IV. GIDEON GABRIEL JÄTTÄÄ ALMA MATERIN.

[Alma mater = armas äiti, yliopiston hyväilynäni.]

Korkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari Halin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa tiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa penkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän oli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo täyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi hän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja mieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi, professori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua pyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta polveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen johtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja ihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti voidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia kaavoja.

Nyt ajoi pihaan reki, jossa istui vankkarakenteinen mies aimo turkki päällä.

— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä mahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään sinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä niin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen noilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko aamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on tullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin härkä. Minä tulen kohta perässä.

Professori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun aikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen muutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa oleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen marhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle sylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen puukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.

Hetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului ulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin kohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä huudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.

Roteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää valkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori katsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta sitkeästä pukimesta.

— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä ihoa.

— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen, kun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee karva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla suojella papinkauhtanaa. Joko käsität?

— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja kaulukseen?

— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen puvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta riippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle sinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni Kurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt astukaamme sisään sinun saliisi!

Professori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja asettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.

— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan katseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan kirjatelineeeseen.

— Kuinka niin, kirjathan ovat oppineen työkalut ja aseet.

— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä oktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20 vuotta.

— Apulaisena, lisäsi professori hymyillen,

— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä tiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701 nimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa kirjoissasi?

— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas kuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.

— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä tiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20 vuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan, vihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis vaatii, puristan talonpoikia ja loisia.

— Mitä veli sillä tarkoittaa?

— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että kun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai juoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa honkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili professoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että kylkiluut rusahtelevat.

— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä jo, hellitä jo — — —

— Eikös tämä ole puristamista?

— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi professori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet valinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?

— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi kappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii lähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä niin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me, liberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä Turussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä ollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?

— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis [opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin akatemiassa.

— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin sanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.

— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo hiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo selkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.

Hyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla, sentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin konsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että — niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan muistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?

Kappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa jälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli ehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi kappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:

— Mahtoikohan veli ehkä unohtaa ruuan?

— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen nauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?

— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko matkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla hevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi. Sinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on konsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta elämästä.

— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos hänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän tasaantumaan.

— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck, vetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?

— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon tappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja eikä ole voinut sitten niitä maksaa.

— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika on minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän panisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä järjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja poikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:

Vaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet anastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän toivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni luonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen laatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi sitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin akatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä yhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään syytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat kirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta siis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä monella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide, ja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja tähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään kuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen vertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. — Aurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta olisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps et totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin kappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen johteiden mukaan!

Nuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678, mutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi täydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.

Kappalainen jatkoi lukemistansa:

Pro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja muita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar ja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa länteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren kuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta vuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.

Professori nauroi ja kappalainen hymyili hämillään.

Pro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä, vesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka oli todistettava.

Pro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit Jupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja Mars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa tähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet vaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt Oinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla janoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää minulle 3 taale — — —

— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani — huudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?

— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden] vaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen järjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan tietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo, anna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen tarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!

— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime kirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin. — Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt tuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?

— Kuolinsoittoa Fredrik herttualle.

— Mikäs pökö se sitten oli, uskallan kysyä?

— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko, kaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan soittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.

— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi, heittäytyen sohvalle selkäkenoon.

— Miksikä ei? Tuomiokapitulin kiertokirje…

— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt? Mutta kuinka olikaan ruuan laita?

— Arvelin juuri ehdottaa että tekisimme ensin kävelyretken kirkolle.

— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa puhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi kappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui pöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän professorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —

Tunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien kätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä; ja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta papinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.

— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin vankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja kämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen toistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli tapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.

Sitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti suoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi hartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus pikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun läänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut paikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi niiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa. Kornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn miehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos nyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän huomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa lähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen hartain halunsa.

Näitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä, vaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta, vaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon», josta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista, voimakkaampi kuin ensimäinen.

Gideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi rekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman päässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka omistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo hevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa, varten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut tarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä, kiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi rahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei auttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein kirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.

He erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin luokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.

Seuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä professorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat tulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo Starck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa, ja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.

Tuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle tulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita, jotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä jäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli antanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior = vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»

Gideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin ja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.

Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa, Kapakat, akateemiat jättää hän saa. Sic tempora dura mutantur.

Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi, Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi. De gustibus non disputamus.

Hän syöksyvi tuimast' taistelemaan Suurmoskovalaista nyt vastahan vaan. Pro patria dulce est mori.

Isän Harmo se ratsuns' on moitteheton, Sylen mittainen säilä se vyölläns' on. Per fas et nefas in bello.

Kun Gideon viuhtoo tuomarimiekkaa, Niin päät vihollisten ne sinkovi hiekkaan. De mortuis nil nisi bene.

Kyll' Saksenin Aukust' nyt oppia saa Miten tallukat taivaalle keikahtaa. Sic transitqve gloria mundi.

Ja Ruotsit ne Puolan poikia piinaa Pahemmin kuin teinejä lingva latina. Infandum, regina, jubesqve….

Sä kuningas Kaarlolle terveiset vie, Ja armotta ryssää kuonohon lyö! Finlandia herosqve vivant!

Ylioppilaat hurrasivat, ja Gideon Gabriel istui ylpeänä harmaan konkarinsa selässä tehden kunniaa miekallansa.

— Kiitos kunniasta, jota minulle ansiottani olette osoittaneet, huusi hän, ja voikaa hyvin, kunnon toverit! Teidän tähtenne tahdon tapella kuin aika mies, murskata kalloja ja valloittaa kaupungit ja kastrat (linnat).

— Sic itur ad astra, [ Niin tähtihin noustaan (= saavutetaan kuolematon maine).] huusi senior heiluttaen hattuansa, Harmon lähtiessä täyttä neliä kiitämään itää kohti viepää tietä. —

Tuntia myöhemmin oli jo pimeä, ja tulliportilla oli taas hiljaista. Silloin tuli kaupungista päin kookas mies vetäen tyhjää rekeä. Se oli kappalainen Simo Starck, joka nyt asiat Turussa hyvin toimitettuaan oli kotimatkalla. Hän oli itsepäisesti hylännyt ystävänsä professorin ehdotuksen vuokrata hevonen; eihän muka ollut kysymyksessä muuta kuin parin tunnin jalkamatka talonpoikaistaloon, missä aiottu hevosen osto oli tehtävä.

Simolla oli paljo tuumailemista, eikä hän sen vuoksi huomannut, kuinka hetkistä myöhemmin muutamia hiipiviä olentoja häämötti hänen takanansa. Äkkiä kuului voimallinen hurraahuuto. Kuusi väkevää käsivartta kahinasi kiini kappalaiseen, väänsi hänet siinä tuokiossa rekeen ja tarttui aisoihin. Vielä useampia oli työntämässä, ja niin sitä mentiin aimo vonkaa iloisessa juoksumarssissa. Mutta ne eivät olleet mitään tavallisia taivaltajia ja maankulkureita, vaan Gideon Gabrielin tovereita, jotka, kun eivät olleet tavanneet vanhaa kunnian-arvoista kappalaista professorin talossa, olivat kiiruhtaneet jälkeen ja hyökänneet hänen kimppuunsa kotimatkalla. Se oli Simo Starckin ainoa riemuretki maailmassa ja sitä peninkulmaa ei hän unohtanut milloinkaan.