← Table of contents
Gyurkovicsin pojat

VIELÄ ÄIDIN SYDÄN.

Matti Kivekäs translation

Heinäkuussa tapahtui, että aliluutnantti Géza Gyurkovics teki Budapestissä anteeksiantamattoman kevytmielisyyden. Köyhänä upseerina hän antoi näet houkutella itsensä kasinossa eräänä yönä pelaamaan kolmen peloittavan pelipukarin kanssa. Tosin hän kyllä voitti neljätuhatta floriinia sinä yönä, mutta silti ei meillä ole oikeutta antaa anteeksi hänen nuorenmiehen ajattelemattomuuttaan.

Aluksi hän katseli vain syrjästä noita kolmea peliteikaria. Yksi oli bácskalainen, toinen sároslainen ja kolmas erdélyiläinen armenialainen. Géza pani merkille, että sároslainen pelasi uhitellen tahtoen peloitella toisia, bácskalainen taas hajamielisen hienostelevasti ja armenialainen miten milloinkin, usein kuitenkin voittaen. Oikeastaan ei siinä mitelty voimia; herrat pelasivat maltillisesti, suorastaan toisiaan säästellen: he muistuttivat kolmea miekkailijaa, jotka mittelevät miekkojaan vain aikansa kuluksi. Jos joku voitti suuren panoksen, tilasi hän samppanjaa, jonka he sitten joivat muut paitsi Géza, joka kieltäytyi. Keskiyön jälkeen jakoi armenialainen Gézallekin kortit.

— Tee meille seuraa, mehän pelaamme vain leikin vuoksi.

Aliluutnantti teki alussa muutamia erehdyksiä, joille teikarit sydämellisesti nauroivat. Hän otti kortit kahden sormenpäänsä väliin, aivan kuin olisi tahtonut nipistää niitä korvista. Myöhemmin kääntyi onni hänelle suopeaksi, ja silloin jo vastapelaajat lämpenivät. He eivät mitenkään päässeet selville hänen järjestelmästään, sillä nähtävästi hän pelasi ilman mitään johdonmukaisuutta, milloin uhkarohkeasti hyökäten, milloin aiheettomasti peräytyen. Kuitenkin hän voitti alinomaa, ja kortit pysyivät hänen kädessään yhtä varmasti kuin miekka nuoren Siegfriedin kädessä. Armenialainen poistui aamupuolella, ja päivän valjetessa oli Géza puhdistanut molemmat toiset.

Kotona hän luki rahat. Hän oli voittanut ropoa vaille neljätuhatta floriinia ja lisäksi vaakunakoristeisen käyntikortin, jonka sárospiirikuntalainen oli antanut hänelle neljänsadan floriinin pantiksi.

Kysytään: mitä tekee aliluutnantti, jos hän äkkiarvaamatta saa neljätuhatta floriinia? Vastaus: hän tekeytyy sairaaksi voidakseen sillä perusteella pyytää kuuden viikon loman.

Géza — ottaen huomioon verevän ja terveen ulkomuotonsa — päätti, että hänen sairautensa on oleva polvessa. Hän tunsi erään siviililääkärin, jonka neuvoa hän tässä kysyi, ja tämä esitti hänen valittavakseen neljä tautia: ischiaksen, gonitiksen, artritiksen ja lopuksi tumor albus articulorumin. Aliluutnantti väliisi artritiksen, koska tämä nimi teki häneen mahtavimman vaikutuksen.

Kerran, kun hän ratsumestarin seurassa nousi kasarmin portaita, hän valitti tuskallisesti ja puri huultaan.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi ratsumestari..

— Ei mikään! Minun aasimainen polveni vain…

— No no, täytyy olla varovainen.

Toisen kerran pani esimies merkille, että Gyurkovics laahusti kasarmin pihan poikki.

— Sinua jokin vaivaa! Miks'et puhu lääkärille?

— Ei siihen kannata sanoja tuhlata… jos neuvottelisin tohtorin kanssa, tiedän, että hän kieltäisi minua ratsastamasta, enkä minä tahdo ruveta sotarosvoksi…

Mitta oli kukkurallaan, kun Géza kerran oli pyörtyä satulassa ratsastamaan lähdettäessä.

— Varmaankin särkee taas polveasi, sanoi ratsumestari, — mutta te nuoret olette niin kevytmielisiä, että ette mene lääkärille.

Seuraavana päivänä hän itse lähetti Gézan rykmentinlääkärin luokse. Vaikka Géza omantunnon mukaisesti luetteli kaikki artritis-symptomit, tuli tohtori kuitenkin siihen johtopäätökseen, että hänellä oli gonitis, joka osaltaan todistaa lääketaidon horjuvaisuutta.

Niin tapahtui, että Géza Gyurkovics lähti kuuden viikon kylpymatkalle Herkules-kylpylään. [Kuuluisa kylpylä 3 penikulmaa pohjoiseen etelärajalta, missä kolmen valtakunnan rajat yhtyvät toisiinsa: Unkarin, Serbian ja Romanian.] Hän otti mukaansa palvelijansakin, jolle hän oli teettänyt kauniin jahtilivrean sárospiirikuntalaisystävänsä rahoilla.

Hän oli ollut jo kaksi päivää Herkules-kylpylässä, kun hän illalla meni tanssisaliin, missä parhaillaan jokailtaiset huvit olivat käynnissä. Siellä hän tapasi erään leiniäpotevan upseeritoverinsa, joka kertoi hänelle kylpylaitoksen juoruja.

— Kuka on tuo kaunis, vaalea rouva? kysyi Gyurkovics osoittaen muuatta salin nurkkausta.

— Kaunis Poldi. Tavattoman hilpeä jalosukuinen wienitär. Tänään iltapäivällä tutustuin koko hänen seurueeseensa.

Kaunis rouva oli suuren seurueen ympäröimänä, ja hän oli heläjävän raikkaalla iloisuudellaan kiinnittänyt Gézan huomion itseensä. Hänen naurunsa oli sointuva niinkuin lirittävän satakielen laulu. Nähtävästi hän piti lystiä erään tanssivan romanialaisen seuramiehen kustannuksella.

— Jos pidät valssista, suosittelen sinulle erityisesti kauniin Poldin tuttavuutta, jatkoi reumaattinen toveri.

— Esittele minut, sanoi Géza Gyurkovics, joka tällä hetkellä unohti sekä artritiksen että gonitiksen.

Kaunis rouva, jolle hänet esiteltiin, tanssi aivan ihmeellisesti. Hänestä saattoi nähdä, että hän joka hermossaan tunsi soiton kevytmielisen melankolian ja että hän intohimoisesti rakasti tanssia, ei tanssijan, vaan soiton tähden. Géza Gyurkovics, joka myöskin oli kuuluisa erinomaisena tanssijana, tunsi saaneensa siivet tanssiessaan. Heidän täytyi kuitenkin pian luopua tanssista, sillä kauniille rouvalle sattui pieni onnettomuus: hänen runsas tukkansa aukeni ja valahti hänen selkäänsä pitkin niinkuin parvi kullankeltaisia, vapaaksi päässeitä käärmeitä.

— Kiitos, riittää jo! Minun tuhma tukkani irtaantuu alinomaa… Miten kauan viivytte täällä? kysyi hän sitten Gézalta.

— Pari viikkoa, niin kauan kuin viihdyn.

— Minä pidän huolta siitä, että viihdytte, sillä teidän veroisianne tanssijoita ei kasva joka oksalla…

Reumaattinen aliluutnantti tuli samassa ja sanoi tutunomaisesti:

— Älkää vain saattako hänen päätään pyörälle, jalosukuinen rouva, sillä hän on jo puolittain sulhasmies.

Sitten hän kääntyi Gézan puoleen sanoen unkariksi:

— Älä ota häntä vakavasti. Hän on viekas ja hullaannuttaa itseensä koko maailman…

Vaalea rouva pyöristi silmänsä.

— Niin nuori? Vahinko! Miten olette voinut tehdä sellaisen tyhmyyden? — Niin niin — pyydän anteeksi…

— Älkää ujostelko, — rohkaisi Géza.

— Mutta miten olette kuitenkin tehnyt jotain sellaista? Ja aivanko totinen juttu?

Géza kohautti olkapäitään.

— Olen sidottu sanaani…

— Te mahdatte olla suuri luonne… Mutta suoraan sanoen, minä en rakasta suuria luonteita, sillä tavallisesti ne ovat ikäviä ihmisiä… Luulen kuitenkin, että te olette loistava poikkeus…

— Teidän jalosukuisuutenne hemmottelee minua…

— Älkää ihmetelkö sitä, — minun iässäni saa nainen tyytyä itse mielistelemään nuoria miehiä…

Géza arvosteli hänet kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vanhaksi. Muistaen toverinsa varoitukset hän vastasi kohteliailla hävyttömyyksillä kauniin rouvan mairitteluihin. Tämä sävy kuitenkin nähtävästi hyvin huvitti kaunista Poldia.

— Onko morsiamenne kaunis?

— Se on makuasia…

— Näyttäkää minulle hänen kuvansa. Näyttäkää, sillä muuten pakahdun uteliaisuudesta… Näyttäkää vain rohkeasti, sillä minä en tunne näiltä main ketään, ja muuten — onhan hän morsiamenne!

Géza otti taskustaan medaljongin ja antoi sen kauniille rouvalle. Kaunis rouva heitti pikaisen silmäyksen Jutkan kuvaan, sitten muuttui hänen ilmeensä samassa.

— Ja tämä on teidän morsiamenne?

— Niin.

— Mutta — mikä olikaan nimenne?

— Géza Gyurkovics.

— Te olette bács-kevéläinen vapaaehtoinen?

— Olin vapaaehtoisena Kevéssä.

Kaunis Poldi sanoi tähän jotakin aivan erikoista, jonka usein voi kuulla wieniläisten suusta, kun heidät valtaa voimakas mielenliikutus…

— No — terve, herra Mayer!

Sitten hän ojensi medaljongin Gézalle.

— Tiedättekö kuka minä olen? Minä olen teidän anoppinne!

— Kuinka — rouva Brenóczy? (Kaunis rouva, joka äänsi r-kirjaimen h:na, lausui nimensä oikeastaan B-h-enócczy'na, korko toisella tavulla.)

— Terve, herra Mayer! sanoi Gézakin vuorostaan.

— Armollinen rouva, keskeytti Géza vihdoin pitkän äänettömyyden, — olisin teille sanomattoman kiitollinen, jos sanoisitte minulle mitä te tekisitte nyt minun sijassani.

— Kernaammin tahtoisin, että te sanoisitte mitä minun nyt täytyy tehdä tai sanoa…

— Tapahtuuko armollisen rouvan mielestä niin suuri onnettomuus, jos minä nain teidän tyttärenne?

— Aivan ennenkuulumaton onnettomuus. Vai olenko teidän mielestänne sen näköinen, kuin erityisesti olisin lastenlasten tarpeessa?

— Ettepä suinkaan. Mutta katsokaa, jalosukuinen rouvani, jos nyt kuitenkin ympäri käyden yhteen tullaan, niin saattehan perheeseenne ainakin taitavan tanssijan…

— Kiitän. Minulla ei ole tapana tanssia perheenjäsenteni kanssa.

— Ainakaan en minä vielä kuulu perheeseenne, ja jos suvaitsette…

Soitettiin taas valssiin, ja Géza kumarsi rouvalle. Rouva Brenóczy laski miettiväisenä kätensä aliluutnantin olkapäälle.

Kun kaunis Poldi oli tutustunut tyttärensä sulhaseen (hänkin lausui tämän sanan yhtä pilkallisesti kuin rouva Gyurkovics!), piti hän kihlausta vielä mahdottomampana kuin sitä ennen. Miehet olivat — rouva Brenóczyn periaatteiden mukaan — kahdenlaisia: hyviä tanssijoita ja huonoja tanssijoita. Edelliset olivat hauskoja — he olivat syntyneet seuramiehiksi ja heistä tuli kaikkein kehnoimmat aviomiehet: huonot tanssijat taas olivat ikäviä, mutta he olivat kaikki kuin luodut avioliittoon.

Wieniläisten tuttaviensa joukosta hän oli jo valinnut Jutkalle nuoren herran, ennenkuulumattoman huonon tanssijan, nuorten naisten tanssiaiskauhistuksen, josta — jos everstinrouvan teoriat pitävät paikkansa — pitäisi tulla kaikkien aviomiesten esikuva. Se oli muuan nuori paroni Pardubicz. Melonipäinen ja hyvin vaalea nuori mies, suuri luonne, joka sammalsi puheessaan ja olisi voinut kuluttaa kahdeksankymmentätuhatta floriinia, jos hänellä yleensä ollenkaan olisi ollut taipumusta tuhlaamiseen.

Valssin pyörteessä syntyi rouva Brenóczyn rauhattomassa äidinsydämessä muuan ajatus.

— Minun tuleva vävypoikani — ajatteli hän itsekseen — on liian rakastettava nuorukainen ollakseen samalla määrättömän kevytmielinen… Sellainen ihminen pysyy vain niin kauan yhdessä tyhmyydessä ( sellaisessa kuin tämä kihlaus), kunnes saa tilaisuuden toiseen tyhmyyteen… Vaikka hän lyhdyllä etsisi, ei hän voisi löytää houkuttelevampaa tilaisuutta, kuin sen, joka tarjoutui tuolla nurkassa…

Nurkassa istui muuan rouva Brenóczya huomattavasti nuorempi nainen; hänellä oli nähtävästi siellä yhtä ikävä kuin jollakin syrjäytetyllä keisarinnalla. Hän oli vapaaherratar Hetvicz-Janky, sotamarski Hetviczin rouva — Hetviczin, jota nykyaikaisessa sotahistoriassa mainitaan nimellä Spizzan valloittaja. Hänen ylhäisyytensä, vapaaherratar Hetvicz-Janky suvaitsi tuon tuostakin haukotella, — sen olisi kärsivällinen lukijakin tehnyt, jos hän olisi istunut kahden tunnin ajan kreivien Zdenkó Dumban (von der Scharwacht) ja Ottokár Dumban (von der Scharwacht) välissä.

— Tulkaa, sanoi everstinrouva Gézalle, — minä esittelen teidät seurueelleni… Teidän täytyy tutustua minun vanhempiin veljiini ja ystävättäreeni, joka on Itävalta-Unkarin mielenkiintoisin nainen… Siitä toisesta emme toistaiseksi puhu…

Mitä näihin molempiin Dumba (von der Scharwacht)-kreiveihin tulee, eivät he — kiitos Herran! — olleet antautuneet sotilasalalle. (Minä merkitsen tämän todellisen isänmaanystävän ilolla, koska sillä olisi voinut olla suuri ja edullinen vaikutus tulevaan sotaan.)

He olivat pitkiä kuin mastopuut, harvasanaisia ja aina huolestuneita herroja. He joivat aamuteensä huoaten, ja murtunein mielin he sytyttivät iltasikarinsa, ja kun heidän partaansa ajettiin, kohottivat he miettiväiset ja jalosukuiset kasvonsa. Olisi voinut luulla, että jokin salainen suru kalvoi heidän sydäntään, mutta heidän iankaikkinen murheensa oli vain mielenkiintoinen todistus luonnontieteellisen lajien mukautumisteorian paikkansapitävyydestä.

Dumba (von der Scharwacht)-kreivit olivat nimittäin jo ammoisista ajoista asti olleet korkeita sotilashenkilöitä, joiden täytyi arvokkuuden nimessä varjella itseään kaikenlaisilta kevytmielisyyksiltä ja joiden alati täytyi juontaa kasvojensa ilme hillityksi, miettiväiseksi ja ankaraksi, niinkuin sotapäällikölle sopiikin. Aikojen kuluessa kehittyi suvussa täydellinen upseerityyppi, joka periytyi isältä pojalle. Rouva Brenóczy ei ollut perinyt sitä, mutta hänen vanhemmasta sisarestaan, vapaaherratar Pardubiczista sanoivat hänen tuttavansa, että hän oli »aivan kuin sileäksi ajettu majuri».

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings