KIRJAILTU LIIVI.

Tuskin oli pikajuna lähtenyt liikkeelle, kun Milán tunsi hirvittävän pistoksen sydämessään… Hän muisti veliparkansa, Gyurkan ja Sándorin, jotka jo viidettä päivää ikävöiden odottivat häntä Sándor-kadun huoneistossa, kirjaillun liivin seurassa.

Seuraavalla asemalla hän pisti jo päänsä avatusta ikkunasta ja sanoi kiihkeän kärsimättömästi.

— Emmekö vielä ole Budapestissä? Tämä juna kulkee aivan häpeällisen hitaasti! Saisivat oppia amerikkalaisilta!

Hän osti asemalla pääkaupunkilaisen sanomalehden ja silmäillessään johtavaa kirjoitusta hän päästi helpotuksen huokauksen.

Ministeri Déneksen seuraaja!

Hänen ministerinsä oli siis lopullisesti syösty. Ylimääräinen notaari ei ollut kymmeneen päivään näyttäytynyt virastossaan, ja hän oli synkin miettein ajatellut niitä kurinpitotoimenpiteitä, joihin hänen laiminlyömisensä antoivat aihetta; mutta nyt hän uskoi varmasti, että hän yleisen sekasorron aikana pelastuisi pälkähästä.

— Dénes on siis kaatunut, sanoi Milán matkatoverilleen.

Hänen matkatoverinsa oli sama kécskalainen vierailija, johon hän oli tutustunut kasinossa, tuntematta hänen nimeään, ja josta hän tiesi vain sen verran, että hän oli läsnä kaikkialla ja kotiutunut joka taloon.

— Minä säälin Dénestá, sanoi toinen, — sillä hän oli koulutoverini ja hyvä ystäväni…

(Montakohan koulutoveria mahtaakaan yhdellä ministerillä olla! ajatteli Milán itsekseen.)

— Nyt hän varmaankin menee naimisiin rouva Hetviczin kanssa, jatkoi toinen.

— Kenen kanssa?

— Vapaaherrattaren…

— Niin ministerikö?

— Tietysti, Dénes… Johan koko piirikunta sen tietää…

Kaikkitietävä herra alkoi laajasti ja perusteellisesti kertoa Hetvicz-Dénes-jutusta — Milánin pitäessä viisaasti omana salaisuutenaan sen, ettei tietänyt koko jutusta mitään.

— Minä oleskelin ennen paljon Janky-perheessä ja muistan hyvin rouva Hetviczin tyttöajat… Hän oli jo silloin hiukan — miten sanoisinkaan — tuulihattu! Hän rakastui ylipehtorin poikaan, Dénekseen, joka jo silloin oli pikkuvirkamiehenä ministeriössä… Se mahtoi olla hullu ja omituinen rakkaussuhde, ja siitä kuiskailtiin piirikunnassa ihmeellisiä asioita… Sanottiin, että vapaaherratar menisi hänen kanssaan naimisiin, mutta kerrottiin niinkin päin, että hänen suorastaan täytyisi mennä Dénekselle… Sen verran on varmaa, että vapaaherratar Janky koko Gothan almanakan kauhuksi tahtoi ruveta rouva Dénekseksi, mutta jokin pieni riitakysymys erotti rakastavaiset. Vapaaherratar toivoi näet, että Dénes hankkisi itselleen aateluuden, mikä hänelle olisi ollut hyvin helppoa… Mutta Déneksen porvarillinen hienotunteisuus asettui sitä vastaan, ja kun tässä koko maan kaikkein niskoittelevin mies oli maan itsepäisintä naista vastaan, oli seurauksena välien särkyminen… Ja rikkoakseen lopullisesti kaikki suhteensa nai vapaaherratar vihapäissään Hetviczin… Mutta Dénes, hurja pyrkimyksen mies kun oli, kiipesi sittemmin porras portaalta koko virkamiesuran asteikon…

(Milán Gyurkovics muisti nyt kohtauksensa syreeninkukka-naisen kanssa valtiopäivät aion parvekkeella. Hänen matkatoverinsa jatkoi muistelmiaan.)

— Ne, joilla useammin on tilaisuus tavata heitä molempia, arvelevat, että — vaikka he ylpeästi välttävät toisiaan eivätkä koskaan mainitse toistensa nimiä — he yhä vieläkin kynnenpäihinsä asti ovat katkerasti toisiinsa rakastuneet… Totta on, että Dénes on huomattavan välinpitämätön naisia kohtaan, vaikka he kyllä usein kiertelevät hänen ylhäisyyttään, vanhaapoikaa. Ja rouva Hetvicz ponnistelee epätoivoisen voimalla kirvotakseen miehestään… Jos Dénes sanoisi ainoankaan sovinnon sanan, uskon, että rouva vähääkään empimättä olisi valmis suinpäin hyökkäämään hänen syliinsä… Mutta tähän asti on Déneksellá ollut liian korkea asema, sellaiseen jotta hän olisi voinut ilman muuta antautua häväistysjuttuun… Mutta tänään on toisin. Dénes ei ole enää ministeri, ja hovissa, joka on varjelevan kätensä häneltä riistänyt, ei hänellä ole mitään menetettävää… Hän on maistanut kaiken maailman suuruutta, hän on väsynyt ja kadottanut halunsa sellaiseen, — on mahdollista, että hän nyt haluaa maistaa sitäkin, mitä tavallisesti sanotaan onneksi.

Matkatoveri vaikeni, ja Milán teki kädellään tyytymättömän liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut karkottaa hyttysen nenältään. Näin hän ajatteli itsekseen:

— Tämä minun hyvä ystäväni, jonka nimeä en tiedä, on joko runoilija tai juoruakka tai papukaija… Sillä sellaista, että kaksi ihmislasta rakastaa toisiaan salaa kymmenen vuotta, voi kyllä tapahtua romaaneissa, mutta ei Kécskassa…

Sen jälkeen he keskustelivat muista asioista, ja matkatoveri pani merkille, että toinen, jonka nimeä ei hänkään tietänyt, oli erittäin rakastettava mies.

— Jos sinulla joskus Budapestissä käy aika pitkäksi, niin minä tulen tervehtimään sinua, minä…

Samalla hän ojensi Milánille nimikorttinsa. Gyurkovics heitti siihen ohimennen silmäyksen ja puraisi huultaan pidättääkseen nauruaan. Miten voi nimikortti olla tämmöinen:

Jenő Gáspár

Crik-Szent-Gáspárista ja Kraszna Gellérista, keis. ja kunink. hoviherra, M.A.R:n ritari, suurtilallinen y.m:

(Mitä merkitsee M.A.R., jonka ritarikunnan jäsen matkatoveri oli, sitä ei Milán Gyurkovics enkä minäkään ole saanut selville.)

Myöskin Milán antoi matkatoverilleen oman nimikorttinsa, ja nyt puraisi toinenkin huultaan, pidättääkseen nauruaan. Miten voi nimikortti olla tämmöinen:

Gyurkovics

Kun Milán Budapestin asemalla nousi vaunuihin, valtasi hänet kauhea rauhattomuus.

— Aja niin joutuin kuin voit, huusi hän ajurille.

Hän tuli Sándor-kadulle ja hyökkäsi käytävässä neljä porrasta kerrallaan.

— Kun vain en tulisi liian myöhään!

Huoneiston ovi oli lukittu, hänen ankariin kolkutuksiinsa ei kukaan vastannut, ja Frau Annan komerosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Onneksi oli hänellä mukanaan eteishuoneen avain, niin että hän ainakin pääsi sisälle… Voimakkaasti sykkivin sydämin hän astui ensimmäiseen huoneeseen… Hän oli yhtä rauhaton kuin on vuorityömies tunkeutuessaan sortuneeseen solaan, missä hänen toverinsa ovat odottaneet apua jo viisi vuorokautta…

— Gyurka! Sándor! huusi hän lempeästi ja lohduttavasti.

Ei kuulunut vastausta. Toisessa huoneessa olivat sängyt tyhjinä.

— Pojat! Älkäähän nyt… sanoi Milán nauraen, mutta hänen naurunsa ei lähtenyt oikein sydämestä.

Huoneisto oli kovin kylmä ja epämiellyttävä. Hän palasi taas Frau Annan komeroon. Missähän ne mahtoivat olla? Sitten hän tutki tarkkaan molemmat huoneet, tarkasti vielä sängynalukset, mutta mistään ei hän löytänyt mitään, joka olisi osoittanut, että siellä oli ihmisiä joskus asunut… Asunto oli autio ja tyhjä niinkuin asumaton saari keskellä aavaa valtamerta.

Vihdoin hän avasi kaapitkin. Toisen vaatesäiliön ovenpielestä hän löysi kirjaillun liivin, unohdettuna ja salaperäisenä niinkuin kivikauden eläin…

Taikauskoinen pelko valtasi hänet, kun hän samassa kuuli ääniä takanaan. Ovella hän näki Frau Annan, iso huivi päässään ja kädessään paperikäärö. Rouvakin pelästyi pahasti huomatessaan Milánin surkeat kasvot.

— Jessus Maria! Vieläkö armollinen herra elää?

— Missä on Gyurka? Missä on Sándor?

— Eikö armollinen herra vienyt heitä mukanaan?

— Minäkö?

Minkä hän Frau Annalta sai kuulla, oli yhä enemmän omiaan saattamaan hänet rauhattomaksi. Pojat olivat neljä viisi päivää sitten hävinneet huoneistosta, vähän sen jälkeen, kun Milán oli matkustanut Kécskaan.

— Missä he lienevätkään? kysyi Frau Anna.

Milán kohautti olkapäitään.

— Olenko minä veljeni vartija?

Hän sanoi niinkuin Kain, kun Herra häneltä kysyi hänen veljeänsä Abelia.

— Kain! Kain! Missä ovat sinun veljesi Gyurka ja Sándorka?

Vaikka ehätänkin kertomukseni tapausten edelle, kerron kuitenkin, että Milán odotti vielä kolme päivää veljiään kotona. Hän etsi heitä kahviloista ja päivällisaikaan Vácsi-kadulta. Aina vain turhaan! Hän sähkötti kotiinkin Bács-Tamásiin, mutta sieltä vastattiin, ettei siellä tiedetty pojista mitään.

Vielä yhden yrityksen hän teki. Hän pani seuraavan ilmoituksen erääseen sanomalehteen:

Gyurka ja Sándor! Tulkaa kotiin. Kaikki on anteeksi annettu.

Milán.

Mutta ei siihenkään kuulunut vastausta…