I. VANHA VIRSIKIRJA.

(Johdanto).

Rakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt käsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia nahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt Duodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein armollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä Toukokuuta v. 1593.

Mitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan kertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut perintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana sodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.

Ovatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko tuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi! Surun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo selkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.

Niin niin, ajat pakenevat, ja suku sukunsa perästä vaeltaa menojansa!

Mitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä vihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne makaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet aikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne kaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.

Ja me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei meillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän elämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan, ja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me tulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me synnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme, kidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin meitä varten.

Mitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen, että historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja joistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän pahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat säilyneet jälkimaailmalle.

Mutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin jättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme, eivät meidän mielenkiintoamme saavuta.

Että tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä vähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.

Virsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden edelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat tiedot elämänvaiheistansa:

1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain tämän kirjan äitiltäni.

1700 junij 19 lähti puolet Wiipurin jalkaväkirykmenttiä sotaan Wiroon.

— julij 8 ensimmäinen partioretki vihollista vastaan.

— novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink. Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.

— decembris 2 Riigan linnoitukseen.

1706 aug. 10 sain Luutnantin toimen.

1710 raivosi ankara Rutto.

— februarius 15 rupesi moskovalainen piirittämään.

— junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti ammutuksi ja raadelluksi.

— julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta, vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.

1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach. Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.

1721 rauhan sanotaan vihdoin tulleen.

1722 aloin viimein matkustaa kotiin Suomeen takaisin.

1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä kaupalla.

1725 Ei mitään tilaa enää, jää hyvästi Poikani!

Näin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä ihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät nurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja «Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:

«Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä olet meidän isämme ja vapahtajamme.«

Vanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt kirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on kärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.

Sinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat kaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden tuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina, ovat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata koruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat, loimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat, kuteet.