V. VENÄLÄISET HYÖKKÄÄVÄT PORVOOSEEN.

(1708).

Kun kaupunkilaiset pikku Porvoossa sunnuntaina 11 p. toukokuuta k:lo 11 aamupäivällä jumalanpalveluksen loputtua tulivat ulos kirkosta, saapui sana eteläisistä rantakylistä: venäläisiä oli äkkiä ilmaantunut Pellinkiin.

Kaupungin pormestari ja raatimiehet pysähtyivät kirkon seiniviereen pitämään pientä neuvottelua ja päättivät kutsua viipymättä porvariston aseisiin. Tiedustelemaan kuinka pitkälle viholliset olivat jo ehtineet, määrättiin luutnantti Gran ja kolme sotamiestä lähtemään veneellä jokea myöten suupuolelle päin.

Niin kului muutamia tuntia levottomassa odotuksessa. Taloista ja taloihin juoksenteli vaimoja ja lapsia, ja vilkasta liikettä havaittiin niiden 80:nen täysissä varuksissa olevien porvarien joukossa, jotka olivat asettuneet raatihuoneen edustalle. Vasta neljän aikaan iltapäivällä tuli muuan renki juoksujalassa metsän läpi Haikosta ja kertoi läähättäen, että 14 venäläistä laivaa oli ankkuroinut selälle ja että osa miehistöä oli jo ryöstänyt Peipotin kartanon. Hän tiesi sitä paitsi kertoa että ne lähetetyt tiedustelijat olivat joutuneet vangiksi ja että kaksi heistä oli ammuttu.

Nyt lähtivät aseelliset porvarit vääpeli Fogelbergin sekä raatimiesten Juhana Schumacherin ja Iisakki Stigell'in johdolla yli sillan ja miehittivät honkametsäisen Nääsinmäen läntisellä jokivarrella. Ennenkuin he kumminkaan olivat ehtineet luoda esivarustuksia, tuli vihollinen 300 miehen suuruisena joukkona marssien yli Nääsinpellon. Sellaista paljoutta vastaan ei luultu voitavan mitään. Porvarit sentähden peräytyivät sillalle repiäkseen sen hajalleen ja asettuakseen ranta-aittojen väliin jokikadun varrelle.

Ainoastaan pari siltapalkkia ja muutamia hirsiä ennätettiin repiä irti, ennenkuin vihollinen nähtiin kolmelta taholta retkivän sillalle johtavaa tulliporttia kohti. Vääpeli komensi koko käännöksen ja joukko vetäytyi taaksepäin melkoisessa hämmennystilassa. Muutamat kuulat, joita venäläiset pitkän matkan päästä ampuivat heidän jälkeensä, vinkuivat niin ilkeästi ja rapisivat niin pelästyttävästi seiniin ja katukiviin, että ei vähempää kuin noin viisikymmentä porvaria katsoi parhaaksi juosta suin päin tiehensä pelastamaan kodistaan irtaimistoansa. Kun itse johtaja, vääpeli, oli vetäytynyt virran mukana, otti nyt neuvokas Iisakki Stigell päällikkyyden.

— Pitäkää vaari, veljet ja asetoverit, huusi hän, että tähtäätte suoraan eteenpäin, jokainen miestänsä, ettemme laske useampia luoteja samaan ruumiiseen. Ensimäisen laukauksen päästämme kaikki yhtäaikaa, vaan sitten ainoastaan puolet kivääreistä kerrassaan. Toiset laitetaan sillaikaa panokseen.

Pari silmänräpäystä kului ankarassa jännityksessä. Silloin alkoivat ryssien rivit suurella huudolla tunkeutua alas sillalle.

— Ampukaa, komensi Stigell. Kiväärit leimahtivat ja sillankaiteiden välillä kieri kymmenkunta ryssää verissään, niiden joukossa myöskin se upseeri, joka oli juossut joukon etunenässä. Toinen laukaus saattoi vihollisen möllästymään ja pysähtymään; kolmannet hyvin suunnatut kuulat vaikuttivat koko käännöksen ja hyökkääjät peräytyivät epäjärjestyksessä takaisin Nääsinmäelle. Nyt eivät suomalaiset siekailleet vaan rynnistivät jälestä miekat lyömäasennossa. Kapeassa tulliportissa syntyi hurja käsikahakka. Porvari Juhana Illberg hakkasi korvan eräältä ryssältä, vaan kaatui samalla kuoliaana maahan, sydän kuulan lävistämänä. Hänen nuori sukulaisensa Eerikki Holm sai miekanpiston silmäänsä ja padanvalaja Matti Nyberg hervahti kuolleena jokeen. Sinne työnnettiin myöskin monta sekä elävätä että kuollutta ryssää. Pari edellisistä hukkui, mutta useimmat uivat maihin ja yhtyivät pääjoukkoon kauvempana mäkirinteellä.

Harvalukuiset porvarit eivät kuitenkaan uskaltaneet jatkaa takaa-ajoa, vaan vetäytyivät uupuneena entisille asemilleen ranta-aittojen luokse. Kun pitempi aika kului ilman että vihollista enää alkoi näkyä, lähetettiin korpraali Riesenkampf neljän porvarin kanssa tiedustelemaan minne se oli joutunut.

Miehet palasivat pian kertomaan sen epämiellyttävän uutisen, että vihollinen oli menossa veneillä yli joen ja varustautui nousemaan maalle kaupungin puolelle jokiniemen alle. Uhattuun kohtaan kiiruhtivat nyt kaikki, jotka vielä voivat aseita kantaa. Kun kaupunki nyt alkoi olla vaarassa joutua vihollisen valtaan, ehätti useita perheitä pakoon, samalla kuin viranomaiset lähettivät pikasanansaattajan Jakkarilaan pyynnöllä että översti Ramsay väkineen rientäisi avuksi. Jouduttamaan Ramsayn lähtöä maatilaltansa kiiruhti kohta sen jälkeen vielä kaksi miestä ratsain matkaan.

Sitten tuli pitkä yö, tuomatta mukanaan lepoa kellenkään. Venäläiset olivat ensimäisen maallenousun mentyä myttyyn leiriytyneet vastapäiselle jokirannalle ja lähettivät sieltä tuon tuostakin terveisiksi vallikranaatteja ja pyssynluoteja.

Varhain maanantaiaamuna palasi ensimäinen sanansaattaja. Hän toi sen tiedon ettei eversti Ramsay voinut saada ruotuihin ja rustitiloille hajaantunutta miehistöänsä kokoon. Ainoastaan 20 miestä everstiluutnantti Rohr'in pataljoonasta tuli lisäväeksi. Se ei todella ollut paljoa, mutta niiden avulla estettiin vihollisen maallenousua kello 10:een edellä puolenpäivän. Laukausten vaihto vilkastui taas hetkeksi, vaan taukosi sitten puollustajain puolelta. Kauppapuotinsa portailla makasi Olavi Häck pitkänä pituuttaan ja Heikki Gammelberg, Juhana Degerman ja Hindik Konradinpoika oli ruumiina kannettu kellariin. Haavoitetut saivat tulla aikoin kuinka parhaiten taisivat. Pihoilla ja kaduilla juoksi ihmisiä raahaten tahi kantaen vaatemyttyjä, huonekaluja, tyynynpäällisiä ja säkkejä täynnä tinatuoppeja, lautasia, lippaita, turkkeja ja ruokatavaroita. Pakolaisten päävirta kulki pappilan ohitse maaseudun metsiin.

Kun venäläiset 11:n aikaan tulivat marssien tulliportista sisään, kohtasi heitä vaan yksinäiset laukaukset. Raatimies Stigell, porvari Lauri Helsing, köydenpunoja Vastens'in renki ja Aksel lasimestari, ne ne suojelivat viimeisten pakolaisten peräytymistä. Mutta kuula, joka osui ensimainittua olkapäähän, teki hänet kykenemättömäksi enää taistelemaan. Toisten avulla saatiin kuitenkin hänetkin talteen.

Ja nyt oli Porvoo autio ja hyljätty, avoin ottamaan vastaan vihollista. Sen ainoat asukkaat olivat pari kiireessä jäänyttä pahoin haavoitettua ja hupsu Nääsin ukko, hän joka kuukausmääriä oli kuljeksinut pitkin joen rantaa, valitellut ja vaikerrellut ja ennustanut kaupungin häviötä. Nyt istui hän kuin ruovonpäristäjä erämaassa ja tarhapöllö hävitetyssä kaupungissa majansa katolla kankurikujan varrella ja odotti mitä tuleman piti.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa.

Venäläinen päällikkö antoi joukollensa käskyn pistää kaupunki tuleen, ja nyt rynnisti hurjia joukkoja talosta taloon ryöstämään ja polttamaan. Ikkunat lyötiin säpäleiksi, suljetut ovet paiskattiin rikki, pistimillä ja miekoilla lävistettiin sänkyjä ja kaappeja. Kuvia ja tauluja heitettiin maahan, ja kaupungin puollustajain ruumiilta riistettiin vaatteet päältä.

Jopa leimusi pieni liekki raatihuoneen katossa — kaupungin arkistoa käytettiin sytykkeinä — ja Rihkamakadun ja Kirkkokadun varrella lensi se punahelttainen kukko talosta taloon. Vuorikadun vähäisiä hökkeleitä ei vielä vihollinen ollut sytyttänyt palamaan ennenkuin suomalainen puukirkko roihusi jo täysissä liekeissä ja sen viereisestä palavasta kellotapulista lensi kipunoita tuomiokirkon paanukattoon. Ja liekit kipusivat kuin mitkä punalakkiset kääpiöt tervatuita tikapuita ja kattoliisteiden tasaisia rivejä myöten ylös itäisen päädyn ristiin. Pian ahmivat ne ikivanhoja vuoliaisia; orsi ortensa jälkeen romahti alas, musertaen osia kattokaarikosta ja levittäen paloa kirkon penkkeihin ja koristeihin.

Tunnin sisään oli kaupunki yhtenä pauhaavana ja räyskävänä tulimerenä. Tosiaan, niin hurjasti kiitivät liekit pitkin kapeita katuja ja mutkaisia kujia, että voittajien oli pakko paeta pappilaan, joka yksinään oli jätetty vahingoittamatta. Näköala sieltä oli laaja ja hyvä, ja katselijat nauttivat nähdessään liekkien kiemurtelevan korkealle ilmaan ja kuullessaan sihinää ja vonkumista, kun puoliksi palaneita seiniä ja tulikuumia tiiliskiviä syöksyi alas jokeen. Eijaa!

Silloin kuului äkkiä voimakas jymäys! Yksi kirkonkelloista oli paiskautunut kellotapulin korkeudesta maahan. Sitten seurasi toinen ja sitten kolme viimeistä yhdellä haavaa. Kun ne kolme jykevää malmikieltä huusivat yksiäänisen «voi teitä murhapolttajat», kouristuivat sydämet ja muutamat sotamiehistä ristivät silmänsä hartaina, ennenkuin lähtivät polttamaan kyliä ja kartanoita kaupungin ympäristössä. Sela!

Mutta kun hänen tsaarillinen majesteettinsa sai tiedon urhoollisten joukkojensa sankarityöstä Porvoossa, lyötti hän iloissaan mitalin amiraali Feodor Matveievitsch Apraxin'in kunniaksi. Eijaa!