KORKEAMPAA NAISSIVISTYSTÄ.

Herra eversti Brenóczy eleli jo neljättä vuotta erossa vaimostaan.

Kärsivällinen lukija erehtyy, jos hän odottaa minun paljastavan jonkin traagillisen tai pikantin perhenäytelmän. Perhenäytelmästä ei tässä voi tulla puhetta, sillä herra eversti oli esimerkiksi kelpaava perheenisä, ja hänen puolisonsa oli hyvin älykäs nainen, jopa liiankin älykäs, ollakseen samalla esiintymättä kaikin puolin mallikelpoisena naisena. Senvuoksi ei lainkaan saata tulla kysymykseen minkäänlainen perhenäytelmä, sillä heidän välillään ei ollut mitään vihan tai vastenmielisyyden tunnetta, joilla on niin merkitsevä sijansa avioerojutuissa. Vieraiden läsnäollessa he osoittivat toisilleen vielä tänäkin päivänä suurta tunnustusta ja ystävyyttä ja joulun aikana he yllättivät toisiaan kauniilla lahjoilla, ja joka kesä kävi hellä vaimo tervehtimässä miestään — ellei mies kuukauden päiviksi saattanut pistäytyä Wieniin.

Rouva oli syntyisin wienitär ja polveutui kuuluisasta sotilassuvusta. Hänen isoisänsä oli suuri kreivi Vencel Dumba, jota Napoleon I ei edes nopeimmissa rientomarsseissaan voinut saavuttaa, ja hänen isänsä oli kenraali Prokóp Dumba, jota Preussin kruununperijä nimitti takaperoiseksi Moltkeksi.

Kun Brenóczy rykmentteineen oli leiriytynyt Wieniin, rakastui hän koko kaupungin tunteman kauniin Poldin ihaniin vaaleihin hiuksiin, ja niin tuli hänestä tuon taivaasta maahan asti ulottuvan kultaisen ihmeen laillinen omistaja — kun hän oli vannonut Augustinus-kirkossa rakastavansa sitä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Heidän onnellista avioliittoaan häiritsi kuitenkin sotaministeri, joka armeijan sotakuntoisuuden edistämiseksi siirsi bács-kevéläisen rykmentin Wieniin ja wieniläisen yhdessä Brenóczyn kanssa Bács-Kevéen. Everstinrouva, muistaen sitä mikä kirjoitettu on (»nainen seuratkoon miestään, rykmentin mukana»; Paavalin kirje korinttilaisille), muutti kimpsuineen Bácskaan. Täällä hän kuitenkin teki sen masentavan huomion, ettei Bács-Kevéssä ollut ainoatakaan Burg-teatteria, ei myöskään yhtään Prateria, ei edes kunnollista fiakkeria. Ne oli eversti häneltä viekkaasti salannut. Näissä oloissa oli luonnollista, että jalosukuista rouvaa kalvoi ankara koti-ikävä keisarikaupunkiin ja että hän purskahti itkuun joka kerta, kun hänen tyttärensä soitti sinisen Donaun valssia. (Bácskassa oli Tonava keltainen.)

Lopulta eversti ehdotti rouvalleen, että hän asettuisi Wieniin pikku tyttärensä kanssa asumaan, ja silloin hän ilosta nyyhkyttäen lankesi hellän miehensä kaulaan.

Joka vuosi hän tuli sitten kuukaudeksi Bács-Kevéen; eversti ihaili silloin yhä uudelleen hullaantuneena puolisonsa ihania hiuksia, ja bács-kevéläiset totesivat kateellisina, etteivät he koskaan olleet nähneet tämän onnellisempaa avioliittoa. Kuukauden kuluttua rouva ajoi taas asemalle, ääretön kukkavihko kädessään.

Jutka jäi luonnollisesti Wieniin äitinsä luokse. Puoleksi vuodeksi kerrallaan. Sitten — ehkäpä äidin ankarien kasvatusperiaatteiden tähden — hän alkoi yhtäkkiä puhua paljon rakkaasta isästään, kirjoitti hänelle oikeita rakkauskirjeitä, jopa vielä yöllä hiukan itkikin häntä ikävöidessään.

Isän pyynnöstä lähetettiinkin Jutka vihdoin Bácskaan. Kun hän täällä taas oli toipunut ensimmäisestä jälleennäkemisen riemusta ja mielipiteiden eroavaisuuksia rupesi ilmenemään hänen ja isän välillä muutamista etikettiä koskevista kysymyksistä, rupesi hän taas ikävöimään äitiään, niin että tyttö puolen vuoden kuluttua oli palautettava Wieniin.

Tämä uudistui sittemmin useat kerrat, ja pian tunsi Jutka itsensä yhtä kotiutuneeksi Graben asfalttikäytävillä kuin Kevén ruohottuneella isolla kadulla. Hänen wieniläiset tuttavansa huomasivat hänen magyarisen sanontansa verrattomaksi ja nimittivät häntä pieneksi unkarittareksi, ja Bácskan herrasmiehet nauroivat katketakseen pienen wieniläistytön pöyristyttäville germanismeille.

Kevéssä esim. hän huomasi mielipahakseen, että kesänäyttämön esitykset oli ruman ilman tähden lykätty tuonnemmaksi, ja Wienissä hän kerran juotuaan salaa lasin samppanjaa tunsi, että hänen päätään huimasi, minkä hän ilmaisi sanalla eingezwikt [unkarilais-wieniläinen sanaleikki, jota ei voi suomentaa siten, että siinä piilevä pila tulisi esille]. Kaikista dualistisen valtioyhteyden muodostumista — lähetystötkin niihin luettuna — oli Brenóczyn Jutka kaikkein täydellisin.

Noin kuukausi Jutkan kolmipäiväisen kotiarestin jälkeen — jolloin hän jälleen oli ruvennut kirjoittamaan ikävöiviä kirjeitä Wieniin — tapahtui joulun tienoissa, että herra eversti teki seuraavan kysymyksen neiti Elizille, joka palveli Jutkaa sekä kotiopettajattarena että seuranaisena:

— En tiedä, kunnioitettava Eliz-neiti, sanoi eversti, — en tiedä kumpi on helpompaa: pitää ohjissa kokonaista rakuunarykmenttiä vai nuorta tyttöä; tiedän vain, että jos minä täyttäisin velvollisuuteni niinkuin te, määrättäisiin minut heti eläkkeelle.

Neiti laski kirjan syliinsä, asetti rillit nenälleen ja huomattavan mielenkiintoisen näköisenä kysyi:

— Miten minun tulee ymmärtää tämä, herra eversti?

Mutta eversti pyörähti kantapäällään ja lähti Jutkan luo. Tyttö, joka myöskin oli lukuhommissa, antoi kirjansa turhan huomion välttämiseksi livahtaa pöytäliinan alle ja katsoi isäänsä hellästi hymyillen. Ja huomatessaan, että eversti oli raporttituulella — ryhtyi hän itse päättäväisenä hyökkäykseen.

— Isä, eikö äidiltä ole tullut kirjettä?

Kun Jutka kiihkeästi odotti wieniläiskirjettä, saattoi varmasti edellyttää, että kaunishiuksinen äiti vähän ajan kuluttua luonnon pyhän oikeuden nimessä vaatisi tyttärensä luokseen…

Wieniläiskirjeen mainitseminen hiukan hiljensi everstin mielenkuohua, mutta vielä sittenkin oli hänen äänensä kylliksi kunnioitustaherättävä, kun hän puhutteli tytärtään.

— Kuka oli se herra, tai paremminkin ensi vuoden vapaaehtoinen, joka eilen iltapäivällä saattoi sinut jäältä kotiin?

— Minutko? kysyi Jutka ihmeissään.

— Juuri sinut.

— Missä?

— Palatessasi kotia luistinradalta.

— Kunko minä tulin neiti Elizin kanssa?

— Juuri silloin.

— Muistan, isä, se oli kello puoli kuusi.

— Niin.

— Sen vapaaehtoisen nimi oli Géza Gyurkovics, selitti tyttö.

— Luuletko, etten sitä tietäisi?

— Mutta miksi sitten kysyt, isä?

(Oikeastaan hän kysyi sen vuoksi, että hän salaa toivoi saavansa Jutkan kieltämään saattajansa, jolloin hän epuuttamattomasti olisi osoittanut hänelle, että hän valehteli.)

— Ja milloin olet tutustunut herra Géza Gyurkovicsiin? kysyi eversti viekkaasti.

Jutka oli tietysti siksi älykäs, ettei lukenut tuttavuuttaan vapaaehtoisen kanssa tuosta muistettavasta yöstä alkaen.

— Eilisestä asti olen hänet tuntenut, sanoi hän viattomana. — Yliluutnantti Aron esitteli minut hänelle jäällä. Minä pyysin Aronia opettamaan minulle kaunoluistelua, mutta hän ei itsekään osannut… Hän sanoi heti esittelevänsä minulle herran, joka taisi kaunoluistelun temput niinkuin jumala, ja esitti herra Gyurkovicsin.

— Ja herra Gyurkovics osaa kaunoluistelua?

— Hän osaa mitä hyvänsä! sanoi Jutka syvästi vakuutettuna.

Minun täytyy huomauttaa, että Jutka vaatimattomasti salasi muutamia seikkaperäisempiä piirteitä jääkohtauksesta — joita hän nähtävästi piti sivuasioina, sellaisina, joilla suinkaan ei kannattanut vaivata muutenkin niin vakaviin rykmentinasioihin kiintyneen päällikön tarkkaavaisuutta. Mutta minä, joka en ole lukijoitani kohtaan velvollinen mihinkään sellaiseen huomaavaisuuteen, en ollenkaan aio salata näitä piirteitä.

Niin sitten kävi, että Jutka sinä muistorikkaana iltapäivänä yhtäkkiä tapasi itsensä kasvoista kasvoihin Géza Gyurkovicsin kanssa, joka luistimensa kärjellä juuri piirteli moitteettomia kahdeksikkoja ruumiinsa kallistuessa 45 asteen kulmassa jäätä vastaan. (Aivan kuin hän siten olisi tahtonut antaa armoniskun paljon pilkatulle painolaille.) Vapaaehtoinen huomasi tytön, tervehti ja alkoi sitten lähetä häntä yhä ahtaammissa kiekuroissa. Jos Jutka olisi vielä hetkenkään pysynyt paikoillaan, olisi vapaaehtoinen puhutellut häntä; mutta neitonen pani liiaksi arvoa muutamiin sovinnaisiin seurustelusääntöihin salliakseen miehen, jota hänelle ei ollut esitelty, saattaa itsensä sellaiseen asemaan. Neiti ei jäänyt paikoilleen, vaan kompuroi radan toiselle puolelle, missä näki yliluutnantti Aronin. (Hänen luisteluaan saattoi niihin aikoihin parhaiten nimittää kompuroimiseksi.)

— Aron, kysyi tyttö, — oletteko huomannut miten verrattomasti herra Birnbaum luistelee.

— Birnbaum? Mistä olette saanut sen nimen? Vapaaehtoisen nimi on Gyurkovics.

— Minua ette niinkään petä. Minä tiedän varmasti, että hänen nimensä on Géza Birnbaum.

— Mutta rakas neiti Jutka, vaikka minä sanon, että hän on Gyurkovics! Tamásilainen Géza Gyurkovics.

— Lyömmekö vetoa? Sata savuketta Birnbaumista!

— Mutta miten ratkaisemme vedon?

— Hän saa itse ratkaista…

Yliluutnantti kutsui luokseen vapaaehtoisen.

— On kysymys vedonlyönnistä… Sano neiti Jutka Brenóczylle nimesi.

Vapaaehtoinen sanoi nimensä, ja Jutka ojensi hänelle kätensä.

— Erehdyin, ja vasta muistan miettiä, ennenkuin väitän mitään.

Sitten hän kääntyi Aronin puoleen.

— Voitteko opettaa minulle kaunoluistelua? Tahtoisin niin kernaasti oppia…

— Valitan, etten ole edistynyt niin pitkälle, mutta minä suosittelen Géza Gyurkovicsia oppimestariksi, hän on erinomainen luistelija.

Jutka käänsi kylmästä punastuvat kasvonsa vapaaehtoiseen päin ja kysyi hymyillen:

— Tahdotteko ottaa minut oppilaaksenne?

Kahden minuutin kuluttua lensi everstin tytär Géza Gyurkovicsin käsivarteen nojaten radan poikki moitteettomin kaarroksin.

Myöhemmin hän meni tapaamaan neiti Eliziä, joka istui penkillä juuri selittäen naapurittarelleen pitävänsä hassahtavina kaikkia miehiä, jotka ovat olleet innostuneita pohjoisnaparetkiin, Franklin ja Bering niihin luettuina.

— Kuka oli tuo sotilas, jonka kanssa luistelitte? kysyi neiti.

— Onko sittenkin olemassa telepatiaa? huudahti Jutka hämmästyneenä. — Sillä vapaaehtoinenkin juuri kyseli teitä. Näin hän sanoi: kuka on tuo mielenkiintoisen näköinen aatelisnainen, joka istuu tuolla penkillä? Minä vastasin ylpeänä, että se on minun neiti Elizini.

Kun naiset sitten hämärissä aikoivat palata kotiin, polvistui huomaavainen vapaaehtoinen Jutkan eteen irroittaakseen hänen sievästä jalastaan luistimen. Silloin juuri Jutka nojautui neiti Eliziin ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Oletteko huomannut, miten ihaillen vapaaehtoinen teitä silmäilee?

Eliz-neiti hymyili ylimielisesti.

— Hyvä Jumala, luulenpa että hän on niin nuori, että voisin olla hänen — sisarensa. (Hän aikoi sanoa äiti, mutta sanoi kuitenkin mieluummin sisar.)

Géza Gyurkovicsin luulotellulla ihailulla oli monta seurausta matkassaan. Ensimmäinen oli se, että hän joka päivä saattoi seurata naisia kotiin luistinradalta, toinen, että neiti Elizin puvussa saattoi ruveta huomaamaan eräitä aristokraattisia pyrkimyksiä, ja kolmas oli, että Jutka hämmästyttävän lyhyessä ajassa ei ainoastaan osannut piirtää kauniita kaarroksia, vaan muutenkin edistyi rientoaskelin luistelun moninaisissa taidoissa.

Sen saattoi itse everstikin huomata, kun hän kerran käyskenteli luistinradalla ja jäykän alentuvaisesti katseli Jutkaansa, joka kiinteästi vapaaehtoiseen painaltuneena huomattavan varmasti kaarteli pitkin ja poikin peilikirkasta rataa.

— Hyvä on, vapaaehtoinen, sanoi ylväs leijona, — hyvä on, mutta varokaa kuitenkin…

Minkätähden? Sitä hän ei sanonut.

Eversti oli salaa — niinkuin sanotaan — tarjonnut tyttärestään viisikymmentä sadalta. Hän ei sen enempää kiinnittänyt huomiota vapaaehtoiseen, vaikka tämä huomiota herättävällä tavalla kalistelikin miekkaansa hänen ikkunansa aha, ja Jutka ei toistaiseksi halunnut lähteä kotiinsa Wieniin.