PUOLESTA KUNINKAAN JA ISÄNMAAN.

Näihin aikoihin leskeksi jäänyt rouva Gyurkovics oli onnellisesti saanut Bandi-poikansa julistetuksi ruununraakiksi. Tutkijalautakunta ei voinut vastustaa yhä vieläkin kauniin rouvan hulmuavaa suruhuntua, ja niin päätettiin, että András Gyurkovicsilla oli heikko rinta. Mutta kun harteikas nuori karhu riisuutui ja hänen korkeana kaartuva rintansa lääkärin koputuksiin kumahti niinkuin kuparikattila, katselivat myrskyjen karkaisemat miehet punastuneina toisiinsa.

— Hänellä on sydänvika, sanoi vihdoin rohkein.

Bandi laski kätensä vatsalleen ja totesi, että hän todellakin tunsi jotakin epäilyttävää.

Kahden vuoden lakitieteellisten opintojen jälkeen Géza keskeytti peliharjoituksensa palvellakseen vuoden vapaaehtoisena kuningasta ja isänmaata. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapui Bács-Kevén rykmentinpäällystön päämajaan astuakseen rakuunapalvelukseen.

Jo ensiluokan rautatievaunussa, jossa hän matkusti Kevéen, tapahtui hänessä huomattava muutos. Hän puhui äänekkäästi ja antoi kantajalle määräyksensä ponnella, joka ei kuunnellut vastaväitteitä. Mutta nyt, kun hän vapaaehtoisena kunniakkaissa nyörikoristuksissa, miekka kupeella isänmaan puolustukseksi, kulki kadulla, tunsi hän kirkkaasti, että hän oli tavattomasti muuttunut. Toukasta oli tullut perhonen. Tuntien väristystä, säälinsekaista ylenkatsetta hän ajatteli siviiliaikaansa, joka — se hänen täytyi punastuen tunnustaa — oikeastaan oli alkanut hänen syntymisellään. Ja sama säälinsekainen ylenkatse kuvastui hänen juonteissaan silloinkin, kun hän tarkasteli kadulla tulevia ja meneviä kanssaihmisiään, jotka kaikesta päättäen eivät olleet säälittävästä tilastaan selvillä.

Kasarminportin pielukseen laiskasti nojaavalta vahtisoltulta hän sai tietää, että hänen rakuunapäällikkönsä tarkasteli talleja herra everstin kanssa. Géza meni tallinportille, mutta vetäytyi samassa kauhuissaan takaisin. Tallin pimennosta kuului etäinen melu, niinkuin olisi Niagara-putous pitänyt hevostarkastusta yhdessä Samum-tuulen kera. Hirmumyrskyn nopeudella uhkaava vaara läheni. Ovesta lensi pihalle pelästyneitä rakuunoita — niinkuin myrskyn ajamat linnut — lapioita ja sankoja käsissään. Muuan kalpeakasvoinen kadetti syöksyi niinkuin päätön kana upseeriston rakennusta kohden…

Vihdoin näyttäytyi itse eversti kamalan vihansa säkenöivässä hahmossa muutamien upseerien seuraamana. Hän oli kuin sotilastakkiin puettu Uriel.

Hänen silmänsä pysähtyivät Géza Gyurkovicsiin. Hänen hehkuva katseensa tarkasti vapaaehtoisen takkia, joka loisti, ei säädetyissä keisarinkeltaisissa, vaan kirotuissa kanariankeltaisissa nyöreissään. Hänen säihkyvä silmänsä tarkasti Gézan nikkelikannikkeista upseerinsapelia ja pysähtyi vihdoin pitkän siunaaman hetkeksi hänen suippokärkisiin, kiiltonahkaisiin saappaisiinsa. Kuolonhiljaisuus seurasi.

— Mikä te olette? kysyi hän vihdoin syvällä äänellä.

— Minä olen Géza Gyurkovics, sammalsi vapaaehtoinen kauhuissaan.

— Nimestänne minä viis. Minä kysyn, mikä te olette?

— Toisen vuoden lakitieteen ylioppilas…

Eversti räjähti kauheaan nauruun.

— Mi-kä te o-let-te? kertasi hän vielä, korostaen turhan äänekkäästi joka tavua.

— Roomalais-katolilainen, änkytti Géza, jonka otsalle jo kihoili kylmä hiki.

Tyranni kohotti kätensä taivasta kohden, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää sen asujaimia omassa nimessään ottamaan selkoa siitä, mitä tapahtui kasarmin pihalla.

— Mikä piru on minun niskaani lähettänyt mokoman ihmisen, joka ei tiedä, mikä hän on?

— Rakuuna! kuiskasi upseeri everstin selän takana.

— Minä olen rakuuna, toisti Géza kuolevan äänellä.

Eversti oli juuri sitä odottanut.

— Kuka on teille sellaista uskotellut? Luuletteko kantavanne univormua? Te ette ole rakuuna. Pulcinella, espanjalainen grandi, balettitanssija, papukaija, tai mikä tahansa, mutta ei rakuuna. Hyvästi, herra! Hän kääntyi kannallaan ja poistui upseerirakennukseen. Luutnantti selitti sitten Gézalle syyn everstin raivoon, lisäämällä ilkeitä ja seikkaperäisiä selityksiä univormusäännöksiin.

Uusimman bács-kevéläisen sydämen raivo etsi ja löysikin purkautumisen tilaisuuden vielä samana iltana. Iltasoiton jälkeen syöksyi näet muuan tarjoilija kasarmin pihalle ilmoittaen, että hutikkainen vapaaehtoinen hurjasteli paljastetuin miekoin Kultaisen tähden kahvilassa. Vapaaehtoinen on ensiksi — tarjoilijan kertomuksen mukaan — ärsyttävällä äänellä pyytänyt erikoishuonetta, koska ei ollut hänen arvonsa mukaista iloitella porvarien seurassa, ja kun erikoishuoneen puutteessa ei hänen toivomustaan voitu täyttää, veti hän miekkansa ja alkoi tehdä tyhjää huonetta, mikä hänelle hämmästyttävän lyhyessä ajassa onnistuikin. Päivystävä upseeri lähetti heti vartiojoukon kahvilaan, antaen korpraalille määräyksen, että Gyurkovics on vangittava ja tuotava kasarmiin. Mutta Kultaisesta tähdestä ei löytynyt muuta kuin vapaaehtoisen tyhjä paikka. Vahtijoukko tutki kaikki julkiset huvittelupaikat ja meni lopuksi majataloon, missä Géza asui. Majatalon eteiskäytävästä hänet vihdoin löydettiin.

— Seuratkaa meitä kasarmiin, sanoi korpraali hänelle.

— Hyvä, minä tulen.

— Antakaa tänne miekkanne!

— Miekkaniko? Sitä en anna.

— Täytyy. Ellette mielihyvin anna, niin otamme väkisin.

— En anna!

Hän vetäytyi kaksi askelta taaksepäin ja käsi miekankahvassa tuijotti kalmankalpeana aliupseeria.

— Älkää hullutelko, herra vapaaehtoinen, sanoi korpraali. — Tiedättekö, mikä on seurauksena vartioston vastustamisesta? Linna!

— Miekkaani minä en luovuta!

Kun korpraali yritti käydä häneen käsiksi, veti Géza aseensa:

— Vähät minä, vaikka iskisitte minut palasiksi…

Ennenkuin he vielä olivat ehtineet mitellä miekkojaan, sai vapaaehtoinen uuden ajatuksen: hän livahti avoimesta ovesta huoneeseensa ja kiersi avaimen lukkoon. Sillä välin oli ihmisiä kokoontunut eteiskäytävään ja portaisiin, ja hälinä houkutteli myöskin luutnantti Aronin ruokasalista. Hän oli Gézan luutnantti, sama, joka oli huomauttanut hänen kanariankeltaisista nyöreistään.

Korpraali teki raporttinsa, ja luutnantti tahtoi haettaa sepän antaakseen avata huoneen oven. Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä hovimestari avasi sen.

Géza Gyurkovics seisoi kasvot kalpeina pöydän ääressä, kädessään miekka; pöydällä oli pieni buldog-revolveri.

— Antakaa miekkanne, sillä muuten varrastan teidät niinkuin nauriin, huusi hänelle yliluutnantti ärtyisenä.

Vapaaehtoinen pudisti uhmaavana päätään. Yliluutnantti väistyi sivummalle.

— Iskekää kiinni, korpraali!

Silloin Géza Gyurkovics tarttui pöydällä olevaan revolveriin, tähtäsi sen rintaansa vastaan ja painoi liipaisinta. Husaarit laskivat ojennetut miekkansa. Géza tuki itseään nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytää vasten.

— Herra yliluutnantti, minä olen ampunut itseni kuolettavasti, sanoi hän matalalla äänellä.

— Aasi! oli yliluutnantin ensimmäinen sana.

Sitten hän riensi hänen luokseen, laski hänet tuolille ja tempaisi auki hänen attilansa. Paita oli verinen.

— Nopeasti lääkäri tänne!

Ei tarvinnut mennä edemmäksi kuin ruokasaliin, siellä niitä joutelehti kolmekin. Lääkärit totesivat, että haava ei ollut vaarallinen, ei edes huolestuttava. Revolveri oli niin pienireikäinen, että se oli pikemmin leikkikalu kuin ase. Luoti oli ponnahtanut kylkiluuhun, ja toinen tohtoreista puristi sen sormellaan ulos.

Kolmen päivän päästä saattoi Géza — tällä kertaa sapeli kupeellaan — mennä kasarmiin. Rakuunaosaston päällikkö piti hänelle siellä suunnilleen seuraavanlaatuisen mieltäylentävän puheen:

— Te olette pähkähullu, rakas ystäväni, ja minä olen kovin pahoillani, että juuri minun rakuunaosastoni on saanut onnen vastaanottaa teidät kasvatettavakseen. Me olemme viidelläkymmenellä floriinilla tukkineet Kultaisen tähden suun — ja jos teillä on varaa, voitte antaa ne meille takaisin, — ja mitä siihen tulee, että teitte vastarintaa patrullille, emme tahdo sitä ottaa niin kovin vakavasti… Te saatte kolmenkymmenen vuorokauden arestin kasarmissa, ja niin on asia selvä. Mutta jos te vielä kerran tahdotte ampua itsenne, annan suurimmalla mielihyvällä käytettäväksenne oikean upseerirevolverin, joka paljon paremmin soveltuu tarkoituksiinne kuin tuollainen kirjoituspöydän koristus… Mars matkaan!