KÉCSKAN KETTUJAHDIT.

Iltapäivällä saapui linnaan paljon vieraita. Muutamat heistä olivat upseereja, toiset olivat Hetviczien naapureita. Joka kerta kun uudet vaunut pysähtyivät linnan edustalle, sai Milán sydämentykytyksen. Hän pelkäsi jonkun tuttavan tulevan, joka kahdella sanalla olisi paljastanut hänet. Mutta kohtalo oli hänelle suopea, sillä kaikki nuo ventovieraat ihmiset nimittivät Milánia Hetvicziksi ja puristivat sydämellisesti hänen kättään, ja ainoa, johon hän oli kasinossa tutustunut, sinutteli Milánia ja mainitsi häntä rakkaaksi ystäväkseen, mutta nimeä hän ei tietänyt eikä nähtävästi siitä välittänytkään.

Seuraavan päivän aamuna oli verraton syysilma ensimmäisen ajometsästyksen alkaessa. Milán oli puettu kreivi Mádayn vaatteihin ja ratsasti sotamarskin hevosella. Tuo kunnon irlantilainen ori — jota Milán myöhemminkin muisteli kiitollisella kunnioituksella — osoittautui erinomaiseksi ja innokkaaksi metsästäjäksi, niin että Milán, jota ei tällä kertaa riivannut turhamaisuuden paholainen, saattoi kokonaan antautua nelijalkaisen toverinsa vietäväksi. Hän ilmaisi oman yksityisen tahtomisensa ainoastaan siinä, että hän useaan kertaan, huolellisesti vältellen kaikkia yhteentörmäyksiä, antoi hevosen ymmärtää, että hän erittäin mielellään oleskelisi vapaaherrattaren läheisyydessä. Mutta se oli oriin mielestä aivan mahdotonta, eikä Milánkaan ollut itsepäinen.

Kun kaukaa, jostakin Kécskan suon rannalta sitten kaikui loppusoitto raikkaankevyeen ilmaan ja siihen yhtyivät raikuvat ajokoirien haukunnat, valtasi syvä surumielisyys yhtäkkiä Milánin.

— Puuttuuko teiltä jotakin? kysyi häneltä vapaaherratar.

Milán pudisti päätään ja loi miettiväisen katseensa pohjoiseen, Budapestiä kohden, missä hänen veljensä jo kolmekymmentä tuntia olivat odottaneet häntä kirjaillun liivin seurassa…

Illalla herrat vaihtoivat pukuja, — Milán riisui Mádayn jahtipuvun ja pukeutui hänen hännystakkiinsa, — sitten kokoontuivat kaikki linnan ruokasaliin. Päivällisten aikana tapahtui tunnelmallinen ja miellyttävä perhenäytelmä. Sotamarski tyhjensi lasinsa rakkaan sukulaisensa Oszkár Hetviczin kunniaksi, sillä hänen saapumisensa päätti onnellisesti vanhan ja hylättävän perheriidan.

Milán ei edes kuunnellut. Hän oli syventynyt katselemaan vieressään istuvaa vapaaherratarta, jonka ulkomuotoon hän nyt (kun kauniilla rouvalla oli yllään syvästi avokaulainen puku) rupesi kohdistamaan aivan uutta mielenkiintoa.

Vapaaherratar laski samassa hansikoidun kätensä Milánin kädelle.

— Oszkár! Vanhus puhuu teille!

— Minä vastaan hänelle.

Ja hän vastasi… Sanotaan, että puheen salaisuus on siinä piilevässä totuudessa. Saattaa olla, että sukulaisrakkaus Hetviczin perhettä kohtaan tällä hetkellä todella syttyi Milánin sydämessä, mutta varmaa on, että Milán tiesi tulkita tämän rakkauden vakuutuksen, niin että helläsydämisen rouva Mádayn silmät täyttyivät kyynelillä ja sotamarski syleili ja suuteli nuorta miestä.

Rouva Hetvicz esitti samppanjalasi kädessä maljan Milánille.

— Teidän pitäisi tulla valituksi valtiopäiville!

Sotamarski, joka seisoi heidän takanaan, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

— Te voisitte jo sinutella toisianne… Koeta taivuttaa rouvani siihen.

Vapaaherratar hymyili herttaisesti.

— Vielä se olisi liian aikaista, mutta saattaa niinkin käydä, että toivomus täytetään.

(Sotamarski alkoi yhä enemmän rakastaa veljensä poikaa. Hän huomasi, että hänen rouvansa — kultavanteinen, kaunis pikku dynamiittitynnyri, joka alati uhkasi räjähdyttää ilmaan koko Hetviczien joukon — sydämellisesti hakkaili nuorta herraa, mutta viisaana käytännön miehenä hän arveli, ettei jonkun Hetviczin kiemaileminen ollut perheharrastuksille niin vaarallista kuin jonkun toisen.)

Seuraavana päivänä metsästettiin jälleen, ja illalla oli linnassa tanssit. Milán, joka tunsi itsensä paljon varmemmaksi tanssisalissa kuin hevosenselässä, otti sotamarskin kehoituksesta johtaakseen tanssiaisia ja sai aikaan vilkkaan kotiljonkitanssin, jossa hänellä oli hyvä tilaisuus loistaa Budapestin tanssitilaisuuksissa saavuttamillaan ominaisuuksilla.

Kotiljongin jälkeen hän vei rouva Hetviczin tarjoiluhuoneeseen, missä he joivat lasin samppanjaa nurkassa istuen; sitten he sytyttivät savukkeen. Milán, joka jo oli samppanjatunnelmassa (sanan salonkimerkityksessä) hakkaili rohkeasti kaunista ystävätärtään, joka istui rauhallisena paikoillaan, sanaakaan virkkamatta kuunnellen Milánin hullutuksia, silloin tällöin luoden viipyvän katseen peiliin, mistä hänen päässään tuikkivat timantit heijastuivat.

— Voi, kun en minä olisi sellainen pelkuri naisseurassa! vaikeroi Milán käsiään väännellen.

— Minä luulen, että te ette oikein tunne itseänne.

— Kun minä vain en olisi sellainen pelkuri! Hän kosketti kauniin rouvan kättä.

— Ei ole lupa koskea näytteille pantuja esineitä, sanoi vapaaherratar vakavana.

Samassa astui sotamarski heidän luokseen.

— Oszkár, minulla on sinulle kerrottavana hyvin hauska uutinen! Kaartilainen, sinun rakas, vanha toverisi, jonka kanssa sinä Transsilvanian kenttäharjoitusten aikana tulit niin hyväksi ystäväksi, on täällä… Hän on yllättänyt meidät tulollaan…

Tanssisalin ovesta saattoi Milán nähdä jättiläiskokoisen, uljasviiksisen kaartinupseerin, joka hymyillen kumarsi parille kauniille rouvalle.

Räiskis! Lasi putosi Milánin kädestä… Nyt tuli maailmanloppu!

— Etkö tule? kysyi sotamarski myhäillen.

— Aivan heti! sanoi Milán kalpeasti hymyillen.

Vanhus poistui, vapaaherratar puraisi huultaan synkistyneenä.

— Se roisto uskalsi tulla!

Milán oli jo kuullut yhtä ja toista kapteeni Hetviczistä, sotamarskin veljenpojasta, hurjasta, pelätystä taistelupukarista, jota mainittiin Euroopan parhaana miekkailijana.

— Mikä minut nyt perii? kysyi Milán Gyurkovics.

Kaunis rouva, joka enemmän suuttui kuin pelästyi, nousi kolkkona paikaltaan.

— Paras olisi, kun tuossa paikassa vetäisitte korvalle sitä petoa…

Samassa astui kaartilainen huoneeseen. Ovella kohtasi hän rouva Hetviczin ja kumarsi hänelle uneliaasti.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! Tulin, kun en voinut vastustaa haluani nähdä sinua. Toivoin tapaavani sinut ystäväni Oszkárin seurassa.

Rouva Hetvicz mittasi vihollistaan kiireestä kantapäähän hymyillen rauhallista ja ylimielistä hymyään ja puristaen kätensä nyrkkiin. Milán sitävastoin katseli raivoisana ympärilleen… Hänen teki mieli seurata bácskalaisen ryövärin esimerkkiä santarmien hyökätessä hänen kimppuunsa: hän olisi tahtonut viskata jotain kapteenin päähän ja sitten heittäytyä ikkunasta ulos, hypätä hevosen selkään ja hävitä yön pimeyteen… Mutta sen sijaan hän pyörähtikin kantapäillään ja astui varmoin askelin viereiseen huoneeseen. Täällä hän yht’äkkiä hätkähti nähdessään itseensä tähdättyinä kaksi keltaista kotkansilmää. Vanha vapaaherratar istui siellä pöydän ääressä pelaten iczikiä tilanhoitajan kanssa kreivin ja kreivittären seuratessa sivulla peliä.

Vanha rouva laski kortit kädestään.

— Kuulitteko, rakas Oszkár, että teidän hyvä ystävänne on tullut?

— Olen kuullut, että kapteeni Hetvicz on tullut.

— Ettekä riennä syleilemään hyvää ystäväänne.

(— He hyökkäävät minun kimppuuni, he repivät minut palasiksi, heittävät minut ulos, sanoi Milán itselleen. — Pääasia on nyt tässäkin tapauksessa osoittautua gentlemanniksi.)

— En tunne kapteenia, jalosukuinen rouvani.

— Miksi ette sano minua isoäidiksi.

Milán ojentautui ja kumarsi hymyillen.

— Olen hyvin pahoillani, etten voi nimittää teitä isoäidiksi, mutta minä en ole teidän jalosukuisuutenne pojanpoika. Minä en ole Oszkár Hetvicz, minun nimeni on Milán Gyurkovics.

— Sinä olet tuulessa, Oszkár! sanoi kreivi Máday nauraen.

— Minä olen aivan selvä, mutta Oszkár en minä ole… ja nyt kun olen esittänyt itseni oikealla nimelläni, pyydän teitä vastaanottamaan vilpittömät kiitokseni sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne, jota olette minulle Oszkár Hetviczin tähden osoittaneet…

Huoneessa olevat katselivat ääneti toisiaan. Milán seisoi heidän keskellään pää pystyssä. Nyt hän ei pelännyt edes piruakaan… Tulkoon mikä tulikin!

— En ymmärrä mitään tästä kaikesta, sanoi kreivi Máday. — Miksi olet sanonut itseäsi Oszkár Hetvicziksi?

— Se tapahtui pilan vuoksi, jonka alkuunpanija minä en ole. Vapaaherratar sen keksi.

— Minä tiesin sen!

Tämän sanoi vanha rouva vihasta kuohahtaen. Kreivi Máday napitti hännystakkinsa. Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja rypisti kulmansa hyvin ritarillisen näköisiksi.

— Anteeksi, mutta minusta tuntuu tämä hyvin kummalliselta.

Kreivi Mádaylla ei ollut monokkelia, mutta Milánilla oli; sentähden eivät kreivin ritarilliset kasvot olleet läheskään niin uljaat kuin Milánin, kun hän vuorostaan rypisti kulmansa. Kun mies huomaa joutuneensa satimeen, tekee hän viisaimmin astuessaan ritarillisuuden pohjalle. No, kun vain siitä oli kysymys! Milán oli valmis tappelemaan kenen kanssa hyvänsä, sotamarskin kanssa, niin, suorastaan vaikka vanhan vapaaherrattarenkin kanssa…

— Minä huomaan, sanoi hän jääkylmästi, — minä huomaan, ettei minulla tämän jälkeen ole muuta tehtävää kuin uudestaan kiittää sydämellisesti vieraanvaraisuudesta ja sulkeutua suosioonne.

Silloin astui huoneeseen nuori vapaaherratar. Nais-Prometeus oli jo hahmotellut itsensä uudestaan; hänen äskeisestä mielenliikutuksestaan ei huomannut jälkeäkään, hänen huulillaan leikki iloinen hymy.

— Oszkár, tulkaa tanssimaan!

— Tulet sopivaan aikaan, sanoi vanha rouva sapekkaasti. — Tämä herra on juuri tunnustanut meille olevansa Milán Gyurkovics…

— No siis: Milán! Tulkaa tanssimaan!

Kreivi Máday hypähti suuttuneena tuoliltaan.

— Herra Gyurkovicsilla tuskin lienee halua enää tanssia, minä luulen, että hän aikoo lähteä…

— Aiotteko todella lähteä? kysyi vapaaherratar.

— Kuten kuulitte, sanoi Milán lyhyesti.

— Missä junassa?

— Ensimmäisessä aamujunassa.

— Silloin odottakaa minua, kunnes olen vaihtanut pukuni. Minä lähden kanssanne.

Sanalla sanoen: dynamiittitynnyri räjähti. Ensimmäinen ja kuvaavin seuraus räjähdyksestä, joka ei suinkaan ollut harvinainen perheen keskuudessa, mutta kuitenkin tuli aina odottamatta, oli, että kreivi Máday hyökkäsi sulkemaan molemmat ovet.

— Nyt tehkää hyvin! sanoi hän raivostuneen hilpeänä.

(Tapahtukoon mitä hyvänsä, — kun siitä vain ei seuraa häväistysjuttuja!)

— Mitä tämä merkitsee? kysyi vanha rouva torquemadain äänellä.

— Se merkitsee, että Gyurkovics on minun hyvä ystäväni, joka on minun pyynnöstäni tullut tänne ja minun toivomuksestani suostunut nimenmuutokseen… Se merkitsee, että minä en salli häntä loukattavan… Jos häntä kaikesta huolimatta loukataan, aion minä antaa hänelle hyvityksen, sellaisen hyvityksen, että — no!

Tätä paljon puhuvaa no'ta seurasi syvä hiljaisuus. Mádayt ja vanha rouva vaipuivat mietteisiinsä. He tiesivät, ettei kaunista rouvaa niin vain suisteta. Hän laski jo kätensä ovenkahvaan, — hän voisi kertoa tanssiaisyleisölle kaiken, ja vielä sitäkin enemmän.

Kreivi vaihtoi anoppinsa kanssa nopean ja yksimielisen silmäyksen, sitten hän kääntyi kauniin rouvan puoleen.

— Te aiotte uskotella meille jotakin, jota ette itsekään usko… Ei kukaan tahdo loukata herra Gyurkovicsia… Me pyydämme herra Gyurkovicsia viipymään meillä vielä pari päivää… Nimenvaihdos on järjestettävä… Minä selitän itse vieraillemme. Minä sanon heille, että me olemme kaikki pilaan osallisia, että aioimme huvitella sotamarskin kustannuksella…

Vapaaherratar mietti hetkisen. Hän oli tosin voittanut, mutta hänen voittonsa olivat aina sellaisia, ettei hän itse niistä voinut iloita.

— No, jos asiat ovat niinpäin, niin tulkaa siis tanssimaan — Milán!

— Mitä minun nyt on tehtävä? kysyi Milán, kun he aloittivat katrillin.

Kaunis rouva kohautti olkapäitään.

— Jos olette järkevä, niin poistutte huomenaamulla… Hetviczit eivät mitään unohda eivätkä mitään anna anteeksi… Heidän äskeinen peräytymisensä peloittaa minua… He nähtävästi hautovat jotakin, ja todennäköisesti he ovat kutsuneet kapteenin tänne sitä varten.

— Hautovatko he salamurhaa? kysyi Milán naurahtaen.

— Elleivät he nyt aivan siihen pysty, niin ainakin ajattelevat he jotakin sen tapaista… jos olette järkevä, niin lähdette… Mutta minä toivon, että te ette ole järkevä…

— Ja entä jos en ole järkevä?

— Silloin jäätte luokseni. Me voisimme yhdessä panna toimeen sellaisen mullistuksen, että se kaikuisi yli koko piirikunnan.

— Se olisi varsin houkuttelevaa. Mutta miten voin nauttia näiden ihmisten vieraanvaraisuutta, kun tiedän, että he sydämensä pohjasta minua vihaavat?

— Kaikki täälläolevat ovat minun vieraitani. Kaikki on minun, kaikki! Hetvicz on tuonut tänne sapelinsa ja Máday pari tusinaa korttipelejä… Kaikki, minkä he omistavat, on Janky-omaisuutta, sitä he puolustavat, sentähden he vehkeilevät ja sentähden he tahtovat julistaa minut hulluksi omassa talossani… Minua he eivät tarvitse… Jos he voisivat lyödä minut rahaksi, myisivät he minut puntarikaupalla…

Kaunis rouva katseli Milánia tummilla silmillään.

— Jos minä tapaisin ihmisen, joka olisi yhtä rohkean-hullu kuin minä olisin, jos olisin mies…

— Niin mikä olisi hänen palkintonsa oleva? kysyi Milán.

Vapaaherratar kohautti pyöreitä olkapäitään.

— Minä sallisin hänen toivoa… Minä sanoisin hänelle: mihin kätenne yltää, se on teidän, ystäväni!