VIII. KUNINKAAN KÄSKY.

(1711).

Honkametsäiselle hiekkaharjulle, joka etelään käsin ulottuu Suvantoon Kiviniemen luona, oli eräänä iltana elokuun lopulla leiriytynyt pieni parvi jalkarakuunoita. Ilma oli kolea, mutta salatakseen oloansa eivät he olleet sytyttäneet lämmittävää nuotiovalkeata, vaan ainoastaan pienen tulennoksen, jonka ääressä kaksi miehistä paistaa kärventeli muutamia koivupuikkoihin varrastettuja jäniksiä. Lopetettuaan toimensa, jota toiset suurimmalla huomiolla olivat seuranneet, alkoi iltaisen syönti. Kukin piti siinä hyvästi puoliansa; voimakkaat leuvat pureskelivat leveitä pettuleivän viipaleita ja likaiset sormet silpoivat lihaa kalan selkäruodosta. Tuon tuostakin ryypättiin aimo kulaus hapanta piimää parista puuleilistä.

— Kas niin, Volmari ja Saarela, nyt teidän on hyvä aika lähteä vahtivuoron vaihdolle — lausui suomeksi pienen parven päällikkö, kapteeni Simo Torakka. Pitäkää silmänne auki ja antakaa merkki tavallisella tavalla, kun kuormat lähenevät siltaa. No, mitä te siekailette, ovatko jalkanne pölkkyjä, häh! Sukkelaan tielle, niin ennättävät ehkä vielä toisetkin saada muutaman suupalan ennen tappelua.

Ne, joille nämä sanat lausuttiin, nousivat seisalleen, tarttuivat kivääreihinsä ja katosivat äänettöminä metsän peittoon Kiviniemen puolelle.

Kapteeni istahti tyhjälle säkille ja muut miehet heittäytyivät nurmikkoon ympärille. Leirikuva ei näyttänyt juuri kovin sotilaalliselta. Ellei olisi kimallellut sinne tänne heitettyjä aseita ja jokunen pistooli vyössä, ei kukaan olisi voinut aavistaa että tässä oli urhoollisten värvättyjen jalkarakuunojen eli «Sissien», niinkuin heitä kansan kesken nimitettiin, kantajoukko, vaan luullut, että ne olivat joitakin maankulkureita. Ei edes upseereillakaan ollut mitään ulkonaisia merkkejä arvostaan. Hetkisen vaitiolon perästä rupesi Torakka taas puhumaan:

— Minä huomaan että potrat poikani ovat täysin levänneitä, kosk'ei kukaan jaksa edes maata. Jutellaanpa sitten vähäsen, niin aika kuluu ratommin. Suru majurin kiinijoutumisesta ei nyt tarvitse ijankaiken tukkia urhoollisten miesten suita. Luukkoinen oli kyllä reippain meistä kaikista, vaan Kuninkaallisella Majesteetilla on kyllä muitakin kelpo upseereja Suomessa. — Katsokaas, miehet, näettekö mitä minulla on tässä — hän veti esiin vähäisen käärön suutupakkaa —; tässä on viimeinen jäännös hänen kreivillisen ylhäisyytensä kenraali Nierohtin lahjasta majurille ja minulle urhoollisuudesta sodassa, ja nyt minä tahdon jalomielisesti suoda puolen tästä mustasta mitalista sille teistä, joka kertoo parhaan jutun.

Miehet nousivat puoliksi istualleen ja katselivat ahnain silmin kapteenin kädessä olevaa aarretta.

— Minkälaisia juttuja ne sitte pitää olla, kysyi eräs heistä, luutnantti Tarhanpää.

— Niin tosiaan, sinäpä, Olli, oletkin oikea mies alkamaan. Sinä, joka ennen olet ollut ryssän palveluksessa, olet kyllä siellä rajan toisella puolella oppinut kehumaan. Kerroppa nyt jostain urostyöstäsi, mut valitsekkin oikein mehevä, muutoin menee tupakka sivu leukojesi.

— Olkoon menneeksi, herra kapteeni, ja lyhyesti vaan navakasti. Jos minä nyt alan elämänvaiheitteni alusta, niin sanon että minä olen synnyltäni karjalainen Slovankasta Inkerinmaalta, otettiin 19-vuotisena venäläiseen sotapalvelukseen, tulin vuonna 1703 hänen tsaarillisen majesteettinsa käskystä siihen paikkaan, johon uusi Pietari piti rakennettaman. Siellä sain käskyn pieksää ja rääkätä suomalaisia talonpoikaistyömiehiä, kun he kantoivat kiviä sylissään ja soraa nutunliepeissään, mutta sitten sain erään kerran itse maistaa solmuruoskaa siitä etten kylliksi kovaa lyönyt muuatta jo ennestään puolikuollutta raukkaa. No niin, se ei oikein mulle maistunut, ja iltasilla pistin minä sapelini aliupseeriin — se tapahtui leirin ulkopuolella illan kähmässä — ja pakenin kirvelevin nahoin karjalaiselle niemelle. Tulin sitten sattumuksesta Taneli Luukkoisen ja kuninkaan palvelukseen. Taneli oli silloin kapteeni ja oli hänellä alaisenansa vaan yksi 42-miehinen komppania. Ensimäisellä retkellä vihollista vastaan pistin minä hengeti neljä ja haavoitin puoliviidettä; sen tempun jälkeen nimitti kapteeni minut korpraaliksi.

— Siinä oli palkkaa kylliksi, tarvitsemattasi vielä saada tätä harvinaistupakkaa, sanoi Torakka kuivasti. Onko sulla vielä muuta kertomista?

— Ei, vastasi toinen; tietäähän kapteeni kyllä, että olen sivullanne monet kerrat tapellut ja tehnyt viholliselle vahinkoa ja haittaa.

— Jokapäiväistä työtä! Mutta jatkappas sinä, Sidensnöre, jolla on hienoa ruotsalaista verta suonissa ja osaat lukea ja kirjoittaa yhtä hyvin kuin meidän Berthold Antonius! Sinähän osaat liikutella parempaakin asetta kuin kynää. Mistä teosta sinä enimmin ylpeilet?

Puhuteltu, 20-vuotias nuorukainen, pitkä ja roteva, kohottautui toiselle kyynäspäälleen ja lausui:

— Urhoollisten jalkarakuunain joukossa, jossa joka miehen tulee olla uljasta poikaa, on varsin vähäiseksi kiitokseksi voida sanoa lyöneensä kuoliaaksi kymmenkunnan vihollista. Minä muistutan sen vuoksi mieleenne, kuinka minä, kun toukokuussa majailimme Koivistolla ja näimme nälkää että sielu oli vähällä lähteä käpälämäkeen, hiivin kenraalin kortteeriin Liljendaalissa ja palasin kantaen puolta tynnöriä ruista ja siankinkkua selässäni. Muistelen että te palatessani tulitte jokseenkin iloisiksi. — —

— Niin kyllä, se oli oiva teko, sanoi eräs miehistöstä. Sidensnöre on aina ollut vankka ja rohkea partioretkeilijä sekä hyvä toveri. Ja rukiista ja kinkusta sietää hänen saada ylimääräinen palkinto.

— Malttakaas, malttakaas, ystävät, kehoitti kapteeni. Tuomio ei saa langeta, ennenkuin kaikkia asianosaisia on kuultu. Suu käymään, Siuri, sinulla kaiketi pitäisi olla yhtä ja toista kerrottavaa, sinä musta tattaripeijakas!

— Niinkuin kapteeni käskee, vaikka kehuminen ei ole minun tapojani. Kertoakseni kumminkin jotain uutta tovereille, tulkoon sanotuksi, että minä viime perjantaina, kun minut lähetettiin vakoilemaan Taipaleeseen, sain kuulla että neljä kasakkaa nukkui eräässä pirtissä. No, mitäs oli tehtävä, minä nostin muutamia hirsiä oven pönkäksi, kokoilin halkoja, olkia ja lastuja nurkkiin ja sytytin kokon palamaan. Silloin mahtoi ruveta savun haju tuntumaan pahnassa, sillä ne neljä sian ryökälettä röhki ja töykki sisällä niin vietävästi.

— Eikö ainoakaan päässyt ulos?

— Kyllä, neljä sielua lakeistorven kautta; ruumiit olivat liian paksuja mahtuakseen mukana. No, mitäpä siitä enää puhutaan; minä otin heidän neljä hevoistansa ja möin ne kenraali Armfeltin joukolle.

— Minkätähden sinä et ole virkkanut tapauksesta ennen?

— Enhän minä tuonut mukanani vankeja enkä tavaraa.

— Mutta sen sijaan minä toin, puhkesi majoittaja Lammasharju sanoinaan. Minä se olin, pojat, joka sen ryssäläisen everstin reestä sieppasin ne 80 luotia hopeata, jotka majuri sitten myötti Savonlinnassa 60:een karoliiniin.

— Kehu mitä kehut sillä urostyöllä, sanoi Torakka, kaiketi muistanet, ettei me siitä saaliista paljoa lihottu.

— Ehkäpä Paavo Koivistolaisella on parempi juttu kontissaan, lisäsi Siuru.

— Eipä kehumista, vastasi Paavo, minä vaan löin ja pistin kuin vimmattu pakana, etteivät majuri ja kapteeni Ritz joutuisi ryssien käsiin; muistattehan sen kerran kun meidät yllätettiin puolitoista peninkulmaa Viipurista.

— Kyllä, minä näin että sinä taistelit kuin arkkienkeli, Paavo. Minusta näytti että sinä purit korvankin yhdeltä. Miltä maistui?

— Niinkuin kapteeni käskee, kuului vastaus. Mutta onkos kapteeni kuullut, että moskovalaiset löivät majurin rautoihin, kun hän pahoin haavoitettuna vietiin Pietarin puolelle. Saman ne tekivät muutoin meidän urhoolliselle kapteenillemme Tillaiselle ja luutnantille. Minä en enää muista hänen konstikasta nimeänsä.

— Sen ne kyllä saavat vielä maksaa, ehkä jo tänä yönä. No, Niilo Tompura, onkos sinulla mitään lystiä kerrottavana, niin ann' tulla!

— Ei, herra kapteeni, vastasi lyhytkasvuinen keski-ikäinen, leveänaamainen ja sinisilmäinen mies.

— Etkö sinä sitten olekkaan ollut mukana sodassa koko näinä kuutena vuotena?

— Olenhan tuota, herra kapteeni.

— Onko vihollinen vääntänyt sinulta kielen kantimiltaan, ettet osaa muuta kuin myötellä ja kieltää?

— Ei, herra kapteeni.

— Sinä olet tuhma ja itsepäinen kuin seitsenkertainen sonni.

— Niinkuin herra kapteeni käskee.

Miehistö nauroi kapteenin turhilla kokeilla saada harvapuheista Tompuraa virkkamaan muuta kuin välttämättömimpiä sanoja.

— Minä tiedän, huudahti Tarhanpää, että siitä päivin, kun ryssä Nyenin luona riisui alasti ja paistoi Tompuran isän ja äidin ja kaksi sisarta päällepäätteeksi, hän usein, — —

— Nyt ei ole sinun vuorosi puhua, keskeytti häntä Torakka, joka nähtävästi oli itse halunnut saada sananvuoron. Nyt kerron minäkin teille jutun. — Hän alkoi. — Sodan alussa palvelin minä pelkkänä ratsumiehenä Inkerinmaalla aatelislipun alaisena ja sitten ratsumestari Roosilla renkinä, vaan aina minua käytettiin partioretkillä. Vuonna 1710 jouduin minä Kivekkään joukkoon, ja päästettyäni yli 100 ryssää päiviltä ja tehtyäni monta vankia, pääsin luutnantiksi. Niin, tammikuussa oli minulla 11 miestä omassa johdossani ja silloin kirjoitti Berthold puolestani hänen kreivilliselle ylhäisyydellensä, pyynnön saada asettaa oman komppanian. Sain luvan ja sinetillä vahvistetun kapteeninvaltakirjan. Se on minulla täällä taskussa sekä käsky ja määräys pitää teitä vahvassa kurissa. Totta puhuen, olenpa iskenyt rikki satasen vihollista ja tusinan päälliseksi. No, mitäs arvelette?

— Minusta, vastasi Koivistolainen mielistellen, kapteeni saa pitää tupakan omina hyvinään.

— Niin minustakin, sanoi Torakka ja antoi vähäisen kääryn pujahtaa takaisin housunlakkariin. Mutta nyt on aika tarkastaa onko musketit kunnossa ja vänkiruuti kuivaa.

Tuskin oli kapteeni saanut sen sanotuksi, kun hän ja kaikki muut säpsähtivät. Pitkä vihellys, jota seurasi kaksi lyhempää, kuului pohjoisesta päin metsästä.

— Muutamia meikäläisistä on lähestymässä, mene sinä Tompura niille vastaan, käski kapteeni.

Käsketty totteli ja kiiruhti metsän sisään, mutta ei kestänyt kauvempaa kuin pari minuuttia, ennenkuin hän taas tuli näkyviin, mukana kaksi miestä. Vanhempi heistä, pitkävartisissa saappaissa ja kulunut ryssänkauhtana yllä, kantoi olallansa pitkää rakuunasapelia. Toinen, katsastelukirjuri ja luutnantti Barthold Antonius, veti huomion puoleensa tavattoman pulskalla tummansinisellä sarkapuvullaan. Kevyt miekka, hopeahelainen pistooli ja mitali rinnassa osoittivat parempaa varallisuudentilaa ja saavutettua kunniaa. Nähdessään heidän tulevan nousivat kaikki seisalleen ja tervehtivät. Torakan puoleen kääntyen lausui Antonius:

— Minä olen matkalla Armfeldtin leiriin viemään käskyjä ja kirjeitä. Poikkesin tänne luoksenne saamaan jotakin juotavaa; olemme kulkeneet kaksi peninkulmaa levähtämättä.

Eräs rakuunoista toi piimäleilin ja Antonius seuralaisineen joi siitä pitkät siemaukset. Sitten virkkoi edellinen:

— Ensiksi kerron teille sen uutisen että me nyt olemme saaneet papin. Sotakonsistoorio on jalkarakuunain saarnaajaksi nimittänyt Henrik Lechlinin, joka on kauvan kärsinyt puutetta ja ollut puolikymmentä vuotta pakolaisena virastaan Toksovassa. Sitten tuon minä mukanani kopion kuningas Kaarlen viimeisestä kirjoituksesta kenraalille ja olen saanut käskyn lukea sen sekä sotaväelle että rahvaalle.

— Asentoon, pojat, komensi Torakka, ja lakit päästä: kuunnelkaapa mitä kuningas kirjoittaa.

Kaikki nousivat ja asettuivat riviin Bartholdin eteen, joka kuuluvalla äänellä luki seuraavaa:

«Me lähetämme käskymme Suomen ja Pohjanmaan maaherroille, että he pitävät teille varalta kaikkinaista apua ja kannatusta, mutta kun Suomi koko sodan ajan on kärsinyt suurempaa rasitusta kuin mikään muista lääneistä niin yhdessä kuin toisessa katsannossa ja sentähden heidän kustannuksiansa mikäli mahdollista on helpoitettava ja huojennettava, niin käsketään Meidän Tukholmassa oleva neuvostomme ei ainoastaan lähettämään sinne enemmän miehistöä, mikäli tarpeelliseksi havaitaan, vaan myöskin viljaa ja muita elatustarpeita joukkojen ylläpidoksi. Teidän tulee, paitsi muita tarpeellisia toimenpiteitä, joita maanpuollustaminen vaatii, totuttaa rahvasta käyttämään kivääriä ja kehoittamalla kehoittaa heitä niinhyvin metsissä kuin muutoin ahdistamaan vihollista ja tekemään sille vahinkoa. Asujamia ei pidä jätettämän vihollisen saataville, vaan ne, joita ei voida käyttää vastarintaan, ajoissa käskettämän pakenemaan tavaroineen kauvemmaksi sisämaahan armeijan taakse ja jättämään maan tyhjäksi jälestänsä, ettei vihollinen mitään ravinnoksensa löytää mahtaisi; kieltäen samalla hengen menettämisen uhalla antamasta viholliselle vähintäkään muonaa tahi maksamasta hänelle mitään pakkoveroja.» — Näin kirjoittaa meidän armollinen kuninkaamme Benderistä 7 päivänä tammikuuta 1711.

Kun lukeminen oli päättynyt, alettiin miehestä mieheen keskustella kuninkaan käskyn sisällyksestä ja merkityksestä.

— Ymmärrätkö nyt, Tompura, sanoi Siuri, että Kuninkaallinen Majesteetti käskee, ettet saa antaa viholliselle mitään syötävää, vaan pitää sinun riippua hänessä kiini kuin iilimato ja tehdä hänelle kaikkea mahdollista vahinkoa?

Tompura nyökäytti ymmärtävänsä.

— Meidän tulee siis hävittää ja polttaa omaakin maatamme, lisäsi kapteeni, no niin tehdäänpä vaan työtä käskettyä siinäkin!

Mutta kaikki keskustelu päättyi tähän, sillä Kiviniemen puolelta kuului yökehrääjän kirmakka vihellys miesjoukon korviin. Se oli merkki lähimmästä etuvartiosta. Yks kaks olivat leirimiehet keränneet aseensa kokoon ja Torakka etunenässä lähti joukkue kiireesti liikkeelle. Ainoastaan neljännestunnin noudattivat he maantietä, sitten hiipivät he, jakautuneina kahteen osastoon, pitkin metsänrintaa.

Puoli, tuntia kului jännittävässä odotuksessa.

Silloin näkyi kirkkaassa kuuvalossa kaksi kuormaa, vartiokuntana parisenkymmentä venäläistä sotamiestä, ajavan mäkeä alas kapeaa siltaa kohden. Tuskin oli ensimäinen hevonen laskenut toisen etujalkansa sillalle, kun Torakka kuuluvalla äänellä komensi: Laukaiskaa!

Kiväärit pamahtivat. Viisi ryssää kieritteli verissään maantiellä ja toinen hevonen tupertui turvallensa, kaula läpiammuttuna, tehden turhia nousemisen yrityksiä.

— Iskekää kiini, pojat, elkääkä antako yhdenkään ainoan kanaljan päästä pakoon, huusi kapteeni ja laukasi pistoolinsa suoraan vasten vartiokunnan päällikön naamaa. Hirmuinen mellakka syntyi. Venäläiset, joilla ei ollut ollut aavistustakaan väijytyksestä, vaan olivat kaikessa rauhassa aikoneet kulkea Käkisalmeen, joutuivat mitä suurimpaan hämmästykseen; kivääriänsä eivät useimmat ehtineet laukaista, sillä jalkarakuunat olivat heissä ihan käsin. He puollustivat itseään kuitenkin vimmatusti. Jalkarakuuna kersantti Kekäläinen, sai miekanpiston keuhkojensa läpi ja Siurin vasen käsivarsi riippui puoliksi poikki hakattuna. Koivistolainen sai pajunettipiston reiteensä, vaan jaksoi kuitenkin pyssynperällä surmata vastustajansa. Kun Berthold kahden jalkarakuunan kanssa, jotka olivat seisoneet reservissä, kovasti huutaen hyökkäsi esiin, alkoivat jälelle jääneet ryssät juosta metsään.

Tompura, joka vuoti verta parista keveämmästä haavasta, pyyhki hikeä otsaltaan; silloin havaitsi hän että eräs kuorman ajajista, joka oli piiloutunut etumaisen nelipyöräisen vankkurin alle, tarttui johonkin esineeseen kuormalta ja alkoi juosta sillalle. Siellä kohtasi häntä eräs rakuuna, joka iski miestä, vaan tämä väisti, kääntyi yht'ruttoa takaisin ja koki juosten paeta pitkin eteläistä joenrantaa.

— Ota kiini, kuului pari ääntä huutavan.

Tompura juoksemaan minkä käpälästä lähti. Pakeneva viskautui silloin jokeen kahlatuksensa yli, mutta Tompura ei siekaillut hypätä jälkeen ja onnistui hänen tarrata kiini miehen toiseen jalkaan, kun tämä oli jo lähellä toista rantaa.

Tänne kinkku, karjasi Tompura ja paukautti vasemmalla nyrkillään ryssää selkään. Tänne kinkku taikka hukutan sinut! Ryssä, joka tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan puheesta, vaan ymmärsi kyllä iskut, hakkasi ympärinsä minkä ennätti ja sätki jaloillansa. Viimein onnistui hänen paiskata lihan kappaleella vastustajaansa kasvoihin niin voimakkaasti, että suusta ja nenästä turskusi verta.

— Pidä puoliasi, toveri, ja kisko ryssä tänne, kuului kehoittavia huutoja rannalta.

Kehoitusta ei Tompura tarvinnut. Kun hän näki kinkun putoavan veteen ja vajoavan, kohensihe hän pystyyn ja kahmasi käsivarsin ryssää vyötäisiin. Tämä repi Tompuraa tukasta ja raapi hänen kasvojansa. Sellainen pelmuutus hämmensi suomalaisen niin, että vastustaja oli vähällä päästä irti. Mutta nyt sai Tompura taas kiini hänen jalastansa ja veti häntä syvälle päin niin että molemmat kamppailijat katosivat veden alle. Poreista ja veden vyörystä saattoi kuitenkin nähdä että taistelua jatkettiin.

Suurella mielenkiinnolla olivat Torakka, Barthold ja pari muuta katselleet kaksintaistelua, mutta kun hetken kuluttua vesi tyyntyi eikä mitään Tompuraa tullut näkyviin, komensi kapteeni pari rakunaa veteen. Kului kuitenkin useita minuutteja, ennenkuin he saivat käsiin etsittävänsä. Rannalle vedettiin kaksi hengetöntä ruumista.

Tompura ei ollut päästänyt saalistansa. Käsivarret olivat jäykästi puristuneet vastustajan jalkojen ympäri, ja leuvat pihtien tavoin pureutuneet kiini hänen toiseen käteensä.

Tuntia myöhemmin oli jalkarakuunoilla valmis hauta luotuna, ja sinne laskettuna kolme kaatunutta toveria. Kapteeni piti puheen, joka kesti kolme minuuttia, yhden kullenkin, ja sen päätti hän näillä sanoilla:

— Katsokaas pojat, Tompura oli sentään urhokas partiomies ja uskollinen alamainen. Hän noudatti kuninkaan käskyä ahdistaa vihollista kaikin voimin, ja sentähden kunnioitan minä hänen hautaansa kallisarvoisimmalla kalulla mitä minulla on.

Ja silloin laski hän haudalle sen pienen tupakkakääryn.

Tätä pitivät jalkarakuunat sangen kauniina tekona, mutta kaikki loivat pitkän erokatseen siihen vähäiseen muistomerkkiin, ennenkuin taas lähtivät liikkeelle hävittämään ja uutta saalista hakemaan.