X. SUURI TAPPELU.

(1714).

Isonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli saanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla. Neuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä pääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa nyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili kenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa asemapiirrustusta.

— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä en, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin olemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.

— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De la Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa vihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä Isossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo lukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta ratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne tuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.

— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi Armfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei muistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos silloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan, niin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina sotapakolaisina.

Punotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli saattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella kääntyi hän Friisin puoleen sanoen:

— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi kertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu tappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin heikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin — niinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä epäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.

Friis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta kun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän pitkäveteisesti:

— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet eivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin mitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä niin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä. Sotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene saamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä, etteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.

Eversti Juhana Stjernschantz puuttui puheeseen:

— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole sotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en tiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan. Everstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia palveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat persoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.

— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea lomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi hyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista, kuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla miehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla ja heititte sen Vuokseen?

— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz, ja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole enää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin kohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.

Sotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja puheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:

— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen, haluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?

— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen vilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän olisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa taistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!

— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään kohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä enemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä päivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna toukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme Korkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä sanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut velvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko teillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat kumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.

— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui De la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan maaherralta Clerkiltä.

Armfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata mukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän kirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se sisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan toimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan aivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä kiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia kiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa, kiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että Suomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui:

— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja 800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin sotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista apua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun ajatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla kentillä vihollista.

Samaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan everstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.

Kun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja lausui hitaasti:

— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan, etten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun täytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista, joka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä viholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me ryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta siitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin paikalleen!

Sotaneuvosto hajaantui.

— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle, joka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä. Puhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan kirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit olivat poistuneet.

— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt ystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun ystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin sotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?

Kun Bure viivytti vastausta, jatkoi toinen:

— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle ystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä paikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että moni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.

— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun ajatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne kanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan ainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita, myönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että meidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa avonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt ratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De la Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on jonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.

— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua Lybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.

— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä sodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä hyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.

Kuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka. Suo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille poskillesi ja sinisille silmillesi, poikani!

— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle kumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun jälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut käymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän siinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin sekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan, setä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.

— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin rykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona lippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt sanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne tottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä ankara kuin Nieroht vainaja.

— Niin, mitenkähän viimein käy Ruotsin ja kuninkaan?

— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen Majesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on kai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.

— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina taikka on hän sitte tullut puolihulluksi.

— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas ei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.

Keskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti että muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.

— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen vankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:

— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä jotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin odotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole luotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun lähteä vakoilemaan sitä!

— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun omat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.

— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen usein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki tiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin suksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin kuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.

— Milloinka herra tahtoisi lähteä?

— Huomisaamuna ennen päivän koittoa.

— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja hänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16 miestä joukostasi hänen seuralaisikseen.

Peldan kiitti hänelle uskotusta toimesta ja poistui.

Kenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren osan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.

Seuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot, lähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki Sippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti tulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja sanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin vuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä, ja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä Isonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat niille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä, vaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi oli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.

Annettiin käsky että tappelujärjestys oli heti paikalla muodostettava.

Tavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen. Siinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut seitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan muodostettiin v. 1710.

Oikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4 Turunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita; koko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin vastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi. Se oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo mainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.

Sotajoukon rintaman edustalla oli kunnaalla Napuen kylä.

Se vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista asuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä tykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta päiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä.

Kohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä Vaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut paikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä, Laihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä odotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.

Sillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi pitkiä raskaita odotuksen hetkiä.

Tiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä niinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan saanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi päinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman kattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui hankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala toki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä kankeutta ja suurta väsymystä.

Torstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi, talokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi suuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti paennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä kolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön. Tämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen pontevuuden uudestaan eloon.

Paria tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli, muutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin tykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti ensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei luoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui hevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti etuvartijapalvelusta.

Kasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman taistelua.

Vasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat vihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän kuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten molemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman ympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien rykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen; heti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa takeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö, urhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella hevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota. Kauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja Nishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.

Kun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin, kenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli näkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä oli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat tuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.

Itätuuli ajoi valtavia savupilviä suomalaisten rivejä vastaan.

Kello oli nyt 1 päivällä.

Kenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti joukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä jakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan avulla.»

Saavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä, lausui hän hiljakkaasti:

— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun ryhtymistä, ja tekevän parastanne.

— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat viluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä vaikka joki on niin lähellä.

— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä lämpöisiksi! Hyvästi!

Armfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille, jotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin paikoilleen.

Vihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli arvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80 sylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui esiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat päästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan luona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi laajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen tekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen ratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.

Armfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt oman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten jalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä paitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle sivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.

Kello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan ryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat suomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia kehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski kannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa hurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät sivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui; muutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä vihollisrivin läpi.

Kun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava venäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti sulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki olevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän taistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin tietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät kumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin takana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset löysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä sekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet. Selittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan syöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä hillityksi menivät myttyyn.

Kentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme eskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti. Ratsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä. «Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt vastaus. Bure nelisti takaisin.

— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla! Nyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta ainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan. Kuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin hurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät ehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli. Sapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja pyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja lumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin tai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi venäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi ja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.

Vielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä. Mutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli rynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana maahan.

Armfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa ratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha itätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista kylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen. Jalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa, ja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista pataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten puolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät uupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama kymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli kuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.

Siellä hakattiin ja pistettiin, ja veri liotteli peltosarkoja.

Kello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi vihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi anastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen oli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki väkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä ratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät myöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta sivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja Vaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat näkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja talonpoikaisrekiä kauvempana.

Mutta yhä uusia venäläisiä pataljoonia sukelsi esiin lyötyjen sijaan.

Turkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut, vaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla. Päällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun viimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen, antoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten ratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja iskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä uudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä vaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta Sising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»

Samassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun Miltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän, käski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei kumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi tullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.

Armfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan käsikahakkaan.

Satoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit kaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita. Tuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa olla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.

Kenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu eversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari von Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin ruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä seuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa kuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle päin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä Porin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan tavattiin sittemmin «32 haavaa.»

Niin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen kylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000 sotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille sotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista makasi hengetönnä tappotantereella.

Minkätähden De la Barre oli paennut, ei koskaan saatu oikein selville.