LŐCSEN KELTAINEN ROUVA.

Katkera sissisota, jota käytiin vapaaherrattaren ja sotamarski Hetviczin välillä (milloin häikäilemättömän suorasukaisesti, milloin salatun viekkaasti), oli hiljattain saanut arveluttavan käänteen.

Tuo kauhea, kaunis rouva oli saanut ilkeän päähänpiston: hän tahtoi pakottaa miehensä ottamaan eron, ja saadakseen tahtonsa perille koetti hän kaikin tavoin halventaa häntä sotilaspiireissä. Lainkuuliainen sotamarskin rouva heittäytyi yht’äkkiä poliittiseen vehkeilyyn, sanan 1849-vuotisimmassa merkityksessä. Minun tarvitsee vain mainita muutamia piirteitä vapaaherrattaren valtiollisesta toiminnasta.

Niin tuli yleisesti tunnetuksi, että Kécska-piirin edusmiehen, saadakseen ehdokkuutensa läpiajetuksi, oli täytynyt antaa rouva Hetviczille kirjallinen sitoumus, jossa hän lupasi »alati mustata valtiopäivillä itävaltalaista armeijaa…»

Ankarasti järkytti sotamarskin asemaa muuan vapaaherrattaren lausunto, joka kiersi sanomalehdissä pääkaupungissa tapahtuneiden katumielenosoitusten aikana. Vapaaherratar oli näet sanonut, että hänen miehensä oli liian innokas magyari antaakseen määräyksen sotaväelle ampua suojatonta ihmisjoukkoa. Tämä herätti Wienissä paljon pahaa verta, ja Wehrzeitung ehätti selittämään yleisölle, että sotamarski Hetvicz ei ollut mikään magyari, vaan mähriläinen, ja että hän hyvinkin kykeni ammuttamaan suojatonta väkijoukkoa, koska hän oli tehnyt saman jo Lombardiassa.

Paljon oli myöskin puhuttu sotamarskin erosta, kun vapaaherratar elokuun kuudentena kiireestä kantapäähän mustiin puettuna oli ottanut osaa Arádin marttyyrien surujumalanpalvelukseen ja vielä samana päivänä julkisessa matineassa hehkuvan innostuneesti lausunut Talpra magyar'in. [Nouse magyar, isänmaasi kutsuu! Unkarilaisten kansallislaulu, jonka Sándor Petöfi lausui 14 p. maaliskuuta 1848 kansallismuseon portailta vallankumouksen puhjetessa.]

En tiedä millä sotamarski Hetvicz rauhoitti wieniläiset, mutta varmaa on, että hän kauniilta rouvaltaan otti halun enempiin valtiollisiin vehkeilyihin hyviksi ajoiksi. Marraskuun seitsemäntenä hän näet ankarasti ilmoitti vapaaherrattarelle, että hän laillista tietä tuomituttaa hänet järkensä menettäneeksi, ellei hän lakkaa halventamasta häntä julkisesti.

Armollinen rouva ymmärsi heti, että tämän julman ajatuksen oli keksinyt hänen anoppinsa, vanha vapaaherratar, jota hän läheisen perhepiirin keskuudessa nimitti Löcsen keltaiseksi rouvaksi. (Vanha rouva asui tavallisesti Löcsessä, ja hänen ihonsa oli sitruunankeltainen.) Tämä yhdeksänkymmenvuotias nainen, jota jo kymmenen vuotta oli kuljetettu rullatuolissa, oli kylmä ja terävä kuin teräksinen miekka. Hän eli kokonaan omissa maailmoissaan, ja kun hän hyvin harvoin ilmaantui perheensä keskuuteen — jonka asioita hän kuitenkin rajattomasti hallitsi —, kohdeltiin häntä aina kunnioituksella ja melkein yliluonnollisella pelolla. Hän oli hyvin jumalinen, pöyhkeä ja yltiöpäisen siveellinen nainen, joka Hetviczien perheessä ylläpiti ylimyksellisiä perintätapoja.

(Rakastettavan lukijani mielestä tuntuu ehkä hiukan omituiselta, kun samassa hengenvedossa kerron, ettei Justus Perthin aateliskalenterissa tiedetä mitään vanhan vapaaherrattaren sukujuurista. Hänen isästään en tiedä mitään, mutta hänen äidistään tiedän, että hän oli wieniläinen pesijätär ja että itse myöhempi vapaaherratar Hetvicz oli Wienin hovioopperan tanssijatar ja saavutti suurta suosiota Triko-Netti nimisenä. Että Triko-Netistä tuli ylimysmielisten perinnäistapojen luontainen edustaja, on joka tapauksessa hyvin kummallista, mutta tapahtuu niitä kummempiakin asioita maailmassa.)

Mutta palatkaamme Milán Gyurkovicsin luo, jota neljä nuorta, virkeätä hevosta hurjaa neliä kiidätti Kécskan linnaan, missä Löcsen keltainen rouva tällä hetkellä hallitsi. Hevosia ohjasi nuori vapaaherratar, joka — kuten useimmat urheilijattaret — oli hyvin uhkarohkea ja huono ajaja. Kun lentävän vaunun pyörät hipaisivat liian läheltä ojan parrasta, tarttui Milán vaistomaisesti kauniin rouvan käsiin.

— Pelkäättekö? kysyi vapaaherratar.

— Kuinka en pelkäisi! Teidän puolestanne pelkään.

— Mutta minun mielestäni on hauska ajaa näin hurjasti, kun minä tiedän, että voin taittaa niskani…

— Niinkuin suvaitsette! sanoi Milán nauraen.

Kauniin rouvan silmät säteilivät, hänen kalpeat kasvonsa saivat väriä. Milán silmäili häntä salaa… Hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että rouva Hetvicz oli hämmästyksissään hänen ja veljensä Gézan yhdennäköisyydestä, vapaaherratar kun oli — bács-tamásilaisten perhetraditioiden mukaan — niin lämpimästi ihaillut Gézaa… No, jos Milán tämän yhdennäköisyyden perusteella voisi avata itselleen tien vapaaherrattaren sydämeen, ei hän ainakaan olisi sellainen aasi kuin Géza…

— Minun mieleeni juolahti verraton pila! sanoi vapaaherratar myöhemmin, kun he tien mutkasta selviydyttyään näkivät edessään koko kylän. — Minä esittelen teidät linnassa oleville etäisenä sukulaisena, jota ei kukaan muu tunne kuin minä.

Milán nauroi eikä vastustanut vapaaherrattaren ehdotusta. Hän ei koskaan pilannut hyvää pilaa ja hän tunsi kutsumusta ruveta kauniin rouvan arvokkaaksi vastapelaajaksi hänen vehkeilyissään. (Ei hän tahtonut olla sellainen aasi kuin Géza!)

Vaunut vierivät linnan avatun rautaportin läpi, kiersivät vinhasti ison ruohokentän ja pysähtyivät parvekkeen leveiden portaiden eteen. Juovikkaan hellekatoksen alle oli koko perhe kokoontunut. Sotamarski oli arkiunivormussa, päässä siviililakki, Löcsen keltainen rouva istui nikkelisilaisessa työntötuolissaan, ja sitä paitsi olivat siellä kaikki langot: madáylaiset, isä, äiti, ja kolme pientä kreivitärtä kotiopettajattarineen. He olivat juuri lopettaneet välipalansa ja olivat syventyneinä hyvätuuliseen keskusteluun. He eivät aavistaneet mitään pahaa, kun kauniin rouvan vaunut ilmestyivät portaiden eteen niinkuin pyöriäistuuli.

Milán hyppäsi istuimeltaan ja auttoi vapaaherrattaren vaunuista. Hänen armonsa tarttui nuorta miestä käsipuoleen ja nousi kevein ja miellyttävin askelin parvekkeen portaita.

— Tässä olen, rakkaani! sanoi hän onnettomuutta ennustavan hilpeästi. Sitten hän osoitti Milánia. — Katsokaa, kenet olen tuonut matkassani!

Sotamarski katsoi hämmästyneenä, vanha rouva epäluuloisesti Milánia, joka paremman puutteessa hymyili vaatimattomasti.

— Ettekö todellakaan tunne häntä? kysyi rouva Hetvicz. — No sitten kerron teille, kuka hän on: Oszkár Hetvicz!

Esittelyä seurasi hämmentynyt hiljaisuus. Seurue oli nähtävästi varsin hämmästynyt kuullessaan tämän nimen. Vihdoin sanoi sotamarski:

— Oszkár Hetvicz — veljeni Károlyn poika?

— Niin, juuri hän, sanoi rouva uskaliaasti — Katsokaa vain hänen kasvojaan, oletteko nähneet tyypillisempiä Hetvicz-kasvoja?

— Yhdennäköisyys on todellakin hämmästyttävä, sanoi kreivi Máday.

Hetvicz ojensi kätensä Milánille.

— Terve tuloa, rakas poikani. Olemme eläneet isäsi kanssa kireissä väleissä, mutta minä iloitsen, ettet sinä jaa hänen tunteitaan…

Sitten hän syleili nuorta miestä. Mádaykin riensi Milánin luo.

— Kauniisti teit, kun tulit, Oszkár!

Vapaaherratar kohotti itsetietoisena päätään, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: katsokaa, tämä on minun työtäni! Katsokaa, en minä olekaan sellainen hyödytön pikku rouva, kuin te luulette!

— Minä vangitsin hänet junassa, selitti hän herroille, — sattumalta jouduimme matkustamaan samassa vaunussa, ja perhekuvien mukaan tunsin heti hänet Hetvicziksi… Eikö minulla ole tarkka silmä? Minä ajattelin, miten hauskan yllätyksen valmistaisin teille, jos toisin hänet tänne… Kauan täytyi minun suostutella nuorta herraa, sillä vasta viime tingassa hän antoi lupauksensa… Mutta hänen tavaransa jäivät junaan…

Sitten hän kääntyi Milániin.

— Miksi ette suutele isoäitiänne?

Milán katseli Löcsen keltaista rouvaa, joka ei hetkeksikään kääntänyt kotkankatsettaan hänestä. — Hän heitättää minut ulos, ajatteli hän itsekseen koskettaessaan huulillaan hänen kättään… Mutta vanha vapaaherratar ei ajanut häntä ulos, vaan laski kätensä Milánin päälaelle ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

— Sinun isäsi on tuottanut minulle paljon murhetta, sanoi hän sitten, — mutta tervetuloa kuitenkin.

— Tämä on todellakin kaunis perhenäytelmä! sanoi nuori vapaaherratar kohottaen kauniit Tartuffe-silmänsä taivasta kohden.

Sitten — tuntiessaan, että oli velvollinen antamaan Milánille hyvitystä, huudahti hän iloisesti:

— No katsokaapa, hän ei ole vielä suudellut kauniita pieniä serkkujaan!

He ajavat minut kohta ulos! ajatteli Milán, mutta suuteli kuitenkin rouva Mádayn rohkaisevasti hymyillessä vuorotellen kutakin nuorta, valkoista syreeninvesaa, jotka samassa muuttuivat tulipunaisiksi unikoiksi.

Nyt täytyy minun selittää, miksi kécskalaisiin teki niin hämmästyttävän vaikutuksen Oszkár Hetviczin ilmestyminen.

Sotamarskilla oli nuorempi veli, joka noin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli joutunut riitaan perheensä kanssa ja muuttanut Transsilvaniaan, missä hän oli mennyt naimisiin. Sen jälkeen ei kukaan perheen jäsenistä ollut tavannut häntä, mutta sitä enemmän olivat he kuulleet hänestä, sillä transsilvanialaista Hetvicziä riivasi käräjöimisinto ja siihen yhtynyt vainoamishalu, ja hän ahdisti sukuansa lukemattomilla perintö- ja omistusriidoilla. Ne olivat kuolemattomia kuin Fenix-lintu, sillä niin pian kuin yksi oli päätetty, viritti kantaja uuden entisen tuhasta. Käräjänkävijä Hetviczillä oli Oszkár-niminen poika, jonka hänen isänsä — toinen Hamilkar — oli kasvattanut tulisesti vihaamaan Hetviczejä. Tämän Oszkárin naamarin oli kaunis rouva antanut Milánille, itsekään edes tietämättä niihin nämä naamiohuvit johtaisivat: yksinkertaisesti perhehäväistykseenkö vai monisotkuisempaan vehkeilyyn.

Sillä välin ilmoitti uskoton rouva menevänsä pukeutumaan ja jätti Milánin yksikseen sukulaistensa pariin. Löcsen keltainen rouva kutsui heti luokseen pelästyneen Milánin:

— Mitenkä ne voivat kotona?

— Kiitän, hyvin…

— Vieläkö Boldizsár asuu teillä?

— Tietysti…

Koko perhe hämmästyi kuullessaan tämän yksinkertaisen tunnustuksen.

— Kummallista, sanoi vanha vapaaherratar. — En ymmärrä oikein isääsi…

— Isä on välistä vähän omituinen, sanoi Milán synkistyen.

— Miten sen Boldizsárin laita oikein lienee? kysyi kankea vanha rouva.

Nyt he ajavat — nyt! — sanoi Milán itsekseen.

— Kerro meille koko juttu, eihän siinä ole mitään salattavaa sen jälkeen kuin sanomalehdetkin jo ovat käsitelleet kysymystä.

Hänen kasvonsa synkkenivät kolkosti, ja Miláninkin otsalle kihosi kylmä hiki.

— Minä rakastan Boldizsária aivan liiaksi voidakseni tasapuolisesti arvostella häntä. Saattaa olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni voi ainoastaan se heittää kivellä Boldizsária, joka itse tuntee olevansa viaton.

— Oszkár on oikeassa! sanoi tykistönpäällikön rouva.

Rouva Máday, joka nähtävästi tahtoi kääntää keskustelun muihin asioihin, sanoi iloisesti:

— Miten Mariska voi?

— Hän voi erinomaisesti! sanoi Milán.

— Tosiaankin, miten vanha Mariska nyt onkaan? — kysyi kreivitär edelleen.

— Mariska?

Milán tiesi, että Mariskat tavallisesti ovat kuuden-yhdeksäntoistavuotiaita, eikä voinut ymmärtää, että tälläkään Mariskalla oli mitään syytä poikkeukseen.

— Tosiaankin! Mariska täyttää pian seitsemäntoista vuotta, sanoi hän tuhmanrohkeasti.

Vanha rouva tarttui keppiinsä, ja rouva Máday tuijotti pelästyneenä Milánia.

— Miten? Onko teidän äitinne seitsemäntoistavuotias?

Milán sai nikotuksen äkillisestä pelästyksestä… Hän katseli synkistyneenä ympärilleen epätoivo sydämessään… Hän katseli ympärilleen, etsien kohtaa parvekkeen kaiteessa, mistä voisi heittäytyä yli, hypätä puutarhaan ja juosta tiehensä! — eikä hän pysähtyisi ennen kuin Budapestissä. Hän saattoi luottaa pitkiin sääriinsä; ylioppilasaikoinaan kun hänen onnistui päästä pakoon takaa-ajavia kisällejä aukealle kentälle, ei häntä olisi saatu kiinni edes vinttikoirilla ajaen…

— Onko teidän äitinne siis seitsentoistavuotias?

Herra tiesi miten koko juttu olisi päättynyt, ellei vapaaherratar samassa olisi ilmestynyt parvekkeelle. Keskimäärin hän pukeutui neljä kertaa useammin kuin joku toinen normaalinen vapaaherratar, ja pitkäaikaisen harjoituksen avulla hän oli tottunut vaihtamaan pukunsa yhtä nopeasti kuin todelliset pukutaiteilijattaret, joita olemme ihmetelleet Orfeumissa [Budapestin suurin varietee-teatteri].

Hänen kasvonsa olivat vielä kosteat kylmästä vedestä.

— Oszkár, Oszkár, joko teillä taas on morsiamenne mielessä? — Sitten hän kääntyi toisten puoleen: — Oszkár on juuri kertonut minulle olevansa kihloissa… Hänen morsiamensa on myöskin Mariska…

Mariska-jutusta oli sillä pelastuttu. Milánin täytyi vielä vastata tusinaan kysymyksiä, jotka koskivat hänen morsiantaan. Vapaaherratar halusi myöhemmin näyttää vieraalle metsästyshevosia, ja niin teki koko seurue — vanhaa vapaaherratarta tietenkin lukuunottamatta — kierroksen ympäri puutarhan kellastuneiden pensaistojen.

Rouva Hetvicz oli ensimmäisten joukossa ja jätti pian Milánin kanssa toiset kymmenkunnan askelta jäljemmäksi.

— Minä lähden tunnin kuluttua, sanoi Milán.

— Ei tule kysymykseen! vastasi kaunis rouva.

Ottaen huomioon jäljempänä tulevat puhelivat he matalalla äänellä välinpitämättömän näköisinä.

— Älkää ajatelkokaan matkustamista kolmeen päivään… Parforce-metsästykset alkavat vasta huomenaamulla.

— Jos jään tänne, täytyy minun pian näytellä takaa-ajetun ketun osaa…

Kaunis rouva hymyili.

— Sellaista kettua kuin te olette, ei saada kiinni, varsinkin jos minä piilotan hänet koirilta… Minä uskon, että jos meitä haluttaisi johtaa maailma harhajäljille, eivät edes kuuluisimmatkaan metsästäjät meitä saavuttaisi.

Tämän puheen aikana, jonka armollinen rouva esitti viattoman näköisenä kuin Wertherin Lőtte, kävi Milán punaiseksi kuin paprika [unkarilainen mauste, väriltään tulipunainen].

— Miksi tahdotte minua jäämään tänne?

Kaunis rouva loi hämmästyneen katseen Milániin, sitten ilmestyi kevyt, kirkas hymy hänen suupieliinsä. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan taittoi granaattipuun punaisen kukan. Hän katseli sitä kauan — vaikk'ei se lainkaan tuoksunut — ja kosketti sitä ohimennen huulillaan.

— Tahdotteko?

Hän ojensi sen Milánille.

— Sanokaa minulle, vapaaherratar, miksi tahdotte minua jäämään tänne?

— Kahdestiko minun täytyy vastata?

Kauniin rouvan kasvoille nousi puna. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi Milán:

— Jos te tahdotte, että uskottelen koko maailmalle olevani Oszkár Hetvicz tai Dalai Lama, että minä suutelen pikku kreivittäriä, että leikin kettusilla ja puhun politiikkaa sotamarskin kanssa… ja jos te tahdotte tai ette tahdo: minä hullaannun teihin, vapaaherratar, niin —

— Hiljemmin! He kuulevat.

Kun he palasivat tallista parvekkeelle, aikaansai rouva Hetvicz suuren ilon ilmoittamalla, että miellyttävä sukulainen vielä jää kolmeksi päiväksi linnaan. Varsinkin loistivat todellista iloa kolmen pikku kreivittären silmät. He olivat hyvin kasvatettuja ja tottelevaisia tyttöjä, mutta kun transsilvanialainen serkku oli heitä suudellut, olivat he toinen toisensa jälkeen paenneet opettajattarensa suojista, ja kun he nyt jälleen palasivat, oli heillä jo tyttömäisesti vallaton tukka nutturalla.

Ainoastaan Löcsen keltainen rouva istui mykkänä työntötuolissaan, mistä hän loi haukansilmäyksiä Milániin. Palvelija oli jo silloin matkalla sähkösanomatoimistoon lähettämään vanhan vapaaherrattaren sähkösanoman Wienissä olevalle kuululle tappelupukarikaartilaiselle Hetviczille, jonka tuttavuutta kärsivälliset lukijani ovat jo tehneet vericirovabudapestilaisessa pikajunassa.

— Tule viipymättä, sähkötti vapaaherratar poikansa pojalle.

Kun Milán katsoi vanhaa vapaaherratarta silmiin, tunsi hän pistoksen sydämessään. Hän muisti veliparkansa, jotka hän oli jättänyt Sándor-kadun varrelle kirjaillun liivin seuraan…