KAUNIS HELENA.

Kun Milán seuraavana päivänä — kaupunkiin tulostaan lukien — meni Joszef-kadun varrella olevaan Janky-palatsiin, tuli hän vakuutetuksi siitä, että rouva Hetviczillä oli tapana pysyä sanassaan. Armollinen rouva vastaanotti vieraan eteishuoneessa. Hän oli vielä matkapuvussaan.

— Tunti sitten tulin Kécskasta… Ajoin vaunuissa…

Hän saattoi Milánin pieneen salonkiinsa, asetti siellä pullon konjakkia ja savukerasian hänen eteensä ja meni itse pukeutumaan.

Pitkän hetken kuluttua hän palasi, ja silloin oli vapaaherratar kiireestä kantapäähän keltainen. Hänen pukunsa — joka kupeilta oli kiinnitetty silkkipunoksella hänen solakan vartensa ympärille — oli keltaista atlasta, hänen hansikkaansa olivat keltaista ruotsalaista nahkaa ja hänen sukkansa keltaista silkkiä. Ainoastaan hänen kasvonsa punertivat raittiin veden jäljiltä. Ensi toimekseen hän pirskotteli pullollisen syreenihajuvettä huoneeseen, sitten hän antoi määräyksen kattaa kahveliaamiaisen, ei kuitenkaan ruokasaliin, vaan pieneen salonkiin.

Kahden he kävivät pöytään, aivan kuin vastanaineet. Pöytä oli asetettu uunin eteen, joka oli oikea venezialainen uuni eikä mikään romaaniuuni. Kauniilla rouvalla oli muuten erinomainen ruoka-halu. Hän oli liikkeellä aamusta varhain myöhään iltaan, hyöri ja pyöri aivan kuin lasten leikkihyrrä, ja kun hän kävi pöytään, oli hän nälkäinen kuin susi.

Mustaa kahvia nauttiessaan, kun eivät palvelijat enää häirinneet heitä, sytytti vapaaherratarkin savukkeen. Hän nojautui mukavaan tuoliinsa, näytti valkeita hampaitaan ja katsoi kauan Milánia silmiin. Milán huomasi, että hän kantoi pahoja aikeita mielessään.

— Oletteko utelias? kysyi hän yht’äkkiä Milánilta.

Sitten hän kävi vakavaksi.

— Te olette lujaluonteinen ihminen. Gyurkovics… Oikeastaan, jos tahdon olla oikein rehellinen, täytyy minun tunnustaa, että te olette ensimmäinen lujaluonteinen ihminen, jonka eläissäni olen kohdannut… Sillä ne toiset — ne toiset — äh!

Kuvaannollisella liikkeellä hän heitti savukkeensa uuniin…

— Käskekää minua, sanoi Milán.

— Minä kerron teille mitä tahdon… Budan kesäteatterissa näytellään vielä… Ylihuomenna annetaan siellä jäähyväisnäytäntö… Näytellään Kaunis Helena…

Rouva Hetvicz vaikeni ja katsoi lempeästi ja rukoilevasti hymyillen Milánia ja jatkoi hetken kuluttua:

— Gyurkovics, rakas Gyurkovics! Minä tahdon ylihuomenna näytellä Kauniin Helenan osaa Budán kesäteatterissa!

Milán oli vähällä pudottaa kupin kädestään:

— Tahdotte näytellä Kaunista Helenaa?

— Tahdon… Viileän ilman tähden olisin kernaammin tahtonut esiintyä jossakin lämmitettävässä teatterissa, mutta minä luulen, ettei Kansanteatteri siihen suostuisi, ja senvuoksi ei ole muuta neuvoa kuin saada kesäteatterin johtaja puolellemme…

— Mutta miksi tahdotte esiintyä?

— Sen tähden, että ellen saa näytellä Kaunista Helenaa, niin minä kuolen suruuni. Jos minä sitävastoin näyttelen, ajaa mieheni minut todennäköisesti luotaan, mikä olisi minulle sanomattoman onnellista… Olen tähän asti koettanut kaikkia keinoja saadakseni eron miehestäni, mutta hän on hyvin tungettelevainen. Vaikka panisin toimeen minkälaisen häväistysjutun tahansa, on hän tähän asti aina joko kieltänyt sen tai muuten vaientanut… Mutta Kaunista Helenaa hän ei voisi tehdä tekemättömäksi eikä vaientaa… Siinä olisi minulla tuhannen todistajaa, ja sanomalehdet tulisivat siitä erityisesti kertomaan… Jo kauan olen pitänyt valmiina tätä viimeistä valttiani, ja nyt on jo aika lyödä se pöytään…

Milán muisti kécskalaisen matkatoverinsa.

— Entä miksi ette jo aikaisemmin ole iskenyt viimeistä valttianne? kysyi hän.

Kaunis rouva loi häveliäästi silmänsä maahan. Nähtävästi hän oli hyvin hämillään.

— Gyurkovics, te kysytte minulta niin kummallisia asioita!

Sitten hän rohkaisi hiukan mieltään ja laski hymyillen kätensä nuoren miehen käsivarrelle.

— Ettekö edes aavista, miksi tahdon hinnalla millä hyvänsä päästä eroon miehestäni?

(Oikeastaan oli asia niinpäin, että kaunis rouva tähän päivään asti ei ollut uskaltanut käyttää viimeistä valttiaan. Hän oli pelännyt, että hänen perheensä sellaisen, kautta koko valtakunnan kantavan häväistysjutun jälkeen julistaisi hänet järkensä menettäneeksi. Mutta nyt — neuvoteltuaan erään maamme etevimmän lakimiehen, kanssa — hän ei enää pelännyt sitä, sillä hän tiesi, että jos sotamarski julistaisi hänet järkensä menettäneeksi, hän vain juoksuttaisi vettä vapaaherrattaren myllyyn… Jos rouva Hetvicz julistettaisiin hulluksi, todistaisi hän, että hän oli ollut ainakin yhtä hullu, ellei vielä hullumpikin mennessään naimisiin, ja siinä tapauksessa pyhä isä varmasti myöntäisi hänelle avioeron.)

Milán koetti hiukan tinkiä kauniin rouvan vaatimuksista.

— Ehkä olisi kuitenkin parempi esiintyä jossakin toisessa osassa? Esimerkiksi Lowoodin orpona?

Mutta vapaaherratar pudisti päätään.

— Ei, ei! Kauniin Helenan osa soveltuu paremmin minun taiteilijaluonteelleni. Muuten osaan koko osani ulkoa, sillä kerran tyttönä — eräässä taiteenharrastajien näytännössä — aioin esiintyä siinä… Mutta minun holhoojani — se aasi! — ei sallinut…

Sitten hän kertoi Milánille, mitä hänen pitäisi tehdä. Ennen kaikkea täytyisi puhua johtajalle. Hänelle olisi luvattava niin paljon kuin hän vain tahtoo: tuhannen tai parituhatta floriinia. Pääasia olisi vain, että valmistukset pidettäisiin visusti salassa, sillä jos sotamarski saisi vihiä asiasta, estäisi hän aikeet vielä viime tingassa… Näytäntö olisi ilmoitettava niinkuin tavallisesti, primadonna omassa osassaan, mutta tuntia ennen näytäntöä tulisi primadonna käheäksi ja silloin levitettäisiin uudet ohjelmat, joissa olisi sotamarski Hetviczin puolison nimi…

— Mutta rientäkää nyt ja tulkaa sitten kertomaan mitä olette saanut aikaan.

Kun hän ojensi kätensä nuorelle miehelle, sai tämä rohkean halun syleillä kaunista rouvaa. Mutta tämä luikahti keltaisena silkkikeränä hänen käsistään ja vetäytyi ison nojatuolin taakse.

— Älkää olko niin uskalikko, rakas ystäväni, vaan odottakaa vuoroanne!

Sitten hän heitti lentomuiskun ihailijalleen ja alkoi hyräillä kauniilla pikku altto-äänellään:

Venus äiti, sitä kysyn vaan: Miksi hyvettä sä vihaat ainiaan?

Milán suoritti tunnontarkasti kunniakkaan tehtävänsä. Johtaja vastaanotti hänet ahdistetun kuninkaan synkeällä arvokkuudella, mutta kun nuori mies mainitsi hänelle luvatut tuhannen floriinia, raivostui hän.

Minä häntä pidettiin? Minä? Häntä ei niinkään helposti petetä. Tuhat floriinia? Niin paljon rahaa tuskin lienee koko maailmassa.

Vaivoin sai Milán hänet vakuutetuksi aikomuksen vakavuudesta. Mutta silloin oli johtaja aivan pakahtua onnesta. Hän oli heti lauhkea kuin viikon vanha karitsa, ja jos rouva Hetvicz tahtoisi, saisi hän esiintyä, paitsi Kauniina Helenana, vaikka kuningas Learin osassa.

Kolmannen päivän ehtoopuolella pidettiin ensimmäinen ja viimeinen harjoitus. Näyttelijät eivät silloinkaan vielä tietäneet, kuka oli se salaperäinen, kaunis rouva, joka käveli edestakaisin näyttämöllä viisisataa floriinia maksava viitta hartioillaan.

— Suurenmoista! Verratonta!

Noin huudahti johtaja tuontuostakin.

— Hänet vihelletään varmasti ulos… Mutta välipä sillä!

Näin sanoi Milán, joka yksin istui katsomon pimennossa.

Vapaaherratar juttusi pari kolme tuntia näyttämöllä, ja kun hän harjoituksen jälkeen ajoi Milánin kanssa ketjusillan yli, tiesi hän näytelmästä yhtä paljon kuin ennen harjoitusta.

Joutui suuri ilta.

Vapaaherratar tahtoi ajaa yksin teatteriin, mutta hän pyysi Milánia käymään tervehtimässä häntä pukuhuoneessa ennen näytännön alkua. Neljännestä vailla seitsemän tulikin Gyurkovics pukuhuoneeseen, kädessään ääretön syreenivihko. Matkallaan hän oli nähnyt jo punaiset ilmoitukset, jotka oli liisteröity viistoon ohjelmien yli: Neiti Paula Kinizsin käheyden tähden näyttelee hänen ylhäisyytensä, vapaaherra, sotamarski Hetvicz-Jankyn rouva Kauniin Helenan osaa.

Vapaaherratar istui kirkkaasti valaistussa puuseinäisessä pukuhuoneessa. Koko hänen vartalonsa oli verhottu isoon turkkiin, ainoastaan kullanpuhuva kengänkärki pisti esiin turkin alta.

— Voi, oletteko jo täällä! sanoi hän Milánille. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ihomaalin alla.

— Teidän kätenne vapisee… Minun hampaanikin lyövät loukkua… Minä pelkään niin äärettömästi… Minä luulen, että tein hirveän tyhmyyden seuratessani teidän neuvoanne…

— Seuratessanne minun neuvoani?

— Tietysti, teidän syynne on kaikki… Miksi ette puhunut minulle järkeä? Minä olen nainen, mutta te olette mies, ja senvuoksi olisi teidän pitänyt olla viisaampi…

Milán kuunteli rauhallisesti kauniin rouvan äyskimistä.

— Mitä aiotte nyt tehdä?

— Minä aion kuuluttaa, että olen käynyt yhtä käheäksi kuin neiti Paula Kinizsi…

— Siitä herra sotamarski vannaankin hyvin iloitsisi…

Sotamarskin mainitseminen saattoi vapaaherrattaren miettiväiseksi.

Samassa johtaja koputti.

— Aloitamme aivan heti! Huone on täpöisen täynnä! Niin hienoa yleisöä ei ole edes Kansallisteatteri nähnyt!

Sitten hän riensi pois jälleen.

— Näyttäkää minulle pukunne! sanoi Milán.

— Ei, ei! Minä häpeän itseäni!

— Aiotteko sitten näytellä Kaunista Helenaa turkit yllä?

— Näyttämöllä on aivan toista, mutta täällä, tässä pienessä huoneessa…

— Sitten te ainakin totutte tuleen, kun sitä ennen näyttäydytte…

— Luuletteko, että rohkeuteni silloin palaa?

Epäröiden ja kasvot tulipunaisina hän solahdutti viittansa lumivalkeilta olkapäiltään. Milán sulki hetkeksi silmänsä, aivan kuin pyhä Antonius, kun hän torjui luotaan saatanan kiusaukset… Vapaaherrattaren kaulassa oli runsas helminauha ja jaloissa kullankiiltoiset, punaisella silkkinauhalla kiinnitetyt sandaalit; hänen yllään oli jonkinlainen kreikkalainen puku. Hartioilta kannattivat sitä tuikkivat timanttisoljet.

— Luuletteko, että he viheltävät minulle? kysyi vapaaherratar surullisesti.

— Viheltävätkö? Ne roistot tulevat riemusta meluamaan! sanoi Milán, joka oli mustasukkainen koko teatteriyleisölle.

Johtaja koputti uudelleen.

— Verratonta! Kohta alamme… Minä annan merkin… Suvaitkaa vaivata itseänne astumaan näyttämölle…

Kaunis Helena kalpeni, mutta sitten hän otti turkkinsa ja lähti näyttämölle suostuen kohtaloonsa niinkuin uhrikaritsa. Niin lempeäkasvoista Kaunista Helenaa ei koskaan ole näyttämöllä nähty.

— Nyt sen täytyy tapahtua, ystäväni… Jumalan nimeen eteenpäin!

Kun väliverho nousi, seisoivat he molemmat näyttämöseinän takana kuunnellen henkeä pidättäen katsomosta kuuluvaa kumeata muminaa. Kuoro lauloi, ja rouva Hetviczin kasvot olivat aivan sellaiset, kuin olisi hänen omaa hautausvirttänsä veisattu.

— Hukka minut perii! Minä pyörryn siellä, minä painun maan uumeniin…

Kuoro katosi, ja Kalkas jäi kahden kuninkaanpoika Pariksen kanssa.

— Suvaitkaa hetken kuluttua astua esille! Pyydän teitä armollisesti tarkkaamaan viimeistä vuorosanaa!

Viimeinen vuorosana ei vielä ollut kaikunut, kun pitkäkasvuinen, solakka mies astui pelästyneenä kauniin rouvan luo. Hänellä oli yllään syyspalttoo ja silinterihattu. Hän ei ollut teatterihenkilö, sillä hän harhaili hapuillen kuorolaulajien parvessa. Kun hän huomasi rouva Hetviczin, suuntasi hän askelensa suoraan häntä kohden, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmät suuttumuksesta säikkyen.

— Minä se olen!

— Dénes!

Vapaaherratar sävähti, pudotti lorgnettinsa ja painoi kätensä syvästi avoimelle rinnalleen.

Hän ei olisi voinut olla hämmentyneempi, vaikka Herran julmistunut enkeli olisi astunut hänen eteensä ja pasuunaa puhaltaen julistanut, että viimeinen tuomio on tullut.

Milán Gyurkovicskin pelästyi ja nosti hattuaan, sillä hän tunsi entisen ministerinsä, hänen ylhäisyytensä István Déneksen, jolle hän oli velkaa kymmenen päivän palvelusajan. Mutta ministeri ei kiinnittänyt huomiotaan ylimääräiseen notaariinsa, vaan kääntyi kauniin rouvan puoleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä, mutta kuitenkin käskevällä äänellä:

— Teidän täytyy heti seurata minua!

Ja rouva Hetvicz? Hän kumarsi kuuliaisesti ja katsoi Dénestä kyynelsilmin, suupielessä hämmentynyt hymy.

— Kyllä, Dénes, kyllä… Minä tulen jo…

Hän tarttui ojennettuun käsivarteen ja seurasi häntä, hiipien hänen vierelleen, painautuen häntä vastaan, sulautuen häneen rentonaan, aivan kuin olisi jokin korkeampi mahtivoima häntä vastaansanomattomasti ajanut. He jättivät näyttämön ja astuivat siellä ulkona äänettöminä Déneksen vaunuihin ja ajoivat pois. Vapaaherratar oli unohtanut pukuhuoneeseen kävelypukunsa ja kamarineitinsä, ja hänen yllään oli yhä Kauniin Helenan puku ja pitkät turkit.

Silmät suurina, mykkänä ja liikkumatonna Milán katsoi heidän jälkeensä.

— Ei ole paha! sanoi hän.

Hän oli nopea-ajatuksinen nuorukainen ja pian hän älysi asian ytimen. Hän ymmärsi, että hänen ylhäisyytensä Dénes oli suuri naisten kesyttäjä, joka sai teräväkyntisen naispedon kesynä hyrräämään niinkuin kotikissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä johtaja ilmestyi kuulumattomin askelin hänen vierelleen.

— Nopeasti! Nyt suvaitkaa käydä… Missä on hänen ylhäisyytensä?

Milán näppäili sormiaan.

— Perdu! sanoi hän korttikielellä.

Johtaja katsoi häntä pelästyneenä.

— Missä hän on?

— Missäpä hän olisi? Meni pois. Katosi. Matkusti tiehensä. Hänellä oli jokin pikku asia toimitettava Pestissä. Ehkä hän huomenna näihin aikoihin palaa.

Hän oli hurjan hyvällä tuulella, sellaisella, jota tavallisesti sanotaan hirtehistuuleksi. Hän riemuitsi tavatessaan ihmisen, joka oli vielä häntäkin nolostuneempi.

Johtaja veti esille ison keltaisen nenäliinan, pyyhki sillä otsaansa, istuutui tuolille ja tohisi syvään hengittäen niinkuin pajapalkeet.

Näyttämöllä joutuivat langat hiukan sekaisin. Kalkas varjosti silmiään ja sanoi:

— Tuolta tulee kaunis kuningatar.

Ja kun ei kuningatarta kuulunut, varjosti Parisprinssikin silmiään käsillään:

— Tuoltako hän tulee?

He seisoivat molemmat aivan Milánin viereisen näyttämöseinän takana; ylimmäinen pappi yski hermostuneesti, ja prinssi irvisteli johtajalle: minne jäi Kaunis Helena? Sitten hän keksi seuraavan vuoropuhelun:

— Sinä olet suuri lurjus, Paris! sanoi ylimmäinen pappi, ja sitten hän kutitti sormellaan Parista kylkeen.

Kuninkaanpoika hypähti pelästyneenä sivulle.

— Miten niiden kolmen jumalattaren kävikään? Minä en ole sitä oikein käsittänyt…

Paris otti hyppysellisen nuuskaa ylipapin rasiasta ja veti nenäänsä.

— Niin, niiden kolmen jumalattarenko? Se oli hyvin hupaisa juttu! Sinun tähtesi voin sen kertoa vielä kerran…

Määkivällä tenoriäänellä hän alkoi uudelleen evoe-laulun. Sillä välin oli johtaja näyttämökoristeiden lomassa huomannut Paula Kinizsin vihreän hatun, joka juuri tutunomaisesti läheni erään sanomalehtineekerin silinteriä.

— Pukeutukaa nopeasti! Teidän täytyy hypätä lomaan!

Diva katseli välinpitämättömästi johtajaa ja sanoi alentuvasti:

— Jos annatte viisikymmentä floriinia etukäteen…

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun prinssi Paris jo kolmatta kertaa lauloi kreta-lauluaan, varjosti ylimmäinen pappi jälleen silmiään.

— Tuolta tulee kaunis kuningatar! Nyt hän jo tosiaankin tulee!

Elähtänein askelin, päässään punainen tekotukka ja kädessään lorgnetti, astui neiti Paula Kinizsi näyttämölle… Yleisö melusi hiukan, muutamat alkoivat sähistä, mutta lopulta saivat kättentaputukset voiton. Sillä neiti Paula Kinizsi kuului niihin taiteilijoihin, joille raamatuntaitoinen yleisö oli saanut paljon anteeksi antaa.

Sillä välin oli rouva Hetvicz ajanut pois Déneksen vaunuissa. Kun he tulivat tunneliin, puhui hänen ylhäisyytensä.

— Mikä teidän päähänne pälkähti? kysyi hän närkästyneenä. — Miten saatoitte keksiä sellaista?

Vapaaherratar ei vastannut. Hän painautui vaunun nurkkaukseen käärien kaksin käsin turkkinsa kiinteästi ympärilleen ja katseli seuralaistaan uhmamielisesti kasvoihin.

— Sanokaa minulle, miten olette voinut keksiä jotakin sellaista? Teillä on joka päivä uusia hullutuksia tekeillä… Teidän nimenne on jo joka ihmisen hampaissa… Te välitätte vähät nimestänne ja naisellisesta arvostanne… Mutta nyt minä vien teidät kotiin, ja teidän täytyy luvata, ettette koskaan enää tee sellaisia… Lupaattehan?

Rouva painui yhä enemmän uhmaansa, ja silloin Dénes sormeili herkempiä kieliä.

— Lupaattehan, eikö totta, Neszti? Minä tiedän, että te voitte olla hyvä ja herttainen, kun vain tahdotte…

Rouva Hetvicz ymmärsi ainoastaan sen, että hän sanoi häntä Nesztiksi… Mainitsi häntä tyttönimeltä! Hän tarttui seuralaisensa ojennettuun käteen, nojautui sitä vastaan ja purskahti nyyhkivään itkuun. Niin valtoinaan valuivat hänen kyynelensä, että uskoi hänen niillä tahtovan hyvittää vanhat velat ja kärsimykset. Koko hänen uhmailevan rakkautensa rajaton tuska, kaikki kymmenvuotisen murheen muistot sulivat hänessä yhdeksi ainoaksi kyynelvirraksi.

Dénes ei voinut työntää luotaan itkevää naista. Hänen täytyi sallia hänen hiipiä rinnalleen. Ja vihdoin täytyi hänen kuunnella omituista, hämmentynyttä puhetta, jonka rouva Hetvicz itki ilmoille niin suloisen pehmeällä äänellä, kuin olisi hän rukoillut.

— Minä olen paha ihminen, Pista, hyvin paha ihminen. Sinulla ei ole lainkaan sydäntä! Miksi annatkaan Neszti-parkasi nääntyä vieraitten ihmisten luona? Mitä sinä olet tehnyt minulle? Mikä minä nyt olen? Kerran minä olin Neszti, auringonsäde, kevät, rakas, tuulihattu, kaikkea minä olin yhtä haavaa. Ja nyt — voi nyt minä olen pahan ihmisen puoliso…