IX.

Aaron mieli oli matkan monissa vaiheissa niin vilpastunut, että hän aivan nauratteleiksenkin vankilaan tullessaan.

Vangin pukuun pukeutuessa tuntui hiukan kammottavan. Semmoinen liinainen juovikas takki ja päällyshousut! Mutta ehyet ne olivat. Alusvaatteet olivat puhtaat, sukat lämpimät ja kengät aivan uudet. Mutta vangin vaatteet! No, semmoisethan noilla näkyi olevan muillakin.

Toiseen kerrokseen veivät, sillä siellä pidettiin tutkintovankeja. Alhaalla kuuluivat olevan muut rangaistusvangit, paitsi vesileipäläiset kolmannessa kerroksessa.

Erityisen huoneen antoivat. Olihan se aika kookas, ja pöytä oli seinän vieressä. Siro pöytä, harmaaksi maalattu, ja pöydällä lamppu. Semmoinen siro lamppu, oikein lasiniekka ja tuolla takanapäin tuommoinen heijastuspeili. Olisipa äidilläkin tuommoinen, niin näkisi hän puhteellakin aivan hyvin panna itse neulansilmään rihman, ettei tarvitseisi muilla panettaa. Ikkunakin oli niin suuri kuin Lemperin tuvan ikkunat, mutta oli niin ylhäällä, ettei nähnyt ulos. Aaro vei tuolin ikkunan alle ja tarttui rautaristikkoon. Näkipäs sitten, näkikin kauvaksi yli kaupungin, saarisen lahdelman ja metsien.

Vahvat kiviseinät olivat maalatut alhaalta keltaisen harmaaksi ja ylempää vaaleammaksi. Aivan kuin kotipitäjän kirkonkylän kansakoululla, jossa Aaro kerran oli pistäytynyt.

Mikäs rautainen häkki siinä on tuossa seinää vasten? Sänky totta tosiaankin taitaa olla! Siinä yläreunassa oli säppi, ja sen kun aukaisi, niin sänky laskeutui alas ja vuode oli valmis. Aaro koetti minkälainen siinä olisi loikoa. Olihan se aika mukava, olilla täytetty mantteli ja tyyny, puhdas lakana ja peitevaate.

Aaro mietiskeli siinä pitkällään loikoen monellaisia asioita, etenkin sitä pujopartaista miestä siellä poliisikamarin putkassa ja sen miehen sanoja. Mahtoikohan olla perää siinä puheessa, kun hän sanoi, että toistekin joutuu vankilaan, joka on siellä kerran käynyt. "Laiskuus on kaiken pahuuden alku", oli äiti sanonut. Mutta minkätähden hänestä aina rupesi tuntumaan työnteko niin sietämättömän vaikealta, kun muilla ei näkynyt olevan puoltakaan pakkoa?

Mutta siinä mietiskellessä rupesivat silmäripset tinkimään ristiin. Aaro oli jo aivan nukkumaisillaan, kun oven takaa kuului ramina ja ovi aukeni.

— Sängyn pitää antaa olla ylhäällä päivän aikana, sanoi kynnykselle tullut univormuun puettu vartija.

— Eikös se ole nukkumista varten? kysyi Aaro.

— Mutta tänne ei tuoda pitkin päivää loikomaan.

— Eikö lattiallakaan saa?

— Ei saa.

— Minkätähden ei…

— Ei saa, kuulittehan. Sänky ylös vaan.

Aaron täytyi totella. Mutta kun siinä oli päässyt alkuun, teki mieli niin vastustamattomasti pitkälleen. Asfalttilattialle heittäytyi Aaro selälleen ja pisti päänsä alle kätensä ristiin. Jos kuulisi vartijan tulevan, hyppäisi kohta ylös.

Kohta se ramuuttikin taasen avaimiaan ja Aaro kimmahti pystyyn.

— Täällä ei saa loikoa, sanoi vartija jäykästi, virallisesti.

— Enhän minä…

Vartia painoi vaan oven kiini.

Mistähän ihmeestä se mokoma tiesi, että hän oli pitkällään. Kashan vaan! Oveen oli laitettu pieni pyöreä reikä, jossa oli lasi. Ulkopuolella näkyi olevan edessä vaskinen läplä, ettei pyöreästä ikkunasta nähnyt pitkään käytävään. Tottapa se vartija aukasi läplän, kun katsoi sisään. Kaikkiakin kiusankappaleita ne keksivät… Muuten näkyi olevan ovi rautalevyllä vuorattu.

No, piti sitten istua, koska eivät antaneet pitkällään kelletellä.

Pöydällä oli kolme kirjaa, ja Aaro pöydän eteen istuttuaan rupesi niitä silmäilemään. Virsikirja oli niin liijan tuttu, että Aaro sen ulkomuodon nähtyään antoi mokoman levätä liikuttamatta. Eikä hän välittänyt Uudesta Testamentistakaan. Alimmainen oli saarnakirja erikoisesti vankeja varten. Sen Aaro avasi ja koetti tavailla: — Sinä viheliäinen vanki… Aaro unehtui miettimään noita ensiksi eteen avautuneita kirjan sanoja. Olikohan hän nyt niin viheliäinen. Paljo pahempiakin kaiketi täällä on ja olihan täällä ollut papin poikakin! Mahtaneekohan olla yhtään murhamiestä…

Ja toisekseen, varastivathan monet muutkin, mutta miksi ei heitä viety linnaan. Isäkin oli pitänyt löytämänsä harjuvenäläisen naskalikäärön, ja varkautta kaiketi se oli sekin. Vapi Husso oli varastanut vasaran. Eivät tainneet ne olla niin suuria kuin hänen varkautensa, koska eivät linnaan vieneet.

Mutta kamplasihan Aapon Tiina syksykaudet ihmisten perunakuopissa! Monta kertaa olivat kotikyläläiset häntä ahdistelleet, mutta miksi eivät toimittaneet linnaan? Mutta hän, Aaro, oli nyt täällä…

Erri oli sanonut kerran, kun hän oli sitä vähän muserrellut, että häntä ei haudattaisi vankilan limpun syömätönnä. Nyt hän oli täällä, vaikka oli silloin suuttunut Errin puheesta.

Kun olisi jättänyt ottamatta sen takin siitä tyhjän sängyn päästä… mutta mistäpä hänet arvasi, että siitä juuri joutuu kiikkiin.

Mutta miksi sitten kuitenkaan ei panna linnaan kaikkia niitä, jotka varastavat! Se ajatus tuli uudestaan mieleen.

Miksi ei hänen isänsä ollut talon isäntä, ettei olisi tarvinnut lähteä maailmaan? Silloin olisi ollut itsellä naurishalmekin, ettei olisi tarvinnut mennä muiden halmeeseen, kun mieli teki. Ja silloin olisi saanut olla muiden talollisten lasten parissa, eikä olisi tarvinnut yksin metsissä maleksia. Ja sitten eivät ihmiset olisi ensinkään pitäneet pahana, jos ei tehnyt työtäkään…

Ovella ramahtelivat avaimet. Eivät avanneetkaan ovea, vaan ainoastaan ovessa olevan luukun.

— Ruokaa! sanoi vartija.

Aaro meni ottamaan. Kaksi kuppia antoivat, toisessa puuroa ja toisessa maitoa, leipäkyörikän ja lusikan. Tuommoinen valkoinen posliinikuppi. Kotona oli vaan yksi savinen ja muut vuoltuja koivun pahkasta. Eikä koko kotikylällä ollut kellään tuommoisia kuppeja.

Aaro alkoi syödä, mutta samassa aukeni luukku uudestaan.

— Tuli lamppuun.

Aaro ei tahtonut osata panna lasia paikoilleen, mutta sattui se kuitenkin. Kylläpä tuli huone kirkkaaksi — kotimökkiin verraten.

— Milloinka sitä saa ruveta nukkumaan?

— Kyllä sanotaan.

Syötyään alkoi Aaro kävellä edestakaisin lattialla. Hän huomasi sen sitten vasta, kun oli jo hetkisen toikkaroinut, ja silloin häntä vähän nauratti. Aivanhan hän marssi kuin kotikylän räätäli-Taneli, joka humalassa ollessaan lattialla edestakaisin kävellä köykytellen kertoi mitenkä sitä ennen vanhaan ruotusotamiehenä ollessa elettiin. Aaro muisti niin elävästi mitenkä Taneli aina sanoi "tuta tuta" kielensä kammerrellessa, ja mitenkä he lapset olivat aina Tanelia apinoineet.

Kyllä siinä olikin aikaa miettiä ja tuumailla jos mitä. Aina vähän väliä ajatuksen juoksu katkesi silmätessä eikö jo ovi aukeneisi ja tultaisi käskemään nukkumaan.

Aivan alkoi tuntua ijankaikkisuudelta yksi ainoa ilta. Aaro istui pöydän ääreen ja rupesi lukemaan Testamentista Johanneksen ilmestystä. Sehän näemmä oli kuin satua.

Vihdoin lukko romahti.

— Sänky alas ja lamppu sammuksiin.