamista, paistamista, hirttämistä ja murhaamista, joista julmia esimerkkejä kertoa taidettaisiin. Kansaa kuljettaa hän pois suurissa määrin, sekä miehiä että vaimoja, renkejä ja piikoja, nuoria ja vielä kapalossa makaavia lapsukaisia. Huoneita ja yksityisiä taloja, vieläpä kokonaisia kyliä hän polttaa, semminkin jos hän havaitsee todistetuksi, että on osoitettu uskollisuutta lähetettyjä ruotsalaisia parvikuntia kohtaan. Työnteolla ja orjuudella rasittaa hän enemmän kuin ihmisvoimat kestää taitavat.

Jumala lahjoitti kyllä tänä vuonna ihanan kasvun, vaan sadon on vihollinen korjannut itsellensä, jonka vuoksi asukkaat kärsivät hätää ja täytyy heidän nääntyä nälkään. Kaikki elukat, joita maanmies välttämättä tarvitsee, kuin on hevoset, sarvikarja ja lampaat, on hän osittain karkoittanut osittain anastanut itselleen. Siihen hätään, jota vihollinen saattaa aikaan hävityksellä ja ryöstämisellä, liittyy vielä sekin hankaluus, ettei maakansalla ole vapautta toimittaa töitänsä ja kauppa-asioitansa, joista on seurauksena ääretön suolan puute. Kaikesta väkivaltaisuudesta se kumminkin on kauheinta, etteivät vainajain ruumiit saa rauhassa maata maan povessa, vaan raastetaan sieltä ylös ilvehdittäviksi, riisutaan alastomiksi ja pahoin pidellään.

Hengellistä hätää saatetaan kansalle kirkkojen häväisemisellä ja ryöstämisellä, pappein, erittäinkin niiden, jotka tahtovat Kuninkaalliselle Majesteetille uskolliset olla, karkoittamisella ja poiskuljettamisella, sekä jumalanpalveluksen pilkkaamisella ja häiritsemisellä. Vaikka vihollinen tosin siellä täällä salliikin sanaa saarnata, ei se tapahdu Jumalan kunnioittamisen eikä sielujen autuuden tähden, vaan yksinomaan hänen julistustensa ja plakaatteinsa kuuluttamiseksi. Niin, heti kohta kun venäläinen upseeri tulee kirkkoon jotakin kuulututtamaan, täytyy saarna typistää ja lyhentää loppumaan, vaikka se juuri on alkuunsa päässyt.

Hengen virkaa häväistään ja väärin käytetään silläkin tavoin, että sanan palvelijoita pakoitetaan olemaan hänen vouteinansa ja ylöskantomiehinänsä, joita, elleivät he nääntyneeltä ja raastetulta kansalta enää mitään kiristetyksi saa, mitä julmimmin kohdellaan. Karjalohjan kirkkoherra Joosef Melartopaeus pakoitettiin viettämään jouluyönsä 1713 alastomana istuen lumessa, ja samallaisen onnettomuuden alaiseksi, sen mukaan kuin etelästä kerrotaan, ovat joutuneet pastorit Kristian Sevonius Rymättylässä ja Staffan Svanstrupe Jämsässä. Nousiaisten kappalaisen Gabriel Saloviuksen ovat kirotut kasakat sitoneet pää polvien väliin ja Maksamaan kappalaisen Andreas Ruuthin ovat he kerrassaan kuoliaaksi piesseet. Tyrvään provasti Joh. Wegelius myöskin pahoin lyötiin, vaan pääsi pakoon Ruotsiin. Kalliita sakramentteja, varsinkaan alttarin, ei kansa saa nautita, sillä vihollinen on kohta tultuaan juonut viinin. Se paholaisen keino, mikä vihollisella on saada jollakin juomalla vangittujen äidinkieli ja kristinopintieto sekoitetuksi, saattaa meikäläistemme autuuden suurimpaan vaaraan ja vahinkoon, mutta kävisi liian pitkäksi tässä mainita kaikkia heidän paheitansa ja kauhistavia syntejänsä. Koska ne nyt Ruotsin maissa tehdään, niin ei niitä voi muutoin kuin Ruotsin synteinä pidettää. Niistä syistä on vihollisten valtaan jääneiden ja monien pakosalla olevien mitä välttämättömin tarvis huutaa apua Jeesuksen nimessä ja hänen kalliin ansionsa tähden.

Monien puolesta totisesti voin minä nyt puhua. Eilen ja tänäpänä on taas suuri köyhien pakolaisten joukko kulkenut Vanhan Kaarlepyyn kautta ja tahdon minä tässä kertoa mitä minä omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut olen.

Ensimäisessä reessä tuli, sen mukaan kuin minä kuulin, Turun läänin ratsuväenrykmentin ratsumestarin Delamoth'in rouva, Elsa Galle, ynnä hänen kaksi neitsytytärtänsä sangen suuressa puutteessa; hänen miehensä on venäläisen vankina. Heidän mukanansa oli myöskin neitsy Anna Greetta Straussenfeldt, majurin tytär Narvasta; hän on alaikäisenä päässyt pakoon Venäjältä ja sittemmin palvellut rahvaan luona ainoastaan ruokansa edestä, on nyt hyvin köyhä, sangen kehnot vaateräsyt yllänsä.

Sitten seurasi kapteeni Gripenberg vainajan leski tyttärensä kanssa, laagmanni De la Vahl vainajan leskirouva ja hänen pieni poikansa, kaikki puutetta kärsivässä tilassa. Heille sangen suureksi avuksi pakoretkellänsä oli ollut Magisteri Nikolaus Mathesius huonekuntansa kanssa, jota oli 12 henkeä, vähän paremmassa tilassa.

Eräässä reessä istuivat porvari Anders Göransson Vaasasta, joka oli ollut mukana Kyrön tappelussa ja toisen silmänsä menettänyt, ynnä hänen vaimonsa, kälynsä ja kaksi lastansa. Niinikään seurasi Maalahden kappalainen Jacobus Brunell vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän sanoi vihollisen riisuneen hänet alastomaksi ja pahoin pidelleen. Samaan kohtaloon olivat joutuneet sacellanus Porvoosta, herra Johan Hornborg ynnä hänen vaimonsa ja viisi lastansa. He olivat kadottaneet talonsa ja tavaransa sekä sitten pakoretkellänsä joutuneet vihollisten käsiin, jotka heiltä olivat riistäneet ei ainoastaan hänen pientä omaisuuttansa vaan vielä vaatteet päältä, niin hyvin häneltä itseltään kuin myös hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Siitä suuresta joukosta, joka jalkasin seurasi kerjäten tätä surkeata matkuetta, mainitsen vaan rykmentin pastori Keeonin lesken Kristina Stahlin Turusta, erään sokean miehen Eerik Simoninpojan Kristiinan pitäjästä ynnä hänen vaimonsa ja poikansa, vääpeli Kaarle Cedercronan lesken, talollisen Mikael Antinpojan Närpiöstä, Martti Bergin ynnä hänen ramman vaimonsa, henkikirjuri Hannu Barckin Uudeltamaalta ynnä hänen kuusi lastansa, Fabian Malmin, sokean ja kurjan, ja monta muuta heidän veljeänsä ja sisartansa onnettomuudessa.

Teidän Korkia-arvoisuutenne, jolla ehkä on paremmat olot ja ajoissa pääsitte pakoon, ei voi käsittää kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta, mikä täällä vallitsee. Avuttomat eivät voi parhaimmalla tahdollaankaan auttaa toinen toistansa. Itse olen minä myös joutunut sangen suureen köyhyyteen, mutta Jumalan kiitos olen vielä terve, vaikka olenkin ajoittain saanut syödä tavatonta ja kelpaamatonta ruokaa.

Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa olen alamaisuudessa kirjoittanut ja kertonut maan tilasta. Täällä kulkee huhu, että hän nyt vihdoinkin on kotiutunut ja saa nähdä mihin kurjuuteen hänen sotansa on saattanut tämän onnettoman valtakunnan. Tänne hän tuskin tulee, ja Jumala tietää, tokko Hänen Majesteettinsa ehtii ajatella Suomiraukan kohtaloa. Minä niinkuin muutkin mietin kyllä paljon, mitä en voi enkä tahdo paperille panna.

Me olemme suurimman hädän alaisina näinä viimekuluneina vuosina odottaneet apua niinkuin vangit vapautusta, mutta turhaan. Jos apu vielä kauvemmin viipyy, jota emme usko, emme voi emmekä tahdo pysyä asuinsijoillamme ja maan hoidossa; vaan jätämme maan autioksi ja vaellamme pois kuolemaan tahi viettämään elämäämme hirmuisessa surkeudessa.

Toivottaen Hänen Korkia-arvoisuudellensa kaikkea ajallista ja hengellistä hyvinvointia, olen alati Teidän nöyrin palvelijanne Jacobus Falander.

Past. et praep. Vanhassa Kaarlepyyssä.

XII. TOVERUKSET TORBASOV & LJUKIN.

(1715).

Ja viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari Andrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch Torbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen hymyyn:

— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma rakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä oivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.

— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää kotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet omaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja ikävöi kotiin.

— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä Ljukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta oluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka päivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä pahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit hyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat sen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me kohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti tahtovat jakaa aarteemme.

— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole jakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden hyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun jalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman, sinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin, eläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on minulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua mahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa tai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan viimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli leiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle, hemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin runsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko pois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on sananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»

Torbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti suloisesti.

Ljukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia voimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet vikkelästi nousemaan ja virkkamaan:

— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä, mutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!

— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki kertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin poika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen veljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli sukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs, täällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa, että nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat toisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina ilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen. No niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes tulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme, ja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä koiraheimoa.

— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana vietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?

— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle kanaljalle kulauksen olutta.

— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun omalla äidilläni.

Andrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla askelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään haavakuumeessa.

— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin vasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä et tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet lähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa, mutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme ja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen oluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman, tarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, yhden ainoan vaan, mutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä pitemmänkin. «Juopihan kanakin!»

— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä muuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että olet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää puukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei Ivanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi. Sinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle tule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!

Sairas puisteli kieltävästi päätänsä ja örähteli: vettä, vettä!

Silloin puuttui Torbasov riemuiten puheseen ja sanoi:

— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi, mutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on «vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan, niin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.

Korpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden pienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa talonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun huulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten kohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa sovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.

— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei maks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme terveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.

Malja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää ja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä ei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten kurkuista alas.

— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat ryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa sängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä pois.

Torbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan ja lausui vakuuttavasti:

— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä omallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan, tempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli odottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä. Heidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki kukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten tervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita irti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena riippui kahden hevosen välissä.

Parin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa eväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään pirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.

Näyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut. Rintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä rykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti samalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.

— Mitä hyvää kuuluu, lapset? Onnistuiko tehtävänne.

— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni, kun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä taaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?

Muuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli tehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä ystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että muutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä häntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten vaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla vaatekappaleilla.

Asentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko järjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.

— Kenen käskystä on tämä mies tässä sidottu ja piesty?

Aliupseeri astui kalveten esiin.

— Kuka otti hänen rahansa?

Harmaapartainen sotamies astui rivistä.

— Kuka otti hänen vaatteensa?

Nuorempi sotilas asettui vanhemman sivulle.

— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä olen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa. Tsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka nyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.

— Onko täällä ketään, joka ei tiedä sitä?

— Ei, teidän jalosukuisuutenne, kajahti vastaus.

— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi aliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin, joka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset saavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden ajutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan täytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana hävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin varovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja vaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään kuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on täytetty. Hyvästi!

Eversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä pois.

Jälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa, mutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi määräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun raipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa puolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea, virkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla läimäyksellä selkään.

Eversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala. — Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja Feodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se oli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan sivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.

Kun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat molemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät niin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat säännöllisessä tahdissa sängyn luokse.

Sairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen viereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet, vaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen miniänsä, oluthaarikan.

— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme, virkkoi Ljukin kuiskaten.

Silloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi. Vaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen Andreille sanoen:

— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene milloinkaan.»

Kun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka heistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi maille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja he suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen toistansa vuosikausiin.

Ja sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja verraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.