ÄIDIN SYDÄN.

Hyvään aikaan ei tapahtunut mitään mainitsemisenarvoista.

Géza Gyurkovics suoritti myöhemmin upseerintutkintonsa. Tietopuolisessa sotataidossa hän tosin osoittautui surkuteltavan tietämättömäksi, mutta koska hän istui reippaasti satulassa ja osasi kaikuvalla äänellä komentaa rakuunaosastoa ja kun tutkijoiden korviin oli tullut huhu, että Gyurkovics empimättä ampuisi kuulan otsaansa, jos hänet reputettaisiin, niin isät tekivät päätöksensä hänen edukseen.

Jo aikaisemmin oli hänessä kypsynyt päätös ruveta sotilasalalle, ja tultuaan nimitetyksi reserviupseeriksi hän palasi viipymättä bács-kevéläiseen varusväkeen suorittamaan kuusikuukautista koepalvelustaan.

Koko sinä aikana eivät Jutka ja hän saaneet nähdä toisiaan. Eversti oli kyllin viisas vaatiakseen Gézalta kunniasanan, ettei hän ilman erityistä lupaa käy tervehtimässä tyttöä, ja Géza, kuten lukijani tietävät, ampui kernaammin kuulan otsaansa kuin petti sanansa. Kuitenkaan ei kielto käsittänyt kirjeenvaihtoa, ja rakastavaiset riensivät mahdollisimman paljon käyttämään hyväkseen everstin muistamattomuutta.

Everstin tytär, aloitti kirjeenvaihdon Wienistä seuraavilla valituksen sanoilla:

»Minä olen kovin onneton, sillä täällä ne kohtelevat minua aivan kuin jotakin koulutyttöä. Äiti konfiskeeraa (alkuperäisessä kirjeessä oli: konfixhkiiraa!) päivittäin jotakin minun isästäni, ja jos minä yhä edelleen nuorrun samassa määrin, täytyy minun ennen pitkää hankkia itselleni imettäjä. Mutta vielä silloinkin minä jumaloin sinua — j.n.e…»

Sitten: »Kirjoita tällä osoitteella: Hero ja Leander — poste restante.»

(Olisi mielenkiintoista tutkia kerran, mistä kaikki tytöt ovat päässeet poste restante-järjestelmän perille. Sillä kaikki tuntevat sen.)

Joka viikko he kirjoittivat toisilleen useastikin, neli-, kahdeksan-, kaksitoistasivuisia kirjeitä. Mielestäni ei ole tarpeellista jäljentää tähän kaikkia sataaseitsemäätoista — keskimäärin kahdeksansivuista kirjettä — lienee kylliksi, jos teen pienen poiminnon niistä. Kas tässä: Tähti, kukka, meri, aurinko, — monta tuhatta miljoonaa, lukemattomia, mittaamattomia, sanomattomia — onni, suru, kuolema, kärsimys, toivo, autuus, — iäti, ei koskaan…

Näihin kirjeisiin liittyi usein hauskoja lähetyksiä. Jutka lähetti välistä valokuvia, harvemmin kiharoitaan, useimmin kuivattuja kukkasia. Géza Gyurkovics lähetti parhaasta päästä suukkosia. Miten paljon tätä viimeksimainittua tavaraa mahtuu yksinkertaiseen kirjeeseen, sitä en näin käden käänteessä voi laskea.

Loppui vihdoin kuusikuukautinen koepalvelus, ja Géza määrättiin budapestiläiseen rykmenttiin aliluutnanttina vakinaiseen palvelukseen. Tuskin hän oli asettunut pääkaupunkiin, kun Jutka jo kirjoitti hänelle Bács-Kevéstä. Eversti oli heti aliluutnantin lähdön jälkeen noutanut tyttärensä Wienistä. Jutka oli näet lyhyiden hameiden katkeroittamana kirjoittanut niin surumielisen, ikävöivän, rukoilevan ja nöyrän kirjeen, ettei ankara sotilas voinut sitä vastustaa…

— Vien hänet pariksi viikoksi luokseni, sanoi hän rouvalleen.

Tietysti Jutka aloitti jälleen dualistisen elämänsä siellä, missä hänen oli täytynyt pannaanjulistuksen tähden siitä luopua. Ensi työkseen hän lahjoitti pois kaikki lyhyet hameensa, sitten hän maata laahaavalla hameella ja vihatun lastenhatun sijaan hankitulla rohkeamuotoisella kolibri-stillebenhatulla hurmasi koko armeijan ja nostoväen. Ja — kaikin puolin noudattaakseen elämässään perusohjeitaan — hän poltti iltapäivisin salaa yhden isänsä savukkeen, joka tuotti hänelle sangen ankaria ponnistuksia itsensä voittamisessa.

Näihin aikoihin tapahtui, että Bandi Gyurkovics aikaisemmin mainituilla perhekieseillä ilmestyi Bács-Kevéen ja kävi tervehtimässä Brenóczyja.

Tervehdyskäynnin alkuvalmistuksissa on huomattava eräs keskustelu Bandin ja hänen äitinsä välillä. Se koski Gézan kihlausta. (Ilmaisemalla sanan kihlaus harvennettuna olen tahtonut kuvata hänen armonsa sitä kohtaan osoittamaa purevaa ivaa.) Kun hänen armonsa ensi kerran kuuli puhuttavan poikansa kihlauksesta, remahti hän isoon nauruun.

— Mutta tässä ei ole kysymys mistään pilasta, sanoi Bandi, joka tunsi veljensä itsepäisyyden. — Jos Géza kerran on päättänyt, menee hän myös naimisiin tytön kanssa.

— Anna hänen vain mennä naimisiin, niin ei hän koskaan mene naimisiin! viisasteli rouva Gyurkovics, joka usein osoitti omituisia loogillisia käänteitä.

Kun hän kuitenkin muutamia kuukausia myöhemmin alkoi aavistaa, että hänen itsepäisen poikansa mielessä sittenkin liikkui sellaisia aikeita, vihastui hän ankarasti. Rouva Gyurkovicsin mielipide oli — kuten aikaisemmin olen maininnut — että kaikki miehet, jotka menevät naimisiin, ovat hulluja. (Kunnioitettavina poikkeuksina piti hän kuitenkin myöhäisempiä vävypoikiaan.) Lempeämmin arvosteli hän ainoastaan niiden poikiensa avioliittoja, joiden rouvien isät kuuluivat korkeimmin taksoitettujen joukkoon. Muuten oli hänen mielestään onnellisen avioliiton perusehtoja se, että mies oli ehtinyt kypsyneeseen ikään, joka alkoi kolmannenkymmenennen ikävuoden tuolla puolen.

— Tahtoisinpa kernaasti tietää, millä he oikeastaan aikovat perustaa perheen? kysyi rouva Gyurkovics. — Eihän heillä kuulemma ole ropoakaan.

(Jonkin verran = 50,000 floriinia; rahaa = 100,000 floriinia; varakas = 200,000 floriinia; hyvin varakas tai paljon rahaa = ei ole olemassa.)

— Millä hän aikoo perustaa perheen? mietti Bandi Gyurkovics. — Ehkä hän luottaa siihen, että äiti menee hänen edestään takuuseen… [Unkarissa, samoinkuin useimmissa Euroopan maissa, täytyy armeijassa toimivan upseerin esittää takuumiehet aikoessaan mennä avioliittoon.]

— Kuka hänelle menisi?

— No äiti…

— Minäkö? Entä mihin minä menisin?

— Takuuseen!…

— Jotta hän voisi mennä naimisiin sen tytön kanssa?

— No niin…

Siihen sanoi rouva Gyurkovics jotakin hyvin kummallista.

Näin hän sanoi:

— Olemmeko sitten Aasiassa, villien parissa, että poika ajattelisi sellaista äidistään? Vai sitä vartenko minä olen olemassa, että naittaisin kenen hyvänsä kuninkaan sotilaista?

Tämä takaperoinen ajatus, että Géza naisi köyhän tytön, huolestutti kaikesta huolimatta kuitenkin äidin sydäntä. Hän huomasi, että hänen oli pakko tehdä jotakin, ellei nyt muunkaan vuoksi, niin kuitenkin omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kerran sanoikin hän sitten Bandille, että tämä lähtisi Kevéen ja kävisi tervehtimässä Brenóczyja.

— Lähde heille ja juonna naamasi niin yksinkertaisen näköiseksi, kuin ei sinulla olisi yhtään mitään mielessä… Ehkä saat silloin selville jotakin, mikä voi meitä hyödyttää…

Eversti vastaanotti nuoren herran erittäin sydämellisesti. Sittenkun Gézan elämänrata oli käynyt varmemmaksi, punnitsi isäkin vakavammin avioliiton mahdollisuuksia. Bandilla oli sitäpaitsi vaatimaton, mutta ei suinkaan peloittava kyky, jonka avulla hän saavutti Brenóczyn myötätunnon ja joka kyky häntä muuten suuresti auttoi elämäntaistelussa: hän saattoi saada kasvoihinsa miellyttävästi rajoitetun, niin sanoakseni erikoisen — sanalla sanoen vilpittömän yksinkertaisuuden ilmeen, joka jo ensi näkemällä avasi hänelle tien rehellisten ihmisten sydämiin. Jo koulussakin oli hän tämän ominaisuutensa avulla voittanut helläsydämisimmät opettajansa puolelleen näyttelemällä ahkeraa, mutta hidastajuista oppilasta — vaikka hän itse asiassa oli penikka älyltään, jonka vain hänen laiskuutensa etevämmyydessä voitti. Joka nyt kerran näki hänen ruskeat kasvonsa ja hiukan surumielisesti katsovat silmänsä, ajatteli itsekseen: Tämä poika ei liene mikään kynttilä, mutta varmaankin hän on luonne, ellei tosin erittäin henkevä, niin ainakin syvästi tunteva ihminen…

Jutkan saattoi tämä tulevan langon käynti aluksi hämilleen. Hän tunsi arkaa kunnioitusta Bandia kohtaan, jonka Gézaa muistuttava yhtäläisyys häntä peloitti. Myöhemmin, iltapäivän kuluessa, hänen rohkeutensa palasi, ja silloin huomasi, että everstin Jutka tilaisuuden sattuessa saattoi osoittautua harvinaisen rakastettavaksi. Hän tunsi, että tämä käynti merkitsi hänelle hyvin paljon, ja sentähden hän tahtoi antaa monenlaisten kotoisten hyveiden miellyttää Bandia, mikä myös sangen suuressa määrin hänelle onnistui. Pisara mielenliikutusta, jonka hänessä saattoi huomata, teki hänet suorastaan vastustamattomaksi.

Bandi siirsi keskustelun usein kaksoisveljeensä, puhuen hänestä suopeasti, niinkuin on tapana muistella hemmoteltua lasta. Mutta kun hän illan tullen jälleen nousi kieseihinsä, myönsi hän hiljaisessa mielessään, että Gézalla sittenkin on järki tallella.

— Sinä saat lähteä sinne vielä kerran, sanoi rouva Gyurkovics paria päivää myöhemmin. — Sinun täytyy olla olevinasi aivan kuin et mitään erikoisempaa hautoisi, mutta sinun täytyy kuitenkin tilaisuuden tullen puhua Gézasta… Sano heille, että hän on hullu, tappelupukari, velkojentekijä… ja kortinpeluu! Se tekee hyvää…

Tällä kertaa Jutka vastaanotti Bandin niinkuin uskotun ystävän. Hän vei hänet pieneen huoneeseensa, — jonka sisustus muistutti huonekoristuksia kansannäytelmässä Ördög pirulái [Pirun pillerit] — siellä hän istutti hänet kiikkutuoliinsa ja juorusi hänen kanssaan kahden tunnin ajan. Hän ei laiminlyönyt tarjota hänelle muitakin nautintoja, hän hyvitteli vierastaan savukkeilla ja konjakilla, pirskotteli Bandin käsille hajuvettä ja nenäliinaan lavendeliöljyä.

Kolmannella vieraskäynnillään Bandi vei kukkavihkon Kevéen ja toi sieltä kotiaan Tamásiin Jutkan valokuvan. Tästä käynnistä seurasi, että Jutka uskoi hänelle kaiken. Pyöristetyssä ja yhtäjaksoisessa esitelmässä, oikein kaunopuheisesti hän ilmaisi hänelle sydämensä surut, aivan kuin hän ei ensi kertaa olisi kertonut rakkautensa tapahtumia. Eikä hän ensi kertaa kertonutkaan, sillä ennen Bandia oli neljä viisi wieniläistä ja yksi tai pari kevéläistä ystävää kuullut Jutkan surumielisen kertomuksen, paitsi kapteeninrouvaa ja kaikkein pienintä sotaravintoloitsijatarta, jonka somilla käsitöillä huomaavainen Jutka jouluna tavallisesti yllätti herra everstiä ja hänen rouvaansa.

Samalla hän höysti kertomuksiaan pienillä itkukohtauksilla ja luki lopuksi muutamia Gézan kirjeitä. (Tähti — kukka — ikuisesti y.m.)

Bandilla oli, kuten jo mainitsin, niin miellyttävät ja luottamusta herättävät kasvot, että ne suorastaan herättivät sellaisia tunnustuksia.

— Minä olen hyvin onneton, sanoi Jutka, — sillä koko maailma on minua vastaan…

Bandi riensi ihmiskunnan nimessä panemaan vastalauseensa sellaista, hänenkin kohdalleen osuvaa syytöstä vastaan.

— Kuinka voitte niin sanoa, Jutka-neiti?

— Ettekö te sitten olekaan minun viholliseni?

— Teidän — minä? Minä teidän!

Tämä Bandin lausunto ilahdutti paljon Jutkaa.

— Kuinka jalo te olette, Bandi! Katsokaa, minun sydämeni kuiskasi jo minulle, että te olette sellainen… Tänään näen teidät vasta kolmannen kerran, mutta lukuunottamatta isääni en kehenkään niin luota kuin teihin…

(Hän sanoi: lukuunottamatta isääni — mutta itse asiassa oli hänen isänsä ainoa, jolle hän ei virkkanut mitään.)

Kun rouva Gyurkovics sitten huolellisesti tarkasteli Bandin mukanaan tuomaa valokuvaa, sanoi hän näin:

— No katsohan — ja oikein soma!

Bandi sai pari päivää myöhemmin kirjeen Jutkalta. Tämä kirje oli grafologisestikin erikoisen mielenkiintoinen todistuskappale, sillä tyttö alkoi näihin aikoihin muodostaa helmenpyöreitä pieniä kirjaimiaan ylimyksellisen korkeiksi heinäsirkkakirjaimiksi. Hän kirjoitti, että kevéläiset upseerit panevat toimeen pienen juhlan, johon hän rykmentin puolesta innokkaasti pyysi Bandia tulemaan.

— Lähde, poikani, sanoi rouva Gyurkovics.

Hellän äidin sydämen täytti jokin suloinen aavistus. Annahan olla, everstin tytär alkaa kiintyä Bandiin. Jos hän rakastuu häneen — ja kaikilla Gyurkovicsin pojilla oli kyky saada kaikki tytöt rakastumaan itseensä, — jos Jutka rakastuu häneen, ajatteli hän, silloin hän joka tapauksessa rikkoo välinsä Gézan kanssa, eikä Bandi ota vaimokseen sellaista tyttöä, joka on osoittautunut niin muuttelevaiseksi…

Kohottakaamme lakkiamme äidin sydämelle, joka lastensa vapauden nimessä taistelee kekseliään viekkauden vasamilla.

Kun Bandi palasi bács-kevéläisistä huveista, alkoi rouva Gyurkovics kysellä:

— Tanssitko hänen kanssaan?

— Tanssin. Csárdáan ja katrillin.

— Mistä puhuit hänelle?

— Sanoin, että Géza on kortinpeluri…

— Se kuuluu joltakin, sinä uljas urho! sanoi rouva Gyurkovics itsekseen jättäessään poikansa yksikseen vaihtamaan vaatteita.

Bandikin sanoi jotakin itsekseen, ryhtyessään peseytymään. Näin hän sanoi:

— Äiti parka, jospa hän tietäisi, ei hän koskaan olisi synnyttänyt minua!

(Ellen erehdy, on tämä lause kotoisin tappelupukari Elefántovicsilta, joka tavallisesti käytti sitä, kun hänen vastapelaajansa tarokissa kaatoi hänen pagátinsa.) [Tarok on hyvin yleinen, mutta samalla sangen vaikea unkarilainen korttipeli. Siinä käytetään erityisiä kortteja, joista tärkeimmät ovat: skiz, xxi ja pagát. Pelaajia on seurueessa kolme.]