I. KEVÄTSILMUT.

KAKSOSET.

— Surullista olisi kuolla ilman perillisiä! — Niin huokaili huoliansa avioliittonsa toisena vuotena bács tamásilainen kartanonherra, joka jo siihen aikaan oli lakannut toivomasta, että taivas siunaisi hänen suremisensa lapsilla.

Tämä Sándor Gyurkovicsin huokaus osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi, sillä jo syksyllä osoitti taivas kerrassaan kaksinkertaisesti hänen huolensa aiheettomiksi lahjoittamalla hänen puolisolleen muistolahjaksi kaksoset. (Huolten huojennus — kuten tiedämme — uusiintui myöhemmin vielä useasti.)

Kartanonherran vanhempi veli, korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz Gyurkovics, kolumbácsilainen nimirovasti (in partibus infidelium) — huomasi kaksinkertaisessa perheilossa taivaan valtakunnan erityisen armonmerkin ja teki äidille ehdotuksen, että hän luovuttaisi toisen poikansa taivaantalon palvelukseen.

— Hyvä on, sanoi rouva Gyurkovics, — Gézasta teemme papin, silloin ei hän ainakaan tee sitä tyhmyyttä, että menee naimisiin.

Rouva Gyurkovics kannatti näet sitä omituista periaatetta, että tytöt tekevät viisaasti rientäessään nauttimaan avioliiton sakramentin, mutta väkevämmästä sukupuolesta hän ajatteli, »että hullu on se mies, joka ottaa ikeen kantaakseen». Miten hänen armonsa tahtoi yhdistää eri sukupuolien ristiriitaiset harrastukset, jää minullekin ikuiseksi salaisuudeksi.

Muuan vähäpätöinen perhetapaus pani kuitenkin vanhemmat ajattelemaan, tokko tosiaankaan Gézan sielussa oli niitä ominaisuuksia, joita pyhään toimeen vaaditaan. Eräänä kevätpäivänä istuivat näet molemmat lapset äitinsä silmäin varjossa aurinkoiseen eteiseen levitetyllä peitolla. Gézalla oli kädessään kautsuaasi. Bandilla samoin. Bandika — joka oli hyvin hiljainen ja kesy lapsi — tempaisi pikaisesti leikkikalun Gézan kädestä. Yhdeksänkuinen Géza läimäytti silloin mitättömän pienellä kädellään reilun korvatillikan pienen veljensä palleroiselle poskelle. Se oli kaikuva ja kaikin puolin ritarillisesti sääntöjen mukainen puusti, joka — koskapa Géza ei eläissään vielä ollut esikuvia nähnyt — välittömästi pulpahti lapsen sisimmästä luonnosta.

— Katsohan sitä pukaria! huudahti rouva Gyurkovics äidillisen itsetuntoisesti. — Hänestä ei kuuna päivänä tule pappia!

— Miksi ei? kysyi herra Gyurkovics. — Hänestä voi tulla vielä voimakas jäsen ecclesia militans'iin.

Seuraavana vuonna herra Gyurkovics sai jälleen uuden huojennuksen perintöprinssi-huoliinsa: Milánin, — kahden vuoden kuluttua vielä pojan: Gyurkan.

(Pyydän anteeksi, mutta tässä täytyy minun antaa pieni väliselitys. Saattaa pistää silmään, että kolmas lapsi, Milán, vaikkakin bunyevác-katolilainen, on saanut rácsilaisen ristimänimen. [Bunyevác ja Rác ovat etelä-unkarilaisia kansanheimoja, jälkimmäinen Serbian rajoilla asuva.] Tämä nimi, — josta nuori herra sittemmin paljon hyötyi antaessaan unkarilaisten herrojen juhlia itseään sulautuneen serbialaisen kansallisuuden edustajana — tämä nimi, sanon, on muisto eräästä rouva Gyurkovicsin harhaanmenneestä laskelmasta. Hellä äiti oli näet, antaessaan — väkivaltaisesti vaimentamalla ylimysmielisen omantuntonsa syytökset — kastaa poikansa kuulun bácskalaisen sikakuninkaan Milán Rádovanovicsin mukaan Milániksi, lähtenyt siitä aivan harhaanvievästä johtopäätöksestä, että rácsilainen kummi kerran testamenttaisi jonkin osan melkein häpeämättömän suuresta omaisuudestaan kummipojalleen. Mutta miljoonamies-vanhapoika käyttäytyikin aivan toisin. Tuontuostakin käydessään Gyurkovicsien talossa hän mieltyi niin perhe-elämän iloihin, että vei puolisokseen Gyurkovicsien kotiopettajattaren ja jo seuraavana vuonna rupesi itsekin katselemaan kummia itselleen.)

Vanhemmat Gyurkovics-pojat muuten vastaanottivat ilmeisellä vastenmielisyydellä tiheästi toinen toistaan seuraavat pikkusisarukset. Vieläpä Géza-poikanen kerran loukkasi äitiään kutakuinkin kyynelisellä kysymyksellä.

— Mitä noilla noin monilla kakaroilla tekee? tiedusteli hän elähtänein kasvonjuontein.

Ja kun toinen, Bandika, kerran tepasteli hoitajattarensa saattamana tamásilaisella ratapenkereellä ja näki haikaran, joka käyskenteli niityn vihreässä ruohikossa, niin hän raivostui. Hän kohotti pienen, nyrkkiinpuristetun kätensä ja sojotti sitä haikaralle.

— Ota ne takaisin! huusi hän. — Kuuletko sinä? Kaikki vie takaisin, — etteivät ne ehtimiseen paru!

Lapsenhoitajan väitteen mukaan Bandi Gyurkovics tahtoi haikaran avulla toimittaa tieltään sisarensa…

Monipäisellä perheellä on epäilemättä myöskin etunsa, joista suinkaan ei ole vähäpätöisin se, että sisaruksista voi muodostaa täydellisen nelivaljakon. Niin väittävät vanhat, luotettavat miehet, että varttuvat Gyurkovicsin pojat niihin aikoihin olivat ikäisiään etevämmät siinä, että he parkuivat pahasti ja kamalalla äänellä. Kuvaillakseen tätä heidän verratonta etevyyttään esitti muuan heidän aikaisempi kasvattajansa seuraavan uskalletun historiallisen hypoteesin:

Kimbrit ja teutonit peloittivat pakoon roomalaiset legioonat kauheilla sotahuudoillaan ja valtasivat ylisen Italian; jos kimbrit ja teutonit olisivat tehneet liiton Gyurkovicsin poikien kanssa, olisivat he varmasti valloittaneet Roomankin.

Varsinkin päästivät pojat huutonsa täyteen valtaan silloin, kun voimakkaat mielenliikutukset heihin vaikuttivat. Niin he esim. ulvoivat, kun leikki sujui rattoisasti, he ulvoivat silloinkin, kun heillä oli ikävä eivätkä he tietäneet mihin puuttuisivat, ja lopuksi ja varsinkin silloin he ulvoivat, kun saivat selkäänsä.

Heidän isänsä kuritti heitä keskimäärin kerran viikossa. Tavallisesti lauantai-iltana, maksettuaan päiväläiset. Kerta kaikkiaan antoi hän heille viikon varrella tehdyistä, mutta selville saamattomista koiruuksista. Ainoastaan aniharvoin olisi voinut todistaa kaikki ilmitulleet kujeet, ja herra Gyurkovics menettelikin senvuoksi siten, että hän piti jokaista poikaansa vastuunalaisena kaikista talossa tapahtuneista epäsäännöllisyyksistä. Pojat tiesivät isänsä tavat ja pötkivät suin päin käpälämäkeen, jos esim. särkyvän ikkunalasin kilinä sattui heidän korviinsa. Kaukonäköisinä olivat he tehneet useita aukkoja puutarhan aitaukseen; nämä aukot, joita he romanttisesti suurennellen nimittivät linnan porteiksi, he jakoivat keskenään, ja vaaran hetkellä livahti jokainen sisiliskona aukkonsa läpi avoimelle niitylle. (Poikkeuksena oli ainoastaan Milán, joka jo nelivuotiaana halveksi linnan porttia: hän lensi kuin ahdistettu kauris yli aitauksen.)

Usein saattoi nähdä herra Gyurkovicsin — piipunvarsi varovasti selän taakse piilotettuna — seisovan aitauksen luona neuvotellen lastensa kanssa, jotka mellastivat kedolla.

— Tule tänne, Géza poikani!

— Mitä siellä, isä kulta?

— Antaisin sinulle korvapuustin, poikaseni.

— En tule kahdestakaan, isä kulta! Alkeisopetuksensa saivat pojat kotonaan, ja he kuluttivat vuosittain keskimäärin yhden opettajan. Poikkeusilmiö oli nytkin Milán; hänen kukoistusaikanaan vaihdettiin vuodessa kolme opettajaa bács-tamásilaisessa linnassa.

Kaksoset, Géza ja Bandi, lähetettiin sittemmin kymnaasiin, Géza Bajaan ja Bandi Szabadkaan. Géza antoi itsestään ympäristölleen paljon puheenaihetta erään omituisen päähänpiston tähden. Muutamien kotoatuotujen dominokivien avulla hän keksi leikin, joka — opettajakollegion tutkimuspöytäkirjan mukaan — perusajatukseltaan paljon muistutti ferbliksi nimitettyä uhkapeliä. Tämän pelin salaisuuksiin hän ohjasi toverinsa ja voitti heiltä — julkisen selonteon mukaan — »heidän välipala-rahansa, heidän kynänsä ja kirjoitusvihkonsa».

Vuoden lopussa rehtori lähetti herra Gyurkovicsille kirjeen, jossa hän pyysi häntä panemaan poikansa johonkin toiseen kouluun, sillä muussa tapauksessa opettajakollegion olisi pakko erottaa Géza bajalaisesta oppilaitoksesta. Isä ei tuosta pahoin ällistynyt. Mutta hyvin hän kummasteli saadessaan samansuuntaisen kirjeen Szabadkan oppilaitoksen rehtorilta András-pojastaan. Seurauksena kummastakin kirjeestä oli, että Géza lähetettiin Szabadkaan ja András Bajaan. Molemmat opettajakollegiot totesivat sitten uutena lukuvuotena, että vuoden Gyurkovics oli edellistä paljon pahempi.

Että kaksoset näissä olosuhteissa kaikesta huolimatta kuitenkin lopettivat kymnaasin, vieläpä hankkivat itselleen ylioppilastodistuksen, selittää pääkaupungissa siihen aikaan rehoittava järjestelmä: yliopistoon johtavat yksityiset kymnaasit. Kannattaa mainita, että Gézan ja hänen isänsä välillä syntyi valitettava väärinkäsitys juuri ennen ylioppilastutkintoa. Géza oli näet, tyydyttääkseen jo kauan tuntemansa tarpeen, ostanut itselleen parin valkeita sääryksiä herra Gyurkovicsin laskuun. Tämän johdosta isä lyhensi niiden hinnan Gézan taskurahoista. Mokomasta kohtelusta Géza katkeroitui hyvin vakavasti.

— Minä en ole oma poikani maksaakseni itse vaatteeni. Jos minua siten kohdellaan, en kuuna päivänä suorita tutkintoani…

Herra Vecsera, mainitun laitoksen rehtori, hymyili siihen pilkallisesti.

— Ettekö suorita tutkintoanne? Se ei riipu teistä, vaan minusta, rehtorista.

Kun tuli tutkintopäivä, etsittiin Gézaa turhaan luokkahuoneesta. Hänen opettajansa ilmoitti, että nuori herra loikoo vuoteellaan vakavana päätöksessään, että — ipsissima verba! — ei edes Isä Jumalallekaan suorittaisi tutkintoaan… Herra rehtori syöksyi vihasta loimottaen makuuhuoneeseen.

— Gyurkovics! Tulkaa paikalla suorittamaan tutkintoanne!

— En, vaikka Jumala käskisi!

— Ettekö? — No silloin minä teille näytän, että minä se tässä olen rehtori ettekä te!

Hän antoi kahden professorin vetää Gézan sängystä ja väkivoimin pukea vaatteet hänen yöpaitansa päälle, jonka jälkeen hänet kannettiin luokkaan. Poika ponnisteli vastaan epätoivoisen voimalla, vastasi hävyttömyyksillä ja typeryyksillä hänelle tehtyihin kysymyksiin — mutta väkivalta voitti ja Géza Gyurkovicsista tehtiin ylioppilas yhdessä veljensä Bandin kanssa, joka nöyrästi alistui kohtaloonsa.

Bandi, joka aina oli osoittanut erityistä kiintymystä maalaisherrojen keltaisiin sääryksiin ja mahdottomankuosisiin metsästystakkeihin, lähti magyaróvárilaiseen maanviljelysakatemiaan, mutta Géza, jonka päältä kolumbácsilainen rovasti jo aikoja sitten oli ottanut suojelevan kätensä, jatkoi opintojaan Budapestin juristikahviloiden pelipöytien ääressä.