XIV. KARHUNPESÄ.

(1716).

Lunta oli satanut yötä päivää monet vuorokaudet perättäin, suuria pehmeitä hiutaleita tyynellä ja suojailmalla, ja pieniä teräviä kypeniä tuiskulla ja pakkasella. Sitä oli kasaantunut kerros toisensa päälle, nietos nietoksen viereen, ja sadan peninkulman laajuisen valkean peitteen alla makasi Suomi kätkössä ja unhotuksessa.

Melskeisten taistelujen ja huutavan hädän perästä oli nyt tullut niin hiljaista ja tyhjää; ei mitään tykinjyräyksiä ja musketinpamauksia, ei mitään kirveeniskun kajahuksia metsässä, ei mitään puheen tai laulun ääniä taloissa, ei niin jälkeäkään elossaolevien töistä eikä kaatuneiden verestä.

Pitkillä hoippuvilla askelilla nähtiin yksinäisen vaeltajan kahlustavan paksujen lumihankien läpi Nuasjärven jään yli. Se ei ollut mikään merkillinen mies, olipahan vaan Jukko Urpala, joka pyrki itäänpäin, entistä kotiansa kohden Sotkamoon.

Kun Armfeldt harvenneine joukkoineen oli vetäytynyt Länsipohjaan, oli Jukko eräänä iltana sanomatta jäähyväisiä kellenkään heittänyt muskotin olallensa ja lähtenyt omille teillensä. Niin oli hän jonkun aikaa käynyt sotaa omin päinsä, vaan pitemmän päälle ei tahtonut oikein kannattaa tuo joidenkuiden kuljeksivien kasakkain väijyskeleminen. Eloon jääneet kostivat kyläläisille, ja sitä paitsi oli Jukon painetti taittunut viime ottelussa. Se tarvitsi teroittamista ja sitä varten oli hän lähtenyt kulkemaan Kajaanin linnaan. Mutta sinne oli hän tullut päivänä sen jälkeen kuin majuri Fieandtin oli täytynyt harvalukuisen joukkonsa kanssa luopua kauan sankarillisesti puollustamastaan pikku linnoituksesta. Jukko viivähti jonkun aikaa seudulla, vaan kun hän eräänä päivänä oli saanut nähdä ja kuulla, kuinka ryssät räjähyttivät linnan ilmaan, ja hän itse hädin tuskin oli pelastunut joutumasta vangiksi, oli hän lähtenyt tiehensä seutuihin, missä toivoi löytävänsä kunnollisen tahkon ja vanhoja ystäviä.

Nyt tallusti Jukko, niinkuin sanottu, vaivaloista matkaansa raskain askelin. Muskotti, joka nahkaviilekkeessä riippui hänen olallansa, painoi enemmän kuin tavallisesti, mutta vatsa oli sitä keveämpi, sillä 36:teen tuntuu ei sinne ollut eksynyt yhtä suupalaakaan. Muutamin paikoin oli lunta ajautunut nietoksiksi, jotka kohosivat kulkijan vyötäisiin saakka, ja siinäpä oli aikamoinen työ päästä eteenpäin. Suunnan oli hän kumminkin pitänyt aivan suoraan; hän tunsi hyvin seudun, eikä siinä vaikea ollutkaan osata, sillä kaakossa kohosi Vuokatin jyrkkä lumen painama selkä sekä Pöllyvaara ja Keimavaara, ja koilliseen Nuasjärvestä samoinikään korkea honkametsäinen Naapurinvaara. Nyt oli vaan kuljettava vaarojen välisen laaksomaan kautta tullakseen suoraa päätä Sotkamon taloihin.

Jukko pyyhki huolestuneen näköisenä hikeä otsaltaan, sillä hän tunsi voimainsa vähenevän.

— Kunpa vaan jaksaisin rantajyrkännettä ylös, mutisi Jukko, niin kömpisin Pöllyvaaran juurella olevaan karhunpesään nukkumaan muutamaksi rupeamaksi» Mahassa kuuluu kurinaa ja jalat puolestaan sanovat, etteivät muka tahdo enää polkea puolta peninkulmaa enempää, vaan eihän tästä pitäisi enää lähimpään taloon pitemmältä ollakkaan. Kas niin, Jukko, mars eteenpäin!

Hän haukkasi vähän lunta suuhunsa ja alotti työlästä kiipeämistänsä. Jukon lähimpänä päämääränä oli se kohta, missä Sotkamon kirkolle menevä tie sivusi Vuokatin juurta. Ettei sitä ollut päiviin ehkäpä viikkoihin kukaan kulkenut, aavisti hän kyllä, mutta, yhtähyvin piti siinä toki olla jonkun verran tien pohjaa tuntuvissa tai ainakaan ei siinä ollut lumitaakkaisia kuusenoksia tietä sulkemassa.

Tuskin oli Jukko monen vaivan perästä hengästyksissään vihdoin saapunut tielle ja istahtanut muutamalle kohopaikalle vähän huokaamaan, kun hän tunsi vankan käden painahtavan vasemmalle olallensa ja kuuli tervehdykseksi sanat:

— Jukko Urpala, mistä kummalta sinä nyt tulet? Minä kun luulin jo olevani ainoa elävä olento koko läänissä!

— Kas vaan, totta tosiaan on siinä nuori Rosenfelt, no mistäpä te sitten tulette, kysyi Urpala vastaan, puistellen tanakasti toisen ojennettua kättä.

Puhuteltu, noin kolmikymmenvuotias mies, lyhyessä lammasnahkaturkissa ja pitkävartiset saappaat jalassa sekä karpiinilla, miekalla ja pistoolilla varustettuna, istuutui Jukon vierelle.

— Minä olen nyt jo neljä vuotta, aina siitä asti kuin yhdessä oltiin sarkasotaa alkamassa, oleskellut täällä Karjalassa. Monta partioretkeä vihollista vastaan olen tehnyt, monta kelpo ruplaa ottanut, vaan vaikka minä olen jokseenkin hyvissä rahoissa, niin olen köyhä kuin peijakas kaikesta syötävästä. Sinulla kai on, Jukko, jotakin suuhun pantavaa?

— Ei niin leivänpalaa, ei edes kynnen hienoista viipaletta, kuului vastaus. Sitte eilisaamun en ole syönyt muuta jumalanviljaa kuin vähän lunta, mutta tuolla taloissa — hän viittasi kourallaan itään päin — toivon saavani jotain nälkäni sammukkeeksi. Nuori Rosenfelt ei suinkaan liene syönyt kaikkea minulta? Ja Jukko virnisti ystävällisesti suutansa.

— Elä naura, Urpala, ruokavarojen laita on huonompi kuin voit aavistaakkaan! Kahden peninkulman matkalla itäänpäin ei ole ainoatakaan taloa, enää jälellä!

— Häh, mitäpä hän pakisee?

— Totta se on; vihollinen on polttanut kaikki, mikä palaa voi, ja kaikki ihmiset ovat pakosalla, vankina tai kuolleina.

— Voi, voi! Sitäpä en olisi uskonut. Nyt meidän täytyy kuolla nälkään!

Tuokion perästä jatkoi Jukko:

— Minnekkäs Rosenfelt nyt menee?

— Minä aion Ruotsiin. Sota on täällä lopuillaan; täällä ei ole enää kunniaa eikä rahaa ansaittavana. Tuhma minä olin, kun en jo ennen lähtenyt. Ensiksi poikkean kumminkin Kajaaninlinnaan levähtämään viikkokaudeksi kaikista rasituksistani.

— Ei maksa vaivaa sinne mennä.

— Mitä sillä tarkoitat, kyllä minä jaksan maksaa sekä kortteerista että ruuasta!

— Kai kai, mutta minä sanon vaan, että linna on valloitettu ja lennätetty ilmaan.

— Jos totta puhut, niin paholainen vieköön sekä vihollisen että meidät!

— Ei pidä vannoa ja heilutella noin käsivarsiaan! Kyllä kaikki ilmankin menee tarpeeksi nurinpäin!

Tuskin oli Jukon suusta päässyt varoitus, kun hän sekä Rosenfelt kummastuksissaan hypähtivät jaloilleen. Kivi, jolla he luulivat istuvansa oli liikahtanut vaaksan verran syrjään.

— Mitä tämä tietää? mutisi Jukko ja pyyhkäsi kämmenellään päällimmäistä lunta pois, tutkiakseen syytä heidän istuinpaikkansa liikahtamiseen. Eikö kivet enää kestä istua?

Seuraavana hetkenä huudahti hän:

— Voi, voi, toveri! Me olemme istuneet ruumiin päällä; nyt se on käännähtänyt selälleen. Mies se näkyy olevan; kas täällä pistää esiin käsivarsi ja tukkaa. Niin, niin, sillä lailla se käy, kun suotta vannoo!

— Jopas nyt peijakas, huudahti Rosenfelt ja astahti vielä pari askelta taaksepäin. Tule, lähtään pois, mitä sinä kopeloit?

— Ei, maltetaanpas, meidän pitää ensin katsoa mikä hän on miehiänsä.

Jukko paljasti nyt parhaimman mukaan tuon jäätyneen ruumiin lumesta ja tutki sitä tarkoin.

— En tunne miestä; näyttää olevan viidenkymmenen maissa. Vaatteista päättäen näyttää olevan rajamaan asukkaita, suomalainenko vai Venäjän karjalainen, en osaa sanoa. Ei näy mitään haavoja, hän on kai paleltunut kuoliaaksi. Malttakaas, niin, viisi päivää sitten oli oikea tulipalopakkanen. Niinhän se on, toiset saavat kuolla kylmään, toiset nälkään; luulen kumminkin, että se ensimäinen kuolema on parempi.

— Katsohan, mitä miehellä on povessa nutun alla, kehoitti Rosenfelt, ehkäpä hänen eväänsä.

Jukko avasi varovasti vainajan sarkanutun ja veti iloisena esiin leivän.

— No, siin' on mies mokoma, rupeappas kuolemaan, pistämättä ensin poskeensa oivaa evästään! Niinpä niin, toisen surma, toisen ruoka, saattaa nyt tosiaankin sanoa.

— Aiotko ottaa sen — ruumiilta? kysyi Rosenfelt inholla.

— Nuori Rosenfelt ei mahda olla kovin nälissään, kun voi puhua noin syntisesti! Mutta jos hän pitääkin halpana kuolleen lahjaa, niin en ainakaan minä, sillä minulla on kovin nälkä.

— Ei, Jukko, anna tännekin palanen; polttelee kuin tulella tyhjässä vatsassani. Tunnen itseni niin ruuanhaluiseksi, että luulisin voivani syödä kymmenen leipää. Tahdotko myydä minulle oman puoliskosi viiteen hopearuplaan, kuule, viiteen!

— Huono tarjous; elämä on suuremman arvoinen kuin muutamat ruplat.

— Kas niin, — Rosenfelt polki jalkaa, — sukkelaan, tai — — —

— Mitä tai? Jukko katsahti häneen kummastuneena, pisti leivän tyynesti turkkinsa poveen ja vieritti sitten ruumiin alas suureen lumikinokseen. Tämän tehtyään otti hän lakin päästänsä, pani kätensä ristiin ja luki siunauksen.

Toinen katseli malttamattomana ja kummastellen hänen tointansa, vaan ei ilmaissut ajatustansa. Kun Jukko oli rukouksensa lopettanut, pani hän lakin päähänsä ja sanoi miettiväisesti:

— Kuulkaahan nyt, minä olen arvellut omalla tavallani ja luulen että meidän on paras tehdä näin. Leipä on kohtalaisen iso, mutta kuitenkin liian pieni kahden jaettavaksi. Se ei riitä pitämään täysikasvuista miestä voimissaan kauvempaa kuin yhden vuorokauden, ja ennen kahden päivän valkenemista ette te enkä minä tapaa ihmisiä. Minä näet otaksun, että menemme eri haaralle kumpikin. Minun täytyy hakea tahkoa, eikä sitä ole Kajaanin puolella.

— Mikä on aiheesi Jukko? Aiotko todella viedä yksin koko leivän? Parempaa luulin vanhasta sotatoverista!

— Se on turhaa puhetta, ja nyt ei ole aika laskea joutavia, vaan pitää ensin ajatella ja sitten toimia. Ellette olisi ennen-maailmassa sotinut rinnallani, niin voisimme muitta mutkitta ratkaista asian, kumpiko on saapa koko aarteen, taistelemalla siitä, puukolla tai pistoolilla, sama se. Mutta nyt me jätämme sen keinon koettelematta ja valitsemme toisen, joka viepi meidät tai oikeammin toisen meistä pikemmin perille.

Urpala päätti harvinaisen pitkän puheensa taittamalla lähimmästä petäjästä kuivan oksan ja paloittamalla siitä kaksi eri pituista kappaletta. Ne kätki hän toiseen käteensä, ojensi sen Rosenfelfiä kohti ja sanoi: — Kas niin, vetäkää nyt elämä tai kuolema! Joka vetää pitemmän puikon, se saa leivän ja jääpi eloon.

Vapisevalla kädellä tarttui Rosenfelt toisen puikon päähän ja veti. Se oli pitempi. Hänen iloisesti huudahtaessa veti Jukko, kasvojaan värähdyttämättä, povestansa leivän, käänteli ja punnitsi sitä varovasti ja sanoi:

— Nuorella Rosenfelt'illä oli parempi onni kuin minulla. Kas tässä! Ottakaa omanne ja lähtekää matkaanne! Aika on kiiruhtaa, sillä päivä kuluu.

Empien otti toinen leivän, vaan samassa kun hän oli saanut sen käteensä, kiiruhti hän taittamaan polveansa vasten siitä kannikan.

— Ota edes tämä pieni palanen!

— En ota, leipä on liian pieni kahden jaettavaksi, johan sen sanoin, mutta malttakaas, — ristiriitaisia tunteita näytti liikkuvan tuon muuten niin jörömäisen suomalaisen povessa — antakaa minun vaan vielä kerran katsella sitä jumalanviljaa! Aikoja on kulunut siitä, kun viimeksi näin selvää ruisleipää.

Jukko otti nyt leivän käteensä ja tarkasteli sitä sekä murrospaikasta että syrjiltä ja lappeilta.

— Täällä näyttää olevan vähän jauhoja alapuolella; hän viivähti joka sanalla. No, jauho nyt ei oikeastaan olekaan itse leipää. Mitähän jos ma ottaisin sen?

Jukko katsahti toveriin vähän hämillään.

Rosenfelt nyökkäsi hymyillen, ja silloin antoi Jukko leveän kielensä hitaasti kulkea yli jauhoisen kohdan ja maiskautti suutansa.

— Niin, kyllä se tuntuu olevan selvää ruisjauhoa! — Mutta nyt on meidän aika erota. Suunnatkaa ensin kulkunne Naapurinvaaraa kohti ja sieltä sitten luoteeseen päin Rupukkavaaralle, niin pitäisi teidän 10 tuntia kulettuanne päästä parille metsäpirtille, jonne vihollinen ei vielä ole löytänyt. Jumala olkoon kanssanne, ja pitäkää evästänne säästin mukaan! Terveisiä kotiin!

Molemmat miehet kouristivat lujasti toistensa kämmeniä ja erosivat. Kyynel kimmelsi Rosenfeltin silmässä, kun hän näki vakavan toverinsa pitkillä askelilla kiipeävän ylös Vuokatin rinnettä ja katoavan kuusikkoon.

Jukko ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut suurelle lumipeittoiselle louhikolle. Siellä löysi hän helposti mitä oli hakenutkin, nimittäin kahden kallionlohkareen yli kaatuneen hongan. Toisen lohkareen kielekkeen alla oli pieni luolan tapainen ontelo, ja siihen oli pari vuotta sitten majoittunut muuan naaraskarhu. Sen oli Jukko kiertänyt ja tappanut karhukeihäällään, ja samaisella metsästysretkellä oli hän pannut huomioonsa, että olipa mesikämmen siinä osannut valita kelpo makuupaikan itsellensä.

Hetkisen huoattuansa vaivaloisesta kiipeämisestään Jukko taitteli muutamia tuuheita kuusenlehviä ja puhdisti, niin hyvin kuin voi, karhunpesän lumesta. Sitten levitteli hän havut luolan pohjalle ja puuhaili, hommaili, kunnes oli saanut siihen itselleen kuivan ja mukavan vuoteen.

— Isoisethan ne saavat havuilla verhotun haudan, mutisi hän, ja senhän minäkin voin toimittaa itselleni. Tässä nukkuu Urpalan Jukko tuomiopäivään asti, eikä vaan kukaan hänen lepoaan häiritse.

Sitten ryömi hän havujen väliin ja vetäytyi pitkälleen. Mutta ennenkuin hän sulki silmänsä, luki hän sanat: «Maasta olet sinä tullut« j.n.e. ynnä kaikki hautarukoukset. Vaan sitten alkoi Jukko miettiä, tokko Herramme mahtaisi hyväksyä sitä, että hän oli yhtaikaa pappina, lukkarina ja haudattavana. Lopuksi ajatteli hän hetkisen vanhaa äitiänsä ja vihdoin viimein sitä leipää ja niitä ruisjauhoja.

Korkeat kuuset humisivat niin omituisesti hänen korviinsa, hän koetti kuulla, huusiko ken hänen nimeänsä — — —

Ilta tuli raskaine pilvineen. Sää muuttui suojaiseksi, ja lumihiutaleet vaipuivat kerros kerroksen päälle yli seudun. Ja kului yö ja kului päivä, ja kaikki oli vaan yhtä autiota ja hiljaista. Mutta kun seuraava yö oli joutunut puoliväliin, alkoi lumikinos karhunpesän päällä liikahdella ja esiin konttasi Jukko Urpala hymyilevänä ja entistään ehompana.

Hän katseli kummastellen ympärilleen, haukotteli ja oikoi käsivarsiaan, lausuen viimein:

— Vai niin, Jukko, sinä et ole näkynyt jaksavan kuolla; no, sinun täytyy kai elää sitten.

Ja nyt kiskaisi hän nälkävyönsä kireämmälle, heitti musketin olallensa ja laskeutui rivakoin askelin Vuokatin rinnettä alas.