RASKAITA PÄIVIÄ.

Kuningas Béla IV:n ajoilta asti, kun koirankuonolaiset tataarit rasittivat maata, oli magyari tuskin nähnyt surullisempia päiviä kuin 80-luvun loppuajat täällä kotona. Jumalan kiitos, oli hädällä tällä kertaa paikallinen luonne, sillä se levitti mustat yökönsiipensä ainoastaan yli kahden vuokrahuoneen Sándor-kadun varrella.

Frau Anna, jonka kansallisuudesta en koskaan ole päässyt perille, oli vuokrannut huoneet kolmelle nuorelle herralle: Milán Gyurkovics, ylimääräinen ministeriön notaari, oli heistä yksi, toinen oli lakitiedetten kandidaatti Gyurka Gyurkovics ja kolmas pikku Sándor Gyurkovics. Viimeksimainittu oli siihen aikaan vielä punaposkinen nuorukainen, joka viime elokuussa oli reputettu ylioppilastutkinnossa ja nyt — perheen virallisten ilmoitusten mukaan — järkevien vanhempien veljiensä valvonnan alaisena valmistautui uudistettuun tutkintoon.

Todistetusti pätevien kronikoiden mukaan oli Milán aikaansaanut mainitun hädän. Sándor-kadun Gyurkovics-siirtolan vanhin oli näet aivan kuukauden alussa moitittavan kevytmielisesti antanut räätälille kaksisataaviisikymmentä floriinia.

Kaksisataaviisikymmentä floriinia! Juuri sen verran he olivat kolmeen pekkaan hänelle velkaa, mutta räätäli — joka enemmän marisi vanhaa nuottiaan kuin tarkoitti täyttä totta — olisi varmasti räätälien tavoille uskollisena kernaasti suostunut kolmenkymmenen floriinin lyhennykseen. Ja Milán oli lukenut hänen kouraansa viisi viisikymmenistä käsittämättömän jalomielisyyden puuskassa! Kun hän tuli järkiinsä, katui hän ritarillista hulluuttaan ja olisi mielellään ottanut rahat takaisin, niinkuin Ilikuksen murhaaja otti takaisin vastentahtoisen tunnustuksensa. Mutta se oli jo myöhäistä. Pukki, jonka odottamaton onni oli aivan huumannut, käveli jo saaliineen museon tienoilla, herättäen fiakkeriajurien huomiota äänekkäällä yksinpuhelullaan.

(Räätäli, herra Kékvári, vei sinä iltana rouvansa Kansanteatteriin. Näytännön jälkeen he menivät Feherló-ravintolaan. Söivät kylmää kalaa. Tartari-kastikkeen kera. Ja paistia. Gyurkovics-poikien rahoilla!)

Kun Gyurka sai asiasta vihiä, oli hän vähällä kuolla pelästyksestä. Hän ei voinut puhua, ei edes suuttua. Kun hän jälleen sai puhelahjansa takaisin, sanoi hän vakuuttavasti Milánille:

— Pian saat piipunperistäkin tanssia!

Hiljainen Frau Anna pani muutaman päivän kuluessa merkille, että hänen vuokralaisensa etupäässä pysyttelivät kotona ja nukkuivat enimmät aikansa.

Seuraavalla viikolla nuorin heistä astui epätoivoisen askelen, joka voidaan hänelle suoda anteeksi ainoastaan hänen nuoruutensa kokemattomuuden tähden. Hän kirjoitti Bács-Tamásiin ja pyysi seuraavassa postissa rahaa — äidiltään. Rouva Gyurkovics kirjoitti seuraavan postin matkassa:

»Tarvitset rahaa? Miten juolahti mieleesi pyytää rahaa juuri minulta? Sillä erehdyt suuresti, pikku Sándorka, jos luulet, että minun velvollisuuteni on syytää rahoja kelle hyvänsä Budapestin tyhjäntoimittajista.»

Tämä kirje sai Sándorin tunteellisen sydämen verta vuotamaan.

— Olenko minä kuka hyvänsä tyhjäntoimittaja?

Illan tullen Milán kokosi kaikki heidän pikkurahansa ja lähti kasinoon. Siellä hän varmaan saisi ainakin jotain onkeensa.

— Kun olisi edes tupakkaa! voivotteli Sándorka.

Tupakkaa oli, mutta savukepaperi puuttui. Hätä keinon keksii! Hän meni Frau Annan luo ja pyysi häneltä lainaksi rukouskirjaa.

— Ei ole vahingoksi hiukan rukoilla, tuumasi hurskas rouva.

Hän lausui sen jonkinlaisella saksankielellä, koska hän — herra tiesi minkätähden — luuli nuoria herroja saksalaisiksi. Nämä taas puolestaan puhuttelivat häntä rác-murteella, arvellen, että Frau Anna oli slovakki. Hänen rukouskirjansa oli painettu ruteenilaisilla kirjasimilla.

Gyurka leikkasi rukouskirjan pyhäinkuvien välissä olevat silkkipaperit ja valmisti niistä savukkeita. Hiukan karvaita ne olivat, mutta paloivat hyvin. Hän ei koskaan joutunut pulaan, sillä hän oli yhtä kekseliäs kuin Robinson Crusoe.

Milán palasi vasta aamuyöstä kotiin. Hänen hampaissaan savusi paksu havannasikari, ja Gyurka heräsi vanhimman veljensä iloiseen vihellykseen.

— Mistä tulet, Milán?

— Sillä välin kuin te olette täällä nukkuneet, olen minä metsästellyt rahoja.

— Kasinossako olit?

— Siellä. Olen koko yön katsellut Feri Horkayn pelaamista.

— Voittiko Feri?

— Kahdeksansataa floriinia…

Kuullessaan niin suurista summista puhuttavan heräsi nuorinkin.

— Miten paljon lainasit häneltä?

— En voinut lainata häneltä, sillä olin koko yön istunut hänen takanaan katselemassa. Hän olisi luullut, että minä vain sentähden vartioin… Ja joskin olisin pyytänyt, mitä hän olisi antanut? Viisikymmentä floriinia! Se ei riitä.

— Ei riitä, se on selvä…

— Aamupuolella he lopettivat pelinsä. Feri oli juonut paljon samppanjaa ja oli uhkatuulella. Hän sanoi: Herrat, kuka veikkaa näistä viheliäisistä kahdeksastasadasta floriinista!

Gyurka ja Sándor nousivat ryntäilleen ja tuijottivat loistavin silmin Milánia, niinkuin sudenpojat killottavat yölliseltä metsästykseltään palaavaa vanhaa sutta.

— Entä sinä? kysyi Gyurka.

Milán hymyili viekkaasti.

— Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?

— Herran pieksut! Miten voit sellaista kysyä? Tietysti olisin veikannut!

— Minä myös! huudahti Sándor uhkarohkeasti.

— Tietysti. Niin tein minäkin, sanoi Milán. — Me nostimme…

— Ja? intoili Gyurka.

— Minä hävisin, sanoi Milán klassillisen yksinkertaisesti.

Toiset kaatuivat kalveten päänalusilleen.

— Mikä meidät nyt perii? kysyi Sándorka lapsellisesti.

— Nytkö? Minä panen maata, sanoi Milán pitkäpiimäisen rauhallisesti.

Ja hän teki niinkuin oli sanonut… Tämä oli bács-tamásilaisille totisesti Mohipusztan tappio.

— Oi voi, huusi Sándor seuraavana päivänä, — tänään on Sváb-vuorella lopettajaistanssit, ja minä olen pyytänyt niihin Ella Lányin!

(Oikeastaan Milán oli Ella Lányin tunnustettu hakkailija, mutta molemmat toisetkin ihailivat häntä, varsinkin Sándorka mustasukkaisen tunteellisena.)

Milán kulki koko päivän hämärillä asioilla, ja nuoremmatkin Gyurkovicsit harhailivat kumpikin tahollaan ajaen takaa rahallisia kotipuolenmiehiään.

Sanotaan, että puute sekä terästää miehen luonteen että panee hänen älynsä vilkkaaseen toimintaan. Tämä selittää sen, että molempien nuorten Gyurkovicsien aivoissa syntyi sama pelastuksen ajatus, kummankin istuessa omassa kahvilassaan. Toiminnassa voitti tarmokkaampi Gyurka veljensä Sándorin…

— Frau Anna, sanoi Sándor, joka kaupunginlähetin seuraamana astui huoneistoon, — minä aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen…

— Ei tarvitse, sanoi hyväuskoinen rouva, — teidän rakas veljenne lähetti ne juuri sinne…

— Kumpi veljeni? kysyi Sándor kalveten.

— Gyurka-herra.

Tämä rauhoitti huomattavasti nuorukaista. Hän tunsi Gyurkan, ja jos tällä oli rahaa, ei hänkään jäisi ilman… Ja Gyurka osoittautui todellakin veljensä luottamuksen ansainneeksi, sillä hän tuli jo iltapäivällä hakemaan Sándoria, toi hänelle parin valkoisia hansikkaita ja vei hänet Sváb-vuorelle, jonka tuuheaan lehtiverhoon syksy jo oli sirotellut sinoberinpunaisia täpliä.

En aio kärsivälliselle lukijalleni kertoa kaikkia tanssiaisten tapahtumia. Kerron ainoastaan, että muuan sváb-vuorelainen nuorukainen — nähtävästi neljänkolmatta lämpöasteen pehmentämänä — soitatti viisi kertaa lempilauluaan: Jo peittää lumi kaikki tiet, — ja että Sándor Gyurkovics oli kiintynyt toiseen lauluun, joka puhui Ella Lányille: Pois hän käänsi katseensa, kun kohtasimme toisemme…

Näistä he hiukan väittelivät, kunnes Gyurka lopetti kiistan heittämällä kolme viitosta mustalaisen lautaselle… Sváb-vuorelainen nuorukainen, joka nähtävästi ei sinä päivänä ollut vienyt vaatevarastoaan puhdistuslaitokseen, poistui kasvot tulipunaisina yön pimeyteen; ehkä hän haihtui häpeäänsä, mitättömyytensä katkeroittamana.

Molemmat veljekset nukkuivat vielä puoli kahdeksalta vuoteissaan, kun kolmas, Milán, täsmälleen kello kahdeksan nousi ja ryhtyi pukeutumaan. Ensi töikseen hän kutsui rouvaa:

— Frau Anna, pyytäkää tänne kaupunginpalvelija, aion lähettää vaatteemme puhdistuslaitokseen…

Rouva kovasti ihmetteli. Hänkin!

— Mutta nuoret herrat lähettivät jo eilen.

— Hyvä on! sanoi vanhin nielaisten kuohuvan vihansa.

Vaatekaappi oli todellakin tyhjä. Ainoastaan kurja, kirjailtu liivi oli säästynyt Gyurkan kotkansilmältä. Milán sormeili liiviä, heitti sen sitten ylenkatseellisesti takaisin. Mihin siitä olisi riittänyt — rotasta nälkäiselle leijonalle?

Kissan askelin hän meni viereiseen huoneeseen, missä hänen veljensä nukkuivat yhdeksänkertaisen supécsárdáan väsymyksiä jäsenistään.

Lempeästi ja hyvänsuovasti hymyillen hän rupesi tarkastelemaan heidän taskujaan. Hän laski viisi taskua joka takissa, kolme kussakin liivissä ja kaksi housuparissa ja haravoi uteliailla sormillaan kaikkiaan kaksikymmentä taskua. Hän löysi kaikenlaista, mutta sitä, mitä hän etsi, ei hän löytänyt. Hän löysi kaksi leimattua samppanjakorkkia, sinisen silkkinauhan ja kuihtuneen ruusun, hän löysi jonkin verran pikkurahojakin, mutta seteleitä ei yhden yhtäkään.

Kunpa minulla vain olisi kymmenen, parikymmentä floriinia, saisin helposti satoja hankituksi iltaan mennessä! Sillä herrasmies ei ole herrasmies, jos hänellä on matti kukkarossa. Miten hän voisikaan lähteä kaupungille rahaa hakemaan, miten hän voisikaan käydä tapaamassa bácskalaisia herroja, ellei hän voisi ajaa hakkereissa ja käydä ravintolassa.

— Onko myytäviä? kysyi pihalta mäkäjävä tenoriääni.

— Pst! Tulkaa tänne!

Salamana välähti hänen päässään ajatus… Nämä kunnon pojat, Gyurka ja Sándor, nukkuvat tietysti iltaan asti… Heidän vaatteensa ovat tuolillaan yhtä kauan kuolleena pääomana, mutta jos pääoma pantaisiin liikkeeseen, kasvaisi se siihen mennessä sievoisen koron… Hän siis myy vaatteet. Jos hänellä on taskussaan kymmenen, kaksikymmentä floriinia, voi hän liikkua vapaasti ja helposti hankkia tarvittavan määrän… Illalla hän palaa kotia. Illalla? Jo puolelta päivin! Hän lunastaa kaiken heidän omaisuutensa puhdistuslaitoksesta, antaa joka pojalle puolensataa floriinia, ja niin on kaikki jälleen järjestyksessä… Sen hän todella oli velvollinen tekemään veljilleen, hän, vanhin!

Viereisen huoneen ikkunan kautta hän sopi vaatekauppiaan kanssa hinnasta. Sitten hän lähti kotoa — kaksikymmentä floriinia taskussa. Ne toiset nukkuivat siellä suloisesti eivätkä aavistaneet, voi! eivät aavistaneet, että heidän arpansa oli langennut…