RYÖSTETTY ALILUUTNANTTI.

On jo aika palata Géza Gyurkovicsin luo, joka viime maanantaina pakeni Herkules-kylpylästä kauniin vapaaherrattaren kanssa.

Minä solmin kertomukseni langat siellä, minne ne katkaisin Jutka Brenóczyn tähden, kun pikajuna tärytellen ja puhisten lähti asemalta. Pikajuna tärytteli sitten eteenpäin ja säesti puhinallaan seuraavia tapahtumia:

Géza Gyurkovics istui vastapäätä kaunista matkatoveriaan, napittaen ja aukoen hansikkaitaan, samalla tarkkaavasti tutkien vapaaherrattaren kasvojen ilmettä. Hän ajatteli, mikä mahtaisi olla ryöstetyn aliluutnantin ensimmäinen velvollisuus ryöstettyä kaunista rouvaa kohtaan? Hän päätti ennen kaikkea, että kyseessäoleva aliluutnantti ei saanut käyttäytyä aasimaisesti.

Rouva Hetvicz katseli pitkän hetken mietteissään maisemaa, sitten hän haukotteli hiukan.

— En nukkunut paljoakaan viime yönä ja nyt olen hiukan uninen, sanoi hän. Sitten hän lisäsi lempeästi: — Ettehän pahastu, rakas ystäväni, jos hiukan lepään?

Géza valmisti nopeasti hänelle makuusijan sohvalle.

— Nukkukaa, rakas armollinen rouvani.

Vapaaherratar heittelehti hetken tiikerinkarvaisen matkahuopansa peitossa, milloin työntäen esiin, milloin vetäen takaisin sievän jalkansa. Vihdoin hän lepäsi rauhallisesti ja ojensi hymyillen kätensä Gézalle.

— Miksi sanotte armollinen rouva? Sanokaa ystävättäreksenne!

— No, rakas ystävättäreni!

— Niin, niin juuri…

Hän nukahtikin jo. Ainakin hän sulki silmänsä. Mutta hansikoidun, kaunismuotoisen, kiinteän, pienen lapsenkätensä hän unohti Gézan käteen.

Nukkuikohan hän todellakin? Tuskin huomattava, suloinen hymy, aurinkoinen, pehmeä ilme valoi hänen muuten niin pilkallisiin piirteisiinsä naisellisen juonteen. Mahtoikohan hän nukkua? Hänen suupielessään leikki tuo hymy ilkkuvana vahingonilona: Voi Géza, mikä aasi sinä olet!

Mutta Géza Gyurkovics ei ollut aasi. Varovasti hän kumartui hänen puoleensa, sitten hän painoi nopeasti huulensa vapaaherrattaren vasempaan silmään. Selvällä unkarinkielellä sanoen: hän suuteli rouvaa. Mutta rouva avasi silmänsä, nousi ja painoi samassa kiinteän pikku kätensä aliluutnantin oikealle poskelle. Unkariksi sanottuna: hän antoi aliluutnantille korvapuustin. Eikä se korvapuusti suinkaan ollut mikään kuvaannollinen tillikka, jonkalaisia perheen jäsenet tai rakastavaiset toisilleen jakelevat, vaan oikea, todellinen, tukeva, läiskähtävä kasarmitillikka. Se oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Géza sai lastenkamarista päästyään.

Aliluutnantin kunniaksi täytyy minun sanoa, että hän säilytti arvokkuutensa. Vaikuttavan kylmäverisesti hän sanoi:

— Jos teidän ylhäisyytenne otti minut mukaansa ainoastaan jaellakseen minulle korvapuusteja, niin pyydän teitä jatkamaan, mutta silti en kadu suudelmaani.

Vapaaherratar hypähti pystyyn kasvot hehkuvan punaisina.

Minua te uskallatte suudella! Miksi te minua luulette? Jos te vielä kerran rohkenette minuun koskea annan hätämerkin ja pysähdytän junan…

Géza Gyurkovics purskahti kaikuvaan nauruun. Hänen naurunsa vaikutti vapaaherrattareen hiukan tyynnyttävästi. Hän istahti jälleen, katseli kauan synkkänä ikkunasta, mutta kun aliluutnantin rattoisuus ei ottanut loppuakseen, kääntyi hän närkästyneenä hänen puoleensa.

Oletko menettänyt järkenne? Miksi nauratte?

− Anteeksi, kaunis rouvaseni, mutta minua Huvittaa huomata itsestäni, että olen suurempi aasi kuin luulinkaan…

Rouva Hetvicz kohautti hermostuneesti olkapäitään. Häntä harmitti se, että aliluutnantti ei ollut niin tyhmä, kuin hän oli luullut. Sitten hän yht'äkkiä säikähti ajatellessaan, että jos tätä yhä jatkuisi, pääsisi hänen käsistään ihminen, jota hän tällä hetkellä niin välttämättömästi tarvitsi… Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ojensi herttaisen rohkeasti aliluutnantille kätensä.

— Vihastuitteko? kysyi hän hymyillen suloisesti katuen.

Aliluutnantin valtasi jälleen peloittava iloisuuden puuskaus.

— Vihastuako? Minkä vuoksi? Kuka voisi teihin suuttua?

— Ette saa suuttua, tiedättehän, että olen äärimmilleni hermostunut… Mutta en minä aina tule olemaan hermostunut… Saatte kerran kokea — myöhemmin — sitten joskus…

Tällä hetkellä olivat hänen silmänsä (puhuakseni pankkikielellä) tulevaisuudessa maksettavia vekseleitä. Aliluutnantti nousi paikaltaan hymyillen.

— Nukkukaa nyt, armollinen rouvani…

— Entä te?

— Menen eteiseen polttamaan savukkeen. Sitten aamun en ole polttanut ainoatakaan savuketta.

Savukettaan hän saattoi kiittää siitä, että hän Karánsebeksen asemasillalla edestakaisin kävelevien rautatievirkamiesten joukossa tapasi erään entisen kevéläisen toverinsa. Minuutin tai pari he puhelivat keskenään, sitten he puristivat toistensa käsiä, kun juna jatkoi matkaansa.

Kun he tulivat Lugokseen, oli Géza Gyurkovics jo polttanut kolme savuketta, ja palasi kauniin rouvan luo. Vapaaherratar seisoi ikkunan ääressä katsellen Budapestistä tullutta pikajunaa, joka juuri lähti liikkeelle viereisellä raiteella. Vauhdissa olevasta junasta tarkasteli muuan utelias matkustaja kaunista rouvaa… Silmänräpäykseksi yhtyivät heidän katseensa, rouvan ja valkoviittaisen upseerin, joka nojautui ensiluokan vaunun ikkunanpieleen. Seuraavassa hetkessä vetäytyi vapaaherratar kauhistuneena ikkunasta takaisin.

— Voi sitä lurjusta! huudahti hän.

— Mikä hätänä? kysyi Géza…

— Jos hän on huomannut minut, perii minut hukka: Luuletteko, että hän huomasi.

— Kuka?

— Kaartilainen… Mieheni ottopoika…

Vapaaherratar näytti todella olevan pelästynyt, Géza huomasi tarpeelliseksi rauhoittaa häntä.

— Ei hän huomannut. Ja joskin hän olisi huomannut, en usko, että hän tunsi. Ja joskin hän olisi tuntenut, ei hän teitä saavuttaisi, sillä junat kulkevat vastasuuntaan…

Heidän junansa oli jo lähtenyt asemalta, ja vapaaherratar huoahti helpotuksesta.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti! huusi samassa karhea viinabasso.

Ovella seisoi valkeaviittainen kaartilainen, sama punanenäinen, mastonmittainen kaartilainen, jonka he vasta näkivät Verociroviin menevän pikajunan ikkunassa. Tämä mies — muuten ilmeinen todistus niitä vastaan, jotka väittävät, että henkikaartiin otetaan ainoastaan kauniita miehiä — punakkoine naamoineen, pystyyn kierrettyine pikimustine viiksineen, eloisine, ilkeästi vilkkuvine silmineen, oli oikein itseensätyytyväisen kerskailijan perikuva.

— Suutelen käsiäsi, pikku äiti!

Vapaaherratar ponnahti pelästyneenä istuimeltaan.

— Oi, voi — hän on täällä! sammalsi hän. Kaartilainen hymyili torkkuvalla tavallaan.

— Niin juuri, täällä minä olen, äiti kulta! Olin juuri matkalla Herkules-kylpylään tavatakseni rakasta äitiäni, kun huomasin ikkunasta rakkaan äitini kasvot. Tottelevaisena pikku poikana minä heti hyppäsin liikkeellä olevasta junasta ja kapusin rakkaan äitini junaan.

(Kaartilainen — kapteeni Hetvicz-Janky — ei turhan tähden sanonut vapaaherratarta äidikseen. Hän oli sotamarskin veljenpoika ja ottolapsi ja siis myöskin kauniin rouvan ottopoika ja kaikkien Hetvicz-Janky-tilojen toivottu perijä.)

Sotamarskittaren hämmennys kesti vain silmänräpäyksen; sitten hänessä kuohahtivat syvät vihat.

— Miten uskallat tunkeutua tänne?

— Te kohtelette todellakin poikaparkaanne aivan kuin hän olisi poikapuolenne, viisasteli kapteeni nenäkkäästi. — Ja kuitenkin minä olin teidän tähtenne juuri taittamaisillani niskani!

Vapaaherratar risti kätensä ja katseli uhkaavasti vaunun kattoon.

— Voi, — ei minua hyvä jumala rakasta! (Sillä jos hän olisi rakastanut, olisi kapteeni taittanut niskansa.)

— Sallittehan minun nyt kuitenkin istahtaa mukavasti, koska aion matkustaa kanssanne…

— Minun kanssani? kysyi sotamarskitar manaavasti.

— Juuri teidän kanssanne, rakas äiti, sanoi kapteeni heittäen terävän silmäyksen Géza Gyurkovicsiin, — sillä minä huomaan, että tarvitsette minua. Seuraan teitä Budapestiin, Amerikkaan tai, jos niin suvaitsette, vaikka pohjoisnavalle.

Sitten hän riisui viittansa ja käänsi sen huolellisesti kokoon. Rouva Hetvicz laski kätensä Gézan käsivarrelle ja pyysi herttaisen suloisesti:

— Rakas Gyurkovics, pyydän, heittäkää ulos tuo villipeto.

Géza kääntyi silloin kaartilaisen puoleen ja sanoi:

— Nimeni on Gyurkovics!

Kaartilainen kumarsi hiukan.

— Nimeni on Hetvicz-Janky.

Vapaaherra kääntyi uudelleen sotamarskittareen.

— Rakas äiti, ette tee oikein saattaessanne aliluutnantin sellaiseen välikäteen. Teidän aliluutnanttinne ei voi heittää minua ulos, sillä minä olen hänen esimiehensä ja niin muodoin hänen silmissään mahdoton heittää ulos. Jos vielä kerran teette samanlaisen matkan, täytyy teidän värvätä mukaanne eversti tai ainakin majuri. Teidän aliluutnanttinne voi palvella teitä ainoastaan sillä, että hän merkitsee muistiinsa osoitteeni ja käy tapaamassa tilaisuuden sattuessa, iskeäkseen reiän päähäni tai saadakseen samanlaisen omaansa…

Rouva Hetvicz pudisti kärsimättömästi päätään.

— Ettekö tahdo poistua vaunustani?

Kaartilainen ojentautui vastauksen asemesta yhä mukavammin sohvalleen.

— Ettekö poistu? kysyi rouva Hetvicz uudelleen.

Paff! Pienellä nyrkillään hän iski vaunun seinässä olevaan pyöreähköön paperilippuun ja antoi hätäjarrun toimia.

Kuului kimeä vihellys, juna rupesi täräjämään ja kaunis rouva pyörtyi paikalleen. Kuului juoksua ja ovien pauketta. Ikkunan alle kokoontui pelästyneitä matkustajia.

— Täältäkö hälytettiin? kysyi junankuljettaja, joka tuli junailijan seuraamana.

— Täältä, sanoi kaartilainen tyynenä ojentaen kymmenen floriinin setelin junailijalle. — Eikö junassa sattumalta ole lääkäriä?

— Lääkäriä?

— Minun sukulaisparkani on jälleen saanut hermokohtauksen… Jos hänelle annettaisiin hiukan bromia, rauhoittuisi hän heti… Muuten, minä huomaankin, että hän jo on rauhallisempi…

Sotamarskitar oli todellakin sangen rauhallinen.

Liikkumatta hän istui paikoillaan ja tuijotti välinpitämättömästi taivaan lakeen, välittämättä vähääkään uteliaista katseista.

Etsittiin lääkäriä, mutta sellaista ei junasta tavattu; lääkärin asemesta tarjosi apuaan kaksi eri uskoa tunnustavaa pappia, mutta heitä ei kaivattu. Kun sairas jo oli kokonaan rauhoittunut, jatkoi juna kulkuaan.

Vapaaherratar oli sillä välin tullut siihen vakaumukseen, ettei ollut viisasta joutua suunniltaan kapteenin kylmäverisyyden ärsyttämänä. Hänestä tuntui hauskemmalta ja hyödyllisemmältä itse saada kapteeni raivostumaan… Rouva Hetvicz oli saavuttamaton sellaisten sielullisten mielialojen vaihtumisen nopeudessa. Hän mittaili hetken jäätävän kylmästi vihollistaan ja rupesi sitten hiljaa nauramaan.

— Huomaan ilokseni, että hyvä tuulenne on jälleen palannut, sanoi kaartilainen. — Ehkä nyt saan tietää, minne aiotte matkustaa?

— Kysykää aliluutnantilta, minne hän aikoo viedä minut.

— Aliluutnantilta?

Hänen ylhäisyytensä kohotti lorgnetin nenälleen.

— Niin, sanoi hän viattomasti hymyillen, — hän on ryöstänyt minut. Aliluutnantti on näet minun rakastajani. Eikö totta, Gyurkovics, te rakastatte minua?

Kaartilainen katsoi aliluutnanttia, joka vastasi hyväntahtoisesti hymyillen, hiukan ylimielisesti:

— Miten olisi mahdollista olla teitä rakastamatta, armollinen rouva? Minä rakastan teitä suuresti, armollinen rouva.

(Hän sanoi sen niinkuin äiti, jota tunteellinen lapsi kiusaa sellaisilla kysymyksillä.)

Kaartilainen naurahti itsekseen.

— Te ette ole oikein taitavasti järjestänyt tätä karkumatkaa, rakas äiti; rummunpärinällä ei lintuja vangita. Aliluutnantti ei ole rakastajanne. Jos hän olisi rakastajanne, olisitte te rauhassa jäänyt Herkules-kylpylään ja sieltä kirjoittanut helliä kirjeitä miehellenne… Niin kauan kuin rouva on miehelleen vihainen, ei hän ole pettämisen aikeissa… Aliluutnantti on teidän käsissänne ainoastaan sakkinappula, jonka te heitätte pois, kun ette sitä enää tarvitse…

— Minä rakastan häntä! sanoi rouva Hetvicz tungettelevasti.

— Jos te rakastaisitte häntä, pelkäisitte seurauksia ettekä turmelisi hänen tulevaisuuttaan niinkuin — sen te hyvin tiedätte — tänään olette tehnyt. Siitä, jota te rakastatte, ette koskaan puhu, ja häntä ette koskaan vedä hulluihin seikkailuihinne… Hänen edessään, jota rakastatte, te olette hiljainen ja lempeä…

Ihmeellistä! Sotamarskinrouvan kasvot kävivät samassa tulipunaisiksi.

— Tyhmää puhetta, sopersi hän puoliääneen, — minä en rakasta ketään…

— István Dénes on sen miehen nimi, sanoi kapteeni, jota nähtävästi huvitti kiusata rouvaa, — ja jos Dénes olisi syntyään vapaaherra tai ainakin jalosukuinen, silloin ette tänään olisi minun rakas äitini, vaan rouva Dénes-Janky… Tiedän minä senkin, että hänen isänsä oli teidän pehtorinne. Te varmaankin sanoitte hänelle, että teistä ei voi tulla hänen puolisoaan, mutta hän ei halunnut ruveta teidän hakkailijaksenne, ja sen koommin ei hän ole teistä välittänyt… Ellen erehdy, on hän tänä päivänä maan etevin nousukas, hän onkin jo valtiosihteeri ja hyvällä tiellä ministeriksi… Ja ellei hän huoli minun kauniista äidistäni, niin äiti välittää hänestä sitä enemmän… Hän ei koskaan mainitse hänen nimeään, mutta hän seuraa tarkkaavasti kaikkia hänen toimiaan, leikkaa sanomalehdistä kaikki häntä koskevat uutiset, ja — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — vielä lisäksi uhraa kallista aikaansa, öitä lisäksi pannen, lukemalla herra Déneksen kolminiteistä teosta Unkarin teollisuudesta ja kauppasuhteista…

Géza Gyurkovics teki hämmästyksekseen sen huomion, että rouvan molemmat silmät täyttyivät kyynelillä. Vapaaherratar nousi paikoiltaan ja sanoi lämpimällä mutta päättävällä äänellä kaartilaiselle:

— En ymmärrä, mitä te puhutte… Minä en tunne sitä herraa, jonka nimen te mainitsitte, en myöskään itämaista kauppaa käsittelevää teosta… Minä en tiedä mitään tästä kaikesta, ainoastaan sen tiedän, että vihaan sotamarskia ja ylenkatson teitä ja että minulle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö tuo herra Gyurkovics, vai mikä hänen nimensä lienee, Galitsiaan tai Bosniaan… Antakaa minun olla rauhassa!

Nopein askelin hän poistui vaunusta. Upseerit riensivät pelästyneinä hänen jälkeensä, sillä he pelkäsivät, että hän liikutuksensa valtaamana syöksyisi junasta. Mutta vapaaherratar menikin ravintolavaunuun, missä hän tilasi puolen kananpoikaa ja lasillisen madeiraa.

— Vapaaherrattarelle on aivan yhdentekevää, lähetetäänkö minut Galitsiaan, ajatteli Géza Gyurkovics itsekseen, — mutta minulle se ei ole yhdentekevää. Ei vähääkään. Minun täytyy päästä tästä satimesta, tai myöskin ampua kuula otsaani.

— Minä livahdan satimesta! sanoi hän myöhemmin.

Kun juna saapui Temesváriin, riensi aliluutnantti sähkösanomatoimistoon. Hän sähkötti Karánsebekseen toverilleen, jonka hän sattumalta oli tavannut asemalla. Sähkösanoman sisällys oli seuraava:

»Pyydän sinua lähettämään seuraavan kiireellisen sähkösanoman:

Hänen ylhäisyytensä sotamarski Hetvicz, Budapest. Teidän armollinen rouvanne on äkillisen hermostumisen kiihottamana tänä aamuna kello kuusi karkaamisen aikomuksessa matkustanut Herkules-kylpylästä. Huolimatta tavattomista olosuhteista olen pitänyt velvollisuutenani seurata häntä. Matkustan Szegediä kohden ja pyydän sikäläiselle rautatieasemalle vastausta sähköteitse, miten voin edelleen teidän ylhäisyyttänne palvella.

Géza Gyurkovics, aliluutnantti.»

Sen jälkeen kului matka rauhallisesti edelleen, vapaaherratar ei lausunut sanaakaan Gézalle enemmän kuin ottopojalleenkaan. Szegedissä valtasi Gézan yht’äkkiä voimakas mielenliikutus. Olikohan sotamarski vastannut?

Oli vastannut. Szegedin asemalla odotti häntä jo hänen ylhäisyytensä sähkösanoma.

»Aliluutnantti Géza Gyurkovics, Szegedin alempi asema. Jääkää yhä edelleenkin hänen luokseen ja mukautukaa näennäisesti hänen oikkuihinsa. Houkutelkaa, jos mahdollista, hänet Budapestiin ja ilmoittakaa minulle tapahtumien kulku.

Sotamarski Hetvicz.»

— Livahdin satimesta! riemuitsi aliluutnantti itsekseen.

Ja ellei hän voinutkaan asettaa myrskyä, jonka armollinen rouva oli nostattanut, oli hän ainakin pelastanut haaksirikosta kaiken mikä pelastettavissa oli. Hän teki niinkuin sadun älykäs kanakoira, joka päivittäin kantoi uskollisesti herralleen ruoan, mutta kerran, kun joukko nälkäisiä koiria hyökkäsi sen kimppuun ja se älysi, ettei uskollisuus tällä kertaa auttaisi, hotkaisi itse nopeasti ruoan.

Jo Szegedistä hän lähetti sotamarskille seuraavan sähkösanoman:

»Sotamarski Hetvicz, Budapest.

Noudatan kaikessa teidän ylhäisyytenne määräyksiä. Lugoksessa liittyi seuraamme kapteeni Hetvicz, joka väkivaltaisella esiintymisellään vaikeutti asemaani.

Aliluutnantti Gyurkovics.»

Kun hän tuli asemasillalle, tapasi hän kauniin rouvan kiistelemässä kapteenin kanssa.

— Parasta olisi, että palaisitte Herkules-kylpylään, sanoi kapteeni, — silloin ainakin säästyisitte turhalta häväistykseltä…

— Sitä iloa en suinkaan aio suoda teille, sanoi armollinen rouva.

Géza tunsi vapaaherrattaren jo siksi hyvin, että osasi asettaa sanansa kohdalleen.

— Minunkin mielestäni olisi parasta teidän palata Herkules-kylpylään, armollinen rouvani… Jos te matkustatte Budapestiin, ette voi välttää kohtausta sotamarskin kanssa, ja siinä tapauksessa…

— Ja siinä tapauksessa?

— Ette voisi päästä muutamista selityksistä, jotka mahdollisesti…

— Jotka mahdollisesti?

— Jotka mahdollisesti eivät olisi erityisen miellyttäviä…

Tämä vaikutti ratkaisevasti sotamarskittaren päätökseen.

— Te voitte matkustaa minne haluatte, mutta minä lähden Budapestiin.

Géza Gyurkovics lähetti Feleghazasta vielä viimeisen sähkösanoman Budapestiin.

»Sotamarski Hetvicz, Budapest. Tulemme iltapäiväjunassa, suvaitkaa odottaa meitä asemalla.

Gyurkovics.»

Kun juna pysähtyi Budapestin asemahalliin, auttoi Géza kohteliaasti rouva Hetviczin vaunusta jättäen kaartilaisen huoleksi kauniin rouvan matkakapineet. Rouva Hetvicz astui asemasillalla pari askelta, sitten hän pysähtyi hämmästyneenä. Hänen edessään seisoi kookas, tummaihoinen kenraali: se oli sotamarski Hetvicz. Hänellä oli kädessään kimppu kauniin rouvan lempikukkia, komea vihko, iso kuin lapsenvaunujen pyörä. Ilkeän kohteliaasti hän teki kunniaa rouvalleen.

— Tervetuloa, rakas puolisoni!

— Voi! sanoi rouva Hetvicz. Muuta hän ei sanonut ja senkin hän sanoi kasvot irvissä, aivan kuin olisi puraissut hapanta omenaa.

Sotamarskin silmät etsivät aliluutnanttia, ja Géza Gyurkovics iski kannuksensa yhteen.

— Aliluutnantti Géza Gyurkovics!

Hänen ylhäisyytensä puristi aliluutnantin kättä.

— Kiitän teitä, herra aliluutnantti! En unohda palvelusta, jonka olette minulle tehnyt.

Vapaaherratar, jonka hänen miehensä hunajanimelä hymyily oli saanut hämmennyksiin, piti velvollisuutenaan sanoa hänkin sanansa lomaan:

— Niin, hän on nimittäin sama aliluutnantti, jonka kanssa minä karkasin… sanoi hän yhtä imelästi hymyillen.

Sotamarski nyökäytti päätään myöntävästi.

— Tiedän sen, rakas lapsi, tiedän. Tulevaisuudessa sallin sinun karata herra aliluutnantin kanssa milloin vain haluat…

Nyt sekaantui kaartilainen keskusteluun:

— Oli onni, että minä tapasin heidät Lugoksessa…

Hänen ylhäisyytensä tarkasti veljenpoikaansa jääkylmästi kiireestä kantapäähän.

— Toivon, että vasta sekaannut minun asioihini vasta silloin, kun annan sinulle jotakin tehtävää… Tällä kertaa olin antanut määräyksen herra aliluutnantti Gyurkovicsille, ja sinä olet vain pahasti vaikeuttanut hänen asemaansa…

— Oletteko antanut Gyurkovicsille määräyksen? ihmetteli vapaaherratar. Hän kohotti lorgnettinsa silmilleen ja tarkasteli Gézaa aivan kuin olisi nyt vasta nähnyt hänet ensi kerran eläissään.

— Kunpa olisin sen tietänyt! sanoi hän sitten. (Jos hän olisi sen tietänyt, olisi hän ehkä alentunut panemaan kokonaan Gézan pään pyörälle.)

Samoin kuin kaikki suuret sotapäälliköt rakasti sotamarskikin salavehkeilyä, ja vielä enemmän oli hän hyvillään, jos saattoi hämmästyttää ympäristönsä kaukonäköisyydellään. Antaa vain ihmisten sanoa hänestä: Sotamarski tietää kaikki ja joka kohtaan hänen ajatuksensa yltyy!

Sitten hän ei puhunut tapahtumasta sen enempää, vaan nautti voitostaan.

— Näethän, rakkaani, että minä olen sinua voimakkaampi…

Vapaaherratar teki silloin niinkuin tekee ritarillinen kortinpelaaja. Hän oli hävinnyt, ja kun hän ei voinut vaikuttaa vastapelaajaansa menestyksellään, tahtoi hän vaikuttaa suurenmoisuudellaan, jolla hän kantoi vastoinkäymisensä. Hän muuttui samassa epäilyttävän rakastettavaksi ja kävi hymyillen miehensä käsipuoleen.

— Lähtekäämme, rakkaani! En toivo mitään niin hartaasti kuin olla pian jälleen onnellisessa pesässämme!

Kaartilainen puristi Gézan kättä.

— En ymmärrä, miten olet järjestänyt tämän kaiken, mutta huomaan, että olet hyvin järjestänyt…

Sotamarskin komeat vaunut lähtivät liikkeelle, ja Géza Gyurkovics seisoi jäykästi kunniaa tehden aseman edustalla…